Mitkä asiat lapsiperheissä ovat muuttuneet sitten oman lapsuutesi? -peukutusketju

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen ei tarvinnut lukea tämmöistä sontaa, että muka lapset olivat kuuliaisia ja vanhemmat kunnon kasvattajia. Lapset eivät saaneet näkyä tai kuulua, tarpeista viis välitettiin, mentiin aikuisten ehdoilla täysin. Nyt jotkut itkevät, kun sen ajan lapsuudesta kärsivät aidosti välittävät lapsista ja ottavat huomioon lastenkin mielipiteistä.

Ja miksi täällä ihannoidaan köyhyyttä ja ankeutta?

Ikävää, että tarpeistasi ei huolehdittu, etkä tuntenut itseäsi tärkeäksi vanhempiesi silmissä - sellaista ei kuitenkaan ollut kaikilla. Se, että lapset eivät saaneet näkyä, eivätkä kuulua, tarkoitti meillä että piti käyttäytyä kunnolla, esim. kun oltiin kylässä tai meillä kyläilijöitä. Lapset istuivat kyllä samassa pöydässä kuin muutkin ja saivat osansa, mutta ei niin, että lapset olisivat nykytavan mukaan ottaneet ensimmäisinä ja vielä rohmuten, saati että tarjottavista olisi valitettu (niin kuin eivät tietenkään tehneet aikuisetkaan!) Aikuisten keskustelua ei saanut koko ajan keskeyttää, niin kuin nykyään lapset saavat, mutta emme me silti huomiotta olleet, emme vieraidenkaan silmissä.

Kotona perhepiirissä lapset toki näkyivät ja kuuluivat ja me lapset elimme normaalia elämää perheenjäseninä, emme palvottuina ja palveltavina "Kiinan keisareina" kuten silloin sanonta kuului. Vanhemmat viettivät aikaa meidän kanssamme ja opettivat tietenkin samalla tärkeitä, jokapäiväiseen elämään liittyviä taitoja.

Mitä harrastuksiin tuli, niin juuri sitä sai harrastaa, mihin ei mennyt paljon rahaa, eikä tullut edes mieleen, että olisi kyyditty johonkin, köyhähkössä pienyrittäjäperheessä elettiin niin. Olihan elämämme näin jälkeenpäin nähtynä aika köyhää, mutta ei se ankeaa ollut. Vanhempamme välittivät meistä aidosti, sellaisella tavalla, jota ei saa rahalla ja joka myös kantaa hedelmää heille päin nyt kun ovat jo melkein yhdeksänkymppisiä.

Tämä on niin tätä köyhää itsepärjäämisen eetosta. Jos itse kuljet autolla joka paikkaan, niin miksi lapsia ei voi kuljettaa? Varakkaat vanhemmat kyllä tekevät paljon lastensa eteen, koska välittävät lapsistansa. Ihan kelpo kansaa näistä lapsista tulee, ovat saaneet tukea, ei vain pakotettu pärjäämään.

Kaveriperhe kävi kylässä 2 alle kouluikäisen lapsen kanssa. Lapset veti kauheat pultit kun olisivat halunnut herkkuja syömään. Olin tehnyt pannaria, joka oli pöydällä jäähtymässä. Siinä sitten ronkutaan pellin vieressä ja käsin lämitään sitä. Vanhempansa yrittivät kutsua olohuoneeseen ”odottamaan kutsua” kahvipöytään. Tästä syntyy itkupotkuraivarit ja kaamea huuto. ”Kyllä varmaan kohta saa” äitinsä katsoo minua odottavaisesti.. vihdoin kun se aika koittaa, niin pitää saada kerralla 2! Syömättähän ne jäi kun aikansa maisteli ja käpelöi.. Sitten käsien pesulle.. ei halunneet. No voi että. Kaikki kaapit olisivat halunneet käydä läpi ym. Annoin palapelin viihdykkeeksi, kun ei omia leluja ollut mukana. Palat lenteli pitkin poikin ja jäi tietty keräämättä kun lähtivät. Jatkuvaa keskipisteenä olon vaatimista ja puheen keskeytystä. En ihmettele että vanhemmat ovat väsyneitä tuollaiseen hulabaloohon.. mielenkiinnolla odotan teini-ikää.

Vierailija kirjoitti:

N-sanan käyttäminen ei ollut ihmishirviön merkki, vaan ikävä haukkumasana, kiroilu sen sijaan oli todella törkeää, eikä todellakaan kuulunut lasten ja lasten seurassa olevien aikuisten normaaliin kielenkäyttöön. 

Nykyään on vähän toisinpäin

Ai jaa, kyllä minun lapsuudessani aikuisen kiroilivat silloinkin kun oli lapsia kuulemassa. 70-luku ja ihan tavallinen virkamiesperhe, isäni vielä oli opettaja.

N-sana oli neutraali, ei mitään haukkumista. Sillä vain viitattiin tietynvärisiin ihmisiin. Esiintyi esim. lastenlaulussa tuolla tavoin, muistan kerhossa laulaneeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen ei tarvinnut lukea tämmöistä sontaa, että muka lapset olivat kuuliaisia ja vanhemmat kunnon kasvattajia. Lapset eivät saaneet näkyä tai kuulua, tarpeista viis välitettiin, mentiin aikuisten ehdoilla täysin. Nyt jotkut itkevät, kun sen ajan lapsuudesta kärsivät aidosti välittävät lapsista ja ottavat huomioon lastenkin mielipiteistä.

Ja miksi täällä ihannoidaan köyhyyttä ja ankeutta?

Ikävää, että tarpeistasi ei huolehdittu, etkä tuntenut itseäsi tärkeäksi vanhempiesi silmissä - sellaista ei kuitenkaan ollut kaikilla. Se, että lapset eivät saaneet näkyä, eivätkä kuulua, tarkoitti meillä että piti käyttäytyä kunnolla, esim. kun oltiin kylässä tai meillä kyläilijöitä. Lapset istuivat kyllä samassa pöydässä kuin muutkin ja saivat osansa, mutta ei niin, että lapset olisivat nykytavan mukaan ottaneet ensimmäisinä ja vielä rohmuten, saati että tarjottavista olisi valitettu (niin kuin eivät tietenkään tehneet aikuisetkaan!) Aikuisten keskustelua ei saanut koko ajan keskeyttää, niin kuin nykyään lapset saavat, mutta emme me silti huomiotta olleet, emme vieraidenkaan silmissä.

Kotona perhepiirissä lapset toki näkyivät ja kuuluivat ja me lapset elimme normaalia elämää perheenjäseninä, emme palvottuina ja palveltavina "Kiinan keisareina" kuten silloin sanonta kuului. Vanhemmat viettivät aikaa meidän kanssamme ja opettivat tietenkin samalla tärkeitä, jokapäiväiseen elämään liittyviä taitoja.

Mitä harrastuksiin tuli, niin juuri sitä sai harrastaa, mihin ei mennyt paljon rahaa, eikä tullut edes mieleen, että olisi kyyditty johonkin, köyhähkössä pienyrittäjäperheessä elettiin niin. Olihan elämämme näin jälkeenpäin nähtynä aika köyhää, mutta ei se ankeaa ollut. Vanhempamme välittivät meistä aidosti, sellaisella tavalla, jota ei saa rahalla ja joka myös kantaa hedelmää heille päin nyt kun ovat jo melkein yhdeksänkymppisiä.

Meillä ei kyllä vietetty aikaa lasten kanssa. Siinä sivussa me pyörittiin, lapset oli pakollinen paha mitkä oli pakko siihen maailman aikaan hankkia kaksin kappalein.

Harrastuksiin sai mennä omin avuin. Kävin kyläkoululla 4h kerhossa ja seurakunnan tyttöjen kerhossa. Yläasteikäisenä halusin futistreeneihin. Sinne piti viedä, onneksi treenit oli kauppapäivänä torstaisin niin pääsin. Eihän mua nyt asiasta tehden oltais lähdetty viemään mihinkään, mutta kun Prismassa käytiin niin samalla reissulla onnistui mun harrastaminenkin. Prisma eka, lapsen harrastukset toka...

Kyllä mä koen, että itse vanhempana, samoin kaverit, ovat paljon enemmän läsnä lapsien elämässä kuin omat vanhempani olivat.

Vierailija kirjoitti:

Lapsilla ei ollut juurikaan oikeuksia. Toinen puoli tätä "lapset eivät koko perheen elämää määränneet"-havaintoa on se, että lapset jäivät monessa asiassa täysin huomiotta ja jalkoihin.

Meitä lapsia peloteltiin namusedillä ja sieppaajilla, ja yksi lapsi koulustamme todella siepattiin ja raiskattiin koulumatkalla 90-luvulla. Ei aiheuttanut pikkupaikkakunnalla mitään toimenpiteitä, yksin kuljettiin edelleen pitkähköjä koulumatkoja, eikä koulun jälkeen ollut tarjolla mitään kerhoja tai yhteistä toimintaa. Lasten kanssa tästä ei puhuttu juurikaan, sanottiin vaan että asiasta ei saa "Liisalta" kysellä. Kotonakaan ei osattu asiasta puhua, sanottiin vain että ei saa mennä tuntemattoman kyytiin. Me lapset pelkäsimme yksin olemista, ja siihen aikaan oli vielä kaikenlaisia epämääräisiä kierteleviä kaupustelijoita iltapäivisin ovikelloa soittelemassa.

Lapsia ei aikuisten välisissä sosiaalisissa suhteissa juurikaan huomioitu, hyvä jos kyläpaikkaan mennessä lapsia tervehdittiin. Jos huono tuuri kävi, joutui toimimaan lapsenvahtina kyläpaikan nuoremmille lapsille sillä aikaa, kun aikuiset juorusivat kahvipöydässä. "Leikipäs sinä isompana noiden pienten kanssa, keksitte jotakin kivaa." Muistan nämä perhetuttujen luona kyläilyt todella pitkäpiimäisinä ja tylsinä. Istuttiin lasten kesken jossakin alakerran leikkihuoneessa, josta ei saanut tulla pois aikuisten jalkoihin "mankumaan".

Oli paljon tabuaiheita, vanhemmat eivät lapsille osanneet tai halunneet puhua. Lapset aistivat painostavan tunnelman, mutta "aikuisten asioita" ei tarvinut lapsille selittää. Esimerkiksi mielenterveysongelmat, päihdeongelmat, itsemurhat, kuolema ja avioerot leijailivat jossakin siellä olohuoneen nurkissa. Lapsena todistin luokkakaverini vanhempien raastavaa eroriitaa heidän kotonaan, me lapset piilottelimme saunan pesuhuoneessa kun vanhemmat huusivat kurkku suorana ja syyttivät toisiaan erosta. Riidan päätyttyä kaverin äiti paistoi meille lapsille lettuja, eikä asiasta puhuttu koskaan. Myöskään perheen sisäisiä asioita ei lapsille tarvinut lapsille kertoa. Oma äitini kärsi lapsuudessani todella vaikeasta migreenistä, makasi päiväkaupalla pimeässä huoneessa oksentamassa. Tätäkään ei meille lapsille selitetty kunnolla, tiesimme vain että äitiä ei saa nyt häiritä ja onnettoman näköinen isä yritti sillä välin laittaa ruokaa ja huolehtia meistä. Luulin pitkään, että äidillä on joku vakava sairaus, kun isä oli aina niin surkean näköinen ja äidin luo ei saanut mennä. Eipä migreenin selittäminen lapsille olisi edes ollut suuri vaiva, sitä ei vaan pidetty tarpeellisena. Aikuisten asioita, menkääs lapset leikkimään.

Hyvin käyttäytyessään (esim. rivi kiitettäviä todistuksessa) sai pienen palkinnon, esim. 20 markkaa tai reissun jäätelökioskille. Huonosti käyttäytyessään (esim. kieltäytyi maistamassa vanhemman tekemää ruokaa) joutui nurkkaan seisomaan ja parhaassa tapauksessa tukkapöllyä tai vitsaa vielä päälle. Kilttiä oli kaikki, mikä ei ollut vanhemmille vaivaksi, tuhmaa kaikki vaivalloisuus. Lapsen pelot, riidat sisarusten kanssa, oman eriävän mielipiteen esille tuominen tai kaikenlainen lapsen kehitykseen kuuluva rajojen kokeilu olivat vanhemmille kauhea rasite. Hyvä lapsi oli aina reipas ja iloinen aikuisen apuri, jolla ei ollut omaa tunne-elämää tai tarpeita.

Mihinkään lasten välisiin ongelmiin vanhemmat eivät halunneet tai osanneet puuttua, joko naapurin lasten kanssa leikit sujuivat tai eivät sujuneet. Jos tuli riitaa tai fyysisiä tappeluita, vanhemmat eivät auttaneet niiden ratkaisuissa. Korkeintaan syyllistävään sävyyn ihmeteltiin, miksi istun kotona enkä leiki muiden kanssa. Heidän lapsuudessaan 50-luvulla kaikki naapuruston lapset kuulemma leikkivät yhdessä ulkona aamusta iltaan, kyllä nykyaikana on niin surullista kun sisällä vaan istutaan nenä kiinni kirjassa.

Kuule, onkohan sinulle vieläkään kerrottu totuutta tuosta ”migreenistä”. Olisiko se kuitenkin ollut esimerkiksi ahdistusta tai masennusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rahoitus on muuttunut,

70-luvulla syntyneenä muistan kuulleeni että lapsilisä oli noin 100 mk ja se maksettiin kaksi kertaa vuodessa

4 kertaa vuodessa ja summa oli jonkun nelisensataa markkaa. 16-vuotiaaksi maksettiin. T. 60-luvulla syntynyt

Noiden vuosikymmenten rahasummia muistellessa kannattaa muistaa sellainen asia kuin inflaatio, joka tuolloin vielä oli olemassa. Lapsilisän nimellisarvo kasvoi vuosikymmenen aikana huimasti, ostovoima ei niinkään.

Vierailija kirjoitti:

Saattaa mennä ohi aiheen, mutta ennen perheisiin ei kohdistettu niin suuria paineita. Nykyään täydellistä elämää pitää esitellä Instagramissa. Ennen ei tarvinnut olla kaikki valmiina vauvaa varten, riitti kun toinen kävi töissä ja toimeen tultiin. Nykyään jos asut vuokralla ja saat lapsen, niin kauhistellaan!

No eikä kauhistella vuokralla asumista, se on yleisempää kuin koskaan, eikä etenkään pääkaupunkiseudulla oikein pääse omistusasuntoon käsiksi ennen lapsentekoikää, jos haluaa priorisoida ennemmin asumisen laatua kuin sitä, että asunto on oma. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rahoitus on muuttunut,

70-luvulla syntyneenä muistan kuulleeni että lapsilisä oli noin 100 mk ja se maksettiin kaksi kertaa vuodessa

4 kertaa vuodessa ja summa oli jonkun nelisensataa markkaa. 16-vuotiaaksi maksettiin. T. 60-luvulla syntynyt

Noiden vuosikymmenten rahasummia muistellessa kannattaa muistaa sellainen asia kuin inflaatio, joka tuolloin vielä oli olemassa. Lapsilisän nimellisarvo kasvoi vuosikymmenen aikana huimasti, ostovoima ei niinkään.

1994-1995 lapsilisän ostovoima oli huipussaan, sen jälkeen on laskenut. Vaikka ennen rahaa oli niukemmin niin myös kaikki hinnat olivat matalampia. Suomalaisten ostovoima palkkoihin suhteutettuna oli huipussaan 1980-luvun loppupuolella ennen lamaa ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin paikkeilla ennen finanssikriisiä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsilla ei ollut juurikaan oikeuksia. Toinen puoli tätä "lapset eivät koko perheen elämää määränneet"-havaintoa on se, että lapset jäivät monessa asiassa täysin huomiotta ja jalkoihin.

Meitä lapsia peloteltiin namusedillä ja sieppaajilla, ja yksi lapsi koulustamme todella siepattiin ja raiskattiin koulumatkalla 90-luvulla. Ei aiheuttanut pikkupaikkakunnalla mitään toimenpiteitä, yksin kuljettiin edelleen pitkähköjä koulumatkoja, eikä koulun jälkeen ollut tarjolla mitään kerhoja tai yhteistä toimintaa. Lasten kanssa tästä ei puhuttu juurikaan, sanottiin vaan että asiasta ei saa "Liisalta" kysellä. Kotonakaan ei osattu asiasta puhua, sanottiin vain että ei saa mennä tuntemattoman kyytiin. Me lapset pelkäsimme yksin olemista, ja siihen aikaan oli vielä kaikenlaisia epämääräisiä kierteleviä kaupustelijoita iltapäivisin ovikelloa soittelemassa.

Oliko tuo raiskaus Nastolassa vuonna 1999 ja uhrina 7-vuotias tyttö? Jos oli tuo Nastolan tapaus, niin sehän ei tähän päivään edes selvinnyt ja syyllinen vapaana :(

Voi niitä hyviä aikoja. Onneksi olen elänyt lapsuuteni 80-90 luvun alussa. Itse kävelin 2km koulumatkan/suunta kesät, talvet. Kannoin omat sukset ym. Kotiintuloajat sovittiin, kun mentiin kaverille. Ei ollut kännyköitä ja hyvin pärjättiin. Oli ihan perus leikkejä ja puuhailuja kavereiden kanssa ulkona ja sisällä. Käytiin yökylässä välillä kaverilla ja syötiin hedelmäsalaattia. Ei ollut kiirettä ja häslinkiä. Oma ihana luokka 1-6lk ajan ja sama huippu ihana opettaja. Oltiin lapsia. Eikä aikuisten maailmasta ollut tietoa. Ei ollut somea ja muita turhuuksia silloin. Ihastumiset oli viatonta ja niin söpöä. Kouludiskot ja ystäväkirjat. Ja paljon muuta ihanaa. Vanhempia kunnioitettiin ja vanhemmat oli vanhempia. Oli käytöstavat ja ns. temppuilut oli melko viattomia, mitä vertaa nykyajan lasten ja nuorten touhuihin. Vitsi kun pääsisi elämään aikuisen elämää sinne kasari ajalle. Enkä usko olevani ainoa, joka silloin syntyneenä sitä toivoisi.

Vierailija kirjoitti:

Kotona perhepiirissä lapset toki näkyivät ja kuuluivat ja me lapset elimme normaalia elämää perheenjäseninä, emme palvottuina ja palveltavina "Kiinan keisareina" kuten silloin sanonta kuului. Vanhemmat viettivät aikaa meidän kanssamme ja opettivat tietenkin samalla tärkeitä, jokapäiväiseen elämään liittyviä taitoja.

No eivät meidän ts. minun ja veljeni kanssa ainakaan suuremmin aikaa viettäneet. Ajatus oli, että lapset ovat keskenään tai kavereittensa seurassa. Kun käytiin kyläilemässä, ei aikuisten keskustelua saanut häiritä.

Myös koulu hoidettiin itse. Ei ollut mitään Wilmaa, johon suunnilleen päivittäin tupsahti koulusta jotain viestejä vanhempien luettavaksi. En muista, että koulussa olisi ollut edes mitään vanhempainiltoja. Sieltä otettiin yhteyttä vain jos oli jotain ongelmia, pahaa tottelemattomuutta tms., eli esim. silloin kun olin antanut luokkakaverin luntata kokeessa vastauksiani ja jäätiin siitä kiinni.

Vanhempien kanssa oltiin lähinnä silloin, kun oli jotain tekemistä jossa lapsetkin pystyivät olemaan avuksi. Muistan esim. sieni- ja puolukkareissut syksyllä. Keittiöhommissa auttelin myös ja joulukoristeita askartelin, nämäkin kyllä lähinnä itse tehden. Pilkkikilpailuihin sai lähteä mukaan jos halusi, siinä vaiheessa kun pystyi omatoimisesti hoitelemaan onkensa ja kairaamaan reiän (eli kun ei ollut tiellä). Joskus katsottiin telkkaria yhdessä ja joskus, hyvin harvoin, pelattiin jotain lautapeliä. Mutta ei puhettakaan että lasten kanssa olisi leikitty, eikä meille kyllä luettukaan, mitä joku täällä muisteli. Kaiken kaikkiaan lasten maailma ei aikuisia paljon kiinnostanut. Toisaalta mennä sai omin päin ilman kaitsijaa ehkäpä vapaammin kuin nykyään.

Meillä piti olla ihan pirun kiitollinen ihan tavallisesta, ihan niistä peruspalikoista. Se että oli katto pään päällä, lämmintä, ruokaa pöydässä ja vaatteita. Kaikki tämän päälle oli turhaa naukumista. Isä aina sanoi, että mieti niitä Afrikan lapsia, kyllä sulla on asiat hyvin. No mä vertasin itseäni naapurin Hennaan, joka kävi ratsastustunnilla. En päässyt ratsastamaan, kun ”ne on ne herrojen pennut jotka ratsastaa”. En lopulta enää edes viitsinyt pyytää mitään, kun en halunnut olla vaivoiksi enkä kuitenkaan olisi saanut tai päässyt. Ei vanhemmat koskaan kannustaneet mihinkään harrastuksiin, varmaan halusivat myös itse päästä helpolla.

Ei ollut somea. Ihmiset olisivat pitäneet hulluna, jos joku olisi käynyt liimailemassa kaupan ilmoitustaululle kuvia lapsistaan kylpemässä, ensikakan ihastelua tai muuta vastaavaa, mitä somessa nykyään näkee.

Ei harrastettu samalla lailla kodinsisustamista kuin nykyään. Pieniä lapsia ei puettu kalliisiin merkkivaatteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen ei tarvinnut lukea tämmöistä sontaa, että muka lapset olivat kuuliaisia ja vanhemmat kunnon kasvattajia. Lapset eivät saaneet näkyä tai kuulua, tarpeista viis välitettiin, mentiin aikuisten ehdoilla täysin. Nyt jotkut itkevät, kun sen ajan lapsuudesta kärsivät aidosti välittävät lapsista ja ottavat huomioon lastenkin mielipiteistä.

Ja miksi täällä ihannoidaan köyhyyttä ja ankeutta?

Ikävää, että tarpeistasi ei huolehdittu, etkä tuntenut itseäsi tärkeäksi vanhempiesi silmissä - sellaista ei kuitenkaan ollut kaikilla. Se, että lapset eivät saaneet näkyä, eivätkä kuulua, tarkoitti meillä että piti käyttäytyä kunnolla, esim. kun oltiin kylässä tai meillä kyläilijöitä. Lapset istuivat kyllä samassa pöydässä kuin muutkin ja saivat osansa, mutta ei niin, että lapset olisivat nykytavan mukaan ottaneet ensimmäisinä ja vielä rohmuten, saati että tarjottavista olisi valitettu (niin kuin eivät tietenkään tehneet aikuisetkaan!) Aikuisten keskustelua ei saanut koko ajan keskeyttää, niin kuin nykyään lapset saavat, mutta emme me silti huomiotta olleet, emme vieraidenkaan silmissä.

Kotona perhepiirissä lapset toki näkyivät ja kuuluivat ja me lapset elimme normaalia elämää perheenjäseninä, emme palvottuina ja palveltavina "Kiinan keisareina" kuten silloin sanonta kuului. Vanhemmat viettivät aikaa meidän kanssamme ja opettivat tietenkin samalla tärkeitä, jokapäiväiseen elämään liittyviä taitoja.

Mitä harrastuksiin tuli, niin juuri sitä sai harrastaa, mihin ei mennyt paljon rahaa, eikä tullut edes mieleen, että olisi kyyditty johonkin, köyhähkössä pienyrittäjäperheessä elettiin niin. Olihan elämämme näin jälkeenpäin nähtynä aika köyhää, mutta ei se ankeaa ollut. Vanhempamme välittivät meistä aidosti, sellaisella tavalla, jota ei saa rahalla ja joka myös kantaa hedelmää heille päin nyt kun ovat jo melkein yhdeksänkymppisiä.

Tämä on niin tätä köyhää itsepärjäämisen eetosta. Jos itse kuljet autolla joka paikkaan, niin miksi lapsia ei voi kuljettaa? Varakkaat vanhemmat kyllä tekevät paljon lastensa eteen, koska välittävät lapsistansa. Ihan kelpo kansaa näistä lapsista tulee, ovat saaneet tukea, ei vain pakotettu pärjäämään.

Koulumatka on hyvää arkiliikuntaa lapsille. En todellakaan ymmärrä vanhempia, jotka kuljettavat parin kilometrin koulumatkoja tai jopa lyhyempiäkin. Nykyään lapset liikkuvat muutenkin liian vähän.

Ravintoloissa, kahviloissa yms. käytiin paljon vähemmän syömässä.

Vierailija kirjoitti:

Voi niitä hyviä aikoja. Onneksi olen elänyt lapsuuteni 80-90 luvun alussa. Itse kävelin 2km koulumatkan/suunta kesät, talvet. Kannoin omat sukset ym. Kotiintuloajat sovittiin, kun mentiin kaverille. Ei ollut kännyköitä ja hyvin pärjättiin. Oli ihan perus leikkejä ja puuhailuja kavereiden kanssa ulkona ja sisällä. Käytiin yökylässä välillä kaverilla ja syötiin hedelmäsalaattia. Ei ollut kiirettä ja häslinkiä. Oma ihana luokka 1-6lk ajan ja sama huippu ihana opettaja. Oltiin lapsia. Eikä aikuisten maailmasta ollut tietoa. Ei ollut somea ja muita turhuuksia silloin. Ihastumiset oli viatonta ja niin söpöä. Kouludiskot ja ystäväkirjat. Ja paljon muuta ihanaa. Vanhempia kunnioitettiin ja vanhemmat oli vanhempia. Oli käytöstavat ja ns. temppuilut oli melko viattomia, mitä vertaa nykyajan lasten ja nuorten touhuihin. Vitsi kun pääsisi elämään aikuisen elämää sinne kasari ajalle. Enkä usko olevani ainoa, joka silloin syntyneenä sitä toivoisi.

Sinulla sattui hyvä säkä. 

Itse kävin luokat 1 - 6 70-luvulla. Neljä eri luokkaa, viisi luokanvalvojaa, joista yhdestäkään en suuremmin pitänyt. Opettajalle saatettiin esittää kilttiä, koulukavereita kiusattiin. Kun koulun pihalla syntyi tappelu, keräännyttiin ympärille rinkiin yleisöksi, ja hyvin hitaasti, jos koskaan, vääntäytyi joku välituntivalvoja paikalle. Ajatus kai oli, että pojat on poikia ja antaa niiden selvitellä itse välinsä. Lähiössäni liiman ja liuottimien imppaamisen moni aloitti vähän päältä toisella kymmenellä, näitä oli luokallanikin. Ja tietysti tuonikäiset tupakoivat, kun tupakkaa sai ostaa alaikäiset. Yksi poika ns. otti hatkat, häipyi omin päin ihan muualle päin maata.  Myöhemmin olen kuullut, että yhtä luokkakaverityttöäni hyväksikäytti hänen oma isänsä. Minä taas en omaani oikein voinut kunnioittaa, kun pahoinpiteli äitiäni.

Ei se tietenkään kaikilla tuota ollut. Mutta turha ihannoida mennyttä. Ei se sen parempaa ollut kuin nykyään on.

Mietin tässä juuri yhtenä päivänä, että en oikeastaan ymmärrä miksi äitini ja isäni on tehneet lapsia. Meidän kanssa ei koskaan mitenkään tarkoituksella vietetty aikaa, ei oikein edes juteltu. Mikä se on ollut se juttu ylipäätään meissä lapsissa että meidät on haluttu. En oikein käsitä. Olen syntynyt -80.

Nykyään lapset  laittaa TikTokkiin videoita jooissa pyörittää peppua pelkissä pikkareissa,  kiusaavat opettajia koska tietävät että heitä ei saa siitä rangaista esim. käytävään komentamalla, kuvaavat ventovieraita.... Lapsista on tullut inhottavia pikku diktaattoreita.

Minä jouduin koulussa pari kertaa nurkkaan enkä siitä rikki mennyt, en myöskään siitä että  ventovieras aikuinen tuli huomauttamaan kun heitin karkkipaperin maahan. 

80-luvulla polttaminen ja vielä sisällä oli yleistä, sosiaaliluokasta riippumatta.  Vauvaa saatettiin imettää tupakka huulessa.