Kun ystävä hylkää kertomatta mitään syytä

Ehkä se syy ei ole väärinymmärrys, kiireessä tapahtunut unohdus tai "hylkääjän" voimattomuutta.

En halua hieroa toisen ihmisen naamaan sitä että hän on yksinkertaisesti ihan kamala ihminen, enkä voi ymmärtää, miten hänellä ylipäätään on ystäviä. Hänen oma elämänsä varmasti kertoo sen hänelle, jos se on totta.

Selittely tuntuu siltä että haluaa jatkaa ystävyyttä ja toivoo toiselta muutoksia.

Minut hylkäsi paras ystävä kun olin 12 ja samalla onnistui etäännyttämään yhteisestä kaveriporukasta. Myös pari muuta ystävää ovat yllättäen kääntäneet selkänsä, yksi muuttui jopa vihamieliseksi. Hyviä ystäviä on muuttanut toiselle paikkakunnalle ja sen myötä ystävyys väljähtänyt ja loppunut lopulta kokonaan. Nämä tapahtuneet siis lapsuudessa ja varhaisteininä. Myöhemmin olen ollut mm. myrkyllisessä "parisuhteessa" ja patologisen valehtelijan kämppiksenä.

En jotenkin osaa olla ystävä enää. Pelkään niin järjettömän paljon, että nyt jos päästän toisen ihmisen lähelle ja tärkeäksi, se lähtee. Ja olen taas astetta yksinäisempi ihminen. Suojelen itseäni pitämällä tutut ja kaverit etäällä. Jos joku onnistuu livahtamaan elämääni, sukellan takaisin varjoihin piiloon ja odotan että hän lähtee pois. Kuulostan varmaan ihan tunnevammiselta ja sitä olenkin. Niin paljon haluaisin aidon ystävän, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, mutta en pysty. Näen vieläkin silloin tällöin unta tästä parhaasta ystävästäni, jota rakastin kuin siskoa. Herätessä tuntuu, kuin joku kuristaisi sydämen irti rinnasta.

N21

Luin tuon artikkelin, kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu. Noin se juuri menee ja toipuminen vie aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Luin IS jutun. Tuntui kyllä melkoiselta lumihiutaleelta, ihan terapiaan kun joku ei vastannut viestiin?

Ja käytti muita ystäviä purkaakseen omia niin tärkeitä tuntemuksiaan ja "Yhdelle ystävälleni luin viestejä, joita olin lähettänyt minut jättäneelle henkilölle. Kerroin niissä, kuinka paljon rakastin häntä. Ystäväni purskahti itkuun ja halasi minua sanoen, että voi kun hänkin saisi joskus tuollaisia viestejä." Eli käytti ystävää kuuntelemaan miten rakasti hänet jättänyttä ystävää, muttei kuitenkaan rakasta nykyistä ystäväänsä?

Ei kai aikuisen ihmisen tunteista voi olla ystävätkään vastuussa? 

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon artikkelin, kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu. Noin se juuri menee ja toipuminen vie aikaa.

Ghostaajat alapeukuttaa. Ei näköjään vieläkään mitään omatunnon pistoksia. Kylmiä ovat ja tuhoa kylvävät ympärilleen.

Olen kokenut, että vaikka molemmissa on ollut vikaa, tai "vikaa", niin vain minä olen saanut syyt niskoilleni jokaisella kerralla, kun kaveruus tai ystävyys on loppunut. 

Siis ihan totta, minua ei ole ghostattu, vaan on kerrottu päin naamaa että vika on minussa. Se on tehnyt oloni katkeraksi, ja nyt kun alan toipua katkeruudesta, olen enää vain surullinen, väsynyt ja varovainen. En halua tutustua enää kehenkään. Voin käydä lapsen kanssa kylässä kun alle kouluikäinen menee ensimmäisen kerran jollekin leikkimään. Voin käydä koiran kanssa kävelyllä, tai kuunnella naapurin valitusta ties mistä asiasta. Mutta minun lähelleni ei enää tule yksikään uusi ihminen. 

Minä en nimittäin mielestäni ansaitse sitä, että omalta puoleltani yritän parhaani samalla, kun yritän pärjätä omassa elämässäni. Olen varmasti vaikea ihminen, vaikeasti tulkittavissa ja etäinen, mutta koskaan en ole ollut tahallani suoraan ilkeä, enkä edes rivien välistä. En vain ole sellainen ihminen. Silti olen joutunut ottamaan vastaan sen roolin, että kuuntelen huolia, autan arjessa, hoidan toisen lapsia ja jum**auta poistan toisen kännykästä puhelinlokeja koska ystävä petti miestään, eikä osannut käyttää puhelintaan. 

En siis väitä, että olisin täydellinen. En ole. En väitä, että osaisin olla aina oikein. Mutta ei ole ollut reilua, että minun haaveilleni on naurettu päin naamaa, tai niistä on jopa vedetty herneet nenään. Ei ole ollut oikein, että minulle on sanottu, että en ansaitse hyvää ja kunnollista miestä, koska olen eläkkeellä mt-ongelmien vuoksi. En ole mielisairas, olen ollut estoinen ja masentunut, ja kärsin yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä. Olen silti ollut huumorintajuinen, pärjännyt omassa arjessa, osannut haaveilla ja toteuttaa haaveitani. En ole halunnut kenestäkään terapeuttia, kun minulla on jo ihan ammattilainen sellainen. En ole kaatanut menneisyyttäni kenenkään niskaan, ja olen ollut enemmän kuuntelija kuin että minua olisi kuunneltu. 

Ja juuri tuo on myös sitten ärsyttänyt ihmisiä. Kun en ole jaksanut/pystynyt/ehtinyt aina kuunnella. Ja se on ärsyttänyt, kun huolimatta statuksestani, eli siitä että en ole työelämässä, olen silti päässyt tekemään kivoja asioita. Siitä on pitänyt sanoa, että "hyvähän sun on", ja "en nyt jaksa kuunnella sun muka huolia" ja "miten sulla voi olla tuollainen mies kun sä et ole yhtään mitään?"

Joskus olisi kyllä kiva tietää, että mikä minussa niin ärsyttää. Olemus? Rahatilanne? Se, että en halua puhua muista pahaa? Se, että yritän useimmiten nähdä elämän hyvät puolet, koska muuten en itse jaksaisi? Se, että olen vetänyt rajoja? Se, että olen jollain tavalla surua mukanaan kantava ihminen, jolle ei anneta mahdollisuutta olla mitään muuta? 

Sen olen oppinut, että koskaan ei kannata kertoa että olen eläkkeellä. Sen jälkeen en ole enää mitään muuta, kaikki mitä osaan tai teen katoaa, ja olen enää yhteiskunnan pohjasakkaa. Ei auta sanoa, että ei tämä tartu. Olen yhtä aikaa jotain aivan liikaa ja jotain liian vähän. 

(Pahoittelut jos teksti on sekava, minulla on tunnin päästä terapeutin aika ja alkaa olla kiire). Tsemppiä hylätyille tähän päivään <3

^ Jatkan vielä sen verran, kun tämä jostain syystä tuli mieleeni. Kaverin kommentti, kun joskus heikkona hetkenäni sanoin, että joskus kaipaisin enemmän kehuja. "Ehkä se, että sä teet parhaasi on muiden silmissä vain keskivertoa tai vähemmän. Ei silloin kukaan kehu". 

Sen lisäksi, että olen ajautunut (varmaan oman alitajuisen toimintani vuoksi) kuuntelijan rooliin, on ollut paljon  myös sitä, etten tule kehutuksi. Meitä saattoi olla iltaa viettämässä kasa naisia, joista jokaiselle joku sanoi jotain piristää tai kehui illan aikana, mutta minulle ei. 

Ja kyllä, osaan kehua muita. Kehunkin, aidosti jos toisella on vaikka kaunis kampaus tai kaunis koti. Joskus tuntui, esimerkiksi jossakin illanistujaisessa, että kun tulin huoneeseen, sain osakseni enimmäkseen tuijotusta, ja joku sitten hymyili ja tervehti. Muuten sain olla aika lailla yksin, ja se ihminen joka oli minut pyytänyt mukaan, joko emännöi tai oli muiden kanssa. Ja jäin myös sitten ulkopuoliseksi näistä kaikista, kun kaveri/ystävä päätti, että nyt riittää.

(Jos tästä nyt joku yksinäinen saa vertaistukea niin kerron siksi. En siksi, että joku irvileuka voi repiä tästä "olet uniikkilumihiutale vain omasta mielestäsi" - kommentin.)

Vierailija kirjoitti:

Olen katkaissut välit lapsuuden ystävään parikymppisenä. Elämäni parhaita päätöksiä. Lapsesta lähtien meillä oli roolit, kaveri muisti aina kertoa olevansa kauniimpi, hoikempi, viisaampi ja mitä milloinkin. Teini-iässä sen jotenkin alkoi huomata itsekin, että vaikka meillä oli tosi kivaa yhdesså, niin silti tuli jatkuvasti sellaista ulkonäköni ja älyni mollausta, että tapaamisen jälkeen oloni oli jotenkin epämääräisellä tavalla surkea ja mitätön. Hulluinta oli, että vaikka olimme samassa koulussa, niin siellä tämä kaveri ei paljastanut kenellekään meidän ystävyyttämme, vaikka vietimmekin paljon aikaa yhdessä vapaalla. En nyt varsinaisesti ollut yksinäinen koulussa, mutta minulla ei myöskään ollut yhtään hyvää kaveria siellä, vaikka tulinkin toimeen kaikkien kanssa. Tämä ystäväni kertoi sitten tavatessamme, ketkä kaikki olivat haukkuneet minun ulkonäköäni ja eritteli tarkasti mitkä kaikki oli pielessä. Sama jatkui jopa parikymppisenä. Kertoi usein näyttäneensä opiskelukavereilleen kuviani ja kertoi, mitä kukakin oli sanonut ja pilkannut. Voin kertoa, että uskoin olevani maailman rumin ihminen. Kaveruus oli muutenkin sitä, että jos käytiin jossain yhdessä, niin minun kuului maksaa kaikki. Joskus 15-vuotiaana ensimmäinen kesätyöpalkkani meni kokonaan tämän kaverin elokuva- ja huvipuistolippuihin, ravintolaruokiin jne. Kuljettiin minun autolla ja bensoilla kun oltiin vähän vanhempia. Olin paljon kuskina tälle kaverille, mutta minulla ei ollut lupaa tulla samaan baariin. En saanut myöskään tulla muuallakaan samaan seurueeseen. Ehdittiin baari-ikäisinä olla vielä muutama vuosi kavereita ja ikinä ei menty yhdessä. Minulle kyllä tämä kertoi usein, miten se ja tuo oli haukkunut ulkonäköäni baarissa. Puhelut meni niin, että kaveri soitti hälörin ja minun piti soittaa perästä, että puhuimme minun laskuun eikä hänen.

Aloin seurustella vasta lähdettyäni opiskelemaan. En voinut uskoa, että joku pitää minua kauniina, hauskana ja älykkäänä. Jotenkin ihmettelin, miksi opiskelupaikkakunnalla kukaan ei haukkunut minua, vaikka kotipaikkakunnalla uskoin kaikkien pitävän minua kuvottavana. Aloin jotenkin nähdä lopulta ulkopuolisen silmin tämän ystävyyden myrkyllisyyden. Yritin puhua asiasta pari kertaa vailla mitään vaikutusta. Minun piti olla kiitollinen, että sain olla suositun ja kauniin ihmisen ystävä. Lisäksi minulle oli noussut kusi hattuun, kun lopultakin "joku oli huolinut minut". Se lause oli sellainen, että lopetin puhelun kesken ja en enää ikinä vastannut tälle ystävälle puhelimeen tai viesteihin.

Jos tältä ystävältä kysytään, niin minä katkaisin välit ja aiheutin hänelle valtavan trauman. Pitkään koin todella huonoa omaatuntoa asiasta ja pidin itseäni järkyttävänä kusipäänä. Nykyisellä elämänkokemuksella olen tuosta välirikosta sitä mieltä, että jos käyttäytyy huonosti, ansaitsee itsekin huonoa kohtelua.

Minulla on ollut samanlainen ystävä. Aloin jopa epäillä, että olisi sama henkilö, mutta hän ei toisaalta onneksi ollut noin kova taloudellinen hyötyjä. Tämä ns. kaveri kuitenkin näytti myös minun kuvani opiskelukavereilleen ja kertoi, kenen mielestä olin ollut jonkun vertailun rumin ja mikä minussa oli ollut rumaa. Kaunista oli ollut tyyliin paita tai silmälasit. En nyt väitä olevani mikään kedon hehkein kukkanen, mutta ei minussa nyt oikeasti varsinkaan nuorena ole ollut mitään silmiinpistävän vastenmielistä. Nämä kommentit kuitenkin vaikuttivat hyvin negatiivisesti minäkuvaani herkässä iässä, enkä tajua, miksi kukaan ylipäätään teettää jotain ulkonäön kommentoimisrinkejä ja vielä kertoo niistä kohteelle. 

Muutenkin kaveri oli hirveän rajaton. Suuttui, jos en tavannut häntä aina, kun hän halusi. Veti herneet nenään, kun halusin mm. rankkojen pääsykoepäivien jälkeen levätä yhden illan. Minun olisi pitänyt aina ottaa hänet omien kaverieni tapaamisiin mukaan, mutta hän saattoi kutsua minut omien kaveriensa tapaamiseen ja lopulta juuri ennen alkamista perua sen vain sanomalla, että en saa sillä kertaa tulla heidän kanssaan. Puhui rumasti vanhempieni ammateista ja suvustani.  Hänellä oli ihmeellinen pakkomielle siitä, etten tule koskaan saamaan miestä (aloin seurustella pian meidän ystävyytemme päättymisen jälkeen ja olen ollut samassa suhteessa jo kohta pari vuosikymmentä). Oli jotenkin hyvin raskas ihminen.

Otin asioita puheeksi, mutta hän ei ymmärtänyt, miksi vaikka kuvieni arvostelu on loukannut minua. Hän ei kuulemma halunnut olla minulle ilkeä. Lopulta ghostasin, koska en vain enää jaksanut. Olin silloin tosi nuori, vasta yliopisto-opinnot aloittanut ja varmasti olisin voinut vielä selvemmin kertoa ajatuksiani tilanteesta, mutta toistaalta en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla vastaamatta hänelle. En ole hetkeäkään katunut, elämä on niin paljon parempaa ilman häntä.

Yksi näkökulma on se, että ystäväsi ei ole kokenut suhdettanne samalla tavalla kuin sinä. Mulla on monta kertaa käynyt niin, että yhteydenpito johonkin ihmiseen on hiipunut ja vähitellen lakannut. Tuttavia nyt normaalistikin tulee ja menee esim. harrastusten myötä.

Pari kertaa olen jälkikäteen kuullut, että kyseinen henkilö on kokenut tulleensa hylätyksi, koska on pitänyt mua ystävänään. Minä taas en ole pitänyt noita ihmisiä ystävinä, pelkkinä pinnallisina tuttavina. En ole kokenut heihin mitään syvää yhteyttä tms. En mä sille mitään voi, että vastapuolella on ollut suhteestamme aivan erilainen kuva.

Mun mielestä tuntuu tosi kummalliselta, että pari kahvilakäyntiä töiden jälkeen, satunnainen yhteinen lounas tai jutteleminen yhteisen joogatunnin jälkeen on muka jotain ystävyyttä. Tuon tason tuttuja mulla on vaikka kuinka paljon.

Vierailija kirjoitti:

Yksi näkökulma on se, että ystäväsi ei ole kokenut suhdettanne samalla tavalla kuin sinä. Mulla on monta kertaa käynyt niin, että yhteydenpito johonkin ihmiseen on hiipunut ja vähitellen lakannut. Tuttavia nyt normaalistikin tulee ja menee esim. harrastusten myötä.

Pari kertaa olen jälkikäteen kuullut, että kyseinen henkilö on kokenut tulleensa hylätyksi, koska on pitänyt mua ystävänään. Minä taas en ole pitänyt noita ihmisiä ystävinä, pelkkinä pinnallisina tuttavina. En ole kokenut heihin mitään syvää yhteyttä tms. En mä sille mitään voi, että vastapuolella on ollut suhteestamme aivan erilainen kuva.

Mun mielestä tuntuu tosi kummalliselta, että pari kahvilakäyntiä töiden jälkeen, satunnainen yhteinen lounas tai jutteleminen yhteisen joogatunnin jälkeen on muka jotain ystävyyttä. Tuon tason tuttuja mulla on vaikka kuinka paljon.

Mikset sitten sanonut sitä, että et tuntenut ystävyyttä, kun hylätyksi tulleeksi kokenut asiaa kysyi?

Vierailija kirjoitti:

Ai kamala tuota ajatusta, että joku männävuosien tuttu ilmaantuisi oven taakse vaatimaan selitystä ystävyytemme päättymiseen..

Arvostan toki ystävyyttä, mutta se on mielestäni myös vapaa, dynaaminen vaeltaja. Toiset kulkee rinnalla pitemmän, toiset lyhyemmän matkaa. En vaadi selitystä universumilta tähän.

no tuo että kun puhutaan YSTÄVYYDESTÄ, erityisesti LÄHIESISTÄ, pitäkaikaisista ystävyyksistä, ja sinä käännät asian VITSIKSI, "männävuosien tuttu"??, kertoo juuri hälläväliä-tyypistä, jolla ei varmasti ole oikeasti läheisiä sydänystäviä koskaan ollutkaan. Tuo juuri on dissosisaatiota, asiasta etääntymistä, et edes pysty kesksustelemaan asiasta oikeasti. Kuka tuommoisen ystävä haluaisi olla, milloin tahansa voi jäädä yksin ja jätetyksi, järkkää synttäreitä ystäville, mut kukaan kustutuista ei tule. Sairastuu, ketään ei kiinnosta...jne.Panostat ystävyyksiisi, olet kenties henkilön kaasona, lapsensa kummina, järkkäät polttareita, tarjoat kotisi kyläilyä varten, muistat synttäreinä, lastensa synttäreinä, jne, ja sit ootkin muka  "männävuosien tuttu"? hahha!

Selityksen saaminen on jokaisen oikeus, JOS ystävä sitä tarvitsee itse. Muuten on vain ollut joku hyväksikäytettävä hölmö.

Itse olen kertonut ystävälle syyn, ihan asiallisesti koko jutun selittäen ja vastauksena tuli hyökkäys naamalle. Ymmärrän että loukkaantui, suuttui ja halusi ehkä jopa "kostaa" siten sen välien katkaisun että minullakin olisi paha olla, mutta se nyt ei ainakaan lisännyt halujani olla tulevaisuudessakaan tekemisissä.

Up

On käynyt.

Tutustuimme yllä-asteella, ja pyysi numeroanikin.

Jossain kohtaa koulussa alkoi välttelemään, eikä enää vastannut viesteihin.

Samaan aikaan hänellä oli jokin juttu, ja olin kyllä tukena.

En tiedä mitä tein väärin, että näin kävi.

Sinäsällään outoa, että jos tein jotain väärin, tmv niin miksei siitä voisi asiallisesti keskustella? Vai eikö tosiaan joillakin ihmisillä ole keskustelutaitoja?

Tietääkseni oli ihan normi ihminen, normi arjen kuviot jne.

Mistäpä tietysti tiedän oliko sitten kenties piilotellut jotain ongelmia.

Kyllä hiljaiseksi veti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai kamala tuota ajatusta, että joku männävuosien tuttu ilmaantuisi oven taakse vaatimaan selitystä ystävyytemme päättymiseen..

Arvostan toki ystävyyttä, mutta se on mielestäni myös vapaa, dynaaminen vaeltaja. Toiset kulkee rinnalla pitemmän, toiset lyhyemmän matkaa. En vaadi selitystä universumilta tähän.

no tuo että kun puhutaan YSTÄVYYDESTÄ, erityisesti LÄHIESISTÄ, pitäkaikaisista ystävyyksistä, ja sinä käännät asian VITSIKSI, "männävuosien tuttu"??, kertoo juuri hälläväliä-tyypistä, jolla ei varmasti ole oikeasti läheisiä sydänystäviä koskaan ollutkaan. Tuo juuri on dissosisaatiota, asiasta etääntymistä, et edes pysty kesksustelemaan asiasta oikeasti. Kuka tuommoisen ystävä haluaisi olla, milloin tahansa voi jäädä yksin ja jätetyksi, järkkää synttäreitä ystäville, mut kukaan kustutuista ei tule. Sairastuu, ketään ei kiinnosta...jne.Panostat ystävyyksiisi, olet kenties henkilön kaasona, lapsensa kummina, järkkäät polttareita, tarjoat kotisi kyläilyä varten, muistat synttäreinä, lastensa synttäreinä, jne, ja sit ootkin muka  "männävuosien tuttu"? hahha!

Selityksen saaminen on jokaisen oikeus, JOS ystävä sitä tarvitsee itse. Muuten on vain ollut joku hyväksikäytettävä hölmö.

Kuulostaa painostavalta ja ahdistavalta. Ei kenelläkään ole velvollisuutta antaa selityksiä. Mitä sillä selityksellä sitten tekee? Jos entinen ystävä kertoo esim, että seurasi ahdistaa, mitä tapahtuu seuraavaksi? Tuleeko sulle siitä tiedosta parempi olo?

On käynyt pari kertaa ja on jäänyt vaivaamaan. Toisen tapasin vuosien jälkeen työyhteydessä ja sain sanottua miltä tilanne minusta tuntui. Hän pahoitteli asiaa ja sain rauhan. Emme ole palanneet ystäviksi, mutta törmäämme ajoittain työn takia ohimennen eikä ne tilanteet enää aiheuta jännitystä.

Toinen tapaus ei ole saanut mitään selitystä. Me olimme paljon tekemisissä perheinä ja lapsemme olivat tosi hyviä ystäviä. Yhtäkkiä viesteihini ei enää vastattu ja meihin ei enää oltu yhteydessä. Olin perheen äidin kanssa mielestäni ihan läheinen ystävä, mutta hän vaan katosi elämästäni kokonaan. Laitoin hänelle pitkästä aikaa viestin: jouluna hyvän joulun toivotusviestin, mutta hän ei vastannut siihenkään.

Itse olen "ghostannut" entisen parhaan kaverini.

Hänessä oli paljon narsistisia piirteitä, joille silmäni aukesivat vasta kun hän haukkui minut pystyyn julkisesti ja toki katkaisi välit pariksi päiväksi. En suostunut uhriksi tai pelkäämään vaan lähdin ihan ronskisti saman kaveriporukan bileisiin vaikka tää ex ystävä siellä niiden kuullen olikin minua horoksi huudellut, ja bileissä tää ex ystävä pyyteli anteeksi ja halaili ja oli ihan että en halua ikinä menettää sinua ystävänä jne.

Paha vaan, että itseäni tilanne fyysisesti kuvotti paljon sekä vähän pelkäsin hänen sanavalmiuttaan ja tapaansa olla "voitolla" tilanteissa, joten esitin illalla että joojoo kaikki kunnossa ja sen jälkeen en enää vastannut yhteydenottoihin ja jättäydyin kaveriporukasta sivummalle. Pitäkööt narsisti hovinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai kamala tuota ajatusta, että joku männävuosien tuttu ilmaantuisi oven taakse vaatimaan selitystä ystävyytemme päättymiseen..

Arvostan toki ystävyyttä, mutta se on mielestäni myös vapaa, dynaaminen vaeltaja. Toiset kulkee rinnalla pitemmän, toiset lyhyemmän matkaa. En vaadi selitystä universumilta tähän.

no tuo että kun puhutaan YSTÄVYYDESTÄ, erityisesti LÄHIESISTÄ, pitäkaikaisista ystävyyksistä, ja sinä käännät asian VITSIKSI, "männävuosien tuttu"??, kertoo juuri hälläväliä-tyypistä, jolla ei varmasti ole oikeasti läheisiä sydänystäviä koskaan ollutkaan. Tuo juuri on dissosisaatiota, asiasta etääntymistä, et edes pysty kesksustelemaan asiasta oikeasti. Kuka tuommoisen ystävä haluaisi olla, milloin tahansa voi jäädä yksin ja jätetyksi, järkkää synttäreitä ystäville, mut kukaan kustutuista ei tule. Sairastuu, ketään ei kiinnosta...jne.Panostat ystävyyksiisi, olet kenties henkilön kaasona, lapsensa kummina, järkkäät polttareita, tarjoat kotisi kyläilyä varten, muistat synttäreinä, lastensa synttäreinä, jne, ja sit ootkin muka  "männävuosien tuttu"? hahha!

Selityksen saaminen on jokaisen oikeus, JOS ystävä sitä tarvitsee itse. Muuten on vain ollut joku hyväksikäytettävä hölmö.

Kuulostaa painostavalta ja ahdistavalta. Ei kenelläkään ole velvollisuutta antaa selityksiä. Mitä sillä selityksellä sitten tekee? Jos entinen ystävä kertoo esim, että seurasi ahdistaa, mitä tapahtuu seuraavaksi? Tuleeko sulle siitä tiedosta parempi olo?

Niin, ja kun en halua että toinen edes alkaa hyvittelemään ja korjaamaan asioita joita en osaa edes tarkasti kuvata ja jotka ovat erittäin syvällä heidän persoonassaan, niin tiedosta ei ole hyötyä kummallekaan.

Onko se hylkäämistä jos toinenkaan osapuoli ei koskaan kysele perään?