Lue keskustelun säännöt.
Ikääntyvät, aikanaan eronneet vanhemmat: aikuisen lapsen näkökulma
07.02.2021 |
Mun ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mies oli alakoululainen omien vanhempiensa eron aikaan, minä olin teini, kun omani erosivat. Kumpikaan meistä ei muista kotona olleen mitään erityistä draamaa vanhempien välillä, tosin ei varmaan mitään erityistä onnea tai lämpöäkään. Meillä on jokseenkin samanlaiset kokemukset siitä, millaista oli ne jäljellä olevat vuodet kotona/kodeissa; koti ei ollut missään, sillä äidit asuivat ahtaasti, eikä ollut omia huoneita, isät jäivät lapsuudenkoteihin jotka ovat omakotitaloja, mutta siellä vieraili vaihtuvia naisia emännöimässä ja varsinkin isistämme me molemmat vieraannuimme noiden vuosien aikana, sillä suhteen ylläpitäminen tuntui jäävät lapsen/nuoren vastuulle. Me molemmat muistetaan, että muulloin ei ollut niin väliä olimmeko paikalla, tai mieluummin niin, että emme olleet paikalla, mutta kun oli joku juhla tai merkkipäivä, oli aivan elintärkeää, että olimme paikalla.
Itsenäistyä sai aikaisin ja omin voimin. Mitään rahallista tukea ei tullut. Isät avoimesti kehuivat, miten hyvä että elareiden maksaminen päättyi. Äidit olivat tästä katkeria, kun takuuvuokrat ensimmäisiin asuntoihin, lukion ja ajokortin kulut kaatuivat heille. Me molemmat muistetaan, miten aina ahdisti, kun jotain tarvitsi.
Sitten oltiin nuoria aikuisia; löydettiin toisemme, rakennettiin yhteinen elämä ja saatiin lapsia. Kaikilla neljällä vanhemmalla oli tuolloin eri mittaisia suhteita uusien kumppaneiden kanssa. Kuvaavaa oli, kun keskimmäisen lapsemme ristiäiset olivat täynnä draamaa, kun neljästä isovanhemmasta kaksi saapui uuden seurustelukumppanin kanssa, jota esiteltiin/mittailtiin/kyräiltiin läpi juhlan ja meille käytiin supisemassa, että "me sitten istutaan kyllä terassille kahville, kyllä siellä tarkenee..". Kaikkien isovanhempien suhde meidän lapsiin on jäänyt ohueksi ja neutraaliksi.
Nyt nämä meidän vanhempamme ovat ikähaarukassa 70-84-vuotta. Kaikki ovat sinkkuja, ei ole jäänyt pysyvää elämänkumppania vanhuuden päiville. Yhtäkkiä kaikki haluavat olla meidän lasten ja lastenlasten kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Turhia ja enevästi aiheellisia avunpyyntöjä tulee päivittäin heiltä, puhelimet tuntuvat jatkuvasti pirisevän. Ilmeisesti tarvitaan kadonneesta tv-kanavasta tai muusta syy soittaa, kun ei muuten osata pitää yhteyttä. Toinen mummo aloittaa puhelut aina jollain huolella "piti soittaa, että kuinka te siellä pärjäätte, kun tuli luntakin noin paljon, pääsittekö autolla lähtemään töihin.." Mitään huolenpitosoittoja ei tullut silloin, kun niille olisi aikanaan ollut tarvettakin. Yhteistä on, että ex-kumppania kohtaan ollaan edelleen katkeria. Hyvin harvoin yksikään puhelinsoitto on sellainen, että haukuta toista vanhempaa tai kysellä meiltä exän asioista.
Jos homman tiivistäisi aikuisen lapsen näkökulmasta; kun itse olisi tarvinnut tukea, vanhemmat kaikki huomio oli kummallisessa katkeruuden ja vapauden huumassa ja vaihtuvien seurustelukumppanien rumbassa. Sai olla ihan omassa varassaan ja jatkuvasti oli tunne, että olin tiellä ja kallis sekä täysin sopimaton pala vanhemman sinkkuelämässä. Nyt meihin kohdistuu ylimitoitettuja tarpeita, kun yksinäisyys ja katkeruus kasvaa. Yhtäkkiä olemme jatkuvasti vanhempiemme mielessä, ihmetellään kun lapsemme eivät halua viettää aikaa isovanhempien kanssa ja siitä syyllistetään meitä vanhempi (ja lapsiakin) ja yritetään sitoa meitä uudelleen vanhempaan, johon tunneside on väljähtynyt jo kauan sitten ja kaikki kuorrutetaan katkeralla puheella toista vanhempaa kohtaan ja sitä pitäisi jaksaa hymyillen kuunnella.
Saako olla katkera? Kyllä näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä päättelemään millainen on vanhuus, kun tekee edellä kuvatut elämänvalinnat.
Kommentit (242)
Minun vanhempani kuolivat kun olin lapsi. Ap kuulostaa kiukuttelevalta teiniltä. "Kaverilla oli iso oma huone, meillä äiti nukkuu olkkarissa". "Kaveri sai vanhemmilta ajokortin, mun äiti ei anna rahaa ajokorttiin". Hei sulla oli vanhemmat, on itse asiassa edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää on varmaan joku eläkeliiton tai Et lehden lanseeraama muoti että ”elämme omaa elämäämme”. Niin munkin vanhemmat sanoi, kun ilmoittivat jo raskausaikana että eivät aio alkaa isovanhemmiksi ollenkaan eivätkä tule olemaan millään lailla lasteni elämässä mukana. Kun nyt ”elävät omaa elämäänsä” (Sivuhuomautus: aina ovat eläneet omaa elämäänsä eivätkä lasten takia joustaneet mistään, lapset hoidatettiin siis heidän vanhemmillaan).
Ovat nyt sitten sen 15 v ajan mitä mulla on ollut lapsia, eläneet sitä omaa elämäänsä ja emme ole ollut 15 vuoteen tekemisissä ollenkaan. Mutta kas kas, täälläkin sama ilmiö eli molemmat alkaa olla lähempänä kasikymppiä kuin seiskakymppiä, ja nyt alkaakin taas muistumaan mieleen että tosiaan, onhan meillä lapset ja lapsenlapset joilta pyytää apua ja palveluksia!
Kyllä aikalailla hampaat irvessä vastentahtoisesti pitää itseään motivoida auttamaan. Miksi nyt, kun tässä liki 20 vuotta ollaan eletty aivan yksikseen ilman mitään yhteyttä.
Minä en ole auttanut. Rahalla saa ja hevosella pääsee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on varmaan joku eläkeliiton tai Et lehden lanseeraama muoti että ”elämme omaa elämäämme”. Niin munkin vanhemmat sanoi, kun ilmoittivat jo raskausaikana että eivät aio alkaa isovanhemmiksi ollenkaan eivätkä tule olemaan millään lailla lasteni elämässä mukana. Kun nyt ”elävät omaa elämäänsä” (Sivuhuomautus: aina ovat eläneet omaa elämäänsä eivätkä lasten takia joustaneet mistään, lapset hoidatettiin siis heidän vanhemmillaan).
Ovat nyt sitten sen 15 v ajan mitä mulla on ollut lapsia, eläneet sitä omaa elämäänsä ja emme ole ollut 15 vuoteen tekemisissä ollenkaan. Mutta kas kas, täälläkin sama ilmiö eli molemmat alkaa olla lähempänä kasikymppiä kuin seiskakymppiä, ja nyt alkaakin taas muistumaan mieleen että tosiaan, onhan meillä lapset ja lapsenlapset joilta pyytää apua ja palveluksia!
Kyllä aikalailla hampaat irvessä vastentahtoisesti pitää itseään motivoida auttamaan. Miksi nyt, kun tässä liki 20 vuotta ollaan eletty aivan yksikseen ilman mitään yhteyttä.Minä en ole auttanut. Rahalla saa ja hevosella pääsee.
Miten onnistuit kieltäytymään? Ja miten kestät syyllistämisen (senhän ne kyllä osaa!).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on varmaan joku eläkeliiton tai Et lehden lanseeraama muoti että ”elämme omaa elämäämme”. Niin munkin vanhemmat sanoi, kun ilmoittivat jo raskausaikana että eivät aio alkaa isovanhemmiksi ollenkaan eivätkä tule olemaan millään lailla lasteni elämässä mukana. Kun nyt ”elävät omaa elämäänsä” (Sivuhuomautus: aina ovat eläneet omaa elämäänsä eivätkä lasten takia joustaneet mistään, lapset hoidatettiin siis heidän vanhemmillaan).
Ovat nyt sitten sen 15 v ajan mitä mulla on ollut lapsia, eläneet sitä omaa elämäänsä ja emme ole ollut 15 vuoteen tekemisissä ollenkaan. Mutta kas kas, täälläkin sama ilmiö eli molemmat alkaa olla lähempänä kasikymppiä kuin seiskakymppiä, ja nyt alkaakin taas muistumaan mieleen että tosiaan, onhan meillä lapset ja lapsenlapset joilta pyytää apua ja palveluksia!
Kyllä aikalailla hampaat irvessä vastentahtoisesti pitää itseään motivoida auttamaan. Miksi nyt, kun tässä liki 20 vuotta ollaan eletty aivan yksikseen ilman mitään yhteyttä.Minä en ole auttanut. Rahalla saa ja hevosella pääsee.
Miten onnistuit kieltäytymään? Ja miten kestät syyllistämisen (senhän ne kyllä osaa!).
Eivät he koskaan ole pyytäneetkään. Se katkeroittaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on varmaan joku eläkeliiton tai Et lehden lanseeraama muoti että ”elämme omaa elämäämme”. Niin munkin vanhemmat sanoi, kun ilmoittivat jo raskausaikana että eivät aio alkaa isovanhemmiksi ollenkaan eivätkä tule olemaan millään lailla lasteni elämässä mukana. Kun nyt ”elävät omaa elämäänsä” (Sivuhuomautus: aina ovat eläneet omaa elämäänsä eivätkä lasten takia joustaneet mistään, lapset hoidatettiin siis heidän vanhemmillaan).
Ovat nyt sitten sen 15 v ajan mitä mulla on ollut lapsia, eläneet sitä omaa elämäänsä ja emme ole ollut 15 vuoteen tekemisissä ollenkaan. Mutta kas kas, täälläkin sama ilmiö eli molemmat alkaa olla lähempänä kasikymppiä kuin seiskakymppiä, ja nyt alkaakin taas muistumaan mieleen että tosiaan, onhan meillä lapset ja lapsenlapset joilta pyytää apua ja palveluksia!
Kyllä aikalailla hampaat irvessä vastentahtoisesti pitää itseään motivoida auttamaan. Miksi nyt, kun tässä liki 20 vuotta ollaan eletty aivan yksikseen ilman mitään yhteyttä.Minä en ole auttanut. Rahalla saa ja hevosella pääsee.
Miten onnistuit kieltäytymään? Ja miten kestät syyllistämisen (senhän ne kyllä osaa!).
Helposti, olen yhtä jääräpäinen kuin vanhukset ja lisäksi on pitkä välimatka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On se ”jännä” että erittäin monet suurten ikäluokkien vanhemmat kohteli lapsiaan paskasti, alistivat ja hakkasivat, sitten aikuistuvan lapsen hylkäsivät pärjäämään itsekseen ilman tukea. Sitten vanhana kuitenkin vaativat palvelua ja apua itselleen. Syyllistävät silllä että HEILLE tulee paha mieli.
Kappas vaan, heille ei tullut koskaan mieleen se että tuleeko LAPSELLE paha mieli kun lyödään, nöyryytetään ja alistetaan.Viis lapsen tunteista, vain suuren ikäluokan tunteet on tärkeät ja arvokkaat!
Jos vähän miettii millaista on suurten ikäluokkien lapsuus ollut voi ymmärtää, että monet heistä ovat varmasti kovin rikkinäisiä.
Isoäitini aina suri miten isäni ja hänen sisarensa eivät koskaan tunteneet sitä miestä, jonka kanssa hän solmi avioliiton kesällä 1939. Isän ja sisarensa onneksi isoisästä tuli vain puhumaton ketjupolttaja joka kuoli keuhkosyöpään 50v, paljon pahempia kohtaloita oli perheillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Arvaa olenko yrittänyt? Noille hulluille ei voi mitään. Samaa paskaa, loppuu vasta kun ne kupsahtaa. Ei tule ikävä.
Millaisia muutoksia olet yrittänyt? Kuten tässä keskustelussa on tuotu ilmi, niin vanhempien kanssa ei ole pakko olla lainkaan tekemisissä. Ja jos tuotakaan tahdonilmausta ei kunnioiteta, on pakko ottaa virkavalta avuksi. Joku kertoi vanhempien olevan väkivaltaisia. Siitä tulisi tehdä rikosilmoitus. Lapsena ei siihen kyennyt, mutta aikuisena voi sen tehdä viimeinkin. Eivät omat vanhemmat ole lain yläpuolella.
Tietysti se vaatii henkistä työskentelyä, että tekee päätöksen siitä, että kaltoinkohtelu loppuu nyt. Enää vanhemmille ei tarvitse antaa valtaa, enää et ole pieni lapsi, jolla ei ole keinoja heitä vastaan. Traumatisoitunut ihminen voi nähdä itsensä hyvin pienenä ja puolustuskyvyttömänä ja tarvita ulkopuolista apua tällaisessa prosessissa, esimerkiksi psykoterapiaa. Vasta sen jälkeen kyetä murtamaan sidoksen.
Et selkeesti ymmärrä millainen narsisti on vanhempana. Olen joutunut aikuisena muutaman kerran isäni pahoinpitelemäksi. Jos olisin tehnyt rikosilmon, olisi tullut k0sto. Ja paha sellainen. Haluan pitää henkeni, ja tuollaisen kanssa se on vaarassa.
Et tajua ollenkaan että se pelko ja kauhu on aina mukana, se mitä lapsuudessa koki ei loppunut lapsuuteen. Keinot on monet ja virkavalta ei vanhemman tekemää lapsen piinaamista tunnista. Poliisi ei tee mitään jos vaikka vanhempi hiipparoi aikuisen lapsen talon lähistöllä.
Sulle hyvän perheen lapsena on helppo uhota ”tekisin itse rikosilmoituksen!”. Mutta jos sulla olisi se sama väkivaltalapsuus ja alistamisen tausta, niin lähinnä kusisit housuun pelosta kuin silloin aikanaan nelivuotiaana kun sait selkääsi.Kyllä minulla itselläni on vankka kokemus kuvatunlaisista asioista. Siksi juuri puutuinkin sinun tekstiisi, koska siitä kuultaa läpi, miten traumatisoitunut olet ja näet itsesi edelleen pahoinpideltynä lapsena. Tiedän, että vaarallisten ja väkivaltaisten ihmisten kanssa tarvitaan ammattiapua, kun heistä irrottaudutaan. Minulla itselläni on salattu kaikki tiedot eli se on ensimmäinen askel. Katkaise yhteys täydellisesti. Sinun vanhempasi ei ole lain yläpuolella ja jos hän on sellainen kuin kerrot, niin varmaan hän onkin sen jo kokenut eli istunut linnassa useamman kerran ja onneksi tällaiset istuvat pitkiä tuomioita, jolloin olet turvassa.
Tuo narsistivanhempani on samanlainen kuin se sarjahukuttaja: on piessyt kaikki tutut/sukulaiset ja kaikki pelkää niin paljon että kukaan ei uskalla laittaa edesvastuuseen teoista. Vapaana mellastaa yhä ja kovasti mellastaakin. Anteeksi nyt mutta olet lapsellinen jos luulet että joku lähestymiskielto tollaseen puree. Se vaan innostuu siitä koska kokee että häntähän ei lait rajoita ja muut määräile.
Olen pahoillani siitä, minkälainen lapsuus sinulla on ollut, mutta pakko korjata, että kyllä niitä hakkaavia vanhempia (valitettavasti) on nykyvanhemmissakin. Ja niitä lapsen alistajia ja mitätöijiä.
Eikä sitten taas kaikki ennenvanhaiset vanhemmat ole olleet pahoipiteleviä hirviöitä.
Itse olen vietänyt lapsuutta 60-luvulla ja ei meillä todellakaan vanhemmat olleet väkivaltaisia.
Vasta joskus nuorena aikuisena tajusin, että joillakin ei kotiasiat olleetkaan hyvin.
Joten on varmaan ihan siitä vanhemman persoonasta kiinni, onko hän hakannut lapsiaan vai ei, eikä niinkään siitä, missä ajassa on eletty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuisuuteen kuuluu alkaa nähdä vanhempansa vain ihmisinä. Vähän ajan päästä vanhuksina.
Ei lapsiakaan hoideta siksi, että he jotenkin ansaitsisivat sen, tai että siitä joskus saisi jotain takaisin. Ei se toimi niin, se on yksisuuntaista.
Samoin kuin vanhemmat vanhenevat, heille on turha kantaa kaunaa ja vaatia mitään enää. Yleensä he ovat tehneet minkä ovat osanneet, se on hyvä ymmärtää. Kannattaa keskittyä niihin, mitä on heiltä kuitenkin saanut, ei kaikkeen, mitä ei mielestään ole saanut.
Poislukien nuo narsistivanhemmat tietysti.
Monet vanhukset joutuvat omien lastensa pahoinpitelemiksi ja taloudellisesti hyväksikäytetyiksi. Narsistiset aikuiset lapset käyvät jopa hoitolaitoksissa vanhempiaan uhkailemassa ja kiristämässä. Sääliksi käy, kun viimeiset päivänsä joutuvat ahneiden lapsiaikuisten armoilla elämään.
Pesäero ongelmatapauksiin pitäisi tehdä ajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monet vanhukset joutuvat omien lastensa pahoinpitelemiksi ja taloudellisesti hyväksikäytetyiksi. Narsistiset aikuiset lapset käyvät jopa hoitolaitoksissa vanhempiaan uhkailemassa ja kiristämässä. Sääliksi käy, kun viimeiset päivänsä joutuvat ahneiden lapsiaikuisten armoilla elämään.
Pesäero ongelmatapauksiin pitäisi tehdä ajoissa.
Useimmitenhan se nykyisin on näin päin.
Autoin tytärtäni kaikin tavoin, mutta mikään ei riittänyt. Auto olisi pitänyt antaa hänen nimiinsä.
Samoin talo olisi pitänyt siirtää hänelle ja meidän mennä vuokralle. Kesämökin omi itselleen ja yritti estää minua ja äitiään menemästä sinne.
Joka kuukausi olisi pitänyt eläkkeestä hänelle puolet siirtää.
Nämä merkit tosi oli näkyvissä jo nuoruudessa, mutta nyt jo lähes 40v ahneus vain pahenee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet vanhukset joutuvat omien lastensa pahoinpitelemiksi ja taloudellisesti hyväksikäytetyiksi. Narsistiset aikuiset lapset käyvät jopa hoitolaitoksissa vanhempiaan uhkailemassa ja kiristämässä. Sääliksi käy, kun viimeiset päivänsä joutuvat ahneiden lapsiaikuisten armoilla elämään.
Pesäero ongelmatapauksiin pitäisi tehdä ajoissa.
Useimmitenhan se nykyisin on näin päin.
Autoin tytärtäni kaikin tavoin, mutta mikään ei riittänyt. Auto olisi pitänyt antaa hänen nimiinsä.
Samoin talo olisi pitänyt siirtää hänelle ja meidän mennä vuokralle. Kesämökin omi itselleen ja yritti estää minua ja äitiään menemästä sinne.
Joka kuukausi olisi pitänyt eläkkeestä hänelle puolet siirtää.
Nämä merkit tosi oli näkyvissä jo nuoruudessa, mutta nyt jo lähes 40v ahneus vain pahenee.
Psykopatiahan on aivojen rakenteellinen virhe.
Vaikka vanhemmat kääntäisivät sisuskalunsa ulospäin, ei psykopaattiselle lapselle mikään riitä.
Tällaisessa tapauksessa on vanhempien vain pakko poistaa sairas lapsi elämästään. Näin H.Lauermakin suositteli meitä toimimaan "Stina-Susannan" tapauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmankin yksi ihan perustaito on osata pistää rajat myös omalla kohdallaan. Mikä vielä käy, mikä on ihan liikaa. Tosi moni ei osaa. Ja siitä sitten saadaan näitä ihania lapsia, jotka lypsää vanhempansa ja isovanhempansa täysin kuiviin taloudellisesti, pahimmillaan väkivaltaa käyttäen, ja aikuisen lapsen ongelmat senkun jatkuu.
Eli sanoisin, että varaukseton loputon "auttaminen" ei suinkaan ole mitään hyvää vanhemmuutta, päin vastoin. Se on edelleen jatke kyvyttömyydelle toimia oikeasti kuin aikuinen ihminen ja kasvattaa myös lapsesta aikuinen ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Tuossa ikäluokkajutussa voi olla jotain perää, vaikka yksilöllistä kirjojakin on. Moni nykyinen seitsemänkymppinen on pärjännyt suht kovilla arvoilla, keskittynyt taloudellisiin arvoihin ja ne sosiaaliset taidot voivat olla aika pinnallisia.
Aloittajan kuvaama kokemus tuntuisi hyvinkin yleiseltä, surullista kyllä. Tarkoitan sitä että asioita ei kerta kaikkiaan pysty puhumaan auki. Mykkyys vaivaa edelleen monia sukuja ja välinpitämättömyys rehottaa sukupolvien välillä.
Ei sen pitäisi olla niin. Virheetöntä ihmistä ei olekaan, mutta omat vanhemmat saisivat sen kunnioituksen myöntämällä virheensä kuin kuolevaiset ainakin.Tämä! Lisäksi noilla se yleinen malli on kiistää ja kieltää kaikki. Mun vanhemmat kiistää ja kieltää kaiken lapsuudessa tapahtuneen, mm pahoinpitelyt, väittävät vain kirkkain silmin että koskaan ei sitä tapahtunut, muistat väärin tai olet hullu.
Sitä tapahtui kylläkin satoja kertoja, ja erittäin monesti oli todistajia/silminnäkijöitä, esim naapurit.
Asian voisin haudata ja anteeksi antaa jos teot myönnettäisiin edes. En edes vaadi anteeksipyyntöä.
Mutta se että minua syytetään valehtelijaksi ja hulluksi on jotain törkeää ja loukkaavaa jota ei pysty ohittamaan olankohautuksella. Asiat tuskin koskaan tästä selviävät, enää en edes yritä puhua asiasta. Kaikki ne muutamat kerrat päättyi raivokohtaukseen ja mun haukkumiseen, kerran jopa päällekarkaukseen jossa mua retuutettiin.
"noilla se yleinen malli on kiistää"? Entäs jos "noita " vanhempia on joka vuosikymmenellä? Ainakin nykyään puhutaan paljon lasten pahoinvoinnista, huostaanotoista, teinien tekemistä järjettömistä väkivaltaisuuksista. Noiden lasten vanhemmat eivät voi olla enää suuria ikäluokkia. Jollakin muullakin vuosikymmenellä on "noita", joten mitään yleistystä on turha tehdä tietystä ikäluokasta. Joka ikäluokkaan kuuluu varmaan ihmisiä, jotka ovat hoitaneet vanhemmuuttaan huonosti.
Ap:n tilanne on ollut erittäin ikävä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää on varmaan joku eläkeliiton tai Et lehden lanseeraama muoti että ”elämme omaa elämäämme”. Niin munkin vanhemmat sanoi, kun ilmoittivat jo raskausaikana että eivät aio alkaa isovanhemmiksi ollenkaan eivätkä tule olemaan millään lailla lasteni elämässä mukana. Kun nyt ”elävät omaa elämäänsä” (Sivuhuomautus: aina ovat eläneet omaa elämäänsä eivätkä lasten takia joustaneet mistään, lapset hoidatettiin siis heidän vanhemmillaan).
Ovat nyt sitten sen 15 v ajan mitä mulla on ollut lapsia, eläneet sitä omaa elämäänsä ja emme ole ollut 15 vuoteen tekemisissä ollenkaan. Mutta kas kas, täälläkin sama ilmiö eli molemmat alkaa olla lähempänä kasikymppiä kuin seiskakymppiä, ja nyt alkaakin taas muistumaan mieleen että tosiaan, onhan meillä lapset ja lapsenlapset joilta pyytää apua ja palveluksia!
Kyllä aikalailla hampaat irvessä vastentahtoisesti pitää itseään motivoida auttamaan. Miksi nyt, kun tässä liki 20 vuotta ollaan eletty aivan yksikseen ilman mitään yhteyttä.
En kyllä alkaisi auttajaksi minäkään tuollaisessa tilanteessa. Omia vanhempiani autan mielelläni kuten he ovat auttaneet minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet vanhukset joutuvat omien lastensa pahoinpitelemiksi ja taloudellisesti hyväksikäytetyiksi. Narsistiset aikuiset lapset käyvät jopa hoitolaitoksissa vanhempiaan uhkailemassa ja kiristämässä. Sääliksi käy, kun viimeiset päivänsä joutuvat ahneiden lapsiaikuisten armoilla elämään.
Pesäero ongelmatapauksiin pitäisi tehdä ajoissa.
Useimmitenhan se nykyisin on näin päin.
Autoin tytärtäni kaikin tavoin, mutta mikään ei riittänyt. Auto olisi pitänyt antaa hänen nimiinsä.
Samoin talo olisi pitänyt siirtää hänelle ja meidän mennä vuokralle. Kesämökin omi itselleen ja yritti estää minua ja äitiään menemästä sinne.
Joka kuukausi olisi pitänyt eläkkeestä hänelle puolet siirtää.
Nämä merkit tosi oli näkyvissä jo nuoruudessa, mutta nyt jo lähes 40v ahneus vain pahenee.
Psykopatiahan on aivojen rakenteellinen virhe.
Vaikka vanhemmat kääntäisivät sisuskalunsa ulospäin, ei psykopaattiselle lapselle mikään riitä.
Tällaisessa tapauksessa on vanhempien vain pakko poistaa sairas lapsi elämästään. Näin H.Lauermakin suositteli meitä toimimaan "Stina-Susannan" tapauksessa.
Mikä se on?
Ap:n kirjoitus on kuin suoraan minun elämästäni. Tosin isäni ei ole pätkääkään kiinnostunut minusta tai perheestäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Tuossa ikäluokkajutussa voi olla jotain perää, vaikka yksilöllistä kirjojakin on. Moni nykyinen seitsemänkymppinen on pärjännyt suht kovilla arvoilla, keskittynyt taloudellisiin arvoihin ja ne sosiaaliset taidot voivat olla aika pinnallisia.
Aloittajan kuvaama kokemus tuntuisi hyvinkin yleiseltä, surullista kyllä. Tarkoitan sitä että asioita ei kerta kaikkiaan pysty puhumaan auki. Mykkyys vaivaa edelleen monia sukuja ja välinpitämättömyys rehottaa sukupolvien välillä.
Ei sen pitäisi olla niin. Virheetöntä ihmistä ei olekaan, mutta omat vanhemmat saisivat sen kunnioituksen myöntämällä virheensä kuin kuolevaiset ainakin.Tämä! Lisäksi noilla se yleinen malli on kiistää ja kieltää kaikki. Mun vanhemmat kiistää ja kieltää kaiken lapsuudessa tapahtuneen, mm pahoinpitelyt, väittävät vain kirkkain silmin että koskaan ei sitä tapahtunut, muistat väärin tai olet hullu.
Sitä tapahtui kylläkin satoja kertoja, ja erittäin monesti oli todistajia/silminnäkijöitä, esim naapurit.
Asian voisin haudata ja anteeksi antaa jos teot myönnettäisiin edes. En edes vaadi anteeksipyyntöä.
Mutta se että minua syytetään valehtelijaksi ja hulluksi on jotain törkeää ja loukkaavaa jota ei pysty ohittamaan olankohautuksella. Asiat tuskin koskaan tästä selviävät, enää en edes yritä puhua asiasta. Kaikki ne muutamat kerrat päättyi raivokohtaukseen ja mun haukkumiseen, kerran jopa päällekarkaukseen jossa mua retuutettiin."noilla se yleinen malli on kiistää"? Entäs jos "noita " vanhempia on joka vuosikymmenellä? Ainakin nykyään puhutaan paljon lasten pahoinvoinnista, huostaanotoista, teinien tekemistä järjettömistä väkivaltaisuuksista. Noiden lasten vanhemmat eivät voi olla enää suuria ikäluokkia. Jollakin muullakin vuosikymmenellä on "noita", joten mitään yleistystä on turha tehdä tietystä ikäluokasta. Joka ikäluokkaan kuuluu varmaan ihmisiä, jotka ovat hoitaneet vanhemmuuttaan huonosti.
Ap:n tilanne on ollut erittäin ikävä
Nykyvanhemmat osaa PUHUA ja myöntää virheensä, tähän ei boomeri-ikäiset pysty. Todellakin se on leimaava ilmiö suurille ikäluokille, ihan turhaan jankutat. Huonoja vanhempia on kaikissa ikäluokissa, mutta ne suuret ikäluokat on niitä jotka valehtelee ja kiistää kaiken ja kieltää tapahtuneen (eikä puhu asiasta).
Melko samanlaisia fiiliksiä täälläkin, tosin ei molemmilta vanhemmilta, vaan vain isältä. Porukat erosivat, kun olin 10, nyt olen melkein 30. Mulla on myös 3 vuotta nuorempi veli.
Isäni on pesunkestävä narsisti, joka jotenkin osasi kääntää porukoiden eron niin, että hän mukamas oli se "parempi" osapuoli. Hän kertoi meille lapsillekin erosta itse, vaikka äitini olisi halunnut heidän kertovan asiasta yhdessä. Isäni teki ja tekee edelleen fyysisesti ja psyykkisesti haastavaa työtä, jonka takia oli paljon poissa kotoa. Lisäksi haki kehuja myös kaiken maailman tutuilta ja naapureilta (teki sähköhommia jne), mutta kotona ei kyennyt tekemään mitään.
Eron jälkeen muutimme äitini kanssa pois lapsuudenkodista, isä jäi "unelmiensa taloon" eli puolikuntoiseen rintamamiestaloon asumaan. Tästä lähtien äiti on ollut se tuki ja turva, jota lapsina tarvitsimme ja tarvitsemme edelleen. Isän luona käytiin joka toinen viikonloppu, mutta se ei ollut normaalia elämää. Meidän piti varoa jokaista liikettämme ja esittää aina iloista. Ei sallittu edes pientä nahistelua. Olimme kuin palkintopystejä, joita käytiin aina viikonloppuisin esittelemässä ties kelle tutulle niiden sähkötöiden lomassa. Ja niitä naisia. Niitä riitti. Hän ei edes virallisesti esitellyt näitä akkojaan meille, vaan usein puhelinkeskustelun aikana saattoi vaan kertoa, että käytiin "Riitan" kanssa tossa lomalla, ja nyt se neuloo tossa vieressä villasukkia. Mitään ei saanut sanoa vastaan, koska olimmehan täydellisiä lapsia.
Veljelläni on miehenä parempi suhde isäänsä, mutta itse kykenen tällä hetkellä lähinnä joulukorttien lähettelyyn. En saanut häneltä sitä tukea, mitä vanhemmalta olisin kaivannut. Tein niin tai näin, niin aina väärinpäin. Kerran sitten teiniangsteissani sanoin, etten halua halata häntä, ja siitä sitten syttyi riita, jota ei ole tähän päivään mennessä sovittu. Tai on hänen mielestään sovittu, koska hänellä kummasti sen jälkeen puhkesi umppari eikä sen jälkeen tietenkään voi sanoa enää mitään poikkipuolista sanaa.
Suurimpana syynä välirikolle on juuri se, että minä jo näin alta 30v. olisin muka velvollinen olemaan häneen yhteydessä. Mutta miksi helvetissä, kun häntä ei edelliseen 10 vuoteen kiinnostanut mun oikea elämä ollenkaan. Kävin vastahakoisesti hänen luonaan jouluna, ja sama meno jatkui. Mun elämä ei kiinnostanut ollenkaan, kertoi vaan töistään ja läheisen sukulaisen auttamisesta. Itse olen keväällä (jos korona suo) menossa naimisiin, enkä todellakaan aio kävellä alttarille isäni kanssa, vaan olen pyytänyt tähän tehtävään veljeäni. Mutta tätä en ole kertonut isälle, koska hän ei jouluna edes onnitellut eikä kysynyt mitään häistä. Jos toukokuun lopussa on vielä 10 hengen rajoitukset, niin en todellakaan aio mahduttaa isääni ja hänen sutturaansa kirkkoon mahtuvaan porukkaan.
Ja ap:lle en voi muuta neuvoa, kuin pysy jämäkkänä ja yritä kertoa oma kantasi asioihin vanhempiesi vastusteluista huolimatta. Joitakin asioita voi painaa villaisella tietyn aikaa, mutta joskus on vaan pakko laittaa välit vähintään jäähylle. Jos tilanne ei jäähynkään jälkeen parane, niin silloin on aika miettiä isomman pesäeron tekemistä. Jos he eivät suostu teidän ehtoihin, niin se on heidän häpensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Tuossa ikäluokkajutussa voi olla jotain perää, vaikka yksilöllistä kirjojakin on. Moni nykyinen seitsemänkymppinen on pärjännyt suht kovilla arvoilla, keskittynyt taloudellisiin arvoihin ja ne sosiaaliset taidot voivat olla aika pinnallisia.
Aloittajan kuvaama kokemus tuntuisi hyvinkin yleiseltä, surullista kyllä. Tarkoitan sitä että asioita ei kerta kaikkiaan pysty puhumaan auki. Mykkyys vaivaa edelleen monia sukuja ja välinpitämättömyys rehottaa sukupolvien välillä.
Ei sen pitäisi olla niin. Virheetöntä ihmistä ei olekaan, mutta omat vanhemmat saisivat sen kunnioituksen myöntämällä virheensä kuin kuolevaiset ainakin.Tämä! Lisäksi noilla se yleinen malli on kiistää ja kieltää kaikki. Mun vanhemmat kiistää ja kieltää kaiken lapsuudessa tapahtuneen, mm pahoinpitelyt, väittävät vain kirkkain silmin että koskaan ei sitä tapahtunut, muistat väärin tai olet hullu.
Sitä tapahtui kylläkin satoja kertoja, ja erittäin monesti oli todistajia/silminnäkijöitä, esim naapurit.
Asian voisin haudata ja anteeksi antaa jos teot myönnettäisiin edes. En edes vaadi anteeksipyyntöä.
Mutta se että minua syytetään valehtelijaksi ja hulluksi on jotain törkeää ja loukkaavaa jota ei pysty ohittamaan olankohautuksella. Asiat tuskin koskaan tästä selviävät, enää en edes yritä puhua asiasta. Kaikki ne muutamat kerrat päättyi raivokohtaukseen ja mun haukkumiseen, kerran jopa päällekarkaukseen jossa mua retuutettiin."noilla se yleinen malli on kiistää"? Entäs jos "noita " vanhempia on joka vuosikymmenellä? Ainakin nykyään puhutaan paljon lasten pahoinvoinnista, huostaanotoista, teinien tekemistä järjettömistä väkivaltaisuuksista. Noiden lasten vanhemmat eivät voi olla enää suuria ikäluokkia. Jollakin muullakin vuosikymmenellä on "noita", joten mitään yleistystä on turha tehdä tietystä ikäluokasta. Joka ikäluokkaan kuuluu varmaan ihmisiä, jotka ovat hoitaneet vanhemmuuttaan huonosti.
Ap:n tilanne on ollut erittäin ikävä
Nykyvanhemmat osaa PUHUA ja myöntää virheensä, tähän ei boomeri-ikäiset pysty. Todellakin se on leimaava ilmiö suurille ikäluokille, ihan turhaan jankutat. Huonoja vanhempia on kaikissa ikäluokissa, mutta ne suuret ikäluokat on niitä jotka valehtelee ja kiistää kaiken ja kieltää tapahtuneen (eikä puhu asiasta).
Toisaalta 40-luvulla syntyneen äitini on mahdoton nähdä omien vanhempiensa toimissa mitään väärää, isäni suvun hän haukkuu ihan sujuvasti.
Äidin sisarussarjassa on sellaisia riitoja ja vaikeuksia, jotka puuttuivat isän sisarusten väleistä. Olisi mielenkiintoista tietää millainen äidin lapsuus oikeasti oli. Hänen vanhempansa kuulemma jumaloivat toisiaan ... tuo oli vastaus, kun ihmettelin millaisen parisuhdemallin hän itse on saanut kotoaan.
Tää on varmaan joku eläkeliiton tai Et lehden lanseeraama muoti että ”elämme omaa elämäämme”. Niin munkin vanhemmat sanoi, kun ilmoittivat jo raskausaikana että eivät aio alkaa isovanhemmiksi ollenkaan eivätkä tule olemaan millään lailla lasteni elämässä mukana. Kun nyt ”elävät omaa elämäänsä” (Sivuhuomautus: aina ovat eläneet omaa elämäänsä eivätkä lasten takia joustaneet mistään, lapset hoidatettiin siis heidän vanhemmillaan).
Ovat nyt sitten sen 15 v ajan mitä mulla on ollut lapsia, eläneet sitä omaa elämäänsä ja emme ole ollut 15 vuoteen tekemisissä ollenkaan. Mutta kas kas, täälläkin sama ilmiö eli molemmat alkaa olla lähempänä kasikymppiä kuin seiskakymppiä, ja nyt alkaakin taas muistumaan mieleen että tosiaan, onhan meillä lapset ja lapsenlapset joilta pyytää apua ja palveluksia!
Kyllä aikalailla hampaat irvessä vastentahtoisesti pitää itseään motivoida auttamaan. Miksi nyt, kun tässä liki 20 vuotta ollaan eletty aivan yksikseen ilman mitään yhteyttä.