Mitkä asiat lapsiperheissä ovat muuttuneet sitten oman lapsuutesi? -peukutusketju

Vierailija kirjoitti:

Kavereiden vanhemmille ei oikein uskaltanut puhua ja lasten tuli pysytellä omissa oloissaan. Oman lapseni kaverit juttelevat minulle estottomasti ja muutenkin lapset hengailevat olkkarissa sujuvasti. Me olimme lapsena aina lastenhuoneessa.

Minulle jopa hankittiin oma telkkari huoneeseeni, jotta en olisi olohuoneessa kavereiden kanssa pelaamassa. Siellä sitten istuin itsekseni tuntikausia jostain 8-vuotiaasta lähtien, eikä ketään kiinnostanut. 

Oma lapseni istuu tässä nyt kanssani sohvalla, hänkin muuten 8-vuotias, ja juttelee kanssani jatkuvasti kun katsoo ohjelmaa. Ei tulisi mieleenkään hankkia noin pienelle omaa telkkaria huoneeseensa.

Vierailija kirjoitti:

Tuloerot on ihan sairaat tänä päivänä.

Ei omassa lapsuudessa näkynyt niin selvästi, oliko kaverin perheellä millainen taloudellinen tilanne. Nyt erottuu heti, kun monien asioiden hankinta on tosi kallista (kännykät, tietokoneet, autot, laitteet jne).

Oli sitä 70-luvulla rikkaampien perheiden lapsilla esim. kameroita, kiikareita, kaukoputkia jne ... mutta ne eivät näkyneet koska ei niitä kouluun viety tai kannettu mukana kun mentiin pelaamaan, leikkimään muitten lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Lapset olivat sosiaalisempia, koska oli ns. pakko olla. Kaikki asiat hoidettiin kasvotusten ja jo aika pienestä tottui asioimaan virkailijoiden kanssa kirjastossa, kaupassa, kaverin luona puhuttiin vanhempien kanssa jne. Nykyisin monet asiat voi hoitaa kohtaamatta toista ihmistä eikä keskustelutaidot kaikilla kehity.

Tästä minulla on täysin toisenlainen kokemus. 60-luvulla, kun kävin koulua, oli luokalla vielä ihan tynnyrissä kasvaneita tapauksia, joita pelotti sanoa aikuisille yhtään mitään. Usein nämä olivat kaupunkia ympäröivältä maaseudulta. (Toki sieltä tuli muutama ihan tomerakin tapaus.) Kai kun eivät paljon muuta olleet nähneet kuin oman kotitilan ja pari naapuria, ja kerran vuodessa tehtävä ostosreissu pikkukaupunkiin oli jo iso tapaus. Nykyään nuoret ovat paljon reippaampia kaikenlaisessa asioinnissa, myös naamatusten tapahtuvassa. Ja, toisin kuin väitetään, useimmat ovat myös hyväkäytöksisiä, ja se hyvä käytös tulee luontevasti.

80-luvullla kun olin mopoiässä niin pikkukaupungissa jossa asuin oli eräs setä joka ehdotteli teinipojille että tulkaa hänen luokse katsomaan videoita. Jotkut 14-15v jannut päätti mennä sedän luo ja ottaa mukaansa nyrkkirautaa, keppejä ym. rekvisiittaa ja antaa namusedälle kunnon opetuksen.

Eipä enää komenneta kioskille ostamaan isälle tupakkaa.

Meillä oli isän 14-vuotias sisko lapsenlikkana, kun olin kaksivuotias ja velipoika yhden. Vanhemmat kävi kumpikin töissä. Vähänkö tulisi lasua nykyään, kun tuota 14-vuotiastakin pidettäisiin ihan suojeltavana lapsena vielä.

Ennen ei tarvinnut lukea tämmöistä sontaa, että muka lapset olivat kuuliaisia ja vanhemmat kunnon kasvattajia. Lapset eivät saaneet näkyä tai kuulua, tarpeista viis välitettiin, mentiin aikuisten ehdoilla täysin. Nyt jotkut itkevät, kun sen ajan lapsuudesta kärsivät aidosti välittävät lapsista ja ottavat huomioon lastenkin mielipiteistä.

Ja miksi täällä ihannoidaan köyhyyttä ja ankeutta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kavereiden vanhemmille ei oikein uskaltanut puhua ja lasten tuli pysytellä omissa oloissaan. Oman lapseni kaverit juttelevat minulle estottomasti ja muutenkin lapset hengailevat olkkarissa sujuvasti. Me olimme lapsena aina lastenhuoneessa.

Minulle jopa hankittiin oma telkkari huoneeseeni, jotta en olisi olohuoneessa kavereiden kanssa pelaamassa. Siellä sitten istuin itsekseni tuntikausia jostain 8-vuotiaasta lähtien, eikä ketään kiinnostanut. 

Oma lapseni istuu tässä nyt kanssani sohvalla, hänkin muuten 8-vuotias, ja juttelee kanssani jatkuvasti kun katsoo ohjelmaa. Ei tulisi mieleenkään hankkia noin pienelle omaa telkkaria huoneeseensa.

Meillä oli suoranainen synti puhua, jos isä katsoi telkkaria. Etenkin jos sieltä tuli uutiset. Silloin oli pidettävä suu tiukasti säpissä. Muutenkaan lapset eivät saaneet puhua, kun aikuiset puhuivat. Keskeyttää ei saanut eikä muutenkaan sanoa mitään. En edelleenkään kykene puhumaan porukassa, missä muut ovat vanhempia kuin minä, kuten esim. työpaikalla. Olen vain hiljaa ja kuuntelen, kun ne oikeasti aikuiset puhuvat.

Syötiin aina yhdessä. Aamiainenkin yleensä, vaikka joskus, kun koulu alkoi tuntia myöhemmin, vähän myöhästyin. Iltapäivällä kun tulin koulusta, ei ollut mitään välipalaa, vaan odoteltiin että isäkin tulee töistä ja syötiin sitten kaikki päivällinen saman pöydän ääressä. Samoin iltakahvi aikanaan, tai lapset joivat teetä. Ei ollut harrastusrientoja pitkin iltaa tätä rytmiä sekoittamassa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli isän 14-vuotias sisko lapsenlikkana, kun olin kaksivuotias ja velipoika yhden. Vanhemmat kävi kumpikin töissä. Vähänkö tulisi lasua nykyään, kun tuota 14-vuotiastakin pidettäisiin ihan suojeltavana lapsena vielä.

Minä vahdin 8-vuotiaana vauvaikäistä siskoani. Vuosi oli -99. Nykyään tällainen tuomitaan ankarasti. Meillä tuo oli todella satunnaista ja minusta mukavaa. Tietysti asia on eri, jos 8v tai vaikka se 14-vuotiaskin joutuisi jatkuvasti huolehtimaan arjen pyörityksestä. Nykyään ei vaan hahmoteta, että on ihan ok VÄLILLÄ tehdä jotain vastuullista. 14v eikä 10-veekään kuole siihen, että vahtii hetken pikkusisarusta.

1969 syntynyt. Istuin pikkunaperona ukin auton etupenkillä eikä ollut edes turvavyötä...autossa kun ei sellaisia ollut. 4-vuotiaasta asti olen ollut ulkona ilman valvontaa, mutta tätä en todellakaan pidä mitenkään hienona asiana. Enhän minä siellä omalla pihalla pysynyt, vaan lähdin kolmipyöräisellä huitomaan keskelle kaupunkia (asuimme Loviisassa silloin). Ensimmäisiä muistikuviani on se kun minut kiskaistaan vanhempien autoon ja kotona hakattiin oikein kunnoalla. Isä roikotti jaloista ja antoi tulla vyöstä. Kyllä se on miehen merkki kun uskaltaa 4-vuotiaan päälle käydä! Isäni muuten tappoi itsensä 40-vuotiaana, tervemenoa vaan enkä ole itkenyt perään.

Lääkäriin ei viety vaikka olisi ollut mikä. Hampaat mätäni suuhun 7-vuotiaana, koska hammashygienia oli tuntematon käsite. Koulussa tähän sitten puututtiin, onneksi. Olin 10-vuotiaana kolme päivää tulehtuneen korvan kanssa koska lääkäri nyt on turhan hieno ihminen kakaroille. Äidin ystävä taisi asiaan puuttua ja pääsin lääkäriin.

Kissat kulki vapaana, se on jäänyt mieleen kun asuimme pienellä paikkakunnalla (ei enää Loviisa), kissoja oli joka paikassa. 

Viisi vuotta nuorempaa pikkusiskoani hoidin ala-asteikäisenä todella paljon. Olen 5-vuotiaana käynyt ensimmäisen kerran äidille kaupassa.

Vapautta oli, mutta toisaalta kukaan ei myöskään välittänyt paskan vertaa. Omaa lapsuutta kun ajattelen niin lasu olisi nykyään tehty pienemmästäkin. Toisten asioihin puuttumiseen oli valtavan suuri kynnys. Perhiessä tapahtui paljon kamalia, ja kukaan ei tiennyt. Tiedän paljon ikäluokkani ihmisiä jotka ovat tappaneet itsensä kun eivät jaksaneet sitä perintöä mikä on kotoa annettu, eikä kukaan opeta miten käsitellä vaikeita asioita.

Vierailija kirjoitti:

Ennen ei tarvinnut lukea tämmöistä sontaa, että muka lapset olivat kuuliaisia ja vanhemmat kunnon kasvattajia.

Pötyä. Aina on ennen ollut paremmin, aina on ollut nykynuoriso turmeltunutta ja ennen kuuliaisempaa, jne.

Mutta jos jossakin on eroa, niin siinä, että ennen lapsia vain saatiin. Se oli ikään kuin itsestään selvä seuraus avioitumisesta. Vielä silloinkin, kun ehkäisyvälineitä alkoi olla yleisesti saatavilla, pidettiin itsestäänselvänä, että muutama lapsi hankitaan. Ei sitä ajateltu. Omaa elämää jatkettiin samoin kuin ennenkin, vaikka ne lapset pyöri siinä jaloissa. Minulla kävi vanhemmat töissä kuten ennen, ei ollut mitään pitkiä vanhempainvapaita. Kotona biletettiin kuin minäkin sinkkuaikoina, vanhemmat riitelivät lasten kuullen, jne. Lapsille piti tietysti ostaa joskus jotakin, mutta ei ne muuten juuri vaikuttaneet elämään. Menivät siinä siivellä. 

N-sanan käyttäminen ei ollut ihmishirviön merkki, vaan ikävä haukkumasana, kiroilu sen sijaan oli todella törkeää, eikä todellakaan kuulunut lasten ja lasten seurassa olevien aikuisten normaaliin kielenkäyttöön. 

Nykyään on vähän toisinpäin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli isän 14-vuotias sisko lapsenlikkana, kun olin kaksivuotias ja velipoika yhden. Vanhemmat kävi kumpikin töissä. Vähänkö tulisi lasua nykyään, kun tuota 14-vuotiastakin pidettäisiin ihan suojeltavana lapsena vielä.

Minä vahdin 8-vuotiaana vauvaikäistä siskoani. Vuosi oli -99. Nykyään tällainen tuomitaan ankarasti. Meillä tuo oli todella satunnaista ja minusta mukavaa. Tietysti asia on eri, jos 8v tai vaikka se 14-vuotiaskin joutuisi jatkuvasti huolehtimaan arjen pyörityksestä. Nykyään ei vaan hahmoteta, että on ihan ok VÄLILLÄ tehdä jotain vastuullista. 14v eikä 10-veekään kuole siihen, että vahtii hetken pikkusisarusta.

Nykypäivänä esim. Japanissa on ihan tavallista, että jos perheen omistamassa ravintolassa on kiirettä, voi 14-vuotiaan laittaa esim. tiskaamaan hetkeksi ilman että hän menee siitä rikki. Siellä on lapsilla suhteellisen paljon vapautta (yksi harvoista kansoista suomalaisten lisäksi, joissa lapset kulkevat omia reittejään jo melko pienestä pitäen ulkona), mutta vastapainoksi tulee myös vastuuta, etenkin yhteisvastuullisuutta. Suomessa annetaan vapautta, vastuu taas ei ole muodikasta.

Saattaa mennä ohi aiheen, mutta ennen perheisiin ei kohdistettu niin suuria paineita. Nykyään täydellistä elämää pitää esitellä Instagramissa. Ennen ei tarvinnut olla kaikki valmiina vauvaa varten, riitti kun toinen kävi töissä ja toimeen tultiin. Nykyään jos asut vuokralla ja saat lapsen, niin kauhistellaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli isän 14-vuotias sisko lapsenlikkana, kun olin kaksivuotias ja velipoika yhden. Vanhemmat kävi kumpikin töissä. Vähänkö tulisi lasua nykyään, kun tuota 14-vuotiastakin pidettäisiin ihan suojeltavana lapsena vielä.

Minä vahdin 8-vuotiaana vauvaikäistä siskoani. Vuosi oli -99. Nykyään tällainen tuomitaan ankarasti. Meillä tuo oli todella satunnaista ja minusta mukavaa. Tietysti asia on eri, jos 8v tai vaikka se 14-vuotiaskin joutuisi jatkuvasti huolehtimaan arjen pyörityksestä. Nykyään ei vaan hahmoteta, että on ihan ok VÄLILLÄ tehdä jotain vastuullista. 14v eikä 10-veekään kuole siihen, että vahtii hetken pikkusisarusta.

Kyllä, välillä on oikein hyvä joutua tekemään jotain vastuullista, ja vähitellen yhä enemmän. Mutta tosiaan tuo 14-vuotias tätini oli meillä koko ajan kaikki työpäivät lapsia hoitamassa. Ja sehän oli myös aikaa, jolloin ei millään kännykällä soiteltu kesken päivää ja kysytty neuvoa. Oma lisänsä tuli siitä, että hän oli maalta ja asuimme kaupungissa, ja kaikki kaupungin asiat eivät hänelle olleet mitään itsestäänselvyyksiä, alkaen sähkölieden käytöstä.

Vastuullistahan sitä sain itsekin tehdä jo pienestä, eli kaupassa olen käynyt jo alle kouluikäisenä. Oli siinä matkalla keskustassa muutama katu ylitettävänä, eikä tietenkään mitään liikennevaloja. Siivouksen ja ruoanlaiton apuhommia pääsi myös jo tuossa iässä kokeilemaan.

Toisaalta tuolloin suhtautuminen vaikka onnettomuuksiin oli rennompi. Ei niitä tietenkään haluttu, mutta kuin ajatus olisi ollut että niitä tapahtuu eikä sille mitään voi. Tietysti niitä saattoi tapahtua erityisesti silloin kun pistetään lapsi asialle, mutta minkäs teet jos ei muutakaan ollut saatavilla. 

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei päättäneet perheen ruokailuista. Ennen syötiin sitä, mitä oli. Aina ei ollut lapsesta hyviä ruokia, ei silloin mitään muuta tarjottu. Sanottiin, että jos ei maistu, niin seuraavalla ruokailukerralla sitten on ehkä nälkä.

Nyt monissa perheissä joko lapsi päättää koko perheelle ruoan tai sitten lapselle tehdään jotain muuta ruokaa, että suostuu syömään edes jotain. Lapsilta hyväksytään myös tosi nirso käytös. Eräässä tuttavaperheessä 4 v suostui syömään vain tietynmerkkisiä nakkeja, ranskiksia, ketsuppia ja suklaavanukasta. Aikamoinen ruokavalio.

Nälkäkiukku olisi helpompi kestää, jos nykyaikanakin vain huudettaisiin lapselle että suu kiinni tai tulee tukkapöllyä.

Mutta kun nykyään se kiukku pitää keskustella pois. Helpommalla pääsee kun jotain murkinaa saa syötettyä. Ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Saattaa mennä ohi aiheen, mutta ennen perheisiin ei kohdistettu niin suuria paineita. Nykyään täydellistä elämää pitää esitellä Instagramissa. Ennen ei tarvinnut olla kaikki valmiina vauvaa varten, riitti kun toinen kävi töissä ja toimeen tultiin. Nykyään jos asut vuokralla ja saat lapsen, niin kauhistellaan!

Tuohon liittyi vielä se, että naapurien kesken kyläily oli normaalia. Ei tarvinnut siivota ja valmistaa tarjottavia, ennen kuin voi päästää jonkun kyläilemään. Kylään saattoi piipahtaa nopeasti ennalta sopimatta. Näin tietysti etenkin silloin, kun puhelimia ei vielä ollut. Omaa huushollia ei samaan tapaan hävetty kuin nykyään, vaikka olisi ollut sotkua, pyykit kuivumassa keskellä lattiaa ym.

Vierailija kirjoitti:

Ennen ei tarvinnut lukea tämmöistä sontaa, että muka lapset olivat kuuliaisia ja vanhemmat kunnon kasvattajia. Lapset eivät saaneet näkyä tai kuulua, tarpeista viis välitettiin, mentiin aikuisten ehdoilla täysin. Nyt jotkut itkevät, kun sen ajan lapsuudesta kärsivät aidosti välittävät lapsista ja ottavat huomioon lastenkin mielipiteistä.

Ja miksi täällä ihannoidaan köyhyyttä ja ankeutta?

Ikävää, että tarpeistasi ei huolehdittu, etkä tuntenut itseäsi tärkeäksi vanhempiesi silmissä - sellaista ei kuitenkaan ollut kaikilla. Se, että lapset eivät saaneet näkyä, eivätkä kuulua, tarkoitti meillä että piti käyttäytyä kunnolla, esim. kun oltiin kylässä tai meillä kyläilijöitä. Lapset istuivat kyllä samassa pöydässä kuin muutkin ja saivat osansa, mutta ei niin, että lapset olisivat nykytavan mukaan ottaneet ensimmäisinä ja vielä rohmuten, saati että tarjottavista olisi valitettu (niin kuin eivät tietenkään tehneet aikuisetkaan!) Aikuisten keskustelua ei saanut koko ajan keskeyttää, niin kuin nykyään lapset saavat, mutta emme me silti huomiotta olleet, emme vieraidenkaan silmissä.

Kotona perhepiirissä lapset toki näkyivät ja kuuluivat ja me lapset elimme normaalia elämää perheenjäseninä, emme palvottuina ja palveltavina "Kiinan keisareina" kuten silloin sanonta kuului. Vanhemmat viettivät aikaa meidän kanssamme ja opettivat tietenkin samalla tärkeitä, jokapäiväiseen elämään liittyviä taitoja.

Mitä harrastuksiin tuli, niin juuri sitä sai harrastaa, mihin ei mennyt paljon rahaa, eikä tullut edes mieleen, että olisi kyyditty johonkin, köyhähkössä pienyrittäjäperheessä elettiin niin. Olihan elämämme näin jälkeenpäin nähtynä aika köyhää, mutta ei se ankeaa ollut. Vanhempamme välittivät meistä aidosti, sellaisella tavalla, jota ei saa rahalla ja joka myös kantaa hedelmää heille päin nyt kun ovat jo melkein yhdeksänkymppisiä.

Musiikkikoulu ei ollut yhtään lapsentahtinen paikka. Sinne pyrin kahdeksanvuotiaana kirjallisen ja suullisen kokeen kautta. Tämän jälkeen soittotunnit, joissa sai haukut jos ei osannut sekä teoria. Musiikin oppikirjat olivat ihan kuin aikuisille tehtyjä. Sitten yleensä vuosittain piti tehdä tutkinto, jossa oli muun muassa prima vista -suoritus. Oli esiintymisvelvollisuus kaiken maailman konsertteihin, joita oli joka viikonloppu välillä. Koskaan ei kysytty, että haluatko tai jaksatko lähteä, puhumattakaan että olisi kysytty jännittääkö.