Lue keskustelun säännöt.
En halua aikuista lasta enää tänne asumaan..
07.02.2021 |
Tyttäreni on 22v, asunut omassa kodissaan lukion jälkeen eli melkein 3 vuotta. Hiljattain hän muutti opintojen perässä toiselle paikkakunnalle..
Nyt hänellä on tulossa työharjoittelujaksoja, jotka hän haluaisi suorittaa täällä vanhalla kotipaikkakunnalla. Ja ajatuksena tulla siis asumaan "kotiin" niiden ajaksi.
En oikeastaan edes tiedä miksi, mutta ajatus tuntuu minusta vaikealta. Hän on käynyt yksittäisiä viikonloppuja täällä, ja asunut meillä, mikä on ok ja kivaakin, mutta silti tuntuu aina ihan kivalta kun lähtee takaisin. Koti on taas oma... ajatus useammasta parin kuukauden pätkästä tuntuu nyt kyllä siltä, että en jaksaisi. Mies on samoilla linjoilla tässä kanssani, meillä on vihdoinkin talo ns omassa käytössä, kun nuorinkin muutti hiljattain pois ja nyt taas pitäisi sopeutua siihen, että täällä asuukin taas yksi nuori aikuinen.
Meillä on tyttären kanssa ihan hyvät välit noin muuten, mutta aika erilainen temperamentti. Hän on puhelias, seurallinen, koko ajan touhuamassa. Itse taas rauhallinen, viihdyn hiljaisuudessa, en jaksa koko ajan rupatella.
Saa kivittää.
Kommentit (775)
Mun äiti ei myöskään halua olla kanssani tekemisissä juuri ollenkaan, koska arvostaa rauhaa ja hiljaisuutta. Miksi tehdä lapsia, jos ei heitä halua elämäänsä? Olen itse 40 ja en ole voinut saada lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan oikeasti nämä vanhemmat jotka marisevat kun aikuinen lapsi pyytää palvelusta ja siunailevat rauhaa kun viimeinenkin lähtee kotoa. Miksi hankitte lapsia jos kuvittelette että vastuu loppuu siihen päivään kun täyttävät 18? Tyttärellä kuitenkin on kyseessä väliaikainen harjoittelujakso eikä mikään pysyvä asuminen.
Saa taas olla onnellinen että oma äitini on jo todennut että hänen kotinsa on myös lasten koti ja ollaan aina tervetulleita, vaikka jokainen on jo aikoja sitten muuttanut omilleen.
Meillä vähän päinvastoin eli minä aikuinen äiti-ihminen olisin tarvinnut viime syksynä asuntoa pojan opiskelupaikkakunnalta (kaikki eivät korona-aikanakaan tee vain etätöitä), mutta miniäkokelas yritti estää vedoten siihen, että se kaksio on heidän kotinsa. Vähän piti rautalankaa vääntää, kun selitin, että se ei ole miniäkokelaan koti ollenkaan, hän ei ole siellä kirjoilla ja toisaalta poika ei maksa omistajalle eli minulle vuokraa. Voin siis ottaa osan asunnosta haltuuni, koska pojalla ei ollut mitään dokumenttia, jolla todistaa, että hänellä on hallintaoikeus.
Eli ei ne omat lapset puolisoineen ole yhtään sen innokkaampia kotiaan jakamaan edes tilapäisesti, vaikka miten vakuutellaan, että ilman muuta sitä perhettään aina auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kivitä, sillä rehellisyyden nimissä, en haluaisi itsekään. Varmaan ottaisin tuossa tilanteessa, jos ei tosiaan pääse omasta kodistaan harjoitteluun helposti, mutta en kyllä mitenkään riemusta kiljuen.
Niin, varmaan mekin lopulta päädymme hänet täällä majoittamaan, mutta kyllä se juuri nyt ainakin tuntuu ajatuksena vähän vastenmieliseltä. Lyhyet vierailut toki enemmän kuin ok. Ap
Vastenmieliseltä? Niin ja siis hyvät välit? En ymmärrä enkä edes yritä. Rehellisyyden nimissä kerro tuo, niin saa hänkin oikean kuvan väleistänne
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä se raja sitten menee? Ettei huudeta, ettei kukaan tule vanhana katsomaan ja vastaavaa?
Jokainen auttaa kykynsä ja jaksamisen mukaan. Ei se kenestäkään tee huonoa vanhempaa, jos ei aina jaksa.
Ja minulla ei edes ole omia lapsia, mietin vaan suhdetta omiin vanhempiini. Apua olen saanut paljonkin, mutta en automaattisesti ja kaikissa tilanteissa ja se on ok. Heilläkin on omat murheensa ja juttunsa ja rajallinen jaksaminen.
Ap ei maininnut mitään erityisiä murheita ja juttuja tai ongelmia jaksamisessa.
Ei, mutta joku syyhän siihen on, että tuntuu ettei jaksaisi aikuista lasta kotiinsa asumaan. Ihan jo se, että tuossa iässä ollaan vielä täysillä työelämässä ja monesti varsin vastuullisissa asemissa voi viedä jaksamisen aika tehokkaasti. Hän taisi mainita toisen lapsen muuttaneen hiljattain pois? Se voi olla sellainen asia, että on menty jaksamisen rajoilla pitkään, ja nyt on ajateltu hieman elää itseä varten välillä, ehkä parisuhteeseen keskittyen tai jotain.
Tämä nyt vain arvailua. En vaan lähtisi tuomitsemaan ihmisten tilanteita. Omasta mielestäni aikuisen lapsen tulee jo ymmärtää vanhempansa ns kokonaisina ihmisinä, joilla on elämässään muutakin kuin se lapsen auttaminen.
Omaa lastaan voi kuitenkin auttaa omien voimiensa mukaan ja laittaa siihen auttamiseen rajat. Kyllä aikuinen lapsi ymmärtää että vanheneva, vielä työelämässä mukana oleva äiti ei ole mikään täysihoitolanpitäjä. Ja jos ei ymmärrä niin asiasta keskustellaan ennen lapsen muuttamista lapsuudenkotiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan ymmärrä ettei oma lapsi saisi tulla tarvittaessa kotiin. Taidatte olla niitä itsekkäitä vanhempia jotka potkivat lapset pois heti kun mahdollista. Voin kertoa ettei teitä tulla vanhana katsomaan jos nyt kiellätte tulemasta
Vierailija kirjoitti:
Huh. Tuntuispa pahalta jos oma äiti ajattelisi noin. 🤭
No joo! Meidän äidillä on jokainen lapsi asunut vuorollaan kun elämä on kolhinut, tullut ero, kämppä mennyt alta, tultu maailmalta jne.
Ja äiti ei todellakaan ole mikään kanaemo vaan tykkää omasta rauhastaan. Ei silti ikinä käännyttäisi oveltaan omaa lastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullista 😞! Mutta kaikenlaisia tunteita tulee ja menee. Jospa tuollakin on tarkoitus että saatte välinne läheisimmiksi. Ota siis lahjana että nuori tulee teille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kivitä, sillä rehellisyyden nimissä, en haluaisi itsekään. Varmaan ottaisin tuossa tilanteessa, jos ei tosiaan pääse omasta kodistaan harjoitteluun helposti, mutta en kyllä mitenkään riemusta kiljuen.
Niin, varmaan mekin lopulta päädymme hänet täällä majoittamaan, mutta kyllä se juuri nyt ainakin tuntuu ajatuksena vähän vastenmieliseltä. Lyhyet vierailut toki enemmän kuin ok. Ap
Vastenmieliseltä? Niin ja siis hyvät välit? En ymmärrä enkä edes yritä. Rehellisyyden nimissä kerro tuo, niin saa hänkin oikean kuvan väleistänne
Oikeastiko sinä haluat asua jokaisen kanssa, jonka kanssa sinulla on mielestäsi hyvät välit? Itse en haluaisi ketään sukulaistani meille asumaan, vaikka monia rakastan todella paljon. Kylään ehdottomasti. Lapseni ovat vielä kotona, joten en sitten tiedä miten heidän kanssaan joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Omat aikuiset lapseni ovat tervetulleita koska vain ja kuinka pitkäksi aikaa on tarve. Ei todellakaan tarvitse etukäteen sopia aikoja tai mitään muutakaan. Meillä on oikeasti hyvät välit emmekä koe toisiamme vieraiksi. Asuntoni ei ole suuri, mutta sopu sijaa antaa. Heillä on kummallakin ollut opiskelujen yms vuoksi tilanteita, että on ollut tarvetta tilapäiseen asumiseen luonani. Kumpikaan ei ole taantunut teinin tasolle ja menestyvät elämässään. He tietävät että heillä on paikka, johon aina voi tulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on nähtävissä raadollisesti tuo ihmisen järkyttävä itsekkyys. Kaikkien ei pitäisi lapsia tehdä. Onko tehty vain siksi kun pitää ja heti kun mahdollista, niin eroon.
Miten ihmiset voivat kokea oman lapsensa seuran rasittavaksi? Olette varmaan niitä, jotka potkivat pois kotoa kun 18 vuotta tulee täyteen. Rahallinen tuki päättyy samalla.
Onneksi on muunlaisiakin perheitä. Kotona asutaan siihen saakka, kun on nuorelle järkevää ja mukavaa. Kaikki osallistuvat perheessä kotitöihin lapsesta alkaen. Taloudellisen vastuun kantavat vanhemmat. Nuoret aikuiset tekevät osansa, opiskelevat, käyvät ohessa töissä ja tekevät kotitöitä. Kaikki huomioivat toisensa, niin kuin perheessä aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekeekö se sitten, jos ei halua aikuista lasta luokseen asumaan jotenkin tyhjäksi kaiken muun mahdollisen avun? Omatkin lapset asuvat omillaan, autan heitä vaikka ja kuinka, rahallisesti, neuvon, lainaan autoa, käydään yhdessä tekemässä hankintoja välillä, pyydän syömään... mutta en kyllä ottaisi luokseni asumaan kuin ihan yksittäisiksi päiviksi.
Miksi? Mikä siinä olisi vaikeaa? Mä ihan vilpittömästi haluaisin kuulla kun en ymmärrä.
Olen eri mutta ymmärtäisin tämän ainoastaan jos on ahdas asunto, mutta jos on talo jossa on tilaa en kyllä tajua ollenkaan. Odotan ihan kauhulla kun lapsi lähtee yliopistoon, tulee järkyttävä ikävä.
Haluaisitko pitää lapsesi kotonasi pysyvästi?
Nää on näitä elämän varrella tulevia hetkiä, jotka määrittää tulevaisuutta. Sitten voi aina mielessään palata muistelemaan sitä hetkeä, jolloin valitsi olla auttamatta omaa lastaan. Onnea valitsemallesi polulle.
Vierailija kirjoitti:
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Ajattelen että vanhemman ja lapsen side on erityinen ja jatkuu läpi elämän. Ymmärrän hyvin että voi tulla myös kielteisiä tuntemuksia, mutta se että tosissaan miettii ettei lapsi ole tervetullut, on surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekeekö se sitten, jos ei halua aikuista lasta luokseen asumaan jotenkin tyhjäksi kaiken muun mahdollisen avun? Omatkin lapset asuvat omillaan, autan heitä vaikka ja kuinka, rahallisesti, neuvon, lainaan autoa, käydään yhdessä tekemässä hankintoja välillä, pyydän syömään... mutta en kyllä ottaisi luokseni asumaan kuin ihan yksittäisiksi päiviksi.
Miksi? Mikä siinä olisi vaikeaa? Mä ihan vilpittömästi haluaisin kuulla kun en ymmärrä.
Olen eri mutta ymmärtäisin tämän ainoastaan jos on ahdas asunto, mutta jos on talo jossa on tilaa en kyllä tajua ollenkaan. Odotan ihan kauhulla kun lapsi lähtee yliopistoon, tulee järkyttävä ikävä.
Haluaisitko pitää lapsesi kotonasi pysyvästi?
Tietysti ❤️ Kohtuhedelmäni! Haluaisin asua hänen kanssaan symbioosissa elämäni loppuun saakka! Millään muulla ei ole merkitystä!
Vierailija kirjoitti:
Ne vanhemmat ovat muutakin kuin vanhempia. Vaikka rakastavat aikuista lastaan, heillä on ja saakin olla myös omaa elämää. Aikuisen tulisi vähitellen pärjätä jo omillaan, siihenhän koko kasvatus perustuu. Jos vanhempi kokee, että hänen on jatkuvasti oltava saatavilla, huolehtia ja auttaa, herää kysymys, onko hän pystynyt sittenkään tarjoamaan lapselleen parhaita mahdollisia eväitä elämää varten?
On eri asia auttaa hädässä tai tavata silloin tällöin yhdessä viihtyen, kuin ottaa aikuinen lapsensa takaisin kotiin asumaan useaksi kuukaudeksi, mahdollisesti täysihoitoon, elätettäväksi ja passattavaksi. Moni vanhempi on myös niin kiltti, ettei halua ottaa puheeksi sitä, miten nuori aikuinen voisi itsekin osallistua kotitöihin, yhteisten tilojen siivoamiseen ja mahdollisesti myös asumiskuluihin.
Minusta ap:n pohdinnoissa ei ole mitään tuomittavaa, varmasti moni on ajatellut samoja asioita. Tuollaiset suorat teilaamiset ja tuomitsemiset, mitä täälläkin on useissa viesteissä ollut, kertovat enemmän vain sen viestin kirjoittajasta.
Mietin ihan samaa, on täysin ymmärrettävää että lasten aikuistuessa sitä kokee monenlaisia pohdintoja. Monella alkaa se omankin elämän rajallisuus hahmottua ihan eri tavalla.
Näistä "kyllä omaa lasta pitää auttaa aina ja ikuisesti ja ehdoitta ja omasta mukavuudesta tinkien" tulee jotenkin mieleen, että ehkä siellä omassa vanhempisuhteessa on käsittelemättömiä asioita. Hyvitellään omien lasten kautta omaa heikkoa itsetuntoa tai ei uskalleta päästää irti tai projisoidaan liikaa omia tuntoja sen aikuisen lapsen kautta. Ei ehkä olla itsekään kunnolla itsenäistytty, kun se oma vanhempi on joko ollut kylmä tai ripustautunut liikaa.
Terve itsenäisyys on se tila, mihin pitäisi pyrkiä. Se ei tarkoita auttamattomuutta tai hylkäämistä vaan sitä, että voi hyvillä mielin auttaa omissa rajoissaan (puolin/toisin) ja tukeutua, mutta samalla ollaan selvästi erillisiä. Ei nosteta sitä lasta tai vanhempaa jollekin kummalliselle jalustalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
Tuota jatkuvaa vakuuttelua minäkin olen ihmetellyt. Ikään kuin pitäisi itselle ja muille koko ajan todistella, että minä rakastan lastani, rakastan lastani, rakastan lastani... Eikö sen pitäisi olla itsestään selvää ihan sanomattakin? Ja tuntuu, että sitä rakkautta pitää osoittaa liimautumalla kiinni toiseen. Kuulostaa enemmänkin läheisriippuvuudelta.
Kyseessä ei ole nuori, vaan aikuinen. Ja kuka on kiva ja fiksu nuori, kenestä oikein puhut?