Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskallan väittää, että minä en olekaan se ainoa empatiakyvytön. Jos lapseni ei hyväksy tunteitani tai tarvitsevuuttani edes silloin, kun sairastan, niin olen aika mahdottoman edessä, koska silloin minä en tule suhteessamme ikinä nähdyksi, eikä suhteemme voi parantua. Jos näytän tunteeni, se on väärin, jos en, niin sekin on väärin.

 

Kumpiko teistä on se vanhempi? Odotatko että lapsesi osaisi nyt nähdä sinut tarvitsevana samalla tavalla kuin odotit omat vanhempasi sinut näkevän?

 

Aikuisia molemmat?

Vierailija kirjoitti:

"Teet silti virheitä vanhempana, et vain samoja kuin vanhempasi"

No sitähän tässä nyt on moneen kertaan jauhettu että näin asia on. Kaikki tekevät virheitä. Kysehän on vain siitä, että miten suhtautuu omiin virheisiinsä. Pystyykö myöntämään ne, ottamaan niistä opikseen, pahoittelemaan, pystyykö olemaan heittäytymättä marttyyriksi joka pukeutuu säkkiin ja heittelee tuhkaa niskaansa. 

Huolestuttavan paljon täällä on niitä jotka eivät näytä pystyvän. Ja vaikka olisikin "myöhäistä" siinä mielessä että aikuistuineiden lasten lapsuus on ollut ja mennyt, niin ovathan he silti yhä elossa jos täällä kerran kirjoittelevat ja heillä saattaa olla itsellään lapsia. Eli ei ole todellakaan liian myöhäistä pyrkiä muutokseen ja välien lähentymiseen eri sukupolvien välillä.

 

 

Tuo lainaamasi on koko ajan vastaus kysymykseen joka lainatulle on esitetty. Ei sitä ole tarkoitus ottaa kontekstista ja raivota että tämä on kyllä ymmäräretty. Ei sitä kysyjä ole ymmärtänyt, siksi hänelle on vastattu. Viitsikää nyt edes katsoa mitä on lainattu ja mihin on vastattu 🙄

Vierailija kirjoitti:

Kolmen keski-iän kriisiä käyvän lapsen äitinä: äidin syyttely ei ikävä kyllä muuta sitä, minkä on todennut omassa keski-ikäisyydessään. Eli elämän suuret valinnat tehty, mitään ihmeellistä ei tapahtunut, vanhemmatkin ovat itse asiassa saaneet aikaan yhtä paljon, ehkä enemmän kuin minä, ovat ehkä varakkaampia, jne. Vaikea katsoa peiliin, siispä syytän vanhempia. 

Kannattaa odottaa, että keski-iän kriisi helpottaa. Sittten on helpompi keskustella realistisesti eli nähden omakin osuutensa kohtaloonsa. Pystyy analyysiin ja rakentavaan suhtautumiseen ajatellen omaa ja vanhempien vanhenemista. 

Turha ärhennellä äiskälle ja iskälle! Rakkaudellisuus, ajattele sitä, kun suututtaa.

 

En ole ärhennellyt äidille tai isälle. Edes lapsena. Se oli kielletty. Olen  vuosikymmenet tiennyt, että terveyteni alkoi risata jo alle kymmenvuotiaana kotiolojen vuoksi. Ei se ollut mikään yllätys keski-iässä. Olen vuosikymmenet tiennyt, että joudun sen vuoksi alisuoriutumaan.

Kyllä välillä ottaa päähän, että äidillä ja isällä on molemmilla ollut parempi lapsuus ja aikuisuus monella mittarilla. Ainoastaan luonne on minulla parempi ja sydän paikallaan. Parempi niin päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Ei, vaan hyväksy se että tilanne on tuo, ei tarvitse hyväksyä huonoa kohtelua.

Niin eli hyväksyy sen, että vanhempi on mielummin ilman lasta kuin lapsen kanssa.

Jos se on mielestäsi se the asia

Mikä muu se voi tuossa olla?

Se että hyväksyy että vanhempi on sellainen kuin on eikä muuksi muutu vaikka kuinka haluaisit. Jos et halua olla hänen kanssaan tekemisissä sellaisena kuin hän on niin älä ole.

Kyse ei ole siitä, ettei halua olla vaan ei voi olla.

Eilen luin ketjua ja pari kommenttia jäi vahvasti mieleen. 

Ajattelemisen aihetta antoi kirjoittaja, joka kertoi terapiaryhmästä, jossa ei puhuttu traumoihin johtaneista tapahtumista tai teoista lapsuuden perheessä. Ryhmässä keskityttiin löytämään keinoja selvitä nyt, rakentaa itseään uudelleen. 

Huomaan itsestänikin ja joistain kirjoituksista aiheeseen liittyen, kuinka selviäminen traumatisoivasta lapsuudesta on prosessi. Ensin ei ehkä edes tiedosta traumoja, sitten ne pulpahtavat pintaan jossain kohtaa. Usein hetkillä, jolloin ei tarvitsisi yhtään mitään ylimääräistä elämäänsä tai hetkillä, jolloin uskoo olevansa onnellinen. 

Sitten kun traumat tekevät itsensä tiettäviksi, piiloon niitä ei enää saa. Tullaan tähän vaiheeseen, jossa miettii kysymyksiä kuten miksi, kertaa tapahtunutta, haluaisi keskustella. Jopa traumoja aiheuttaneiden ihmisten kanssa. Tästä vaiheesta on ehkä vaikea päästä eteenpäin.

Sitten terapia, vertaistuki ja tarpeeksi omaa ajatustyötä tehtyään, pääseekin prosessissa siihen, että alkaakin rakentaa omaa itseään ja omaa elämäänsä uudelleen.

Toinen kirjoittaja, joka teki vaikutuksen, totesi, että elämän polku kapenee, kun sille ei enää päästä ketä tahansa. Ymmärsin tämän tarkoittavan myös eteen päin pääsemistä ja polun käymistä helppokulkuisemmaksi. 

Toisinaan taustani vuoksi oma elämäni tuntuu kuin olisin mutaisella pellolla, josta on tullut hirvittävä työmaa. Pellolle löytävät tiensä kaikki ja kaikki tulijat tuovat lisää työtä. Teen ja teen, mutta pelto vain jatkuu, välillä joku tulee ja työntää minut mutaan. Jossain pellon toisella puolella on aita, aidassa portti ja sieltä alkaa polku. 

Polku on vain minulle, minun täytyy päästä ylös, pois pellolta, portille ja siitä polulle. Polku on oma elämäni, sen varrella ovat ne asiat, jotka ovat tärkeitä ja jotka kuuluvat tasapainoiseen ja hyvään elämään. Portin voin sulkea perässäni, eikä kukaan huonosti minua kohteleva ihminen voi tulla siitä. 

Kiitos näille kirjoittajille, annoitte ajateltavaa ja toivoa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole aika lapsellista yrittää muutraa lapsuuttaan riitelemällä vanhempiensa kanssa?  Se ei niitä torumisia ja legojen puutetta tai mitä tahansa enää muuta.

Aikakoneita ei ole kuin saduissa.

Kerro minulle ettet ymmärrä mistä puhutaan, kertomatta minulle ettet ymmärrä mistä puhutaan. 

 

 

Siitähän puhutte että olette takertuneet lapsuuteen, elämä ei oke mennyt hyvin ja syytätte siitä vanhempianne.

Olkaa nyt itse vanhempia, hyviä. Miksi elätte edelleen lapsen ajatusmaailmassa?

Joidenkin kohdalla voi olla noinkin, mutta kyse on silti isommista asioista kuin legoista tai t

Niin, parisuhteet ei ole onnistunut, työelämä ei ole onnistunut eikä opiskelut. Ystäväpiiriä ei ole, rahaa on vähän .  Siispä syytetään vanhempia kun ei oikeen mikään onnistu. Sitten muistetaan ne legotkin ja biletyskiellot. 

Sukumme on vähänkoulutettua ja itsellä myös älyllistä kehitysvammaa. Toisaalta ihmetyttää miten olen voinut saada aikaan sellaisen henkilön joka opiskelee korkealle mutta toisaalta ihmetyttää mikä hitto siinä kestää kun mennyt jo toistakymmentä vuotta. Ei ole itsellä koulutuksia että osaisin diagnosoida sellaisya mutta epäilen jotain syndroomaa.

Entä jos hän onkin vain sukua sinulle?

En viitsi lainata, kun pitkä teksti, mutta ihana ja viisas kirjoitus.

Toivon, että pääset pian omalle polullesi <3

Siellä tulee sitten vastaantulijoita ja rinnallakulkijoita, jotka eivät hidasta sinua tai tuuppaa polulta vaan ovat ilahduttavia kohtaamisia. Siellä osaa jo nopeammin hankkiutua eroon häiriköistä. Ne saattaa jopa erottaa kaukaa. 

Surullisen yksinäistä hommaa yhdeltä kantilta katsottuna, mutta minkäs tekee, jos vanhempaa ei kiinnosta, häntä ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Ei, vaan hyväksy se että tilanne on tuo, ei tarvitse hyväksyä huonoa kohtelua.

Niin eli hyväksyy sen, että vanhempi on mielummin ilman lasta kuin lapsen kanssa.

Jos se on mielestäsi se the asia

Mikä muu se voi tuossa olla?

Se että hyväksyy että vanhempi on sellainen kuin on eikä muuksi muutu vaikka kuinka haluaisit. Jos et halua olla hänen kanssaan tekemisissä sellaisena kuin hän on niin älä ole.

Kyse ei ole siitä, ettei halua olla vaan ei voi olla.

Miten lopputulos eroaa sanaa vaihtamalla?

Itse en kiusaisi iäkkäämpiä omilla ongelmillani. Eivät aiemmat ikäluokat ole tottuneita kommunikoimaan samalla tavalla kuin nuoremmat. On sotatraumaa yms. 

Voiko tytär olla narsisti ja äiti normaali?

Vierailija kirjoitti:

Voiko tytär olla narsisti ja äiti normaali?

Varmaan? Ainakin psykopaatti voi olla. "Normaali" äiti voi olla ollut liian periksiantava kaikessa eikä lapselle ole näytetty normaalia maailmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko tytär olla narsisti ja äiti normaali?

Varmaan? Ainakin psykopaatti voi olla. "Normaali" äiti voi olla ollut liian periksiantava kaikessa eikä lapselle ole näytetty normaalia maailmaa.

"NORMAALI" äidin lapsesta tulee aniharvoin psykopaatti tai narsisti. Täytyy olla perustarpeista huolehtimattomuutta ja tunnekylmyyttä, turvattomuutta taustalla. Se niin sanottu passaava äiti on saattanut olla herkkänahkainen narsisti muun muassa. Ei sellainen oikeasti välitä kenestäkään muusta kuin itsestään. 

Vierailija kirjoitti:

Voiko tytär olla narsisti ja äiti normaali?

Tuskin. 

Asia voi olla myös toisinpäin, miten keskustella lapsuudesta sellaisen lapsen kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä omasta käytöksestään vaan syyttää vanhempiaan kaikesta?

Oma lapsi syyttää meitä kaikista epäonnistumisista elämässään, parisuhteista, työkuvioista, huonoista väleistä sisaruksiinsa. Kun yritän puhua hän hyökkää ja sanoo että häntä ei kiinnosta kuulla mutta itse kyllä haluaa puhua mistä on jäänyt paitsi. Mikään keskustelu ei etene, riitely on ainut mihin hän pyrkii. Ollaan pitkiä aikoja välillä ettei pidetä yhteyttä, sitten (hänen aloitteestaan) taas palataan ja sama lopputulos, kommentit on luokkaa "älä yritä, et sä tarkoita tuota kumminkaan" ihan sama vaikka kuinka yrittäisi sovussa keskustella.

Tuntuu tosi pahalta mutta muuta emme voi tehdä kuin olla ilman häntä. Sisaruksille puhuu mutta riitelee heidän kanssa ja syyttää että veivät häneltä vanhempien rakkauden. Itse olisin valmis puhumaan hänen lapsuudestaan;  hän oli ainut tytär ja muut poikia joten äiti-tytär suhde ja  hänen erilainen temperamenttinsa on se mistä kipuilemme ja olen ymmärtänyt monia asioita jälkeen päin jotka nyt tekisin eri tavalla. Mutta näköjään mulle ei sitä tilaisuutta enää anneta. 

,

Miksi pitää jauhaa vanhoja asioita. Unohda ja elä tätä päivää

Vierailija kirjoitti:

Itse en kiusaisi iäkkäämpiä omilla ongelmillani. Eivät aiemmat ikäluokat ole tottuneita kommunikoimaan samalla tavalla kuin nuoremmat. On sotatraumaa yms. 

          Ja siitä huolimatta löytyy sukupolvrsta heitä, jotka ovat kohdanneet asiat ja työstäneet niitä, opetelleet puhumaan. Valinta on kasvaa ja kehittyä tai vaieta ja sulkea silmänsä. Tämähän näkyy monessa suvussa. Välit ovat päällisin puolin ok, mutta tunnepuolella etäiset, tyhjät, kun asioita ei ole käyty läpi. Kulissien ylläpitäminen se vasta rankaksi käykin. Ja sitä #€@&* ei tosiaan tarvitse siirtää enää sukupolvelta toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko tytär olla narsisti ja äiti normaali?

Tuskin. 

Meinaat ettei teissä viiskymppisissä voi olla näitä narsisteja?  Minusta tää on niin narsistista menoa, minä, minä, minä , minun tunteeni, minä tahdon että kaikki on niinkuin minä tahdon ja puhuvat niinkuin minä tahdon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko tytär olla narsisti ja äiti normaali?

Varmaan? Ainakin psykopaatti voi olla. "Normaali" äiti voi olla ollut liian periksiantava kaikessa eikä lapselle ole näytetty normaalia maailmaa.

"NORMAALI" äidin lapsesta tulee aniharvoin psykopaatti tai narsisti. Täytyy olla perustarpeista huolehtimattomuutta ja tunnekylmyyttä, turvattomuutta taustalla. Se niin sanottu passaava äiti on saattanut olla herkkänahkainen narsisti muun muassa. Ei sellainen oikeasti välitä kenestäkään muusta kuin itsestään. 

Psykopatia on synnynnäistä. Narsismi kehittyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko tytär olla narsisti ja äiti normaali?

Tuskin. 

 

 

 

Meinaat ettei teissä viiskymppisissä voi olla näitä narsisteja?  Minusta tää on niin narsistista menoa, minä, minä, minä , minun tunteeni, minä tahdon että kaikki on niinkuin minä tahdon ja puhuvat niinkuin minä tahdon.

Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?