Lue keskustelun säännöt.
Ikääntyvät, aikanaan eronneet vanhemmat: aikuisen lapsen näkökulma
07.02.2021 |
Mun ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mies oli alakoululainen omien vanhempiensa eron aikaan, minä olin teini, kun omani erosivat. Kumpikaan meistä ei muista kotona olleen mitään erityistä draamaa vanhempien välillä, tosin ei varmaan mitään erityistä onnea tai lämpöäkään. Meillä on jokseenkin samanlaiset kokemukset siitä, millaista oli ne jäljellä olevat vuodet kotona/kodeissa; koti ei ollut missään, sillä äidit asuivat ahtaasti, eikä ollut omia huoneita, isät jäivät lapsuudenkoteihin jotka ovat omakotitaloja, mutta siellä vieraili vaihtuvia naisia emännöimässä ja varsinkin isistämme me molemmat vieraannuimme noiden vuosien aikana, sillä suhteen ylläpitäminen tuntui jäävät lapsen/nuoren vastuulle. Me molemmat muistetaan, että muulloin ei ollut niin väliä olimmeko paikalla, tai mieluummin niin, että emme olleet paikalla, mutta kun oli joku juhla tai merkkipäivä, oli aivan elintärkeää, että olimme paikalla.
Itsenäistyä sai aikaisin ja omin voimin. Mitään rahallista tukea ei tullut. Isät avoimesti kehuivat, miten hyvä että elareiden maksaminen päättyi. Äidit olivat tästä katkeria, kun takuuvuokrat ensimmäisiin asuntoihin, lukion ja ajokortin kulut kaatuivat heille. Me molemmat muistetaan, miten aina ahdisti, kun jotain tarvitsi.
Sitten oltiin nuoria aikuisia; löydettiin toisemme, rakennettiin yhteinen elämä ja saatiin lapsia. Kaikilla neljällä vanhemmalla oli tuolloin eri mittaisia suhteita uusien kumppaneiden kanssa. Kuvaavaa oli, kun keskimmäisen lapsemme ristiäiset olivat täynnä draamaa, kun neljästä isovanhemmasta kaksi saapui uuden seurustelukumppanin kanssa, jota esiteltiin/mittailtiin/kyräiltiin läpi juhlan ja meille käytiin supisemassa, että "me sitten istutaan kyllä terassille kahville, kyllä siellä tarkenee..". Kaikkien isovanhempien suhde meidän lapsiin on jäänyt ohueksi ja neutraaliksi.
Nyt nämä meidän vanhempamme ovat ikähaarukassa 70-84-vuotta. Kaikki ovat sinkkuja, ei ole jäänyt pysyvää elämänkumppania vanhuuden päiville. Yhtäkkiä kaikki haluavat olla meidän lasten ja lastenlasten kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Turhia ja enevästi aiheellisia avunpyyntöjä tulee päivittäin heiltä, puhelimet tuntuvat jatkuvasti pirisevän. Ilmeisesti tarvitaan kadonneesta tv-kanavasta tai muusta syy soittaa, kun ei muuten osata pitää yhteyttä. Toinen mummo aloittaa puhelut aina jollain huolella "piti soittaa, että kuinka te siellä pärjäätte, kun tuli luntakin noin paljon, pääsittekö autolla lähtemään töihin.." Mitään huolenpitosoittoja ei tullut silloin, kun niille olisi aikanaan ollut tarvettakin. Yhteistä on, että ex-kumppania kohtaan ollaan edelleen katkeria. Hyvin harvoin yksikään puhelinsoitto on sellainen, että haukuta toista vanhempaa tai kysellä meiltä exän asioista.
Jos homman tiivistäisi aikuisen lapsen näkökulmasta; kun itse olisi tarvinnut tukea, vanhemmat kaikki huomio oli kummallisessa katkeruuden ja vapauden huumassa ja vaihtuvien seurustelukumppanien rumbassa. Sai olla ihan omassa varassaan ja jatkuvasti oli tunne, että olin tiellä ja kallis sekä täysin sopimaton pala vanhemman sinkkuelämässä. Nyt meihin kohdistuu ylimitoitettuja tarpeita, kun yksinäisyys ja katkeruus kasvaa. Yhtäkkiä olemme jatkuvasti vanhempiemme mielessä, ihmetellään kun lapsemme eivät halua viettää aikaa isovanhempien kanssa ja siitä syyllistetään meitä vanhempi (ja lapsiakin) ja yritetään sitoa meitä uudelleen vanhempaan, johon tunneside on väljähtynyt jo kauan sitten ja kaikki kuorrutetaan katkeralla puheella toista vanhempaa kohtaan ja sitä pitäisi jaksaa hymyillen kuunnella.
Saako olla katkera? Kyllä näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä päättelemään millainen on vanhuus, kun tekee edellä kuvatut elämänvalinnat.
Kommentit (242)
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.
Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tästä kirjoituksesta. Olen eronnut kesäni aloitteesta viime syksynä ja tämä auttaa fokusoimaan elämääni paremmin eron jälkeen lapsen näkökulman huomioiden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ehdotan samaa. Printatkaa paperille x 4, ja kirjeet postiin jokaiselle. Jääkää sitten odottamaan puheluita.
Ajatus kiehtoo, mutta jää varmaan tekemättä. syitä siihen
- meistä kumpikin on yrittänyt käydä vanhempiensa kanssa keskusteluja näistä aiheista vuosien varrella ja aikuisemmalla iällä olemme yrittäneet sitä myös yhdessä. Meillä ei ole yhdestäkään yksittäisestä keskustelusta yhdenkään vanhemman kanssa sellaista myönteistä kokemusta, joka olisi kannustanut jatkamaan oman näkökulman esille tuomista. Jokaisessa yrityksessä yhteistä on se, että jokainen näistä meidän vanhemmistamme kokee olevansa uhri, jolla ei ollut mitään vaikutusvaltaa elämänsä kulkuun tai siihen miten asiat menivät. Keskustelu päättyy aina exän syyllistämiseen.
- tämä olisi pitänyt tehdä aikaisemmin. ainakin kahta vanhusta täytyy tässä kohtaa jo armahtaa iän tuoman höperyyden vuoksi.
- tällä hetkellä kaikki vanhusten ympärillä vahvistavat heidän käsitystään siitä, että aikuisten lasten kuuluu hoitaa kaikki ikäihmisten asiat ja olla jatkuvasti saatavilla, huolimatta siitä onko välit läheiset vai eivät. Mikä tahansa heidän pieni tai iso terveysvaivansa hoitaminen tuottaa keskusteluja terveysalan ammattilaisten kanssa, joissa vahvistetaan käsitystä siitä, että apu kuuluu aikuisten lasten antaa, ei kenenkään sote-ihmisen tai ostopalvelun.
Päätin kuitenkin printata aloituksen siltä varalta, että muutan mieleni. Se varmaan on joku hetki, kun kuppi menee lopullisesti nurin.
ap
Yhteydet poikki ja numerot vaihtoon ja salaisiksi. Ei taida tuosta enää tuon kummemmaksi muuttua. Ai niin, voitte tehdä huoli-ilmoituksen ja heittää pallon sossuille. Osaavat arvioida palvelutarpeen paremmin ja jättää huomiotta turhat kitinät.
Sossuille voi ilmoittaa että en auta, ja mulle ei saa soittaa vanhuksen asioista. Kyllä ne uskoo. Paheksuvat joo, mutta eivät tiedä taustoja eikä se nille kuulu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli aikoja jolloin niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niitä niin haluttukaan.
En ymmärrä, miten niitä lapsia tulee jos ei edes haluta? Jos ei halua lapsia silloin käyttää ehkäisyä tai pitää housut jalassa. Tietysti ymmärrän että aina ei ehkäisyä ole ollut tarjolla mutta pakkoko ne housut on ottaa pois.
Kyllä on, seksi kuuluu ihmisen perustarpeisiin ja on kohtuutonta ja epärealistista odottaa keneltäkään elinikäistä selibaattia.
Iskee aina järkyttävä myötähäpeä näiden perustarve-julistajien puolesta.
Kultapieni, ihmisen perustarpeet on niitä, mitä ilman akuutisti ei voi elää. Siis ravinto, uni, happi, ja joku suoja/katto pään päällä.
Kaikki muu tulee sitten sen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?
No itse kolmen lapsen äitinä ja useamman lapsen isoäitinä elän mielestäni koko ajan omaa elämääni. Elämäähän se on auttaa omia lapsia.
Ymmärrän ap:n aloituksen ja kaikki myötätunto ap:lle. Noin tosiaan voi käydä eron jälkeen, jos vanhemmat alkavat elää "omaa elämäänsä". Tuo, että nuorelle tulee kokemus, että on vain "elatusmaksukulu" on riipaisevaa luettavaa.
Itse olemme useamman kuin kerran auttaneet nuoriamme, jotka vasta olivat muuttaneet pois kotoa. Ja edelleen, vaikka lapsemme ovat jo keski-iän kynnykselle, kyselen tarvitsevatko apua, voinko ostaa jotain lastenlapsille jne. Enkä tee tätä saadakseni jotain vastapalvelua, vaan siksi, että omat lapseni ja heidän perheensä ovat kaikista lähimpänä sydäntäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No joo. Musta on kuitenkin vähän turhaa nyt rangaista äitiä siitä, että oli vaikea maksaa teidän takuuvuokrat, auutokoulut, autot ja niin edelleen - varsinkin jos kuitenkin jostain sai edes osan siitä rahasta kasattua.
Saatat ymmärtää tämän sitten kun sun omat lapset on siinä vaiheessa. Tai ehkä et, koska sun mielestä sun pitää olla sun maailman prioriteetti. Mitä mieltä sun lapset siitä sitten aikanaan on, on taas kolms asia.
Samaa mieltä ap.n kirjoituksen perusteella. Äidit olivat kovemmilla, heidän katkeruuttaan ymmärrän paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ehdotan samaa. Printatkaa paperille x 4, ja kirjeet postiin jokaiselle. Jääkää sitten odottamaan puheluita.
Ajatus kiehtoo, mutta jää varmaan tekemättä. syitä siihen
- meistä kumpikin on yrittänyt käydä vanhempiensa kanssa keskusteluja näistä aiheista vuosien varrella ja aikuisemmalla iällä olemme yrittäneet sitä myös yhdessä. Meillä ei ole yhdestäkään yksittäisestä keskustelusta yhdenkään vanhemman kanssa sellaista myönteistä kokemusta, joka olisi kannustanut jatkamaan oman näkökulman esille tuomista. Jokaisessa yrityksessä yhteistä on se, että jokainen näistä meidän vanhemmistamme kokee olevansa uhri, jolla ei ollut mitään vaikutusvaltaa elämänsä kulkuun tai siihen miten asiat menivät. Keskustelu päättyy aina exän syyllistämiseen.
- tämä olisi pitänyt tehdä aikaisemmin. ainakin kahta vanhusta täytyy tässä kohtaa jo armahtaa iän tuoman höperyyden vuoksi.
- tällä hetkellä kaikki vanhusten ympärillä vahvistavat heidän käsitystään siitä, että aikuisten lasten kuuluu hoitaa kaikki ikäihmisten asiat ja olla jatkuvasti saatavilla, huolimatta siitä onko välit läheiset vai eivät. Mikä tahansa heidän pieni tai iso terveysvaivansa hoitaminen tuottaa keskusteluja terveysalan ammattilaisten kanssa, joissa vahvistetaan käsitystä siitä, että apu kuuluu aikuisten lasten antaa, ei kenenkään sote-ihmisen tai ostopalvelun.
Päätin kuitenkin printata aloituksen siltä varalta, että muutan mieleni. Se varmaan on joku hetki, kun kuppi menee lopullisesti nurin.
ap
Yhteydet poikki ja numerot vaihtoon ja salaisiksi. Ei taida tuosta enää tuon kummemmaksi muuttua. Ai niin, voitte tehdä huoli-ilmoituksen ja heittää pallon sossuille. Osaavat arvioida palvelutarpeen paremmin ja jättää huomiotta turhat kitinät.
Kyllähän tämäkin on vaihtoehto, jos vanhemman kunto on huono ja välit huonot. Eikä sitä tarvitse tehdä kostomielessä, vaan ammattilaiset pystyvät parempaan apuun ja oikeanlaista apua on ehkä helpompikin ottaa vastaan ammattilaiselta. Ap:n tapauksessa vanhemmilla ilmeisesti vielä suht hyvä fyysinen kunto.
On hyvä muistaa, että lapsilla ei ole mitään lakiin kirjattua velvollisuutta auttaa vanhempiaan. On lukemattomia psyykkisesti sairaita, väkivaltaisia ja alkoholisoituneita ihmisiä, joiden kanssa ei vain pysty olemaan tekemisissä eikä tarvitse enää jatkaa sellaista, mitä lapsena joutui kokemaan.
On kyse myös omien lasten turvallisuudesta ja mielenterveydestä. Itselläni oli tilanne, että minua kehotettiin ammattilaisten taholta, ettei lapsi tapaisi isovanhempaa ilman valvontaa, koska sai siitä oireita. Tämä puoli asiasta ei ole vielä tullut esille eli se, että sukupolvien välinen vahingollinen sidos voi olla hyvä katkaista edes omien lasten kohdalla. Omille lapsille voi tarjota parempaa mitä itse sai.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin ne teinit olisi kiinnostuneita isovanhemmistaan jos ovat olleet pieninä paljon tekemisissä.
Ei ne ole.
Kun katson omian vanhempiani, niin eipä siellä näy lapsenlapset auttelemassa, ei myöskään sisarukseni, jotka lapsiaan siellä ovat hoidattaneet. Minä saan lapsettomana hoitaa vanhempieni auttamiset ihan keskenäni. Sisaruksilta saa joskus ihan viurata, että voitko nyt hoitaa edes sen ja sen asian, kun asut lähempänä, ja tosiaan, lapsenlapsista (iät 17 v - 33 v) ei ole mitään apua odotettavissa. Ja joka ikinen on ollut todella paljon hoidossa, ja myös taloudellisesti vanhempani ovat auttaneet sekä meitä kaikkia lapsiaan että myös erikseen lapsenlapsiaan erilaisissa elämäntilanteissa mahdollisuuksiensa mukaan, pienistä tuloistaan huolimatta.
Hei te palstan kaksi-kolmikymppiset. Oletteko koskaan miettineet, kuka hoitaa isovanhempanne asiat? Koska olette olleet yhteydessä? Milloin ottaneet vastuuta? Mites aloittaja? Autoitko isovanhempiasi?
Erikoinen näkökulma. Elän itse aivan eri todellisuudessa kuin sinä. Olen tietenkin auttanut ja ollut läsnä isovanhemmilleni jo teini-ikäisestä ja heidän kuoltuaan itse asiassa myös isovanhempien sisaruksille. Varsinkin yhdelle, joka oli perheetön. Minulle tämä on itsestään selvää ja ihmettelen, että se on sinulle noin kummallista.
Lisäksi anoppini teini-ikäiset lapsenlapset (eivät omani, koska omani ovat vasta taaperoita) käyvät usein mummollaan, vaikkapa leipomassa. Nämä teinit ovat 15-16-vuotiaita poikia.
Hienosti kuvattu. Tuohon exän haukkumiseen minä ainakin puuttuisin ja sanoisin, että en jaksa sitä kuunnella. Voi kehottaa vaikka menemään terapiaan, koska tällaiset vanhat asiat edelleen puhuttavat. Oman näkökulman esille tuominen tuottaisi varmaankin vain ison riidan. Mutta toisaalta se voi olla hyväkin, jos yhteydenpito sitä kautta vähenee.
Huoli-ilmoitus kannattaa tehdä vanhuksen kotikuntaan, jos itsellä ei voimavarat riitä ja apua tarvitaan. En tiedä mitä hyötyä sen teeskentelimisestä on, että välit ovat läheiset, jos ne kerran eivät ole sitä ikinä olleet. Jos suhtautuu kuten ventovieraaseen vanhukseen, niin rajat on helpompi asettaa. Tästä on itselläni kokemusta. Suhtaudun siis samalla tavalla kuin ko. vanhus olisi potilas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin ne teinit olisi kiinnostuneita isovanhemmistaan jos ovat olleet pieninä paljon tekemisissä.
Ei ne ole.
Kun katson omian vanhempiani, niin eipä siellä näy lapsenlapset auttelemassa, ei myöskään sisarukseni, jotka lapsiaan siellä ovat hoidattaneet. Minä saan lapsettomana hoitaa vanhempieni auttamiset ihan keskenäni. Sisaruksilta saa joskus ihan viurata, että voitko nyt hoitaa edes sen ja sen asian, kun asut lähempänä, ja tosiaan, lapsenlapsista (iät 17 v - 33 v) ei ole mitään apua odotettavissa. Ja joka ikinen on ollut todella paljon hoidossa, ja myös taloudellisesti vanhempani ovat auttaneet sekä meitä kaikkia lapsiaan että myös erikseen lapsenlapsiaan erilaisissa elämäntilanteissa mahdollisuuksiensa mukaan, pienistä tuloistaan huolimatta.
Hei te palstan kaksi-kolmikymppiset. Oletteko koskaan miettineet, kuka hoitaa isovanhempanne asiat? Koska olette olleet yhteydessä? Milloin ottaneet vastuuta? Mites aloittaja? Autoitko isovanhempiasi?
Erikoinen näkökulma. Elän itse aivan eri todellisuudessa kuin sinä. Olen tietenkin auttanut ja ollut läsnä isovanhemmilleni jo teini-ikäisestä ja heidän kuoltuaan itse asiassa myös isovanhempien sisaruksille. Varsinkin yhdelle, joka oli perheetön. Minulle tämä on itsestään selvää ja ihmettelen, että se on sinulle noin kummallista.
Lisäksi anoppini teini-ikäiset lapsenlapset (eivät omani, koska omani ovat vasta taaperoita) käyvät usein mummollaan, vaikkapa leipomassa. Nämä teinit ovat 15-16-vuotiaita poikia.
Minulle taas oli yllätys, että ketjussa monille näyttää olevan ihan uusi asia, että vanhemmat kaltoinkohtelevat lapsiaan, jolloin välit eivät aikuisina sitten ole hyvät. Monet jatkavat yhteydenpitoa vielä omien lastensakin kustannuksella, koska välien etäännyttäminen ja katkaisu on tabu.
Vierailija kirjoitti:
Tämä oli todella hyvin kirjoitettu! Juuri tuollaista se oli. Äitini mielestä minulla oli hyvä lapsuus ja olin hyvin itsenäinen lapsi - todellisuus sitä, että kuljin rikkinäisissa paskaisissa vaatteissa ja nälissäni, kun kukaan ei huolehtinut. Äidin mielestä heitteillejätetty = itsenäinen. Eipä se ollut paljoa kotosalla sitä minun "onnellista lapsuuttani" katsomassa. Vanhempien käsitys on aina se oikea käsitys, ja jos lapsella on erilainen, niin se on sen lapsen vika. Jotenkin, pakko olla.
Näkee näistä kommenteistakin saman asenteen. (olisit kiitollinen että sulla on ollu bla ja bla)
Niinpä. Minä itsekin luulin pitkään että meillä oli hyvä koti kun meillä vanhemmat ei esim juoneet niin kuin monissa muissa perheissä.
Sitten aikuisena huomasin että minusta ei oltu koskaan kotona huolehdittu eikä välitetty olin vain riesa. Sain paniikkikohtauksia ja podin outoja oireita. Ne helpottivat vasta kun sain käytyä läpi lapsuuttani ja nuoruuttani ja vaikka se sattui jouduttuani myöntämään ettei minun vanhempani ole koskaan välittäneet minusta ja se näkyi silloin ja näkyy nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, koska meillä on aivan toisin. Molempien vanhemmat eronneet ennen kuin lapset oli aikuisia, kaikilla neljällä isovanhemmalla uusi, pysyvä ihmissuhde (tai oli, äitini jäi leskeksi vuosi sitten) eikä mitään tuollaista draamaa tai soittelua. Miehen vanhemmat perustivat eron jälkeen uudet perheet, miehellä on siten "sun-ja-mun-sisaruksia", minun vanhempani eivät uusissa parisuhteissaan lisää lapsia hankkineet, joskin isän uudella vaimolla oli ennestään 2 lasta, joiden kanssa tulen toimeen ihan OK.
Mietin, onko ap:lla nyt kyse jostain sukupolvien yli ulottuvasta katkeruudesta vai mistä, kun en kykene tunnistamaan mitään tuosta kirjoituksen tunnekirjosta. Meillä on aina pystytty puhumaan asioista.
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on vanhusten osalta rakennettu siten, että oletusarvoisesti omat lapset vastaavat vanhuksista ja näiden palveluista. Yhteiskunnan tuki on todella se viimeinen mahdollisuus ja sekin hinnoiteltu siten, että lapset varmasti ymmärtävät, että tätä ei pidä käyttää. Äidillä kävi yhdessä vaiheessa sairaanhoitana jakamassa lääkkeet dosettiin ja siitä noin 15 min käväisystä kerran viikossa piti maksaa vähän yli 180 e/kk. Ihanan kallista kunnallista palvelua!
Niin no, et pysty tunnistamaan omaa tilannettasi ap:n tilanteesta, koska teidän kummankin, sinun ja miehesi, vanhemmat hoitivat eronsa ja sen jälkeisen ajan asiallisesti. Varmasti suhde suhde myös teihin aikuisiin lapsiin on ollut täysin erilainen kuin ap:lla.
Ap:n kuvaama tilanne syntyy siitä, että eron jälkeen kumpikin eronnut osapuoli ajattelee vain ja ainoastaan itseään. Lapsiin kohdistuvat velvoitteet hoidetaan velvollisuuden tunnosta, ei siksi, että lapsia aidosti rakastettaisiin. Jos tämä tilanne johtaa "sukupolvien yli ulottuvaan katkeruuteen", kuten asiaa kuvasit, niin silloin sitä voi pitää ainakin oireena (mutta ei syynä)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, koska meillä on aivan toisin. Molempien vanhemmat eronneet ennen kuin lapset oli aikuisia, kaikilla neljällä isovanhemmalla uusi, pysyvä ihmissuhde (tai oli, äitini jäi leskeksi vuosi sitten) eikä mitään tuollaista draamaa tai soittelua. Miehen vanhemmat perustivat eron jälkeen uudet perheet, miehellä on siten "sun-ja-mun-sisaruksia", minun vanhempani eivät uusissa parisuhteissaan lisää lapsia hankkineet, joskin isän uudella vaimolla oli ennestään 2 lasta, joiden kanssa tulen toimeen ihan OK.
Mietin, onko ap:lla nyt kyse jostain sukupolvien yli ulottuvasta katkeruudesta vai mistä, kun en kykene tunnistamaan mitään tuosta kirjoituksen tunnekirjosta. Meillä on aina pystytty puhumaan asioista.
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on vanhusten osalta rakennettu siten, että oletusarvoisesti omat lapset vastaavat vanhuksista ja näiden palveluista. Yhteiskunnan tuki on todella se viimeinen mahdollisuus ja sekin hinnoiteltu siten, että lapset varmasti ymmärtävät, että tätä ei pidä käyttää. Äidillä kävi yhdessä vaiheessa sairaanhoitana jakamassa lääkkeet dosettiin ja siitä noin 15 min käväisystä kerran viikossa piti maksaa vähän yli 180 e/kk. Ihanan kallista kunnallista palvelua!Niin no, et pysty tunnistamaan omaa tilannettasi ap:n tilanteesta, koska teidän kummankin, sinun ja miehesi, vanhemmat hoitivat eronsa ja sen jälkeisen ajan asiallisesti. Varmasti suhde suhde myös teihin aikuisiin lapsiin on ollut täysin erilainen kuin ap:lla.
Ap:n kuvaama tilanne syntyy siitä, että eron jälkeen kumpikin eronnut osapuoli ajattelee vain ja ainoastaan itseään. Lapsiin kohdistuvat velvoitteet hoidetaan velvollisuuden tunnosta, ei siksi, että lapsia aidosti rakastettaisiin. Jos tämä tilanne johtaa "sukupolvien yli ulottuvaan katkeruuteen", kuten asiaa kuvasit, niin silloin sitä voi pitää ainakin oireena (mutta ei syynä)
Niin, kyllähän se on aika syvälle ulottuvaa empatiakyvyttömyyttä, että lapsesta koituvia kuluja ja elatusmaksuja moititaan lapsen itsensä aikana kuten ap kertoi tapahtuneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen (siis ennen meitä nykyvanhempia) vanhemmilla oli ihme käsitys siitä että lasta voi ja saa hakata, pieksää, kohdella huonosti, alustaa ja häpäistä, ja silti lapsen pitää olla kiitollinen lapsuudestaan ja olla sitten auttamassa vanhempiaan vanhuksina. Siinäkin tilanteessa että vanhemmat on heittäneet lapset ulos 18 v iässä pärjäämään itsekseen ilman apua ja tukea.
Mun vanhemmat on just näitä ja nyt säksättävät marttyyreinä että on niin kiittämättömät lapset, olisi pitänyt pieksää ja hakata enemmän että olisi tulleet nöyremmiksi.Se ei tule mieleen ollekaan että olisi ehkä kannattanut jättää kokonaan pieksämättä, hakkaamatta ja alistamatta, silloin se lapsikin ehkä haluaisi pitää yhteyttä joskus.
Mutta ei, syy on ”kiittämättömien lasten” ja nyt kun heitä ei voi hakata, voi toki vielä haukkua, sättiä ja arvostella sekä tietenkin syyllistää.
Arvatkaa onko tällainen yhteydenpito kivaa? Not. Koko elämäni saanut vaan paskaa niskaan tuolta suunnalta ja lisää tulee vaikka reppu pn jo täynnä ja yli pursuaa.
Oletko miettinyt, että tekisit muutoksia, ettei enää tarvitsisi kärsiä?
Kiitos hyvästä kirjoituksesta.
Isä lopetti äidin vihaamisen vasta siinä vaiheessa, kun äiti kuoli.
Hän jaksoi vihata ensimmäistä vaimoaan 40 vuotta, koska äiti jätti hänet.
Minä olen toinen sen vihatun naisen lapsista. Ihmettelin aina, miksi meille piti puhua pahaa äidistä, joka huolehti sisaruksestani ja minusta.
Minä en eroa halunnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No joo. Musta on kuitenkin vähän turhaa nyt rangaista äitiä siitä, että oli vaikea maksaa teidän takuuvuokrat, auutokoulut, autot ja niin edelleen - varsinkin jos kuitenkin jostain sai edes osan siitä rahasta kasattua.
Saatat ymmärtää tämän sitten kun sun omat lapset on siinä vaiheessa. Tai ehkä et, koska sun mielestä sun pitää olla sun maailman prioriteetti. Mitä mieltä sun lapset siitä sitten aikanaan on, on taas kolms asia.
Tämä on ihan hyvä näyte siitä, miten nämä keskustelut vanhempiemme kanssa ovat menneet. Yritän tuoda esiin omaa kokemustani siitä, että minulla ei ole ollut paikkaa ja tarkoitusta vanhemman elämässä ja välit ovat vain erkaantuneet, eikä lapsenlapsilla ole ollut mahdollisuutta luoda yhteyttä isovanhempaansa silloin, kun lapsella olisi se tarve ollut.... Ja sitten yhtäkkiä puhummekin siitä, että kun Seppo ei viitsinyt edes sitä ja tuota maksaa. Ja taas tunnen olevani se teini, joka tunsi häpeää siitä, että minäkin halusin Levikset.
Mitä omien lasten aikuistumiseen tulee. Esikoinen on nyt 17-v, ei vielä itsenäistynyt. Rahastosta otetaan ajokortti ja takuuvuokrarahat. Mutta tämä on tietysti tyhmä yksityiskohta jakaa, sillä aloitukseni tarkoitus ei ollut raha, vaan se, miten vanhemmat eivät olleet saatavilla silloin, kun olisimme heitä tarvinneet, emmekä mahtuneet heidän elämäänsä. Ja nyt osat ovat päinvastoin.
ap
Äitisi ( ilmeisesti) kuitenkin hoiti sinut ja mahdolliset sisarukset ja kaivoi rahan jostain sinun menoihisi ja kaiketi kävi töissä. Olihan hänellä aika työ siinä monta vuotta kun isältä ei siis juuri apua herunut.
Ehkä hänkin on halunnut nauttia vähän helpommasta elämästä sen jälkeen kun lapset ovat lähteneet kotoa.
Onko se niin paha asia?
Ja mitä ihan konkreettisesti ( aikaa, huomioita, lastenhoitoa?) olisit tarvinnut enemmän kuin sait?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ehdotan samaa. Printatkaa paperille x 4, ja kirjeet postiin jokaiselle. Jääkää sitten odottamaan puheluita.
Ajatus kiehtoo, mutta jää varmaan tekemättä. syitä siihen
- meistä kumpikin on yrittänyt käydä vanhempiensa kanssa keskusteluja näistä aiheista vuosien varrella ja aikuisemmalla iällä olemme yrittäneet sitä myös yhdessä. Meillä ei ole yhdestäkään yksittäisestä keskustelusta yhdenkään vanhemman kanssa sellaista myönteistä kokemusta, joka olisi kannustanut jatkamaan oman näkökulman esille tuomista. Jokaisessa yrityksessä yhteistä on se, että jokainen näistä meidän vanhemmistamme kokee olevansa uhri, jolla ei ollut mitään vaikutusvaltaa elämänsä kulkuun tai siihen miten asiat menivät. Keskustelu päättyy aina exän syyllistämiseen.
- tämä olisi pitänyt tehdä aikaisemmin. ainakin kahta vanhusta täytyy tässä kohtaa jo armahtaa iän tuoman höperyyden vuoksi.
- tällä hetkellä kaikki vanhusten ympärillä vahvistavat heidän käsitystään siitä, että aikuisten lasten kuuluu hoitaa kaikki ikäihmisten asiat ja olla jatkuvasti saatavilla, huolimatta siitä onko välit läheiset vai eivät. Mikä tahansa heidän pieni tai iso terveysvaivansa hoitaminen tuottaa keskusteluja terveysalan ammattilaisten kanssa, joissa vahvistetaan käsitystä siitä, että apu kuuluu aikuisten lasten antaa, ei kenenkään sote-ihmisen tai ostopalvelun.
Päätin kuitenkin printata aloituksen siltä varalta, että muutan mieleni. Se varmaan on joku hetki, kun kuppi menee lopullisesti nurin.
ap
Yhteydet poikki ja numerot vaihtoon ja salaisiksi. Ei taida tuosta enää tuon kummemmaksi muuttua. Ai niin, voitte tehdä huoli-ilmoituksen ja heittää pallon sossuille. Osaavat arvioida palvelutarpeen paremmin ja jättää huomiotta turhat kitinät.
Sen verran voitte pitää välejä että huolehditte kuspäävanhempien omaisuuden itsellenne tai lapsillenne ennakkoperintönä tai lahjana. Sen jälkeen yhteydet poikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Muuten olen samaa mieltä, mutta tuo "ikäluokkaan" viittaaminen on epäasiallista. Meissä isovanhemmissa on monenlaisia, on niitä jotka ovat laiminlyöneet vanhemmuuttaan ja isovanhemmuuttaan. Paljon on kuitenkin onneksi niitä, jotka ovat lastensa tukena ja auttelevat monella tavalla esim lastensa perheitä. Ko käyttäytyminen ei liity mihinkään "ikäluokkaan" vaan on kyse yksikertaisesti taidoista olla vanhempi ja miten tärkeänä pitää lasten ja lastenlasten hyvinvointia.
Vierailija kirjoitti:
Eikö nuo isät ole ansainneet vihat, kun ovat pelkällä itsekehulla pärjänneet ja äiti on antanut selkänahastaan? On tainnut se isän luonne periytyä lapseenkin..
Äiti joka antaa selkänahastaan tekee lapselle usein suuremmat traumat kuin isä, jonka uhri äiti kokee olevansa.
Yhteydet poikki ja numerot vaihtoon ja salaisiksi. Ei taida tuosta enää tuon kummemmaksi muuttua. Ai niin, voitte tehdä huoli-ilmoituksen ja heittää pallon sossuille. Osaavat arvioida palvelutarpeen paremmin ja jättää huomiotta turhat kitinät.