Lue keskustelun säännöt.
Ikääntyvät, aikanaan eronneet vanhemmat: aikuisen lapsen näkökulma
07.02.2021 |
Mun ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mies oli alakoululainen omien vanhempiensa eron aikaan, minä olin teini, kun omani erosivat. Kumpikaan meistä ei muista kotona olleen mitään erityistä draamaa vanhempien välillä, tosin ei varmaan mitään erityistä onnea tai lämpöäkään. Meillä on jokseenkin samanlaiset kokemukset siitä, millaista oli ne jäljellä olevat vuodet kotona/kodeissa; koti ei ollut missään, sillä äidit asuivat ahtaasti, eikä ollut omia huoneita, isät jäivät lapsuudenkoteihin jotka ovat omakotitaloja, mutta siellä vieraili vaihtuvia naisia emännöimässä ja varsinkin isistämme me molemmat vieraannuimme noiden vuosien aikana, sillä suhteen ylläpitäminen tuntui jäävät lapsen/nuoren vastuulle. Me molemmat muistetaan, että muulloin ei ollut niin väliä olimmeko paikalla, tai mieluummin niin, että emme olleet paikalla, mutta kun oli joku juhla tai merkkipäivä, oli aivan elintärkeää, että olimme paikalla.
Itsenäistyä sai aikaisin ja omin voimin. Mitään rahallista tukea ei tullut. Isät avoimesti kehuivat, miten hyvä että elareiden maksaminen päättyi. Äidit olivat tästä katkeria, kun takuuvuokrat ensimmäisiin asuntoihin, lukion ja ajokortin kulut kaatuivat heille. Me molemmat muistetaan, miten aina ahdisti, kun jotain tarvitsi.
Sitten oltiin nuoria aikuisia; löydettiin toisemme, rakennettiin yhteinen elämä ja saatiin lapsia. Kaikilla neljällä vanhemmalla oli tuolloin eri mittaisia suhteita uusien kumppaneiden kanssa. Kuvaavaa oli, kun keskimmäisen lapsemme ristiäiset olivat täynnä draamaa, kun neljästä isovanhemmasta kaksi saapui uuden seurustelukumppanin kanssa, jota esiteltiin/mittailtiin/kyräiltiin läpi juhlan ja meille käytiin supisemassa, että "me sitten istutaan kyllä terassille kahville, kyllä siellä tarkenee..". Kaikkien isovanhempien suhde meidän lapsiin on jäänyt ohueksi ja neutraaliksi.
Nyt nämä meidän vanhempamme ovat ikähaarukassa 70-84-vuotta. Kaikki ovat sinkkuja, ei ole jäänyt pysyvää elämänkumppania vanhuuden päiville. Yhtäkkiä kaikki haluavat olla meidän lasten ja lastenlasten kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Turhia ja enevästi aiheellisia avunpyyntöjä tulee päivittäin heiltä, puhelimet tuntuvat jatkuvasti pirisevän. Ilmeisesti tarvitaan kadonneesta tv-kanavasta tai muusta syy soittaa, kun ei muuten osata pitää yhteyttä. Toinen mummo aloittaa puhelut aina jollain huolella "piti soittaa, että kuinka te siellä pärjäätte, kun tuli luntakin noin paljon, pääsittekö autolla lähtemään töihin.." Mitään huolenpitosoittoja ei tullut silloin, kun niille olisi aikanaan ollut tarvettakin. Yhteistä on, että ex-kumppania kohtaan ollaan edelleen katkeria. Hyvin harvoin yksikään puhelinsoitto on sellainen, että haukuta toista vanhempaa tai kysellä meiltä exän asioista.
Jos homman tiivistäisi aikuisen lapsen näkökulmasta; kun itse olisi tarvinnut tukea, vanhemmat kaikki huomio oli kummallisessa katkeruuden ja vapauden huumassa ja vaihtuvien seurustelukumppanien rumbassa. Sai olla ihan omassa varassaan ja jatkuvasti oli tunne, että olin tiellä ja kallis sekä täysin sopimaton pala vanhemman sinkkuelämässä. Nyt meihin kohdistuu ylimitoitettuja tarpeita, kun yksinäisyys ja katkeruus kasvaa. Yhtäkkiä olemme jatkuvasti vanhempiemme mielessä, ihmetellään kun lapsemme eivät halua viettää aikaa isovanhempien kanssa ja siitä syyllistetään meitä vanhempi (ja lapsiakin) ja yritetään sitoa meitä uudelleen vanhempaan, johon tunneside on väljähtynyt jo kauan sitten ja kaikki kuorrutetaan katkeralla puheella toista vanhempaa kohtaan ja sitä pitäisi jaksaa hymyillen kuunnella.
Saako olla katkera? Kyllä näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä päättelemään millainen on vanhuus, kun tekee edellä kuvatut elämänvalinnat.
Kommentit (242)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli aikoja jolloin niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niitä niin haluttukaan.
Äitini oli 17v, kun hän sai minut ja hänen oli pakko mennä isäni kanssa naimisiin. Sain vielä kaksi sisarusta ja luulenpa, että ap on saanut elää suht turvallisen lapsuuden ja nuoruuden verrattuna esim meidän köyhään lapsuuteen, jossa sekä äitini, että me lapset saimme kokea joka päivä väkivaltaa. Vanhempamme on yhdessä edelleen ja äiti pakenee aina veljelleni, mutta aina vaan palaa takaisin vaikka kuinka yritämme sitä estää.
Katkeruuden sijasta keskityn tekemään omasta elämästäni paremman. Mariskoon vanhemmat. Minä annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Vertaat nyt kahta eri asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.
Entä lähestymiskielto? Konkreettisesta väkivallasta voi aina tehdä ilmoituksen, ja pitääkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.Entä lähestymiskielto? Konkreettisesta väkivallasta voi aina tehdä ilmoituksen, ja pitääkin.
Et ymmärrä vieläkään. Mitään tuollaista ei voi tehdä, kaikesta seuraa kymmenkertaisella tuhovoimalla k0sto. Jos ei tee sitä itse niin hommaa vaikka liivijengin asialla. Luonnevikainen ihminen on hullu ja tuollaiset teot vai kiihdyttävät hullua mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samantyyppinen tilanne kuin aloittajalla. Vanhempani erosivat kun olin teini-ikäinen, ja jäin isälleni, koska äitini oli alkoholisoitunut ja isä halusi eron.
Äitini muutti pois ja katkeroitui, haukkui isää meille lapsille eikä itse pitänyt mitään yhteyttä meihin.
Isäni ei ole mikään helppo persoona, ja oli vaativassa asemassa työelämässä, mutta yritti pitää minusta huolta. Monesti koin hänen kasvatuksensa ankarana, mutta hän teki parhaansa.
Äiti jaksoi hatkaa haukkumistaan ja selkeästi kaappijuomistaankin. Välillä hän vihjaili, että toivoo ettei olisi koskaan isääni tavannutkaan. Kysyin, katuuko hän minun syntymääni. Äiti ei vastannut. Sanoin, että "Olet kuin isäsi". Minä olin 15-vuotias ja itkien lädin kotiini. Äitini ei soittanut minulle itse pariinkymmeneen vuoteen- vierailut kyllä kävivät kun itse bussilla parisataa km kuljin tai autoilin.
Veljeni oli muuttanut kotoa jo ennen kuin vanhempani erosivat, eikä nähnyt loppuliiton aikaisia tappeluita, riitaa, äidin harittavia silmiä kun tulin koulusta, ilkeää piikittelyä. Ei mitään. Lopulta isäni sanoi, että tällainen ei voi lapsienkaan vuoksi jatkua ja haki siis eroa. Äitini puolen suku katkaisi häneen välinsä ei uskonut, kun isäni yritti kertoa äidin alko-ongelmasta jne.
Nyt iäkäs äitini, siis edelleen yksin asuen, on alkanut olemaan huonommassa kunnossa. Olen jostain velvollisuudesta vieraillut hänen luonaan ennen korona-aikaa pari-kolme kertaa vuodessa ja soitellut hieman useammin. Äitini kaatuilee kotona huimauksen vuoksi ja joutuu aina välillä sairaalaan. Viimeksi ajoin sen 600 km täältä sinne, jotta äiti sai kotoaan tarvittavat asiat.
Emme voi muuttaa lähemmäs äitiä, koska töitä ei siellä päin vain ole. Kotiimme emme halua ketään kaatuilemaan portaikossa, koska emme voi olla omaishoitajia, ja miehellänikin on iäkäs äiti josta pitää huolehtia. Veljeni tuntee ilmeisesti olevansa äidilleni jotain velkaa ja painostaa minua "ottamaan enemmän vastuuta" samalla kuin käärii sijoitusasunnosta vuokrat äitini lompakosta. Äiti siis asuu hänen omistamassa asunnossa.
Olemme veljeni kanssa ottaneet yhteen äidin tilanteesta moneen kertaan. Veli katsoo tehneensä kaikkensa, kun on vuokrannut äidille kämpän (myytyään äidin oman asunnon) ja haluaa äidin muuttavan lähemmäs meitä. Äiti ei tahdo. Veli ei halua ymmärtää sitä, että olen katkera ja koen jääneeni ilman äitiä ja äidinrakkautta jo nuorena. Voin tehdä osani, esim. palvelukartoituksen suhteen, mutta en halua ruveta maksamaan äitini vuokria jos hän muuttaisi pk-seudulle, enkä matkustamaan 1200 km edestakaisin äitiäni katsomaan veljeni käskystä (!).
Tunteeni ovat ristiriitaiset ja koen siis sekä katkeruutta että velvollisuudentunnetta. Äiti ohjntaa nyt vanhuksena apua tarvitsevaa kättään ja veli kiukkuaa, että olen itsekäs p---a kun en enempää välitä > tee kuten hän haluaa.
Isäni kohtalo ei veljeäni kiinnosta, hänkin on 80- vuotias, mutta äiti on hänelle jokin pakkomielle.
Koen että lapsuuteni vietiin minulta ja minusta ei välitetty. Nyt äiti odottaa passiivisena, että me juoksemme paikalle kutsusta ja otamme hänet nurkkiimme asumaan ja päivittäiseen hoitoon. En pysty tähän ja valvon öitäni asian takia.
Hanki äidille se yhteiskunnan apu, minkä voit. Jos se ei riitä veljellesi, sano että pallo on nyt hänellä. Katkaise vaikka välisi hetkeksi.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samantyyppinen tilanne kuin aloittajalla. Vanhempani erosivat kun olin teini-ikäinen, ja jäin isälleni, koska äitini oli alkoholisoitunut ja isä halusi eron.
Äitini muutti pois ja katkeroitui, haukkui isää meille lapsille eikä itse pitänyt mitään yhteyttä meihin.
Isäni ei ole mikään helppo persoona, ja oli vaativassa asemassa työelämässä, mutta yritti pitää minusta huolta. Monesti koin hänen kasvatuksensa ankarana, mutta hän teki parhaansa.
Äiti jaksoi hatkaa haukkumistaan ja selkeästi kaappijuomistaankin. Välillä hän vihjaili, että toivoo ettei olisi koskaan isääni tavannutkaan. Kysyin, katuuko hän minun syntymääni. Äiti ei vastannut. Sanoin, että "Olet kuin isäsi". Minä olin 15-vuotias ja itkien lädin kotiini. Äitini ei soittanut minulle itse pariinkymmeneen vuoteen- vierailut kyllä kävivät kun itse bussilla parisataa km kuljin tai autoilin.
Veljeni oli muuttanut kotoa jo ennen kuin vanhempani erosivat, eikä nähnyt loppuliiton aikaisia tappeluita, riitaa, äidin harittavia silmiä kun tulin koulusta, ilkeää piikittelyä. Ei mitään. Lopulta isäni sanoi, että tällainen ei voi lapsienkaan vuoksi jatkua ja haki siis eroa. Äitini puolen suku katkaisi häneen välinsä ei uskonut, kun isäni yritti kertoa äidin alko-ongelmasta jne.
Nyt iäkäs äitini, siis edelleen yksin asuen, on alkanut olemaan huonommassa kunnossa. Olen jostain velvollisuudesta vieraillut hänen luonaan ennen korona-aikaa pari-kolme kertaa vuodessa ja soitellut hieman useammin. Äitini kaatuilee kotona huimauksen vuoksi ja joutuu aina välillä sairaalaan. Viimeksi ajoin sen 600 km täältä sinne, jotta äiti sai kotoaan tarvittavat asiat.
Emme voi muuttaa lähemmäs äitiä, koska töitä ei siellä päin vain ole. Kotiimme emme halua ketään kaatuilemaan portaikossa, koska emme voi olla omaishoitajia, ja miehellänikin on iäkäs äiti josta pitää huolehtia. Veljeni tuntee ilmeisesti olevansa äidilleni jotain velkaa ja painostaa minua "ottamaan enemmän vastuuta" samalla kuin käärii sijoitusasunnosta vuokrat äitini lompakosta. Äiti siis asuu hänen omistamassa asunnossa.
Olemme veljeni kanssa ottaneet yhteen äidin tilanteesta moneen kertaan. Veli katsoo tehneensä kaikkensa, kun on vuokrannut äidille kämpän (myytyään äidin oman asunnon) ja haluaa äidin muuttavan lähemmäs meitä. Äiti ei tahdo. Veli ei halua ymmärtää sitä, että olen katkera ja koen jääneeni ilman äitiä ja äidinrakkautta jo nuorena. Voin tehdä osani, esim. palvelukartoituksen suhteen, mutta en halua ruveta maksamaan äitini vuokria jos hän muuttaisi pk-seudulle, enkä matkustamaan 1200 km edestakaisin äitiäni katsomaan veljeni käskystä (!).
Tunteeni ovat ristiriitaiset ja koen siis sekä katkeruutta että velvollisuudentunnetta. Äiti ohjntaa nyt vanhuksena apua tarvitsevaa kättään ja veli kiukkuaa, että olen itsekäs p---a kun en enempää välitä > tee kuten hän haluaa.
Isäni kohtalo ei veljeäni kiinnosta, hänkin on 80- vuotias, mutta äiti on hänelle jokin pakkomielle.
Koen että lapsuuteni vietiin minulta ja minusta ei välitetty. Nyt äiti odottaa passiivisena, että me juoksemme paikalle kutsusta ja otamme hänet nurkkiimme asumaan ja päivittäiseen hoitoon. En pysty tähän ja valvon öitäni asian takia.
Hirvee veli sulla. Mulla tulee olemaan sisarukseni kanssa juuri tämä sama kuvio, eli mua tullaan syyllistämään ja painostamaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No joo. Musta on kuitenkin vähän turhaa nyt rangaista äitiä siitä, että oli vaikea maksaa teidän takuuvuokrat, auutokoulut, autot ja niin edelleen - varsinkin jos kuitenkin jostain sai edes osan siitä rahasta kasattua.
Saatat ymmärtää tämän sitten kun sun omat lapset on siinä vaiheessa. Tai ehkä et, koska sun mielestä sun pitää olla sun maailman prioriteetti. Mitä mieltä sun lapset siitä sitten aikanaan on, on taas kolms asia.
Tämä on ihan hyvä näyte siitä, miten nämä keskustelut vanhempiemme kanssa ovat menneet. Yritän tuoda esiin omaa kokemustani siitä, että minulla ei ole ollut paikkaa ja tarkoitusta vanhemman elämässä ja välit ovat vain erkaantuneet, eikä lapsenlapsilla ole ollut mahdollisuutta luoda yhteyttä isovanhempaansa silloin, kun lapsella olisi se tarve ollut.... Ja sitten yhtäkkiä puhummekin siitä, että kun Seppo ei viitsinyt edes sitä ja tuota maksaa. Ja taas tunnen olevani se teini, joka tunsi häpeää siitä, että minäkin halusin Levikset.
Mitä omien lasten aikuistumiseen tulee. Esikoinen on nyt 17-v, ei vielä itsenäistynyt. Rahastosta otetaan ajokortti ja takuuvuokrarahat. Mutta tämä on tietysti tyhmä yksityiskohta jakaa, sillä aloitukseni tarkoitus ei ollut raha, vaan se, miten vanhemmat eivät olleet saatavilla silloin, kun olisimme heitä tarvinneet, emmekä mahtuneet heidän elämäänsä. Ja nyt osat ovat päinvastoin.
ap
Ymmärrän, että tuntuu pahalta. Kirjoituksestasi näkyy hyvin ulos tietty, varmaan oikeutettukin, katkeruua, mutta toisaalta pinnan alla se välittäminen näistä ikäihmisistä. Kysyn ainostaan, onko olemassa mitään mahdollisuutta tai jotain, mikä auttaisi tässä tilanteessa? Tilanne ahdistaa ja olisiko olemassa kenties jotain ratkaisua, jolla voisitte kentiest lähentyä? Tai sitten vain välit poikki, jos ette jaksa. Pohdin vain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.Entä lähestymiskielto? Konkreettisesta väkivallasta voi aina tehdä ilmoituksen, ja pitääkin.
Et ymmärrä vieläkään. Mitään tuollaista ei voi tehdä, kaikesta seuraa kymmenkertaisella tuhovoimalla k0sto. Jos ei tee sitä itse niin hommaa vaikka liivijengin asialla. Luonnevikainen ihminen on hullu ja tuollaiset teot vai kiihdyttävät hullua mieltä.
Sori, olin eri joka viimeksi kommentoi.
Tiedän kyllä narsistien kostot. Suvussani ei ole ihan noin pahaa ihmistä, mutta sen liepeillä kyllä eräs, jota vastaan aion tehdä rikosilmoituksen. Kyse ei ole fyysisestä väkivallasta vaan henkisestä.
Kysyn kuitenkin, mitä konkreettista olet tehnyt itsesi suojaamiseksi? Sinulla on oikeus saada suojelua ja turvaa. Sinua hallitaan pelolla. Sekin on rikos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat kokemukseni ovat hyvin samankaltaisia. Vanhempani erosivat ollessani teini. Nyt minulla on oma perhe. Puolisoni vanhemmat olivat yhdessä vanhuuteen asti, mutta eivät olleet lapsilleen henkisesti eikä fyysisestikään läsnä lasten ollessa pieniä. Nyt kaikki vanhemmat yrittävät takertua meidän perheeseemme. Me puolisomme kanssa haluaisimme vaan elää omaa elämäämme. Mihin me tarvitsisimme vanhempiamme, kun eivät he koskaan aiemminkaan olleet läsnä? Katkeruus on läsnä edelleen varsinkin näiden meidän äitiemme puheissa. Kukapa sitä jaksaisi kuunnella. Ei kai se minun tehtäväni ole kuunnella, miten isäni on hirveä moraaliton m*lkku? Itse asiassa isäni kanssa välit ovat jopa ok. Hän on sentään nöyrtynyt ajan saatossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.
Mene terapiaan hoidattamaan vikasi. Sitten kasvat Aikuiseksi.
Sitten sanot sille ukolle joka uhkaa että menee hvettiin.
Jos ei mene laitat mp kerhon perään.
Hvetin lapasiako olette!
SINÄ OLET ITESTÄSI VASTUUUSSA
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Muuten olen samaa mieltä, mutta tuo "ikäluokkaan" viittaaminen on epäasiallista. Meissä isovanhemmissa on monenlaisia, on niitä jotka ovat laiminlyöneet vanhemmuuttaan ja isovanhemmuuttaan. Paljon on kuitenkin onneksi niitä, jotka ovat lastensa tukena ja auttelevat monella tavalla esim lastensa perheitä. Ko käyttäytyminen ei liity mihinkään "ikäluokkaan" vaan on kyse yksikertaisesti taidoista olla vanhempi ja miten tärkeänä pitää lasten ja lastenlasten hyvinvointia.
No sanotaanko sitten, että tuoSSA ikäluokaSSA, koska se on totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.Entä lähestymiskielto? Konkreettisesta väkivallasta voi aina tehdä ilmoituksen, ja pitääkin.
Et ymmärrä vieläkään. Mitään tuollaista ei voi tehdä, kaikesta seuraa kymmenkertaisella tuhovoimalla k0sto. Jos ei tee sitä itse niin hommaa vaikka liivijengin asialla. Luonnevikainen ihminen on hullu ja tuollaiset teot vai kiihdyttävät hullua mieltä.
Sori, olin eri joka viimeksi kommentoi.
Tiedän kyllä narsistien kostot. Suvussani ei ole ihan noin pahaa ihmistä, mutta sen liepeillä kyllä eräs, jota vastaan aion tehdä rikosilmoituksen. Kyse ei ole fyysisestä väkivallasta vaan henkisestä.
Kysyn kuitenkin, mitä konkreettista olet tehnyt itsesi suojaamiseksi? Sinulla on oikeus saada suojelua ja turvaa. Sinua hallitaan pelolla. Sekin on rikos.
No mitäpä sitä voi tehdä itsensä turvaamiseksi? Eipä paljokaan. Yritän asua riittävän kaukana (100km väliä vähintään) ja on liiketunnistinvslot ja murtohälytin. Mikään näistä ei tietenkään tosipaikan tullen auta. Joten joo, pelossa sitä joutuu olemaan, niin ne muutkin luonnevikaisten lapset usein joutuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä kirjoitus! Pystyn hyvin ymmärtämään ongelmaa. Voin vain kuvitella, miten karmeaa tuo on. Omilla eronneilla vanhemmillani ei onneksi ollut jatkuvaa kumppanien vaihtoa, mutta katkeruus, toisen haukkuminen ja elatusmaksuista tappelu oli jatkuvaa. Oli kiva olla välikädessä, kun kumpikin haukkui minulle toista minkä ehti. Onneksi etävanhempi ei edes halunnut tavata minua, muuten kuin pari - kolme kertaa vuodessa hänen juhlissaan. Siellä sitten piti kauhusta jäykkänä (vanhempi oli toisinaan todella pelottava ja aggressiivinen raivopää) istua sohvalla ja kuunnella vanhenevan ihmisen itkuista itsesääliä.
Tätä vanhempaa en suostunut "palvelemaan" eikä hän sitä vaatinutkaan. Tosin sukulainen siihen yritti patistella. Toista vanhempaani autoin loppuun asti, rakkaudesta ja velvollisuudentunnosta, vaikka se olikin välillä rankkaa. Hän oli kuitenkin tarjonnut minulle jonkinlaisen kodin, ja auttoi minua myöhemminkin vaikeissa tilanteissa, vaikka katkeruus ex-puolisoa kohtaan veikin kyvyn rakastaa minua.
Ap:n pitää laittaa oma perhe ja jaksaminen etusijalle. Ei voi venyä jokaiseen vaatimukseen tai suostua kaikkeen, vaikka se vaikeaa onkin. Tsemppiä, ei ole helppoa, tiedän sen.
,,,,, kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.Mene terapiaan hoidattamaan vikasi. Sitten kasvat Aikuiseksi.
Sitten sanot sille ukolle joka uhkaa että menee hvettiin.
Jos ei mene laitat mp kerhon perään.
Hvetin lapasiako olette!
SINÄ OLET ITESTÄSI VASTUUUSSA
Idi*otti puskista huutelija, et tiedä mistään mitään joten ole hiljaa. Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.
Kyllä minulla itselläni on vankka kokemus kuvatunlaisista asioista. Siksi juuri puutuinkin sinun tekstiisi, koska siitä kuultaa läpi, miten traumatisoitunut olet ja näet itsesi edelleen pahoinpideltynä lapsena. Tiedän, että vaarallisten ja väkivaltaisten ihmisten kanssa tarvitaan ammattiapua, kun heistä irrottaudutaan. Minulla itselläni on salattu kaikki tiedot eli se on ensimmäinen askel. Katkaise yhteys täydellisesti. Sinun vanhempasi ei ole lain yläpuolella ja jos hän on sellainen kuin kerrot, niin varmaan hän onkin sen jo kokenut eli istunut linnassa useamman kerran ja onneksi tällaiset istuvat pitkiä tuomioita, jolloin olet turvassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samantyyppinen tilanne kuin aloittajalla. Vanhempani erosivat kun olin teini-ikäinen, ja jäin isälleni, koska äitini oli alkoholisoitunut ja isä halusi eron.
Äitini muutti pois ja katkeroitui, haukkui isää meille lapsille eikä itse pitänyt mitään yhteyttä meihin.
Isäni ei ole mikään helppo persoona, ja oli vaativassa asemassa työelämässä, mutta yritti pitää minusta huolta. Monesti koin hänen kasvatuksensa ankarana, mutta hän teki parhaansa.
Äiti jaksoi hatkaa haukkumistaan ja selkeästi kaappijuomistaankin. Välillä hän vihjaili, että toivoo ettei olisi koskaan isääni tavannutkaan. Kysyin, katuuko hän minun syntymääni. Äiti ei vastannut. Sanoin, että "Olet kuin isäsi". Minä olin 15-vuotias ja itkien lädin kotiini. Äitini ei soittanut minulle itse pariinkymmeneen vuoteen- vierailut kyllä kävivät kun itse bussilla parisataa km kuljin tai autoilin.
Veljeni oli muuttanut kotoa jo ennen kuin vanhempani erosivat, eikä nähnyt loppuliiton aikaisia tappeluita, riitaa, äidin harittavia silmiä kun tulin koulusta, ilkeää piikittelyä. Ei mitään. Lopulta isäni sanoi, että tällainen ei voi lapsienkaan vuoksi jatkua ja haki siis eroa. Äitini puolen suku katkaisi häneen välinsä ei uskonut, kun isäni yritti kertoa äidin alko-ongelmasta jne.
Nyt iäkäs äitini, siis edelleen yksin asuen, on alkanut olemaan huonommassa kunnossa. Olen jostain velvollisuudesta vieraillut hänen luonaan ennen korona-aikaa pari-kolme kertaa vuodessa ja soitellut hieman useammin. Äitini kaatuilee kotona huimauksen vuoksi ja joutuu aina välillä sairaalaan. Viimeksi ajoin sen 600 km täältä sinne, jotta äiti sai kotoaan tarvittavat asiat.
Emme voi muuttaa lähemmäs äitiä, koska töitä ei siellä päin vain ole. Kotiimme emme halua ketään kaatuilemaan portaikossa, koska emme voi olla omaishoitajia, ja miehellänikin on iäkäs äiti josta pitää huolehtia. Veljeni tuntee ilmeisesti olevansa äidilleni jotain velkaa ja painostaa minua "ottamaan enemmän vastuuta" samalla kuin käärii sijoitusasunnosta vuokrat äitini lompakosta. Äiti siis asuu hänen omistamassa asunnossa.
Olemme veljeni kanssa ottaneet yhteen äidin tilanteesta moneen kertaan. Veli katsoo tehneensä kaikkensa, kun on vuokrannut äidille kämpän (myytyään äidin oman asunnon) ja haluaa äidin muuttavan lähemmäs meitä. Äiti ei tahdo. Veli ei halua ymmärtää sitä, että olen katkera ja koen jääneeni ilman äitiä ja äidinrakkautta jo nuorena. Voin tehdä osani, esim. palvelukartoituksen suhteen, mutta en halua ruveta maksamaan äitini vuokria jos hän muuttaisi pk-seudulle, enkä matkustamaan 1200 km edestakaisin äitiäni katsomaan veljeni käskystä (!).
Tunteeni ovat ristiriitaiset ja koen siis sekä katkeruutta että velvollisuudentunnetta. Äiti ohjntaa nyt vanhuksena apua tarvitsevaa kättään ja veli kiukkuaa, että olen itsekäs p---a kun en enempää välitä > tee kuten hän haluaa.
Isäni kohtalo ei veljeäni kiinnosta, hänkin on 80- vuotias, mutta äiti on hänelle jokin pakkomielle.
Koen että lapsuuteni vietiin minulta ja minusta ei välitetty. Nyt äiti odottaa passiivisena, että me juoksemme paikalle kutsusta ja otamme hänet nurkkiimme asumaan ja päivittäiseen hoitoon. En pysty tähän ja valvon öitäni asian takia.
Hirvee veli sulla. Mulla tulee olemaan sisarukseni kanssa juuri tämä sama kuvio, eli mua tullaan syyllistämään ja painostamaan...
Jeps. Aika kontrolloiva ja ...noh, jätän sanomatta muun, hän on. Saa myös raivareita ja uhkailee jos en tee kuten hän haluaa. Luuria on tullut korvaan ja jos en vastaa hänen viestiinsä tunnissa, hän soittaa miehelleni ja minulle useita kertoja jne. En tiedä mitä tehdä. Joudumme varmasti katkomaan välimme, ainakin jonkunlainen konfrontaatio tässä pitäisi toteuttaa. Kamala tunne kun en tiedä mikä on oikein ja mikä väärin.
Tunnen surua, kiukkua ja turhautumista, ja pelkään jo puhelimen soimista. Haluaisin äidilleni kuitenkin ihmisarvoisen vanhuuden, mutta en käskien ja odotuksin, että suunnilleen maksan äitini vuokrat (jos siis hänen nyt todetaan kelpoiseksi asumaan vielä kotonaan yksin) tai muutan maakuntaan jossa eläisin työttömänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.Entä lähestymiskielto? Konkreettisesta väkivallasta voi aina tehdä ilmoituksen, ja pitääkin.
Et ymmärrä vieläkään. Mitään tuollaista ei voi tehdä, kaikesta seuraa kymmenkertaisella tuhovoimalla k0sto. Jos ei tee sitä itse niin hommaa vaikka liivijengin asialla. Luonnevikainen ihminen on hullu ja tuollaiset teot vai kiihdyttävät hullua mieltä.
Sori, olin eri joka viimeksi kommentoi.
Tiedän kyllä narsistien kostot. Suvussani ei ole ihan noin pahaa ihmistä, mutta sen liepeillä kyllä eräs, jota vastaan aion tehdä rikosilmoituksen. Kyse ei ole fyysisestä väkivallasta vaan henkisestä.
Kysyn kuitenkin, mitä konkreettista olet tehnyt itsesi suojaamiseksi? Sinulla on oikeus saada suojelua ja turvaa. Sinua hallitaan pelolla. Sekin on rikos.No mitäpä sitä voi tehdä itsensä turvaamiseksi? Eipä paljokaan. Yritän asua riittävän kaukana (100km väliä vähintään) ja on liiketunnistinvslot ja murtohälytin. Mikään näistä ei tietenkään tosipaikan tullen auta. Joten joo, pelossa sitä joutuu olemaan, niin ne muutkin luonnevikaisten lapset usein joutuu.
Osoitetiedot salaiseksi/tietojen luovutuskielto ja lähestymiskielto. Terapiaa, jos vain on mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kirjoitus! Pystyn hyvin ymmärtämään ongelmaa. Voin vain kuvitella, miten karmeaa tuo on. Omilla eronneilla vanhemmillani ei onneksi ollut jatkuvaa kumppanien vaihtoa, mutta katkeruus, toisen haukkuminen ja elatusmaksuista tappelu oli jatkuvaa. Oli kiva olla välikädessä, kun kumpikin haukkui minulle toista minkä ehti. Onneksi etävanhempi ei edes halunnut tavata minua, muuten kuin pari - kolme kertaa vuodessa hänen juhlissaan. Siellä sitten piti kauhusta jäykkänä (vanhempi oli toisinaan todella pelottava ja aggressiivinen raivopää) istua sohvalla ja kuunnella vanhenevan ihmisen itkuista itsesääliä.
Tätä vanhempaa en suostunut "palvelemaan" eikä hän sitä vaatinutkaan. Tosin sukulainen siihen yritti patistella. Toista vanhempaani autoin loppuun asti, rakkaudesta ja velvollisuudentunnosta, vaikka se olikin välillä rankkaa. Hän oli kuitenkin tarjonnut minulle jonkinlaisen kodin, ja auttoi minua myöhemminkin vaikeissa tilanteissa, vaikka katkeruus ex-puolisoa kohtaan veikin kyvyn rakastaa minua.
Ap:n pitää laittaa oma perhe ja jaksaminen etusijalle. Ei voi venyä jokaiseen vaatimukseen tai suostua kaikkeen, vaikka se vaikeaa onkin. Tsemppiä, ei ole helppoa, tiedän sen.
Mun vanhemmat yhä yhdessä, mutta samaa kuviota täälläkin. Olivat todella huonot sysipaskat kaltoinkohtelijavanhemmat, ja näin aikuisiällä vanhempani ei ole halunneet olla ollenkan mun kanssa tekemisissä. Paitsi nyt. Toinen sairastui vakavasti ja toinen on aivan avuton kuin lapsi (tottunut että mies hoitaa kaiken).
Ja saakeli sitä avun vaatimista, käskytystä ja komentamista - ja perään syyllistys miten paha ja kiittämätön lapsi olen ja miten he katuvat että antoivat minun edes syntyä. Onpa kiva tosiaan joo auttaa, kun saa haukkua ja kiristystä ja uhkailua. Eivät pyydä apua vaan vaativat ja käskyttävät.
Tuo sun viimeinen lause - pitää laittaa oma perhe ja oma jaksaminen etusijalle - on niin totta kun vaan voi, mutta arvaa onnistuuko se kun yhdet itsekkäät kuspäät hyppyyttää ja peluuttaa lapsiaan minkä kerkeää. Olisivat nyt sit loppuun asti pysyneet poissa elämästäni, kun koko aikuiselämän olen joutunut olemaan täysin ”orpo” ilman vanhempien yhtehdenpitoa.
Kuka yllättyy siitä että nää on suuria ikäluokkia, käsi pystyyn yllättyneet...
Summa summarum. Kun eroaa, se on yleensä melko mutkatonta pienten lasten kanssa. Mutta täytyy ottaa huomioon , että soppaan tulevat vähitellen uudet puolisot, lasten puolisot, ladten lapset jne. Koko homma paisuu ja tulee erittäin mutkikkaaksi, ellei alustapitäen hoida asioita hyvin . Ja silti on aina sopeutumista ja jonkun mielenpahoittamista. Ts. Kannattaa todella harkita, kenen kanssa kimppaan menee ja lapsia tekee - ettei tarvitsisi näitä ’uusioliittoja’.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.Entä lähestymiskielto? Konkreettisesta väkivallasta voi aina tehdä ilmoituksen, ja pitääkin.
Et ymmärrä vieläkään. Mitään tuollaista ei voi tehdä, kaikesta seuraa kymmenkertaisella tuhovoimalla k0sto. Jos ei tee sitä itse niin hommaa vaikka liivijengin asialla. Luonnevikainen ihminen on hullu ja tuollaiset teot vai kiihdyttävät hullua mieltä.
Sori, olin eri joka viimeksi kommentoi.
Tiedän kyllä narsistien kostot. Suvussani ei ole ihan noin pahaa ihmistä, mutta sen liepeillä kyllä eräs, jota vastaan aion tehdä rikosilmoituksen. Kyse ei ole fyysisestä väkivallasta vaan henkisestä.
Kysyn kuitenkin, mitä konkreettista olet tehnyt itsesi suojaamiseksi? Sinulla on oikeus saada suojelua ja turvaa. Sinua hallitaan pelolla. Sekin on rikos.No mitäpä sitä voi tehdä itsensä turvaamiseksi? Eipä paljokaan. Yritän asua riittävän kaukana (100km väliä vähintään) ja on liiketunnistinvslot ja murtohälytin. Mikään näistä ei tietenkään tosipaikan tullen auta. Joten joo, pelossa sitä joutuu olemaan, niin ne muutkin luonnevikaisten lapset usein joutuu.
Osoitetiedot salaiseksi/tietojen luovutuskielto ja lähestymiskielto. Terapiaa, jos vain on mahdollista.
Lähestymiskiellon saa vasta kun on tapahtunut jotain niin pahaa että on nostettu syyte ja annettu tuomio sille piinaajalle.
Minulla on vähän samantyyppinen tilanne kuin aloittajalla. Vanhempani erosivat kun olin teini-ikäinen, ja jäin isälleni, koska äitini oli alkoholisoitunut ja isä halusi eron.
Äitini muutti pois ja katkeroitui, haukkui isää meille lapsille eikä itse pitänyt mitään yhteyttä meihin.
Isäni ei ole mikään helppo persoona, ja oli vaativassa asemassa työelämässä, mutta yritti pitää minusta huolta. Monesti koin hänen kasvatuksensa ankarana, mutta hän teki parhaansa.
Äiti jaksoi hatkaa haukkumistaan ja selkeästi kaappijuomistaankin. Välillä hän vihjaili, että toivoo ettei olisi koskaan isääni tavannutkaan. Kysyin, katuuko hän minun syntymääni. Äiti ei vastannut. Sanoin, että "Olet kuin isäsi". Minä olin 15-vuotias ja itkien lädin kotiini. Äitini ei soittanut minulle itse pariinkymmeneen vuoteen- vierailut kyllä kävivät kun itse bussilla parisataa km kuljin tai autoilin.
Veljeni oli muuttanut kotoa jo ennen kuin vanhempani erosivat, eikä nähnyt loppuliiton aikaisia tappeluita, riitaa, äidin harittavia silmiä kun tulin koulusta, ilkeää piikittelyä. Ei mitään. Lopulta isäni sanoi, että tällainen ei voi lapsienkaan vuoksi jatkua ja haki siis eroa. Äitini puolen suku katkaisi häneen välinsä ei uskonut, kun isäni yritti kertoa äidin alko-ongelmasta jne.
Nyt iäkäs äitini, siis edelleen yksin asuen, on alkanut olemaan huonommassa kunnossa. Olen jostain velvollisuudesta vieraillut hänen luonaan ennen korona-aikaa pari-kolme kertaa vuodessa ja soitellut hieman useammin. Äitini kaatuilee kotona huimauksen vuoksi ja joutuu aina välillä sairaalaan. Viimeksi ajoin sen 600 km täältä sinne, jotta äiti sai kotoaan tarvittavat asiat.
Emme voi muuttaa lähemmäs äitiä, koska töitä ei siellä päin vain ole. Kotiimme emme halua ketään kaatuilemaan portaikossa, koska emme voi olla omaishoitajia, ja miehellänikin on iäkäs äiti josta pitää huolehtia. Veljeni tuntee ilmeisesti olevansa äidilleni jotain velkaa ja painostaa minua "ottamaan enemmän vastuuta" samalla kuin käärii sijoitusasunnosta vuokrat äitini lompakosta. Äiti siis asuu hänen omistamassa asunnossa.
Olemme veljeni kanssa ottaneet yhteen äidin tilanteesta moneen kertaan. Veli katsoo tehneensä kaikkensa, kun on vuokrannut äidille kämpän (myytyään äidin oman asunnon) ja haluaa äidin muuttavan lähemmäs meitä. Äiti ei tahdo. Veli ei halua ymmärtää sitä, että olen katkera ja koen jääneeni ilman äitiä ja äidinrakkautta jo nuorena. Voin tehdä osani, esim. palvelukartoituksen suhteen, mutta en halua ruveta maksamaan äitini vuokria jos hän muuttaisi pk-seudulle, enkä matkustamaan 1200 km edestakaisin äitiäni katsomaan veljeni käskystä (!).
Tunteeni ovat ristiriitaiset ja koen siis sekä katkeruutta että velvollisuudentunnetta. Äiti ohjntaa nyt vanhuksena apua tarvitsevaa kättään ja veli kiukkuaa, että olen itsekäs p---a kun en enempää välitä > tee kuten hän haluaa.
Isäni kohtalo ei veljeäni kiinnosta, hänkin on 80- vuotias, mutta äiti on hänelle jokin pakkomielle.
Koen että lapsuuteni vietiin minulta ja minusta ei välitetty. Nyt äiti odottaa passiivisena, että me juoksemme paikalle kutsusta ja otamme hänet nurkkiimme asumaan ja päivittäiseen hoitoon. En pysty tähän ja valvon öitäni asian takia.