Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko kyseessä olla myös puolison lapsuudenkodistaan oppima tapa? Tunnistan tuota jatkuvaa vastuun kantamisen tarvetta vähän itsestäni. Vanhemmat raivosiivosivat kaikki tuollaiset hiivanliotuskulhot ja tuolin päällä suihkun aikana odottavat vaatteet pois kysymättä mitään ja odottivat samaa minulta. Lahjatoiveet oli myös asia jota opin välttämään, sekin oli vanhemmille stressin ja raivoamisen aihe jonka lopuksi sai vaikkapa uuden repun sijaan sukkia ja kynän.

Ap täällä, ehdottomasti on juuri näin, puolison toisella vanhemmalla on vielä näkyvämpiä ongelmia tällä alueella. Silti se ei ole puolisolle pelkkä tapa, vaan hänen koko todellisuutensa on ihan erilainen kuin muilla ihmisillä. Se on siis selvää mistä tämä ongelma "tulee", mutta harmi vaan se ei tunnu auttavan sen käsittelyssä yhtään.

Muutamien ehdottama persoonallisuushäiriö ei ole poissuljettu, itsekin ajattelen että jos ei ole persoonallisuushäiriötä, riittävillä toistoilla pitäisi alkaa ymmärtää että miksi juttu ei toimi.

Ai että oliko varoitusmerkkejä? Jälkikäteen ajateltuna kyllä. On kuitenkin kyseessä elämässä ihan hyvin pärjännyt ihminen, ja tosiaankaan ennen todella tiivistä yhteiselämää on helpompi "antaa anteeksi" tällaisia kun toinen tekee pyytämättä vähän kömpelösti romanttisia eleitä. Silloin jää näkemättä se marttyyrivaihdekin, josta vasta oikeasti ilmenee, että miten se puoliso tilanteesta ajattelee.

Puolisoni kyllä yrittää välillä tosi kovasti korjata välejämme pahempien riitojen jälkeen. Se näkyy niin, että hän tuo kukkia, tekee IHAN KAIKEN mitä kuvittelee minun haluavan, tarjoutuu hoitamaan lapsia että pääsen joka ilta yksin lenkille, ja sitten parin päivän päästä marttyyriräjähtää kun ei koe saaneensa riittävästi kiitosta. Eikä vieläkään yhtään mitenkään hahmota, että se rajattomuus on ongelma, ei kukkien tuomattomuus eikä mikään muukaan tehtävä jonka voi suorittaa. Hän ei jotenkin tunnu hahmottavan, että mitä ne rajat ovat ja missä niitä pitäisi olla.

Usko jo nyt, että tuollainen puoliso on paitsi rajaton, myös älyllisesti vajaa eikä ikinä muutu miksikään!

M38

Taas kaksi viikkoa lomaa miehen seurassa takana.

Jokapäiväinen elämä on niin raskasta. Kun oltiin lähdössä takaisin kotiin joululomalta, oli pakattava. Sanoin miehelle, että minä pakkaan nyt loput tavarat samalla kun ruoka valmistuu, voisitko olla lapsen kanssa sillä aikaa? Mies sanoi että sopii hyvin, ja meni lapsen kanssa toiseen huoneeseen.

Aloin purkaa tavaroita ja järjestää niitä kasseihin. Kun menin kylpyhuoneeseen hakemaan hammasharjoja, takaisin tullessani lapsi oli purkamassa laukkuja ja vetämässä vuokramökin kaapeista tavaraa ulos. Miestä ei näkynyt missään. Lopetin pakkaamisen ja ryhdyin vahtimaan lasta.

Mies olikin mennyt keittiöön purkamaan tiskikonetta ja pyyhkimään pöytiä. Sanoin että mitenkäs, kun sanoit että olet lapsen kanssa? NO IHAN KOHTA! hän tokaisi. Hänhän vain purkaa tiskikoneen, kyllä sinä voit sen aikaa odottaa. Ja lapsi leikki itsekseen, ei häntä siellä tarvittu. Mutta jos oikein kovasti haluan, hän voi olla lapsen kanssa kunhan saa ensin tiskikoneen purettua.

Tämä kuulostaa pikkumaiselta ja typerältä valitukselta, myönnän. Mutta kun on vain niin vaikea elää niin, että toinen ei pysty ymmärtämään ja pitämään kiinni yhdessä sovitusta edes tuota paria minuuttia, eikä koe tekevänsä mitään väärin, puhumattakaan siitä että osaisi jo siinä sopimistilanteessa sanoa että hänen tekee nyt kovasti mieli purkaa tiskikone tällä punaisella minuutilla. Minä halusin ainoastaan sen suhteellisen häiriöttömän 15 minuuttia että saan pakkauksen valmiiksi.

Pariterapiaan on nyt hakeuduttu. Viimeinen pisara on ollut miehen kyvyttömyys harrastaa rajanvetoa rajattoman äitinsä suuntaan. Varattuun aikaan on kuitenkin vielä todella kauan, ja minusta tuntuu että itsensä näkeminen ulkopuolelta on miehelle täysin mahdoton haaste. Tähän mennessä jokaikinen keskustelu on mennyt siihen "no mutta kyllähän SINÄKIN..." tai äitinsä tempauksista keskustellessa "ei sinunkaan vanhemmat ole täydellisiä". Silti hän ei ole luovuttanut, hänkin tuntuu aidosti haluavan että meillä olisi hyvä olla perheenä, on vain täydellisen pihalla.

Ymmärrän hyvin, että ulkopuolelta tuntuu helpoimmalta ehdottaa eroa ratkaisuksi. Käy se minullakin mielessä usein. En vieläkään näe mitään tapaa toteuttaa sitä niin, miten se ei koskisi eniten lapsiin. En todella tiedä, mikä olisi heille eniten oikein. -Ap

Taas täällä. Huonot uutiset: kauan odotettu terapia-aika peruuntui koronaan liittyvistä syistä, uuteen aikaan jälleen erittäin pitkä aika.

Mies oli vähän aikaa sitten työmatkalla yli viikon. Kun hän oli poissa, tuntui että sain vihdoin hengittää. Päästiin nukkumaan ajoissa, koti pysyi siistinä, oli koko ajan hyvä tunnelma ja pystyi aikatauluttamaan kaiken väljästi. Oli niin rentouttavaa, kun päivistä puuttuivat yhtäkkiä kaikki ne pakolliset yllätysodotukset, kun mies keksiikin muiden istuessa autossa vielä ruveta lajittelemaan ongelmajätteitä mukaan otettavaksi. Ei ollut niitä turhia taisteluja, kun mies kaappaa leikkivän lapsen lattialta ja rupeaa tunkemaan haalaria päälle sanomatta sanaakaan ja lapsi pelästyy ja vastustaa henkeen ja vereen, koska mies ei tajunnut kertoa tälle etukäteen että ollaan lähdössä.

Tajusin, että olen kaivannut hirveästi sellaista jokapäiväistä spontaaniutta, joka minusta on elämän suola. Nyt kun oltiin vain lasten kanssa, voitiin lähteä päiväretkelle ja muuttaa suunnitelmaa, jos nähtiin matkalla jotain kiinnostavaa. Kiireetön oleminen ja läsnäolo hetkessä on kultaakin kalliimpaa. Miehen kanssa tuollainen on aivan mahdotonta. Hän aikatauluttaa jokaikisen päivän. Jos ollaan lähdössä vaikka kotieläinpihalle, niin hän päättää että paluumatkalla käydään sitten kaatopaikalla joka menee kiinni 16.00. Koko reissu menee sitten kelloa vahtiessa ja hoputtaessa, jotta varmasti ehditään ennen kuin kaatopaikka menee kiinni. Ja illallahan on toki kotona suunnitellut projektit odottamassa, ja aikaa ei saa mennä hukkaan sekuntiakaan.

Olen vähitellen ymmärtänyt, että mies elää jatkuvasti todella kapealla mukavuusvyöhykkeellään. Siellä asiat ovat järjestyksessä, kaikki menee hänen mielensä mukaan ja hän on kontrollissa. Kun mukavuusalueen keskeltä lipsutaan senttikin sivuun, häneltä menee heti hermo. Hän ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä.

Arvioin tapailuaikoinamme miehen erittäin väärin tässä suhteessa. Luulin, että hän on joustava ja sopeutumiskykyinen, ja syy on yksinkertainen: miehen näyttii kiireestä, vaikkapa logistisista haasteista ja jopa kriisitilanteista, joissa voi ruveta heti toimimaan. Hän ratkaisee mielellään pieniä pulmia, ja sellaisten keskellä hän on hyväntuulinen ja tehokas. Luulin siis jo tuntevani hänet mukavuusalueensa ulkopuolella, mutta tosiasiassa hän oli silloin täsmälleen sen keskellä. Se, mitä hän ei kestä, on rauha, hiljaisuus ja epävarmuus. Epävarmuudeksi lasketaan jokainen hetki, kun pitäisi luottaa jonkun toisen arviointikykyyn. -Ap

En osaa oikein sanoa mitään muuta kuin että olen todella pahoillani puolestasi ap. Kiitos kun olet käynyt kertomassa kuulumisiasi ketjuun. Toivottavasti terapia-aikaan ei kuitenkaan ole kuukausia, ja että arjessasi olisi myös ilonaiheita sitä odotellessa.

Vierailija kirjoitti:

En osaa oikein sanoa mitään muuta kuin että olen todella pahoillani puolestasi ap. Kiitos kun olet käynyt kertomassa kuulumisiasi ketjuun. Toivottavasti terapia-aikaan ei kuitenkaan ole kuukausia, ja että arjessasi olisi myös ilonaiheita sitä odotellessa.

Haluaisin kuulla, miten teillä jaksetaan ja miten menee, yhtään paremminko? Onko terapiaan päästy ja onko se auttanut?

Ongelma on todellinen ja kamalasti kuormittava. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, että ymmärrän. Vaihtoehtoina on:

Läheisriippuvuus, haluaa miellyttää.

Ylimielisyys, tietää mikä on toiselle parasta.

Oikeutuksen tunne, eli katsoo olevansa oikeutettu toimimaan siten.

Puhdas rajattomuus, eli ei näe, mikä kuuluu omaan tonttiin ja mikä toisen reviiriin.

Vaikka ei persoonallisuushäiriötä olisikaan, niin kyllä nämä kaikki kulminoituvat narsismin häiriöön. Läheisriippuvuudessakinnon kyse siitä, ettei narsismi ole tervettä.

Tapaus: isosisko. Tulos: Välit poikki aikuisiässä, kun vihdoin tajusin, ettei hän ikinä muutu. Latoin välit poikki aivan liian myöhään, mutta aikaisemmin oli sukulaisia painostamassa, että piti olla yhteydessä. En ymmärrä miten kehtasivat, minullakin on elämä elättävänä, enkä voi rikkoa itseni rajattoman siskon takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.

Voi siis olla esim. näin.

1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.

2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.

1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.

2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.

1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.

2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.

Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.

Suomalaisessa kulttuurissa tunnetaan hyvin kursailu, ensin kieltäydytään tai sanotaan ettei tarvitse tehdä jotain. Toinen ilmeisesti tulkitsee sanojasi kursailuksi, koska esim. lasinpyyhkimien vaihto on hyvä ja tärkeä juttu. Kontrolloitko sinä teidän pihaanne niin, että miehesi ei saa hankkia sinne narsisseja? (Oletuksella tietenkin, ettei rahasta ole niin pulaa, että rahaa on vain joko narsisseihin tai tulppaaneihin).

Tässähän jatkuvasti on kyse siitä, että se toinen haluaa tehdä mielensä mukaan, ja siitä ei saa sanoa mitään, koska siitä seuraa marttyyrikohtaus. SE on vallankäyttöä.

Kukkasipulit nyt on tosi pieni juttu, mutta entä kun synttärilahjaksi tulee auto, kun toivoit moottoripyörää? "No mä aattelin, että pääset paremmin töihin!" ja olet paikassa, missä ei ole pysäköintimahdollisuutta. Pärrällä olisit päästellyt kesällä menemään kohti auringonlaskua ja sen jälkeen kuutamouinnille.

Ja tämä vastaava kaiken kokoisissa asioissa, joka päivä, monta kertaa. Mitä ikinä oletkaan tekemässä, toinen tulee auttamaan, vaikka apua ei ole pyydetty. Toi sukkahousuesimerkki ylempää oli hyvä.

Elämä menee sellaiseksi jatkuvaksi varomiseksi. Jotain hiton sukkahousuja ei voi jättää suihkun ajaksi esille, kun niille voi sinä aikana käydä ihan mitä vaan!

Minulla on tuollainen anoppi. Jos hänelle vaikka kertoo, että aikoo ostaa uuden puhelimen, hän menee ostamaan jonkun suht halvan puhelimen ja odottaa, että siitä on onnellinen ja sanoo, että se on aikainen joulu/synttärilahja ym.

Vaikka itse on ehkä jo miettinyt minkälaisen ostaa ja millaisia ominaisuuksilla sen haluaa ja lähes säästänyt ne rahat siihen. Siinä on sitten sellainen puhelin kädessä, jonka kanssa kyllä soittaa ja tekstaa, mutta ei kuitenkaan sitten se mitä tarvitsi ja halusi. Ihan turhaa rahan menoa.

Mihin se johti? Ettei mitään oikein voi kertoa, kun vasta sitten, kun se on ostettu tai tehty. Erittäin tarkkojen selitysten antamien. Eli jos haluaa ne ikkunanpyyhkimet, niin sanoo kaikki merkistä lähtien mitä sen on ihan pakko olla. Kun se on vaikeaa, niin monesti hän ei kykene sitä tekemään.

Monen tällaisen rajattoman kohdalla olen myös suuttunut todella kovin. Joskus se auttaa.” Auttamishalut” katoavat, kun ei ole kiitollinen. He tulevat varovaisiksi ja joutuvat kysymään tarkemmin ja tuollaiset vahinko pesukoneessa olevat vaatetapahtumat vähenevät.

Vierailija kirjoitti:

Taas täällä. Huonot uutiset: kauan odotettu terapia-aika peruuntui koronaan liittyvistä syistä, uuteen aikaan jälleen erittäin pitkä aika.

Mies oli vähän aikaa sitten työmatkalla yli viikon. Kun hän oli poissa, tuntui että sain vihdoin hengittää. Päästiin nukkumaan ajoissa, koti pysyi siistinä, oli koko ajan hyvä tunnelma ja pystyi aikatauluttamaan kaiken väljästi. Oli niin rentouttavaa, kun päivistä puuttuivat yhtäkkiä kaikki ne pakolliset yllätysodotukset, kun mies keksiikin muiden istuessa autossa vielä ruveta lajittelemaan ongelmajätteitä mukaan otettavaksi. Ei ollut niitä turhia taisteluja, kun mies kaappaa leikkivän lapsen lattialta ja rupeaa tunkemaan haalaria päälle sanomatta sanaakaan ja lapsi pelästyy ja vastustaa henkeen ja vereen, koska mies ei tajunnut kertoa tälle etukäteen että ollaan lähdössä.

Tajusin, että olen kaivannut hirveästi sellaista jokapäiväistä spontaaniutta, joka minusta on elämän suola. Nyt kun oltiin vain lasten kanssa, voitiin lähteä päiväretkelle ja muuttaa suunnitelmaa, jos nähtiin matkalla jotain kiinnostavaa. Kiireetön oleminen ja läsnäolo hetkessä on kultaakin kalliimpaa. Miehen kanssa tuollainen on aivan mahdotonta. Hän aikatauluttaa jokaikisen päivän. Jos ollaan lähdössä vaikka kotieläinpihalle, niin hän päättää että paluumatkalla käydään sitten kaatopaikalla joka menee kiinni 16.00. Koko reissu menee sitten kelloa vahtiessa ja hoputtaessa, jotta varmasti ehditään ennen kuin kaatopaikka menee kiinni. Ja illallahan on toki kotona suunnitellut projektit odottamassa, ja aikaa ei saa mennä hukkaan sekuntiakaan.

Olen vähitellen ymmärtänyt, että mies elää jatkuvasti todella kapealla mukavuusvyöhykkeellään. Siellä asiat ovat järjestyksessä, kaikki menee hänen mielensä mukaan ja hän on kontrollissa. Kun mukavuusalueen keskeltä lipsutaan senttikin sivuun, häneltä menee heti hermo. Hän ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä.

Arvioin tapailuaikoinamme miehen erittäin väärin tässä suhteessa. Luulin, että hän on joustava ja sopeutumiskykyinen, ja syy on yksinkertainen: miehen näyttii kiireestä, vaikkapa logistisista haasteista ja jopa kriisitilanteista, joissa voi ruveta heti toimimaan. Hän ratkaisee mielellään pieniä pulmia, ja sellaisten keskellä hän on hyväntuulinen ja tehokas. Luulin siis jo tuntevani hänet mukavuusalueensa ulkopuolella, mutta tosiasiassa hän oli silloin täsmälleen sen keskellä. Se, mitä hän ei kestä, on rauha, hiljaisuus ja epävarmuus. Epävarmuudeksi lasketaan jokainen hetki, kun pitäisi luottaa jonkun toisen arviointikykyyn. -Ap

Mitä jos aikatauluttaisit siihen miehen päivään sen sinun vapaa-aikasi hänestä? Keksi hänelle niitä ongelmia. Ehkä joku remppaprojekti. Perusta joku pieni firma itsellesi? Ihan vaan hänelle tekemiseksi, kun hän ratkoo sitä miten voi auttaa sinua.

Miten siellä menee ap? Olen mietiskellyt teitä ja miehesi kaltaisia ihmisiä.

Toivottavasti olette päässeet terapiaan ja toivottavasti se on toiminut, edes alkuun olette päässet!

Höpö höpö menet leikkiin mukaan ja pidätte hauskaa.

Vierailija kirjoitti:

Miten siellä menee ap? Olen mietiskellyt teitä ja miehesi kaltaisia ihmisiä.

Toivottavasti olette päässeet terapiaan ja toivottavasti se on toiminut, edes alkuun olette päässet!

Vieläkin olen miettinyt teitä! Miten menee, vieläkö jaksat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että rajattomuutta ei ymmärrä sellaiset ihmiset, jotka sitä eivät ole kokeneet. Jo sanana rajattomuus on sellainen, ettei sitä normaaleissa ihmissuhteissa ikänsä elänyt ihminen ymmärrä. Rajat ovat itsestäänselvyys eikä niiden olemassaoloa edes ymmärrä. Vasta kun kohtaa tilanteen jossa omat rajat säännönmukaisesti rikotaan, alkaa ymmärtää mistä on kyse.

Kiitos. Olen ollut ihan hukassa kun elämääni on päätynyt ihminen joka tulee salaa siivoamaan, viikkaa vaatteet kaappiin. Olen kertonut, että en halua tuommoista apua. En halua ketään kotiini siivoamaan, tai jos haluaisin ostaisin siivousyrittäjältä kyseistä palvelua. En halua että kukaan menee vaatekaappiini. Mutta mikään ei auta. Harkitsen muuttamista muualle ja sukulaisuudesta huolimatta en kertoisi osoitetta.

Lukon vaihtaminen sitä odotellessa?

Rajattomuus on myös sitä, että kokee asetetun rajan haasteena. "Minullehan ei rajoja aseteta." Tällä tavalla rajaton keksi keinon kuin keinon ylittää asetetun rajan (ehkä toisella tavalla, hieman sivusta), niin että saa kokemuksen siitä, että hän saa/voi/pystyy. Rajan asettaminen voi olla rajattomalle syvä narsistinen loukkaus. 

Olen tavannut muutaman rajahullun ihmisen, jolla on joku pakkomielle sanasta raja.

Jos rajattomuuteen liittyy äkkipikaisuutta ja joskus jopa aggressiivisuutta, saattaa kannabis auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos rajattomuuteen liittyy äkkipikaisuutta ja joskus jopa aggressiivisuutta, saattaa kannabis auttaa.

Höpö taas. Se johtaa psykoosiin.

En ole Ap, enkä tunne tapausta. Mutta luin tätä ketjua kontrollintarvetta käsittelevien asioiden takia, koska täällä on monia kauhean viisaita kirjoituksia aiheesta. 

Mulla siis on itselläni tuollainen kontrollintarve jonka naamioin osallistumiseksi ja tiedontarpeeksi. Joka ajaa puolisoani sitten kauemmas siitä mitä pohjimmiltaan haen, eli se tietynlainen läheisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne. Se alkuaikojen hyvä olo, kun toinen on koko maailma. Ja omat traumat tässä takana tietty. 

Ja nyt kun sen oikeasti itselleen tunnustaa, ihan ääneen sanoo niin jotain voisi vielä pelastaa. Ettei ainakaan mene syvemmälle. Tietenkin tämä näkyy kateutena ja mustasukkaisuutena, ja ihan lievänä suoritan niin kelpaan -tekemisenä. En onneksi ole ihan kauhean paha tapaus, mutta se asioiden utelu on toiselle hyvin kuluttavaa. Se ettei uskalla ajatella toista erillisenä ihmisenä ja antaa sitä tilaa omille asioilleen. Useamman vuoden ajan tämä on aina ollut tätä tällaista. Ihan suhteen alkuaikoina epäilin omaa kelpaamistani, epäilin pettämisestä ja sellaista. Nyt se ei ole sitä, vaan se hylätyksi tulemisen pelko on oma, oireilua aiheuttava tunteensa. 

Mutta ehkä ensimmäistä kertaa uskaltaa myöntää itselleen että tuossa se vika on, ettei yritä kaunistella asioita itselleen. Ja miten monta kertaa on nytkin pitänyt purra kieleen (kuvaannollisesti, koska kirjoitan ihan sormillani) etten kirjoittaisi mitään vaatimusta toisen tekemiselle tai olemiselle. 

Eniten pelottaa aina se että mitä kauheaa tapahtuu kun mun pitää muuttaa käyttäytymistäni, miten kovaa se työ on. Terapiassa olen toki käynyt ja sitä pitäisi tehdä vaan ihan todella säännöllisesti hetken aikaa, ja jaksaa tehdä sitä oman ajattelun muuttamista. Energian suuntaamista muuhun siitä kontrolloinnista. Pelottaa vaan, ja itkettää toistaalta. Kun mä kuitenkin tykkään siitä toisesta ihan kovasti. Jospa tän kirjoittaminen auttaisi juuri nyt kun on hankalaa. Jos auttaa jotain muuta kuin minuakin, niin kiva sekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten siellä menee ap? Olen mietiskellyt teitä ja miehesi kaltaisia ihmisiä.

Toivottavasti olette päässeet terapiaan ja toivottavasti se on toiminut, edes alkuun olette päässet!

Vieläkin olen miettinyt teitä! Miten menee, vieläkö jaksat?

Toivottavasti jaksat, olisi hyvä kuulla... Ja voimia kesään kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Jos rajattomuuteen liittyy äkkipikaisuutta ja joskus jopa aggressiivisuutta, saattaa kannabis auttaa.

Nopeampi keino on vaan lähteä itse pois, jos aggressiivisuutta esiintyy. 

Kesä rajaton alkoholisti. Takertui vahvasti, suorastaan ahdistavasti. Halusi olla koko ajan yhdessä. Eli minun kauttani. Heijasti omat tunteensa minuun ja oli erittäin manipuloiva. Teki asioita joita ei pyydetty, kuvitellen olevansa avuksi vaikka oikeasti tunki asioihin ja alueelle jolle ei kuulunut eikä kukaan pyytänyt. Piti itseään tosi tärkeänä esimerkiksi aikuisille lapsilleni vaikka todellisuudessa ei ollut. Stalkkasi ja stalkkaa edelleen minua. Pitänyt estää joka paikassa sillä yön aikana on saattanut tulla 30 viestiä, sisältö vaihtelee rakkaudentunnustuksista anteeksipyyntöihin ja itkuun. Saattoi soittaa keskellä yötä, tulla ovelle jatkuvasti. Ei tajunnut lähteä kotiinsa ennenkuin hermostuin. Ei tajunnut ollenkaan merkkejä siitä etten nyt välittäisi vieraista. Syyllistäminen oli kovaa, samoin säälin kerjääminen. Henkisesti uuvuttavin ihminen keneen olen koskaan törmännyt. Suunnittelen muuttoa toiseen kaupunkiin sillä hän ei tule jättämään minua rauhaan vieläkään. Ajattelee että lepyn varmaan pian ja tämä on vaan joku riita. Täysin rajaton ihminen.