Lue keskustelun säännöt.
En halua aikuista lasta enää tänne asumaan..
07.02.2021 |
Tyttäreni on 22v, asunut omassa kodissaan lukion jälkeen eli melkein 3 vuotta. Hiljattain hän muutti opintojen perässä toiselle paikkakunnalle..
Nyt hänellä on tulossa työharjoittelujaksoja, jotka hän haluaisi suorittaa täällä vanhalla kotipaikkakunnalla. Ja ajatuksena tulla siis asumaan "kotiin" niiden ajaksi.
En oikeastaan edes tiedä miksi, mutta ajatus tuntuu minusta vaikealta. Hän on käynyt yksittäisiä viikonloppuja täällä, ja asunut meillä, mikä on ok ja kivaakin, mutta silti tuntuu aina ihan kivalta kun lähtee takaisin. Koti on taas oma... ajatus useammasta parin kuukauden pätkästä tuntuu nyt kyllä siltä, että en jaksaisi. Mies on samoilla linjoilla tässä kanssani, meillä on vihdoinkin talo ns omassa käytössä, kun nuorinkin muutti hiljattain pois ja nyt taas pitäisi sopeutua siihen, että täällä asuukin taas yksi nuori aikuinen.
Meillä on tyttären kanssa ihan hyvät välit noin muuten, mutta aika erilainen temperamentti. Hän on puhelias, seurallinen, koko ajan touhuamassa. Itse taas rauhallinen, viihdyn hiljaisuudessa, en jaksa koko ajan rupatella.
Saa kivittää.
Kommentit (775)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekeekö se sitten, jos ei halua aikuista lasta luokseen asumaan jotenkin tyhjäksi kaiken muun mahdollisen avun? Omatkin lapset asuvat omillaan, autan heitä vaikka ja kuinka, rahallisesti, neuvon, lainaan autoa, käydään yhdessä tekemässä hankintoja välillä, pyydän syömään... mutta en kyllä ottaisi luokseni asumaan kuin ihan yksittäisiksi päiviksi.
Miksi? Mikä siinä olisi vaikeaa? Mä ihan vilpittömästi haluaisin kuulla kun en ymmärrä.
Olen eri mutta ymmärtäisin tämän ainoastaan jos on ahdas asunto, mutta jos on talo jossa on tilaa en kyllä tajua ollenkaan. Odotan ihan kauhulla kun lapsi lähtee yliopistoon, tulee järkyttävä ikävä.
Haluaisitko pitää lapsesi kotonasi pysyvästi?
Haluan että hän muuttaa pois vasta sitten kun haluaa. Itsenäistyä pitää tietenkin, ja siihenhän kuuluu se että lähtee pesästä vaikka onkin vähän epävarma. Mutta takaisin on aina tervetullut, ja erityisesti jos on joku "tilanne".
Jos vanhempi asuu vaikka yksiössä, on sinne vaikea tunkea yhtäkkiä toinen aikuinen tietenkin. Mutta jos talossa on tilaa niin en kyllä käsitä että oma lapsi ei ole tervetullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullista, miten jotkut ovat itsekkäitä. Tuohan on mahdollisuus, yhteinen aika on lahja. Ei kannata ihmetellä, jos lapsi ei sitten käy kylässä, kun äiti on vanha. Tuntuisi kauhealta ajatella, että en ottaisi omaa lasta asumaan luokseni, jos hän sitä pyytää.
Miksi ihmiset tekevät lapsia, jos eivät kestä niitä? Kauhea ajatella asiaa lapsen kannalta, oma äitikään ei halua minua luokseen, olen siis kauhea.
Oma nuoreni asui kesätyöharjoittelupaikan takia luonani kesällä eikä asiassa ollut mitään ongelmaa. Olin iloinen, että pystyin auttamaan, ja iloinen, että hän halusi tulla. Ei olisi tullut mieleenikään vaatia häntä hankkimaan vuokra-asunto tuolle ajalle. Minkäänlaista ongelmaa ei ollut eikä hän roikkunut perässäni koko aikaa seuranpitoa vaatimassa. Mikäli tilanne vaatii ja hän haluaa, hän on jatkossakin tervetullut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Ajattelen että vanhemman ja lapsen side on erityinen ja jatkuu läpi elämän. Ymmärrän hyvin että voi tulla myös kielteisiä tuntemuksia, mutta se että tosissaan miettii ettei lapsi ole tervetullut, on surullista.
Se voi olla erityinen, mutta sen ei pitäisi olla vanhemmallekaan elämän tärkein ihmissuhde, tai jokin on mennyt pieleen. Lapsi aikuistuu, löytää oman tärkeimmän ihmissuhteensa, saa ehkä omia lapsia jne.
Vierailija kirjoitti:
Ei mulla loppujen lopuksi ole elämässä millään muulla merkitystä kuin lapsilla ja tulevilla lapsenlapsilla. Vaikka sitten olisin läheisriippuvainen, pershedelmääni palvova narsisti. Niille minä elän. Jatkuvasti niitä mietin ja huolehdin. En osaa muuta.
😂
Vierailija kirjoitti:
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Asumisestahan tässä oli vain kyse? Ei täysihoidosta ja passaamisesta? Jos vanhempi ”kokee” että pitää olla kolo ajan saatavilla tai on kyvytön keskustelemaan oman (!) lapsensa kanssa, niin kannattaa katsoa peiliin. On jäänyt äidiltä kasvatustehtävät hoitamatta: ei kenenkään pidä passata toisia, jokainen kantaa osansa töistä ja vastuusta. Tämä opetetaan lapsille, samalla kun heitä rakastetaan, eikä koeta rasitteeksi. Miksi et ole kasvattanut lapsestasi muita huomioivaa, empaattista ja mukavaa aikuista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
Tuota jatkuvaa vakuuttelua minäkin olen ihmetellyt. Ikään kuin pitäisi itselle ja muille koko ajan todistella, että minä rakastan lastani, rakastan lastani, rakastan lastani... Eikö sen pitäisi olla itsestään selvää ihan sanomattakin? Ja tuntuu, että sitä rakkautta pitää osoittaa liimautumalla kiinni toiseen. Kuulostaa enemmänkin läheisriippuvuudelta.
No useimmilla täällä vaikuttaa olevan ihan kivat normaalit välit lapsiinsa, ja se että toivottaa lapsen tervetulleeksi - enemmän tai vähemmän väliaikaisesti - takaisin kotiin ei tarkoita että on jotenkin omituisen läheisriippuvainen.
Mielestäni tässä merkitsee aika paljon sekin kuinka tilavasta talosta tai asunnosta on kyse. Jos vanhemmat ovat muuttaneet pienehköön kaksioon se on ihan eri juttu kuin joku 200 neliön omakotitalo piharakennuksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Ajattelen että vanhemman ja lapsen side on erityinen ja jatkuu läpi elämän. Ymmärrän hyvin että voi tulla myös kielteisiä tuntemuksia, mutta se että tosissaan miettii ettei lapsi ole tervetullut, on surullista.
Se voi olla erityinen, mutta sen ei pitäisi olla vanhemmallekaan elämän tärkein ihmissuhde, tai jokin on mennyt pieleen. Lapsi aikuistuu, löytää oman tärkeimmän ihmissuhteensa, saa ehkä omia lapsia jne.
Niin eli tähän vedoten et ottaisi nuortasi kotiin väliaikaisesti asumaan???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
Tuota jatkuvaa vakuuttelua minäkin olen ihmetellyt. Ikään kuin pitäisi itselle ja muille koko ajan todistella, että minä rakastan lastani, rakastan lastani, rakastan lastani... Eikö sen pitäisi olla itsestään selvää ihan sanomattakin? Ja tuntuu, että sitä rakkautta pitää osoittaa liimautumalla kiinni toiseen. Kuulostaa enemmänkin läheisriippuvuudelta.
Vai olisiko sittenkin niin päin, että vakuuttelua suorittaa vanhempi, jolla jostain syystä se vakuuttelun tarve on. Tottakai on perheitä, joissa välit on viralliset eikä tunteita näytetä. Etäiset välit voi synnyttää sitä vakuuttelun tarvetta ja ehkä huono omatunto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Ajattelen että vanhemman ja lapsen side on erityinen ja jatkuu läpi elämän. Ymmärrän hyvin että voi tulla myös kielteisiä tuntemuksia, mutta se että tosissaan miettii ettei lapsi ole tervetullut, on surullista.
Se voi olla erityinen, mutta sen ei pitäisi olla vanhemmallekaan elämän tärkein ihmissuhde, tai jokin on mennyt pieleen. Lapsi aikuistuu, löytää oman tärkeimmän ihmissuhteensa, saa ehkä omia lapsia jne.
Olen eri, mutta ei kukaan ihminen voisi ikinä merkitä itselleni enemmän kuin lapseni. Ei se tarkoita että takerrun häneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
Tuota jatkuvaa vakuuttelua minäkin olen ihmetellyt. Ikään kuin pitäisi itselle ja muille koko ajan todistella, että minä rakastan lastani, rakastan lastani, rakastan lastani... Eikö sen pitäisi olla itsestään selvää ihan sanomattakin? Ja tuntuu, että sitä rakkautta pitää osoittaa liimautumalla kiinni toiseen. Kuulostaa enemmänkin läheisriippuvuudelta.
No useimmilla täällä vaikuttaa olevan ihan kivat normaalit välit lapsiinsa, ja se että toivottaa lapsen tervetulleeksi - enemmän tai vähemmän väliaikaisesti - takaisin kotiin ei tarkoita että on jotenkin omituisen läheisriippuvainen.
Mielestäni tässä merkitsee aika paljon sekin kuinka tilavasta talosta tai asunnosta on kyse. Jos vanhemmat ovat muuttaneet pienehköön kaksioon se on ihan eri juttu kuin joku 200 neliön omakotitalo piharakennuksin.
Kaikillahan täällä on se 200 neliön omakotitalo piharakennuksin. Ja rikas mies. Ja kaikille lapsille omat huoneet omilla mukavuuksilla loppuun asti. Kunnon av-mamma elää täysillä lapsilleen ja vain odottaa kartanossaan, koska joku lapsista tulee takaisin kotiin asumaan, mamman halittavaksi.
Meillä on perheessä - ja suvussa - ollut aina tapana että avun tarpeessa olevia autetaan. Nuoret ovat tervetulleita kotiin jos haluavat. Itse asiassa äitini otti luokseen asunnottoman serkkuni. Ja tämä oli isän puoleinen serkku ja tapahtui sen jälkeen kun vanhempani olivat eronneet.
On ihana kuulua sukuun missä välitetään toinen toisistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Mietin ihan samaa, on täysin ymmärrettävää että lasten aikuistuessa sitä kokee monenlaisia pohdintoja. Monella alkaa se omankin elämän rajallisuus hahmottua ihan eri tavalla.
Näistä "kyllä omaa lasta pitää auttaa aina ja ikuisesti ja ehdoitta ja omasta mukavuudesta tinkien" tulee jotenkin mieleen, että ehkä siellä omassa vanhempisuhteessa on käsittelemättömiä asioita. Hyvitellään omien lasten kautta omaa heikkoa itsetuntoa tai ei uskalleta päästää irti tai projisoidaan liikaa omia tuntoja sen aikuisen lapsen kautta. Ei ehkä olla itsekään kunnolla itsenäistytty, kun se oma vanhempi on joko ollut kylmä tai ripustautunut liikaa.
Terve itsenäisyys on se tila, mihin pitäisi pyrkiä. Se ei tarkoita auttamattomuutta tai hylkäämistä vaan sitä, että voi hyvillä mielin auttaa omissa rajoissaan (puolin/toisin) ja tukeutua, mutta samalla ollaan selvästi erillisiä. Ei nosteta sitä lasta tai vanhempaa jollekin kummalliselle jalustalle.
En vaan yhä vieläkään ymmärrä miten oman lapsen kanssa saman katon alla oleminen on "omasta mukavuudesta tinkimistä". En nyt puhu juoposta nelkytvuotiaasta joka kiristää seitkytvuotiaalta äiskältä rahaa, tai siitä että yritetään jakaa se Koivukylän yksiö kuudelle ihmiselle, vaan normitilanteesta että nuori aikuinen palaa vielä ajoittain siihen omaan huoneeseen. Tämä on teille joillekin niin hirvee asia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Mietin ihan samaa, on täysin ymmärrettävää että lasten aikuistuessa sitä kokee monenlaisia pohdintoja. Monella alkaa se omankin elämän rajallisuus hahmottua ihan eri tavalla.
Näistä "kyllä omaa lasta pitää auttaa aina ja ikuisesti ja ehdoitta ja omasta mukavuudesta tinkien" tulee jotenkin mieleen, että ehkä siellä omassa vanhempisuhteessa on käsittelemättömiä asioita. Hyvitellään omien lasten kautta omaa heikkoa itsetuntoa tai ei uskalleta päästää irti tai projisoidaan liikaa omia tuntoja sen aikuisen lapsen kautta. Ei ehkä olla itsekään kunnolla itsenäistytty, kun se oma vanhempi on joko ollut kylmä tai ripustautunut liikaa.
Terve itsenäisyys on se tila, mihin pitäisi pyrkiä. Se ei tarkoita auttamattomuutta tai hylkäämistä vaan sitä, että voi hyvillä mielin auttaa omissa rajoissaan (puolin/toisin) ja tukeutua, mutta samalla ollaan selvästi erillisiä. Ei nosteta sitä lasta tai vanhempaa jollekin kummalliselle jalustalle.
En vaan yhä vieläkään ymmärrä miten oman lapsen kanssa saman katon alla oleminen on "omasta mukavuudesta tinkimistä". En nyt puhu juoposta nelkytvuotiaasta joka kiristää seitkytvuotiaalta äiskältä rahaa, tai siitä että yritetään jakaa se Koivukylän yksiö kuudelle ihmiselle, vaan normitilanteesta että nuori aikuinen palaa vielä ajoittain siihen omaan huoneeseen. Tämä on teille joillekin niin hirvee asia?
Joo on. Me emme kaikki ole kaltaisiasi riippuvaisia ydinperhefanaatikkoja. Vanhemmuutta on monenlaista, etkä sinä määritä rakkauden määrää/laatua, et vaikka kuinka tekisi mielesi. Harmittaako?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmiset voivat kokea oman lapsensa seuran rasittavaksi? Olette varmaan niitä, jotka potkivat pois kotoa kun 18 vuotta tulee täyteen. Rahallinen tuki päättyy samalla.
Onneksi on muunlaisiakin perheitä. Kotona asutaan siihen saakka, kun on nuorelle järkevää ja mukavaa. Kaikki osallistuvat perheessä kotitöihin lapsesta alkaen. Taloudellisen vastuun kantavat vanhemmat. Nuoret aikuiset tekevät osansa, opiskelevat, käyvät ohessa töissä ja tekevät kotitöitä. Kaikki huomioivat toisensa, niin kuin perheessä aina.
Olen tässä sinkkuna ollessa seukkaillut useamman naisen kanssa (siis en yhtäaikaa) heillä ollut 13- 18v. lapsia 1 tai enemmän, niin ei yksikään ole kortta ristiin laittanut, eli tehnyt mitään muuta kuin maannut ja pelannut ja syönyt. Äiti tehnyt kaikki hommat lumenluonnit ruohonleikkaukset kauppareissut ruoat pyykinpesut. vetelää sakkia nykynuoriso.
Tunnen naisia, joille uudet miessuhteet tärkeämpiä jännämiehiä kuin omat lapset. Ja ikävä kyllä, jälki sen mukaista. Psyyke tällä naisella on ihan teinin, joka haluaa vain ja ainoastaan ottaa huomioon omat tarpeensa ja kivakivan. Sanomattakin selvää, että kolme poikaansa on lähteneet tai poislaitettu heti kun mahdollista talosta.
Nyt kaikilla ongelmia.
Amerikkalaiset ystäväni ei muutoinkaan ymmärrä suomalaista etäistä vanhemmuuskulttuuria, joissa vanhempia hädintuskin kiinnostaa lastensa elämä.
Vastoinkäymisissä heillä taas aktiivisesti tuetaan ja ollaan läsnä lapsien elämässä. Suoraan sanottuna en ihmettele että Suomessa vanhukset ovat ns heitteillä ja yksin. Lapsiin ei viitsitty luoda aikuissuhdetta ja pitää huolta kriisitilanteissa, joten niin kai metsät vastaa.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen naisia, joille uudet miessuhteet tärkeämpiä jännämiehiä kuin omat lapset. Ja ikävä kyllä, jälki sen mukaista. Psyyke tällä naisella on ihan teinin, joka haluaa vain ja ainoastaan ottaa huomioon omat tarpeensa ja kivakivan. Sanomattakin selvää, että kolme poikaansa on lähteneet tai poislaitettu heti kun mahdollista talosta.
Nyt kaikilla ongelmia.Amerikkalaiset ystäväni ei muutoinkaan ymmärrä suomalaista etäistä vanhemmuuskulttuuria, joissa vanhempia hädintuskin kiinnostaa lastensa elämä.
Vastoinkäymisissä heillä taas aktiivisesti tuetaan ja ollaan läsnä lapsien elämässä. Suoraan sanottuna en ihmettele että Suomessa vanhukset ovat ns heitteillä ja yksin. Lapsiin ei viitsitty luoda aikuissuhdetta ja pitää huolta kriisitilanteissa, joten niin kai metsät vastaa.
Kuka tässä on kriisitilanteesta puhunut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Mietin ihan samaa, on täysin ymmärrettävää että lasten aikuistuessa sitä kokee monenlaisia pohdintoja. Monella alkaa se omankin elämän rajallisuus hahmottua ihan eri tavalla.
Näistä "kyllä omaa lasta pitää auttaa aina ja ikuisesti ja ehdoitta ja omasta mukavuudesta tinkien" tulee jotenkin mieleen, että ehkä siellä omassa vanhempisuhteessa on käsittelemättömiä asioita. Hyvitellään omien lasten kautta omaa heikkoa itsetuntoa tai ei uskalleta päästää irti tai projisoidaan liikaa omia tuntoja sen aikuisen lapsen kautta. Ei ehkä olla itsekään kunnolla itsenäistytty, kun se oma vanhempi on joko ollut kylmä tai ripustautunut liikaa.
Terve itsenäisyys on se tila, mihin pitäisi pyrkiä. Se ei tarkoita auttamattomuutta tai hylkäämistä vaan sitä, että voi hyvillä mielin auttaa omissa rajoissaan (puolin/toisin) ja tukeutua, mutta samalla ollaan selvästi erillisiä. Ei nosteta sitä lasta tai vanhempaa jollekin kummalliselle jalustalle.
En vaan yhä vieläkään ymmärrä miten oman lapsen kanssa saman katon alla oleminen on "omasta mukavuudesta tinkimistä". En nyt puhu juoposta nelkytvuotiaasta joka kiristää seitkytvuotiaalta äiskältä rahaa, tai siitä että yritetään jakaa se Koivukylän yksiö kuudelle ihmiselle, vaan normitilanteesta että nuori aikuinen palaa vielä ajoittain siihen omaan huoneeseen. Tämä on teille joillekin niin hirvee asia?
Joo on. Me emme kaikki ole kaltaisiasi riippuvaisia ydinperhefanaatikkoja. Vanhemmuutta on monenlaista, etkä sinä määritä rakkauden määrää/laatua, et vaikka kuinka tekisi mielesi. Harmittaako?
En ole ydinperhefanaatikko enkä riippuvainen. Mielestäni "perhe" on jokaisen oma määritelmä. Mutta hei, älä vaan yhtään tingi omasta mukavuudestasi jos oma jämähtänyt mukavuus on sulle se tärkein juttu maailmassa.
Meillä 22v nuori opiskelee samassa kaupungissa, asuu omassa kodissa, mutta silti hänellä on yhä meillä huone sekä avain, jotta saa tulla koska vain. Keväällä korona aikana oli meillä lähes koko ajan, minusta oli vain ihanaa kun oli kotona. Olen sanonut, että ikinä ei ole sellaista aikaa kun ei saisi tulla. Välillä saattaa tulla päivällä syömään tai viikonlopuksi kotiin, jos ei ole muuta sovittuna kavereiden kanssa.
Omituinen keskustelu, enkä ymmärrä aloittajaa ollenkaan. Omat lapsemme ovat jo aikuisia ja asuvat omillaan, mutta kumpikin on piipahtanut useampaankin kertaa kotona asumassa eri tilanteissa, kuten juuri työharjoittelun takia, eron jälkeen ennen uuden oman asunnon löytymistä tai nyt viimeksi tytär avopuolisonsa kanssa asui meillä 3 kuukautta ennen uuden asuntonsa valmistumista. Säästivät siinä pitkän pennin, kun ei tarvinnut maksaa vuokraa.
Lapset ovat aina tervetulleita kotiin ja he tietävät sen. Minusta on vain kiva saada taloon väliaikaisesti vähän enemmän elämää. En minä ole kokenut heitä miksikään vaivaksi. Elävät omaa elämäänsä ja huolehtivat omista asioistaan. Lapsethan käyttäytyvät niin kuin heidät on opettanut käyttäytymään.
Ei mulla loppujen lopuksi ole elämässä millään muulla merkitystä kuin lapsilla ja tulevilla lapsenlapsilla. Vaikka sitten olisin läheisriippuvainen, pershedelmääni palvova narsisti. Niille minä elän. Jatkuvasti niitä mietin ja huolehdin. En osaa muuta.