Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Vierailija kirjoitti:

Minä miellän rajattomuudeksi enemmänkin sellaisen, että manipuloidaan ja pakotetaan. Jauhetaan jotain asiaa niin kauan, että toinen vihdoin alistuu. Et vaikka halua mennä joihinkin juhliin (olet ok, että kumppanisi menee) ja toinen jankuttaa asiaa monta päivää, riitelee, vaikka tietää kantasi. Siis painostaa.

Nuo sukkikset pesukoneeseen ja hiivavesi lavuaariin ovat mielestäni enemmänkin onnettomia sattumuksia.

On tämäkin rajattomuutta, mutta sinun kuvauksesi liittyy pikemminkin persoonallisuushäiriöön, tai ainakin vahvasti häiriöisen tapaiseen käytökseen.

Tässä ketjussa puhutaan rajattomuudesta, josta ei saisi diagnoosia.

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas. Kiitos heti alkuun teille kaikille, jotka olette jakaneet ajatuksianne ja tilanteita. Ette usko, miten paljon apua on siitä kun saa ulkopuolista vertailupohjaa. Tsemppiä teille, ja etenkin sinulle joka selvittelee tilannetta äitinsä kanssa.

Meillä tilanteet jatkuvat. Viikonloppuna sanoin, että istutan uuden ostamani kirsikkapuun talvella kuolleen tilalle. Kun olin illalla kylvettämässä lasta, mies huikkasi ovelta että minne se omenapuu tulee. Vastasin että odota, se on kirsikkapuu ja siinä on pari juttua jotka pitää muistaa, älä istuta sitä liian syvään. Joojoo, ja mies oli jo kadonnut. Ja istutti puun n. 20 cm entistä syvemmälle. Mainitsin tästä. Miehen mielestä puu ei ole yhtään syvällä.

Näitä tilanteita en vaan ymmärrä. Siis kuka tahansa näkee, että se puun mullanpinta on nyt syvällä uuden mullan alla. Miehen mielestä ei ole, ja loukkaantui että taaskaan ei kelvannut ja teki turhaa työtä. ”Kaiva sitten ylös”, tiuskaisi. Niin kaivoinkin, eihän siihen muuta voinut. Mutta kun minä en taaskaan käskenyt miestä tuohon. Puutarha on oma harrastukseni, josta minä nautin, mies ei.

Toisesta käsittämättömästä ja sietokykyni yli menevästä asiasta saatiin eilen riita aikaiseksi. Mies ei voinut käsittää, miksi haluan pilata päivän itkemällä, kun hän on tehnyt kaiken hyvässä tarkoituksessa vain minua varten. Kaikki olisi ollut hyvin, jos en vain turhaan itkisi. Hän on ollut siitä asti kuin myrskyn merkki ja paiskonut ovia raivoissaan. Mikään ei kuulemma kelpaa minulle. Tuntuu niin pahalta, että tällaista tapahtuu omassa kodissa. Mietin vieläkin pääni puhki, olenko minä tässä oikeasti se ongelma. Silti ymmärrän, että ihan kaikki tilanteet etenevät niin, että mies tulee ja mies tekee, eikä kuuntele sanaa ei. Ja on vihainen ja loukkaantunut kun häntä ei arvosteta. Täällä on ihan hirveä tunnelma.

Tämä on niitä päiviä, kun mietin että jos erottaisiin, miten sen tekisin. Miten se tehdään silloin, kun ei ole pettämistä, väkivaltaa tai mitään sellaista, jonka kaikki ymmärtävät ongelmaksi? Yhteisymmärryksessä se ei onnistuisi. Ja kumminkin lapsella on isäänsä läheinen suhde, en voi voi vain pakata tavaroita ja lähteä lapsen kanssa. Voinko mitenkään erota hylkäämättä lastani osittain? Koska sitä en tee ikinä.

En yhtään ymmärrä, mitä tällaisen ihmisen päässä liikkuu? Miehellä on fiilis, ettei mikään kelpaa vaimolle. Miksi hän sitten tekee asioita?

Itse olen ollut pitkässä avioliitossa miehen kanssa, jolle mikään ei kelvannut. Teit niin tai näin, niin aina se oli väärin päin. Niiden aviovuosien jälkeen minusta tuli passiivinen. En tehnyt mitään ilman selkeää pyyntöä.

Miksi ap:n miehelle ei ole tapahtunut näin?

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas. Kiitos heti alkuun teille kaikille, jotka olette jakaneet ajatuksianne ja tilanteita. Ette usko, miten paljon apua on siitä kun saa ulkopuolista vertailupohjaa. Tsemppiä teille, ja etenkin sinulle joka selvittelee tilannetta äitinsä kanssa.

Meillä tilanteet jatkuvat. Viikonloppuna sanoin, että istutan uuden ostamani kirsikkapuun talvella kuolleen tilalle. Kun olin illalla kylvettämässä lasta, mies huikkasi ovelta että minne se omenapuu tulee. Vastasin että odota, se on kirsikkapuu ja siinä on pari juttua jotka pitää muistaa, älä istuta sitä liian syvään. Joojoo, ja mies oli jo kadonnut. Ja istutti puun n. 20 cm entistä syvemmälle. Mainitsin tästä. Miehen mielestä puu ei ole yhtään syvällä.

Näitä tilanteita en vaan ymmärrä. Siis kuka tahansa näkee, että se puun mullanpinta on nyt syvällä uuden mullan alla. Miehen mielestä ei ole, ja loukkaantui että taaskaan ei kelvannut ja teki turhaa työtä. ”Kaiva sitten ylös”, tiuskaisi. Niin kaivoinkin, eihän siihen muuta voinut. Mutta kun minä en taaskaan käskenyt miestä tuohon. Puutarha on oma harrastukseni, josta minä nautin, mies ei.

Toisesta käsittämättömästä ja sietokykyni yli menevästä asiasta saatiin eilen riita aikaiseksi. Mies ei voinut käsittää, miksi haluan pilata päivän itkemällä, kun hän on tehnyt kaiken hyvässä tarkoituksessa vain minua varten. Kaikki olisi ollut hyvin, jos en vain turhaan itkisi. Hän on ollut siitä asti kuin myrskyn merkki ja paiskonut ovia raivoissaan. Mikään ei kuulemma kelpaa minulle. Tuntuu niin pahalta, että tällaista tapahtuu omassa kodissa. Mietin vieläkin pääni puhki, olenko minä tässä oikeasti se ongelma. Silti ymmärrän, että ihan kaikki tilanteet etenevät niin, että mies tulee ja mies tekee, eikä kuuntele sanaa ei. Ja on vihainen ja loukkaantunut kun häntä ei arvosteta. Täällä on ihan hirveä tunnelma.

Tämä on niitä päiviä, kun mietin että jos erottaisiin, miten sen tekisin. Miten se tehdään silloin, kun ei ole pettämistä, väkivaltaa tai mitään sellaista, jonka kaikki ymmärtävät ongelmaksi? Yhteisymmärryksessä se ei onnistuisi. Ja kumminkin lapsella on isäänsä läheinen suhde, en voi voi vain pakata tavaroita ja lähteä lapsen kanssa. Voinko mitenkään erota hylkäämättä lastani osittain? Koska sitä en tee ikinä.

Ehkä teissä on molemmissa vikaa. Tuo puujuttu kuulostaa sinun puoleltasi aika kontrolloivalta ja siltä, että asioiden pitäisi mennä justiinsa, kuten sinä haluat ja parhaaksi näet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas. Kiitos heti alkuun teille kaikille, jotka olette jakaneet ajatuksianne ja tilanteita. Ette usko, miten paljon apua on siitä kun saa ulkopuolista vertailupohjaa. Tsemppiä teille, ja etenkin sinulle joka selvittelee tilannetta äitinsä kanssa.

Meillä tilanteet jatkuvat. Viikonloppuna sanoin, että istutan uuden ostamani kirsikkapuun talvella kuolleen tilalle. Kun olin illalla kylvettämässä lasta, mies huikkasi ovelta että minne se omenapuu tulee. Vastasin että odota, se on kirsikkapuu ja siinä on pari juttua jotka pitää muistaa, älä istuta sitä liian syvään. Joojoo, ja mies oli jo kadonnut. Ja istutti puun n. 20 cm entistä syvemmälle. Mainitsin tästä. Miehen mielestä puu ei ole yhtään syvällä.

Näitä tilanteita en vaan ymmärrä. Siis kuka tahansa näkee, että se puun mullanpinta on nyt syvällä uuden mullan alla. Miehen mielestä ei ole, ja loukkaantui että taaskaan ei kelvannut ja teki turhaa työtä. ”Kaiva sitten ylös”, tiuskaisi. Niin kaivoinkin, eihän siihen muuta voinut. Mutta kun minä en taaskaan käskenyt miestä tuohon. Puutarha on oma harrastukseni, josta minä nautin, mies ei.

Toisesta käsittämättömästä ja sietokykyni yli menevästä asiasta saatiin eilen riita aikaiseksi. Mies ei voinut käsittää, miksi haluan pilata päivän itkemällä, kun hän on tehnyt kaiken hyvässä tarkoituksessa vain minua varten. Kaikki olisi ollut hyvin, jos en vain turhaan itkisi. Hän on ollut siitä asti kuin myrskyn merkki ja paiskonut ovia raivoissaan. Mikään ei kuulemma kelpaa minulle. Tuntuu niin pahalta, että tällaista tapahtuu omassa kodissa. Mietin vieläkin pääni puhki, olenko minä tässä oikeasti se ongelma. Silti ymmärrän, että ihan kaikki tilanteet etenevät niin, että mies tulee ja mies tekee, eikä kuuntele sanaa ei. Ja on vihainen ja loukkaantunut kun häntä ei arvosteta. Täällä on ihan hirveä tunnelma.

Tämä on niitä päiviä, kun mietin että jos erottaisiin, miten sen tekisin. Miten se tehdään silloin, kun ei ole pettämistä, väkivaltaa tai mitään sellaista, jonka kaikki ymmärtävät ongelmaksi? Yhteisymmärryksessä se ei onnistuisi. Ja kumminkin lapsella on isäänsä läheinen suhde, en voi voi vain pakata tavaroita ja lähteä lapsen kanssa. Voinko mitenkään erota hylkäämättä lastani osittain? Koska sitä en tee ikinä.

Ehkä teissä on molemmissa vikaa. Tuo puujuttu kuulostaa sinun puoleltasi aika kontrolloivalta ja siltä, että asioiden pitäisi mennä justiinsa, kuten sinä haluat ja parhaaksi näet. 

Jaa. Minullakin on harrastus - ei tosin puutarhanhoito kuten ap:lla - ja olen sen suhteen tosi tarkka. Miksi omaa harrastustaan ei saisi kontrolloida?

Kaikki kotityöt voivat vielä vielä väärinymmärryksen piikkiin, mutta ei se, että toinen tulee sähläämään toisen ihmisen harrastusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas. Kiitos heti alkuun teille kaikille, jotka olette jakaneet ajatuksianne ja tilanteita. Ette usko, miten paljon apua on siitä kun saa ulkopuolista vertailupohjaa. Tsemppiä teille, ja etenkin sinulle joka selvittelee tilannetta äitinsä kanssa.

Meillä tilanteet jatkuvat. Viikonloppuna sanoin, että istutan uuden ostamani kirsikkapuun talvella kuolleen tilalle. Kun olin illalla kylvettämässä lasta, mies huikkasi ovelta että minne se omenapuu tulee. Vastasin että odota, se on kirsikkapuu ja siinä on pari juttua jotka pitää muistaa, älä istuta sitä liian syvään. Joojoo, ja mies oli jo kadonnut. Ja istutti puun n. 20 cm entistä syvemmälle. Mainitsin tästä. Miehen mielestä puu ei ole yhtään syvällä.

Näitä tilanteita en vaan ymmärrä. Siis kuka tahansa näkee, että se puun mullanpinta on nyt syvällä uuden mullan alla. Miehen mielestä ei ole, ja loukkaantui että taaskaan ei kelvannut ja teki turhaa työtä. ”Kaiva sitten ylös”, tiuskaisi. Niin kaivoinkin, eihän siihen muuta voinut. Mutta kun minä en taaskaan käskenyt miestä tuohon. Puutarha on oma harrastukseni, josta minä nautin, mies ei.

Toisesta käsittämättömästä ja sietokykyni yli menevästä asiasta saatiin eilen riita aikaiseksi. Mies ei voinut käsittää, miksi haluan pilata päivän itkemällä, kun hän on tehnyt kaiken hyvässä tarkoituksessa vain minua varten. Kaikki olisi ollut hyvin, jos en vain turhaan itkisi. Hän on ollut siitä asti kuin myrskyn merkki ja paiskonut ovia raivoissaan. Mikään ei kuulemma kelpaa minulle. Tuntuu niin pahalta, että tällaista tapahtuu omassa kodissa. Mietin vieläkin pääni puhki, olenko minä tässä oikeasti se ongelma. Silti ymmärrän, että ihan kaikki tilanteet etenevät niin, että mies tulee ja mies tekee, eikä kuuntele sanaa ei. Ja on vihainen ja loukkaantunut kun häntä ei arvosteta. Täällä on ihan hirveä tunnelma.

Tämä on niitä päiviä, kun mietin että jos erottaisiin, miten sen tekisin. Miten se tehdään silloin, kun ei ole pettämistä, väkivaltaa tai mitään sellaista, jonka kaikki ymmärtävät ongelmaksi? Yhteisymmärryksessä se ei onnistuisi. Ja kumminkin lapsella on isäänsä läheinen suhde, en voi voi vain pakata tavaroita ja lähteä lapsen kanssa. Voinko mitenkään erota hylkäämättä lastani osittain? Koska sitä en tee ikinä.

Ehkä teissä on molemmissa vikaa. Tuo puujuttu kuulostaa sinun puoleltasi aika kontrolloivalta ja siltä, että asioiden pitäisi mennä justiinsa, kuten sinä haluat ja parhaaksi näet. 

Sen tiedän puutarhanhoidosta, että puuvartiset kasvit kuolevat ja alkavat lahota, jos ne istutetaan syvään. Ja koko puu oli ap:n itselleen suunnittelema projekti, johon mieheltä ei pyydetty mitään?

Tämä on ollut todella mielenkiintpinen aihe ja kertju. Ja hyvin vaikea myöskin. Sitä ei oikein ymmärrä, kun ei ole mitään selkeää asiaa mihin tarttua. Mutta silti ahdistaa, jokin??

Onko tästä vielä lisää konemuksia?

Kun toinen vaan ”tarkoittaa hyvää”? Mutta ei kuuntele eikä noteeraa mitään rajoja.

Minun miesystävälläni on samaa. Se on todella erikoinen piirre, ja siihen on vaikea puuttua. Kaikki tapaukset yksittäin kerrottuna ovat sellaisisa, että naispuoliset ystäväni ovat että aww.....ihana mies, niin ajattelevainen.  Useimminhan miehet ovat aika passiivisia ja välinpitämättömiä sohvalla makailijoita, joten sellainen aktiivinen ja tekeväinen mies on kaikkien unelma. Mieheni suunnittelee kaiken tekemisemme ja usein vielä unohtaa kertoa minulle mitä kaikkea siihen liittyy, kuinka paljon menee aikaa jne. Jos haluan, että joku minun suunnitelmani menee läpi, joudun puskemaan sitä todella paljon, niin että tunnelmasta tulee jo tosi outo ja alkaa vaikuttaa siltä, että olen kauhea jyrä, joka jankuttaa jotain pientä asiaa läpi. Niin kauan kun suostun ja olen iloinen ja hymyilevä kuin joku kivan viikonloppuisin luona oleva pikkutyttö, kaikki sujuu kuin tanssi. Tällaista ongelmaa on lähes mahdoton selittää kenellekään, koska aina sitten nousee vain se kysymys että mikset sitten itse sano mitä haluat. Mies ei vain jotenkin kuuntele sitä ja tunnelma huononee. Pelkään että mitä tämä tekee itsetunnolleni. 

Sellaista ihmistä ei voi parantaa, joka ei koe yhtään että olisi jotain korjattavaa itsessään! Kuten äiti tsi mies joka haluaa vaan auttaa ja tehdä hyvää.

Täytyy olla tooodella uuvuttavaa elämää tällaisen kanssa.

En ole tullut aikaisemmin ajatelleeksikaan, kiitos tästä ketjusta!

Vierailija kirjoitti:

Minun miesystävälläni on samaa. Se on todella erikoinen piirre, ja siihen on vaikea puuttua. Kaikki tapaukset yksittäin kerrottuna ovat sellaisisa, että naispuoliset ystäväni ovat että aww.....ihana mies, niin ajattelevainen.  Useimminhan miehet ovat aika passiivisia ja välinpitämättömiä sohvalla makailijoita, joten sellainen aktiivinen ja tekeväinen mies on kaikkien unelma. Mieheni suunnittelee kaiken tekemisemme ja usein vielä unohtaa kertoa minulle mitä kaikkea siihen liittyy, kuinka paljon menee aikaa jne. Jos haluan, että joku minun suunnitelmani menee läpi, joudun puskemaan sitä todella paljon, niin että tunnelmasta tulee jo tosi outo ja alkaa vaikuttaa siltä, että olen kauhea jyrä, joka jankuttaa jotain pientä asiaa läpi. Niin kauan kun suostun ja olen iloinen ja hymyilevä kuin joku kivan viikonloppuisin luona oleva pikkutyttö, kaikki sujuu kuin tanssi. Tällaista ongelmaa on lähes mahdoton selittää kenellekään, koska aina sitten nousee vain se kysymys että mikset sitten itse sano mitä haluat. Mies ei vain jotenkin kuuntele sitä ja tunnelma huononee. Pelkään että mitä tämä tekee itsetunnolleni. 

Tiedän ihan tarkalleen mitä tarkoitat. Meillä on hyvin samanlainen dynamiikka suhteessa. Tuntuu, että minun pitää kolme viikkoa etukäteen ilmoittaa kirjallisesti, jos haluan tehdä jotain "normaalista" suunnitelmasta poikkeavaa. Siis että lauantaina kello 13.45-15.15 haluan sitten rentoutua katselemalla merenrantaa ja syödä jäätelötötterön. Jos en varaa tarkkaa aikaa, olen osa miehen suunnitelmaa, eli vaikka järjestetään autotallia ja pestään autoa ja vertaillaan että mistä saisi halvimmalla uuden liesituulettiman, koska sehän on vaan järkevää suunnitella. Ja sitten kun olen siellä jäätelöllä, niin alkaa jo 15.00 tulla viestejä että joko tulet? Ja ei siis ole mustasukkaisuudesta kysymys millään tavalla, kaipailee vaan minua projektiensa kanssa.

Ai niin, saan tottakai sinne rantaan mukaan listan. Kun kerran menet Gigantin ohi, niin käy palauttamassa tämä paristo jota ei tarvittukaan, tässä on kuitti. Sitten menet Ärrälle ja lataat matkakorttiin 25 euroa, ja sitten palauta nämä pullot Alepaan, ja paluumatkalla voit käydä kysymässä jättimarketin asiakaspalvelupisteestä asiaa Ö. Ja tässä on kauppalista. Siis antaa minulle tehtäviä, jotka helposti nielevät koko sen varatun ajan, joka minun piti katsella merenrantaa ja rentoutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun miesystävälläni on samaa. Se on todella erikoinen piirre, ja siihen on vaikea puuttua. Kaikki tapaukset yksittäin kerrottuna ovat sellaisisa, että naispuoliset ystäväni ovat että aww.....ihana mies, niin ajattelevainen.  Useimminhan miehet ovat aika passiivisia ja välinpitämättömiä sohvalla makailijoita, joten sellainen aktiivinen ja tekeväinen mies on kaikkien unelma. Mieheni suunnittelee kaiken tekemisemme ja usein vielä unohtaa kertoa minulle mitä kaikkea siihen liittyy, kuinka paljon menee aikaa jne. Jos haluan, että joku minun suunnitelmani menee läpi, joudun puskemaan sitä todella paljon, niin että tunnelmasta tulee jo tosi outo ja alkaa vaikuttaa siltä, että olen kauhea jyrä, joka jankuttaa jotain pientä asiaa läpi. Niin kauan kun suostun ja olen iloinen ja hymyilevä kuin joku kivan viikonloppuisin luona oleva pikkutyttö, kaikki sujuu kuin tanssi. Tällaista ongelmaa on lähes mahdoton selittää kenellekään, koska aina sitten nousee vain se kysymys että mikset sitten itse sano mitä haluat. Mies ei vain jotenkin kuuntele sitä ja tunnelma huononee. Pelkään että mitä tämä tekee itsetunnolleni. 

Tiedän ihan tarkalleen mitä tarkoitat. Meillä on hyvin samanlainen dynamiikka suhteessa. Tuntuu, että minun pitää kolme viikkoa etukäteen ilmoittaa kirjallisesti, jos haluan tehdä jotain "normaalista" suunnitelmasta poikkeavaa. Siis että lauantaina kello 13.45-15.15 haluan sitten rentoutua katselemalla merenrantaa ja syödä jäätelötötterön. Jos en varaa tarkkaa aikaa, olen osa miehen suunnitelmaa, eli vaikka järjestetään autotallia ja pestään autoa ja vertaillaan että mistä saisi halvimmalla uuden liesituulettiman, koska sehän on vaan järkevää suunnitella. Ja sitten kun olen siellä jäätelöllä, niin alkaa jo 15.00 tulla viestejä että joko tulet? Ja ei siis ole mustasukkaisuudesta kysymys millään tavalla, kaipailee vaan minua projektiensa kanssa.

Ai niin, saan tottakai sinne rantaan mukaan listan. Kun kerran menet Gigantin ohi, niin käy palauttamassa tämä paristo jota ei tarvittukaan, tässä on kuitti. Sitten menet Ärrälle ja lataat matkakorttiin 25 euroa, ja sitten palauta nämä pullot Alepaan, ja paluumatkalla voit käydä kysymässä jättimarketin asiakaspalvelupisteestä asiaa Ö. Ja tässä on kauppalista. Siis antaa minulle tehtäviä, jotka helposti nielevät koko sen varatun ajan, joka minun piti katsella merenrantaa ja rentoutua.

Tuttua, tuo voisi olla miesystäväni käytöstä.  Jos olen vaikka hänen mökillään, hän iloisena ilmoittaa aamulla, että minun pitää mennä hänen lapsensa kanssa poimimaan puuroon mustikat, ennen kuin olen saanut edes aamukahvia. Hän voi myös sanoa että minun pitää hoitaa lasta ja tehdä ruokaa kun hän käy nyt lenkillä. Hän saattaa kysyä että onko minulla jotain ohjelmaa esim viikonloppuna, ja jos sanon että ei mitään erityistä, niin hän on sitä mieltä että sanoin "teen mitä hyvänsä sinun kanssasi" ja järjestää minulle kaikenlaista tekemistä itsensä kanssa tai juuri näitä pikku hakemisia ja puuhia. Hän myös diilailee minun tavaroitani omille sukulaisilleen lainaan, sopii meille tapaamisia ihmisten kanssa joista en pidä, jos olen poissa kotoa, hän voi vaikka antaa minun kotini jonkun sukulaisen käyttöön jne. Kaikesta tästä on todella vaikea sanoa mitään, koska hän on itse ahkera, kaikille kiltti ja antelias. Olen vain itse sellainen, että jos minulla ei ole ohjelmaa niin se tarkoittaa että haluan että minulla on vapaata toisten odotuksista ja voin toimia spontaanisti tai vaikka maata omassa kodissani sohvalla koko päivän.

Tutulta kuulostaa moni ketjun tarina.

Isälläni on rajattoman piirteitä - hän kyllä selvästi ymmärtää että toisilla ihmisillä on oma tahtonsa, mutta hän silti yrittää "auttaa" ihan jatkuvasti monessa asiassa, usein pyytämättä. Luulen tämän johtuvan hänen turvattomasta lapsuudestaan ja siitä, että ainoa läheisyys ja huomio jota hän lapsena sai, tuli silloin kun hän oli ns. hyödyksi (eli auttoi vanhempiaan erinäisissä talon töissä). Eli isälläni on valtava tarvituksi tulemisen tunne, jonka hän sekoittaa rakkauden ja läheisyyden kanssa. Jokin läheisriippuvuuden muoto ehkä? 

Erityisesti aikuistumisuuteni kynnyksellä isä osasi olla todella raskasta seuraa (toki elämänmuutos oli suuri kun lapset lensivät pesästä ja hän jäi samaan aikaan eläkkeelle, varmaan osa auttamisen tuputtamisesta johtui ihan tekemisen puutteesta). Asiaa auttoi se, kun muutin pariksi vuodeksi ulkomaille ja Suomeen palattuani eri kaupunkiin opiskelemaan. Irtiotto auttoi selvästi selkeyttämään sekä omia että isän ajatuksia, ja nykyään tulemme hyvin toimeen. Hän edelleen tykkää auttaa ja neuvoa, mutta uskoo kyllä kun selkeästi sanoo että nyt riittää, kiitos. Olen myös oppinut olemaan armollisempi isälle, ja esim. pyydän hänen apuaan asioissa, jotka saisin varmaan itsekin selvitettyä - hän saa silloin tuntea itsensä tärkeäksi. 

Toki ymmärrän että kaikilla ei käy näin hyvin, eikä läheistään voi kukaan parantaa rajattomuudesta. (Tärkeässä roolissa on myös ollut terapia, jossa tiedän hänen käyneen vuosia meidän lasten ollessa pieniä!)

Isäni on kuitenkin ollut todella hyvä ja rakastava isä ja laittanut aina meidät lapset etusijalle - yrittänyt siis tehdä ja elää aivan päin vastoin kun omat vanhempansa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän osaan arvostaa isän yrittämistä, ja onnistumista isänä. 

AP, olen tuntenut sellaisia ihmisiä, jotka eivät varsinaisesti ole tyhmiä eivätkä pahantahtoisia, mutta jotka eivät osaa ollenkaan lukea rivien välistä tai päätellä kontekstista. Kyseessä on kai jonkinlainen empatiavaje, mutta ei välttämättä pahanlaatuinen sellainen. Kutsutaan sitä vaikka putkinäöksi. Siis esim. näin...

Sinä sanot: "Aion myöhemmin istuttaa puun."

Keskivertoihminen kuulee: "Aion myöhemmin istuttaa puun. Vietän paljon aikaa puutarhassa, joten selvästikin se on minulle mieluista hommaa, ja tekisin sen saman tien jos ehtisin, mutta en ehdi. Haluan kuitenkin tehdä sen itse."

Putkinäköinen kuulee: "On puu. Se pitää istuttaa."

Putkinäköinen päättelee: Puutarhahommat eivät ole erityistä herkkua minulle, joten eivät varmaan puolisollekaan. Tämä on hänelle askare, jonka voin ottaa pois hänen tehtävälistaltaan ja helpottaa hänen päiväänsä.

Sinä sanot: "Odota, on pari juttua mitä pitää tietää. Puuta ei saa istuttaa liian syvälle."

Keskivertoihminen kuulee: "Älä tee sitä. Tähän hommaan vaaditaan joku, joka tietää tarkalleen mitä on tekemässä, tai kasvi voi vääränlaisen istutuksen takia kuolla."

Putkinäköinen kuulee: Odota, ensin kerron jotakin. Tässä se tulee: Puuta ei saa istuttaa liian syvälle. Nyt olet kuullut asiani, voit lakata odottamasta ja jatkaa toimenpidettä.

Putkinäköinen päättelee: Puoliso neuvoi kuinka edetä, joten nyt tiedän kuinka toimia kun istutan puun. Syvyyttä ei tarkennettu, se ei siis varmaan ole kovin tarkkaa.

Pidän kuitenkin huonona merkkinä sitä, että puolisosi ei vain pyydä anteeksi ja ota opikseen kämmättyään vaan uhriutuu heti. Siksi suosittelisin, että annat hänelle jatkossa paksuimmasta mahdollisesta rautalangasta väännettyjä ilmiselviä sanantarkkoja ohjeita perusteluineen, esim. näin:

"Aion käydä ostamassa kukkia puutarhaan. Kerron siksi, että tietäisit mihin olen menossa. Pyydän sinulta, että et tekisi sitä puolestani. Haluan tehdä sen itse, sillä minulle ei ole ollenkaan yhdentekevää, millaisia kukkia pihaan istutetaan. Vääränlaiset kukat harmittavat minua yhtä paljon tai jopa enemmän kuin se, ettei kukkia olisi ollenkaan. Kukkia on myynnissä niin paljon erilaisia, että et voi pelkästään arvaamalla, omaa esteettistä silmääsi noudattamalla tai aiempia kukkamieltymyksiäni muistelemalla valita sellaista kukkaa, mikä minulle olisi mieleen. Puutarhanhoito on minulle tärkeä harrastus, jonka ääressä puuhailu rentouttaa ja ilahduttaa minua, ei raskas taakka jota sinun tarvitsisi osallistumalla lievittää ja johon sinun olisi epäreilua olla osallistumatta. Jos haluat kuitenkin osallistua ihan vain puutarhanhoidon ilosta, harrastus on silloin meidän yhteinen, ja silloin valinnatkin tehdään yhdessä eikä yksin. Arveletko ymmärtäväsi tästä selityksestä, miksi haluan käydä itse ostamassa kukkia puutarhaan? Voisitko selittää minulle omin sanoin, miksi haluan käydä ostamassa puutarhaan kukkia itse sen sijaan että sinä tekisit sen?"

Jos hän rautalankamallin jälkeenkin puuttuu asioihisi, kyllä silloin on kyse vähintäänkin tietoisesta kiusanteosta ja halveksunnasta sinua kohtaan.

Ap, mitä kuuluu? Tunnen suurta myötätuntoa sua kohtaan ja olisi kiva kuulla päivitystä tilanteeseesi.

Nosto

Up

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä kuuluu? Tunnen suurta myötätuntoa sua kohtaan ja olisi kiva kuulla päivitystä tilanteeseesi.

Ap täällä, kiitos että kysyit. Etsin tämän ketjun käsiini taas viikonlopun elämää suurempien ongelmien jälkeen, kun olin hetkeksi unohtanut että tämä on olemassa. Et usko, miten paljon lämmittää taas tämä tieto, että on joku joka oikeasti kysyy että mitä kuuluu ja välittää siitä, mikä on juuri minun kokemukseni tilanteesta.

Eihän tämä paremmaksi mene. Tekee pahaa sanoa se. Niin paljon on keskusteltu ja väännetty. Aina jo alkupuolella keskustelua käy ilmi, että mies _EI_ALKUUNKAAN_YMMÄRRÄ_ mistä puhutaan eikä saa mitenkään ajatuksiaan kiedottua sen ympärille, että mikä tarkalleen on se asia, mikä saa minut pois tolaltani. Jotenkin olen alkanut menettää uskoni siihen, että puhuminen auttaa. Jotta se auttaisi, miehellä pitäisi olla kyky muodostaa monimutkainen kokonaiskuva mielistä, jotka ovat erilaisia omansa kanssa. Sitä kuvaa pitäisi valmis olla muuttamaan herkästi, ja pitäisi vain kuunnella sanan varsinaisessa merkityksessä ja unohtaa oma halu saada muutettua toisen mielipide ja kokemus toiseksi. Sitä mies ei osaa. Jos osaisi, näitä ongelmia ei olisi.

Meillä on parempia ja huonompia kausia, edelleen. Paremmat kaudet ovat niitä, kun molemmilla sujuu kodin ulkopuolinen elämä hyvin, lapsi on terveenä ja saadaan nukkua riittävästi. Silloin onnistutaan tässä perhe-elämän jäljittelyssä - syödään yhdessä saman pöydän ääressä, tehdään reissuja perheenä, käydään kylässä, hoidetaan velvollisuudet ja muutenkin saadaan rastit ruutuun kaikesta siitä, miltä perhe-elämän "kuuluu" näyttää. Silloin kun etenkin miehellä on epäonnistumisia ja stressiä työssään, siitä kärsii koko perhe. Hän ei tunnista omia tunteitaan eikä sitä, miten työelämä heijastuu häneen ja sitä kautta koko kotiimme. Hän yrittää hoitaa asiaa suorittamalla yömyöhään, kulkemalla ärtyneenä laput silmillä ja kontrolloimalla ympäristöään turbovaihteella. Rentoutuminen ja laiskottelu ärsyttää häntä ja ihan tavan takaa siivoaa yömyöhään.

Yöaikainen raivosiivous on hänen tyypillisiä stressioireitaan. Muistan jos lapsen vauva-ajoilta ne hetket, kun huonouninen vauva viimein nukkui vieressäni yön ainoaa pidempää unipätkää, ja mies tuli kotiin vähän ennen puoltayötä - ja alkoi tyhjentää tiskikonetta. Se kuulostaa ihan siltä, kun joku joku heittelisi lautasia raivoissaan seinään. Vauva heräsi ja itki, ja en voinut muuta kuin yrittää hyssytellä häntä uneen uudestaan. Ja sitten alkoi imurointi, huonekalujen raahaus ja kolistelu. Kun tästä yritettiin keskustella, mies räjähti: pakkohan jonkun täällä on siivota!!! Hän ei kuitenkaan nähnyt mahdolliseksi tulla kotiin normaaliin aikaan viideltä, jotta siivous oltaisiin saatu tehtyä päiväsaikaan.

Kun kaikki on tehty, hän etsii aina lisää tehtävää. Ihan aina. Koskaan ei ole asiat niin hyvin, että voisi vaan olla ja rentoutua. Hänen mielestään koko perheellä ajan viettäminen ilman mitään isompaa suunnitelmaa on vieläkin ajan tuhlausta - "ei meitä molempia tarvita vahtimaan yhtä lasta". Toinen voi aina olla tekemässä jotain työtä. Vaikka sitten puuttumassa naapurien tai tuttujen asioihin, jos ei omissa asioissa ole tarpeeksi.

Viikonloppuna minulla tuli taas mitta täyteen. Tuntui, että olen veturi joka vetää pitkää ja painavaa ilotonta junaa ylämäkeen. Yritän luoda jotain rauhaa ja iloa tähän arkeen, mutta kerta toisensa jälkeen kuormaan kasautuu lisää lastia. Se, jonka pitäisi olla kumppanini, ihmettelee vain silmät pyöreinä että miksi olen niin tyytymätön kun HÄN tekee meillä melkein kaiken. Ja tekeekin tosiaan ihan koko ajan jotain. Hänestä olisi paras, kun minäkin hylkäisin kaiken turhan puuhastelun ja alkaisin apuriksi hänen rajattomiin projekteihinsa. Ei sillä, että sitten saataisiin levätä, mutta sitten saataisiin ENEMMÄN tehdyksi. -Ap

Huh, ap. Olen myös seurannut ketjua alusta asti. Miehesi tuo mieleen oman eksäni, vaikkakin meillä kommunikaatio toimi paremmin. Hän oli ahkera projekti-ihminen, mutta myöskin aina itse oikeassa.

Jokaisella meillä on omat tavat reagoida stressiin, eikä niille voi mitään. Ehkä kamalinta esimerkeissäsi on se, ettei toista uskota, vaan haluataan toisen olevan samanlainen kuin itse on. En kyllä näe tuosta mitään ulospääsyä kuin pariterapia. Jonkun ulkopuolisen on osoitettava, miten kommunikaationne toimii.

Miehet eivät tyypillisesti terapiaan halua, mutta tässä vaiheessa ottaisin kiristyksen käyttöön. Tilanne kun ei tule itsestään parantumaan.

Terapiaan, jonnekin juttelemaan niin että paikalla on kolmas, keskustelemaan koulutettu ihminen! Ja olen melko varma, että muutaman tapaamisen jälkeen ehdotetaan, että mitäpä jos mies kävisi ihan yksin juttelemassa!

Veljeni on aika pitkälle samanlainen ja uuvuttaa perhettään jatkuvalla suorittamisella ( nurmikko leikataan vaikka otsalampun valossa, jos se on millinkin ”liian” pitkä), kontrolloinnilla, tekemisellä, kaikki-pitää-tehdä-heti-aamusta-tai-koko-päivä-on-pilalla jne jne.

Meillä oli epävakaa, karmean epätasapainoinen lapsuudenperhe, jota veli nyt hoitaa tuolla toiminnallaan.

Todella toivoisin että hän ja te ja miehesi menette johonkin keskustelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Minun miesystävälläni on samaa. Se on todella erikoinen piirre, ja siihen on vaikea puuttua. Kaikki tapaukset yksittäin kerrottuna ovat sellaisisa, että naispuoliset ystäväni ovat että aww.....ihana mies, niin ajattelevainen.  Useimminhan miehet ovat aika passiivisia ja välinpitämättömiä sohvalla makailijoita, joten sellainen aktiivinen ja tekeväinen mies on kaikkien unelma. Mieheni suunnittelee kaiken tekemisemme ja usein vielä unohtaa kertoa minulle mitä kaikkea siihen liittyy, kuinka paljon menee aikaa jne. Jos haluan, että joku minun suunnitelmani menee läpi, joudun puskemaan sitä todella paljon, niin että tunnelmasta tulee jo tosi outo ja alkaa vaikuttaa siltä, että olen kauhea jyrä, joka jankuttaa jotain pientä asiaa läpi. Niin kauan kun suostun ja olen iloinen ja hymyilevä kuin joku kivan viikonloppuisin luona oleva pikkutyttö, kaikki sujuu kuin tanssi. Tällaista ongelmaa on lähes mahdoton selittää kenellekään, koska aina sitten nousee vain se kysymys että mikset sitten itse sano mitä haluat. Mies ei vain jotenkin kuuntele sitä ja tunnelma huononee. Pelkään että mitä tämä tekee itsetunnolleni. 

Kontrolloiva mies. Yksi henkisen väkivallan muoto eli alistaminen ja rajojen kunnioittamattomuus. Sinulla ei saa olla omia suunnitelmia tai toiveita, vaan sinun pitää ilosta silmät säihkien mennä kaikkien miehesi aivoistusten mukaan.

Upp!