Lue keskustelun säännöt.
Ikääntyvät, aikanaan eronneet vanhemmat: aikuisen lapsen näkökulma
07.02.2021 |
Mun ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mies oli alakoululainen omien vanhempiensa eron aikaan, minä olin teini, kun omani erosivat. Kumpikaan meistä ei muista kotona olleen mitään erityistä draamaa vanhempien välillä, tosin ei varmaan mitään erityistä onnea tai lämpöäkään. Meillä on jokseenkin samanlaiset kokemukset siitä, millaista oli ne jäljellä olevat vuodet kotona/kodeissa; koti ei ollut missään, sillä äidit asuivat ahtaasti, eikä ollut omia huoneita, isät jäivät lapsuudenkoteihin jotka ovat omakotitaloja, mutta siellä vieraili vaihtuvia naisia emännöimässä ja varsinkin isistämme me molemmat vieraannuimme noiden vuosien aikana, sillä suhteen ylläpitäminen tuntui jäävät lapsen/nuoren vastuulle. Me molemmat muistetaan, että muulloin ei ollut niin väliä olimmeko paikalla, tai mieluummin niin, että emme olleet paikalla, mutta kun oli joku juhla tai merkkipäivä, oli aivan elintärkeää, että olimme paikalla.
Itsenäistyä sai aikaisin ja omin voimin. Mitään rahallista tukea ei tullut. Isät avoimesti kehuivat, miten hyvä että elareiden maksaminen päättyi. Äidit olivat tästä katkeria, kun takuuvuokrat ensimmäisiin asuntoihin, lukion ja ajokortin kulut kaatuivat heille. Me molemmat muistetaan, miten aina ahdisti, kun jotain tarvitsi.
Sitten oltiin nuoria aikuisia; löydettiin toisemme, rakennettiin yhteinen elämä ja saatiin lapsia. Kaikilla neljällä vanhemmalla oli tuolloin eri mittaisia suhteita uusien kumppaneiden kanssa. Kuvaavaa oli, kun keskimmäisen lapsemme ristiäiset olivat täynnä draamaa, kun neljästä isovanhemmasta kaksi saapui uuden seurustelukumppanin kanssa, jota esiteltiin/mittailtiin/kyräiltiin läpi juhlan ja meille käytiin supisemassa, että "me sitten istutaan kyllä terassille kahville, kyllä siellä tarkenee..". Kaikkien isovanhempien suhde meidän lapsiin on jäänyt ohueksi ja neutraaliksi.
Nyt nämä meidän vanhempamme ovat ikähaarukassa 70-84-vuotta. Kaikki ovat sinkkuja, ei ole jäänyt pysyvää elämänkumppania vanhuuden päiville. Yhtäkkiä kaikki haluavat olla meidän lasten ja lastenlasten kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Turhia ja enevästi aiheellisia avunpyyntöjä tulee päivittäin heiltä, puhelimet tuntuvat jatkuvasti pirisevän. Ilmeisesti tarvitaan kadonneesta tv-kanavasta tai muusta syy soittaa, kun ei muuten osata pitää yhteyttä. Toinen mummo aloittaa puhelut aina jollain huolella "piti soittaa, että kuinka te siellä pärjäätte, kun tuli luntakin noin paljon, pääsittekö autolla lähtemään töihin.." Mitään huolenpitosoittoja ei tullut silloin, kun niille olisi aikanaan ollut tarvettakin. Yhteistä on, että ex-kumppania kohtaan ollaan edelleen katkeria. Hyvin harvoin yksikään puhelinsoitto on sellainen, että haukuta toista vanhempaa tai kysellä meiltä exän asioista.
Jos homman tiivistäisi aikuisen lapsen näkökulmasta; kun itse olisi tarvinnut tukea, vanhemmat kaikki huomio oli kummallisessa katkeruuden ja vapauden huumassa ja vaihtuvien seurustelukumppanien rumbassa. Sai olla ihan omassa varassaan ja jatkuvasti oli tunne, että olin tiellä ja kallis sekä täysin sopimaton pala vanhemman sinkkuelämässä. Nyt meihin kohdistuu ylimitoitettuja tarpeita, kun yksinäisyys ja katkeruus kasvaa. Yhtäkkiä olemme jatkuvasti vanhempiemme mielessä, ihmetellään kun lapsemme eivät halua viettää aikaa isovanhempien kanssa ja siitä syyllistetään meitä vanhempi (ja lapsiakin) ja yritetään sitoa meitä uudelleen vanhempaan, johon tunneside on väljähtynyt jo kauan sitten ja kaikki kuorrutetaan katkeralla puheella toista vanhempaa kohtaan ja sitä pitäisi jaksaa hymyillen kuunnella.
Saako olla katkera? Kyllä näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä päättelemään millainen on vanhuus, kun tekee edellä kuvatut elämänvalinnat.
Kommentit (242)
Vierailija kirjoitti:
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?
Jossain vaiheessa aikuisten lasten pitää osata itse päästää irti vanhemmistaan. Ei niin, että eron tullen muutetaan vanhempien luokse asumaan. Meille aikuiset lapset voivat tulla väliaikaisesti esimerkiksi kesätöiden vuoksi, mutta ei vakituiseen. Kun aikuinen saa lapsia, niin silloin pitää löytää itselleen oma asunto. Vanhemmat voivat auttaa, mutta ei heillä enää vanhemman velvollisuuksia ole. Sano noille esimerkkiperheesi vanhemmille, että eivät suostu tuohon. Auttaa voi paljon muutenkin kuin noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä oli todella hyvin kirjoitettu! Juuri tuollaista se oli. Äitini mielestä minulla oli hyvä lapsuus ja olin hyvin itsenäinen lapsi - todellisuus sitä, että kuljin rikkinäisissa paskaisissa vaatteissa ja nälissäni, kun kukaan ei huolehtinut. Äidin mielestä heitteillejätetty = itsenäinen. Eipä se ollut paljoa kotosalla sitä minun "onnellista lapsuuttani" katsomassa. Vanhempien käsitys on aina se oikea käsitys, ja jos lapsella on erilainen, niin se on sen lapsen vika. Jotenkin, pakko olla.
Näkee näistä kommenteistakin saman asenteen. (olisit kiitollinen että sulla on ollu bla ja bla)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, koska meillä on aivan toisin. Molempien vanhemmat eronneet ennen kuin lapset oli aikuisia, kaikilla neljällä isovanhemmalla uusi, pysyvä ihmissuhde (tai oli, äitini jäi leskeksi vuosi sitten) eikä mitään tuollaista draamaa tai soittelua. Miehen vanhemmat perustivat eron jälkeen uudet perheet, miehellä on siten "sun-ja-mun-sisaruksia", minun vanhempani eivät uusissa parisuhteissaan lisää lapsia hankkineet, joskin isän uudella vaimolla oli ennestään 2 lasta, joiden kanssa tulen toimeen ihan OK.
Mietin, onko ap:lla nyt kyse jostain sukupolvien yli ulottuvasta katkeruudesta vai mistä, kun en kykene tunnistamaan mitään tuosta kirjoituksen tunnekirjosta. Meillä on aina pystytty puhumaan asioista.
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on vanhusten osalta rakennettu siten, että oletusarvoisesti omat lapset vastaavat vanhuksista ja näiden palveluista. Yhteiskunnan tuki on todella se viimeinen mahdollisuus ja sekin hinnoiteltu siten, että lapset varmasti ymmärtävät, että tätä ei pidä käyttää. Äidillä kävi yhdessä vaiheessa sairaanhoitana jakamassa lääkkeet dosettiin ja siitä noin 15 min käväisystä kerran viikossa piti maksaa vähän yli 180 e/kk. Ihanan kallista kunnallista palvelua!Miksi haluat heittäytyä yksinkertaiseksi? Ehkä kirjoituksessa jokin kolahti liikaa, vaikka et halua sitä myöntää. Jos teillä on puhuttu aina kaikista asioista, niin näinhän ei asia useimmissa ehjissäkään perheissä ole. Ja "meillä on aina pystytty puhumaan asioista" on usein vielä vain yhden ihmisen näkemys asioista, ei tosiasia.
Ap:n kuviossa joku vanhemmista varmasti sanoisi samaa :) Nimenomaan silloin, kun kaikesta ei voi puhua, on usein tuollaisia yleistyksiä millä tarkoitetaan vain sitä, että itsellä on ollut oikeus töräyttää oman mielipiteensä asioista ilmoille muista välittämättä. Kaikesta puhuminen kun voi olla niin monenlaista riippuen siitä kuka puhuu. Toki voi olla niinkin, että juuri sinun kohdallasi asioista on puhuttu ja ei ole tarvetta kieltää muiden erilaisia kokemuksia asioista - esimerkiksi juuri siitä, miten omaa näkemystä ei koskaan ole voinut kertoa vanhemmilleen eikä sitä saisi edes olla olemassa. Sellaisen tilanteen tunnistin ap:n kirjoituksesta.
Miksi tällä palstalla aina saa kaltaisesi vastauksen, jossa dissataan niitä perheitä, joissa osataan olla aikuisia, käsitellä asiat asioina ja elää elämäänsä jäämättä katkeruuteen? Ymmärätkö, minä olen se lapsi, jonka pitäisi olla ärtynyt vanhemmistaan ja näiden ratkaisuista, mutta yllättäen en olekaan. Koska meillä on todella osattu puhua ja niin on tehty suurimmassa osassa perheistä. Jostain syystä nimenomaan 80-luvulla syntynyt sukupolvi on keksinyt, että heitä on aina kohdeltu väärin ja lähes nelikymppisinä he ryhtyvät ap:n tavoin ällittelemään, että ei ole kiva tämä meidän elämä. Syyllisiä ovat omat vanhemmat muinaisine ratkaisuineen, omista valinnoista ei koskaan läydetä mitään vikaa.
Ap:n ongelma eivät ole omat vanhemmat, vaan ap itse. Hän on huomannut, että nyt ovat edessä ne viimeiset hetket, kun vanhemmilleen vielä voi sanoa pahasti ja jatkaa murrosikäisen kiukkuamista. Kun vanhemmat ovat kuolleet, ei ole enää syyllisiä pahaan oloon ja on pakko huomata, että itsehän sitä paska ja keskenkasvuinen on. Paitsi jos keksii, että seuraavana syyllisenä voivatkin olla omat lapset ja oman sisäisen tyhjyytensä voi sysätä näiden niskoille.
Eihän ap kirjoittanut mitään sellaista nykyelämästään mistä kirjoitat. Mietin vain sitä, miksi sinulla on tarve kieltää muiden erilaiset kokemukset eroperheessä elämisestä ja syrjään jäämisestä. Itselläni ei tuollaista taustaa ole enkä ole itsekään eronnut, mutta siitä huolimatta kykenen ymmärtämään syrjään jääneen lapsen kokemuksen. Tarpeesi kieltää se johtuu jostain omaan elämääsi liittyvästä kipukohdasta niin kuin useimmiten on, kun toisen kokemus tahdotaan kokonaan kieltä ja tuomita epäautenttiseksi.
Kiitos ap kirjoituksestasi. Kolahti minuun.
Olen parikymmentä vuotta sitten eronnut lasteni ollessa teini-ikäisiä. Meni vuosia, että pystyin sanomaan olevani eronnut, en minä eronnut, minut erotettiin.
Muistan itkeneeni ja kironneeni ystävälleni, että katkeraksi en ryhdy.
En todella onnistunut erossa niin, että nyt olisimme lastenlasten juhlissa iloisesti lastenlapsista rupattelevia isovanhempia. Omassa tunnemyrskyssäni, kaikki negatiivisiä, en pystynyt lapsille isästä puhumaan ja varmasti ne mitä sanoin olivat negatiivisiä. Pahimpia olivat tilanteet, joissa omat vanhempani, lasten aikana, ryhtyivät haukkumaan lasten isää, jolloin jouduin puolustamaan ihmistä jota halveksin, vihasin, toivoin kaikkea pahaa jne, mutta oli kuitenkin lasteni isä.
Myöhempinä vuosina lasten aikuistuttua olen vanhemman lapsen kanssa vähän yrittänyt puhua, että minulla ei kertakaikkiaan ollut muuhun voimia. Opiskelin, kävin töissä, yritin pitää teinit ruuassa.
Kaiken kaikkiaan olen yrittänyt laittaa lapset ensin, niin että luonani olisi aina paikka, johon voi aina tulla, tapahtui mitä tahansa, aikuisenakin.
Toivottavasti vanhana ja väsyneenä en ajattele, että lasten pitäisi huolehtia minusta, heidän velvollisuutensa on ajatella omien lastensa parasta.
Vierailija kirjoitti:
Tämä oli todella hyvin kirjoitettu! Juuri tuollaista se oli. Äitini mielestä minulla oli hyvä lapsuus ja olin hyvin itsenäinen lapsi - todellisuus sitä, että kuljin rikkinäisissa paskaisissa vaatteissa ja nälissäni, kun kukaan ei huolehtinut. Äidin mielestä heitteillejätetty = itsenäinen. Eipä se ollut paljoa kotosalla sitä minun "onnellista lapsuuttani" katsomassa. Vanhempien käsitys on aina se oikea käsitys, ja jos lapsella on erilainen, niin se on sen lapsen vika. Jotenkin, pakko olla.
Näkee näistä kommenteistakin saman asenteen. (olisit kiitollinen että sulla on ollu bla ja bla)
Siltä se vaikuttaa täältä katsoen. Se johtuu varmasti useimmiten siitä, että syyllisyyttä on niin paljon, että se on pakko kieltää kokonaan. Vanhemmalla ei ole varaa nähdä asioita muusta kuin omasta näkökulmastaan ja kieltää kokonaan oman lapsen todellisuus. Se on tietysti surullista, koska se kertoo myös, ettei ole mitään mahdollisuutta käydä asioita yhdessä läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisiko mahdollista, että kertoisit tämän saman, mitä nyt kirjoitit niille vanhemmille.
Mitä järkeä tuota on enää vuodattaa vanhukselle, ei hän sille enää mitään voi, ne vuodet on olleet ja menneet. Parhaansa jokainen on yrittänyt, täydellisiä ei olla kukaan. Ehkä heillä oli sama asenne omiin lapsiin kuin mitä heidän omilla vanhemmilla oli heille. Ihmiset on taipuvaisia toistamaan samoja kaavoja ja virheet huomataan yleensä sitten kun niitä ei voi enää korjata. On hyvin paljon mahdollista että ap:n lapsetkin sitten keski-iässä vuodattavat lapsuuden traumojaan julkisesti tai terapiassa. Elämä on, tunteilla jokainen elää ja joskus on tosi vaikea nähdä siihen ihan lähelle. Pikkulapsiarki on raskasta ja vaativaa, univajeella eletään vuosia ja yritetään pitää homma kasassa. Jälkeenpäin syyttely ei auta ketään. Itselleen pitää osata jo keski-iässä selittää miksi näin on vanhemmat tehneet. Ikä tuo viisautta, myös siihen että niitä vanhuksia ei kannata piinata omilla tunteillaan ja traumoillaan, eläkää sitä yhteistä arkea kun vielä ovat läsnä. Vuodet vierii järkyttävän nopeasti ja kohta heitä ei enää ole. Vieläkö kuoleman jälkeenkin haudotte näitä katkeruuksia.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ap kirjoituksestasi. Kolahti minuun.
Olen parikymmentä vuotta sitten eronnut lasteni ollessa teini-ikäisiä. Meni vuosia, että pystyin sanomaan olevani eronnut, en minä eronnut, minut erotettiin.
Muistan itkeneeni ja kironneeni ystävälleni, että katkeraksi en ryhdy.
En todella onnistunut erossa niin, että nyt olisimme lastenlasten juhlissa iloisesti lastenlapsista rupattelevia isovanhempia. Omassa tunnemyrskyssäni, kaikki negatiivisiä, en pystynyt lapsille isästä puhumaan ja varmasti ne mitä sanoin olivat negatiivisiä. Pahimpia olivat tilanteet, joissa omat vanhempani, lasten aikana, ryhtyivät haukkumaan lasten isää, jolloin jouduin puolustamaan ihmistä jota halveksin, vihasin, toivoin kaikkea pahaa jne, mutta oli kuitenkin lasteni isä.Myöhempinä vuosina lasten aikuistuttua olen vanhemman lapsen kanssa vähän yrittänyt puhua, että minulla ei kertakaikkiaan ollut muuhun voimia. Opiskelin, kävin töissä, yritin pitää teinit ruuassa.
Kaiken kaikkiaan olen yrittänyt laittaa lapset ensin, niin että luonani olisi aina paikka, johon voi aina tulla, tapahtui mitä tahansa, aikuisenakin.
Toivottavasti vanhana ja väsyneenä en ajattele, että lasten pitäisi huolehtia minusta, heidän velvollisuutensa on ajatella omien lastensa parasta.
Sinulla on kykyä ja halua käsitellä asioita lasten kanssa mikä varmaankin kertoo siitä, etteivät asiat niin pahasti olleetkaan. Sinulla on kykyä asettua muiden asemaan, mikä kuitenkin on tärkeintä, koska kukaan vanhempi ei ole täydellinen. Ehjissäkin perheissä tapahtuu ikäviä asioita, ei se siitäkään ole kiinni. Hyvän lapsuuden tärkein ainesosa on se, että vanhempi näkee ja kuulee lapsen persoonan, kokemuksen ja näkemyksen silloinkin, kun se poikkeaa omasta näkemyksestä. Sillä tavalla lapsen persoona pääsee kehittymään luonnollisesti. Ja kun näin ei tapahdu, välien korjaaminen muodostuu hankalaksi, koska aitoa kontaktia ei ole koskaan ollut eikä se itsekseen ilmaannu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?
Se "oma elämä" loppui siihen kun päätti hankkia ensimmäisen lapsen, jos ajatus on, muuttaisivat pian kotoa, mitä varten lapsia hankkivat?
Varsin varmat e-pillerit tulivat 60-luvulla, sen jälkeen lapsen hankinta on ollut hyvin vapaaehtoista.
Tämä antoi ajattelemisen aihetta.
Meille ero tuli lapsen ollessa ihan pieni vauva. Mies ei kestänyt sitä lapsiperhearkea. Minä olin aiemmin hoitanut kaiken. Kun hänen olisi pitänyt käydä kaupassa, ottaa osaa kuluihin, osallistua lapsen hoitoon, viettää aikaa kotona eikä luuhata öitä myöden jossain, en tiedä missä. Hän ei kestänyt sitä.
Jäin asumaan kotiimme. Mies kirjaimellisesti häipyi. Minulla ei ole uutta parisuhdetta. Mies elää leveästi, ei osallistu mitenkään lapsen kuluihin. Jos ehdotan, että ostaisi edes luokseen lapselle vaihtovaatteet ja polkupyörän, siitä nousee huutoa, kiroilua ja haukkumista. Lapsen kuullen. Lapsi jo kouluikäinen.
Mietin, miten tämä kaikki vaikuttaa lapseen. Olen surullinen, etten kyennyt tarjoamaan hänelle ydinperhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuollaista oli miehelläni. Vielä kun meillä oli pienet lapset, ei mummia ja ukkia paljon näkynyt ja sen muutaman kerran kun pyydettiin apua, oli aina jotain tärkeämpää, kuten bingo, päivätanssit, hiihtoretki, naapurin nimipäivät. Mutta kun voimat alkoi vähentyä ja yksinäisyys vaivata, meistä tulikin tärkeitä. Puhelin soi, oli ikävä, tarvittiin apua, miksei lapsenlapset, tuolloin teinit, käy. Lopulta kun olivat hoivakodissa käytiin vain velvollisuudesta harvakseltaan.
Milloin vanhemmat (yleensä äidit) saa elää omaa elämäänsä? Milloin vanhempi saa pyytää apua ja keneltä? Tulet huomaamaan että mietit samoja asioita itsekin jonain päivänä.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä tekstistä. Ymmärrän ap:ta hyvin sekä äidin että tyttären näkökulmasta. Omilla vanhemmilla elämään kuului paljon alkoholia ja tunsin olevani enimmäkseen tiellä heidän kuvioissaan. Nyt, kun ollaan vanhoja, pitäisikin olla sitten läheiset välit. En ole katkera vanhemmilleni, mutten pysty kyllä heittäytymään läheiseksikään vuosien etäisyyden jälkeen.
Itse erosin lasten isästä aikoinaan. EXjaksoi aikansa yrittää olla isä, mutta uuden suhteen myötä tuntui siltä, ettei lapset enää oikein kiinnostaneet. Myös ex iloitsi aikanaan, tyttären täyttäessä 18v, että nyt ei sitten tarvitse tukea enää taloudellisesti. Tytär asui silloin vielä minun luonani ja elämiseen liittyvät kulut hoituivat edelleen minun kukkarostani. Ja minä tietenkin olin se, joka tienasi vähemmän.
Onneksi omat suhteeni lapsiin ovat edelleen kunnossa. Syynä ehkä se, etten ole tuonut kuviin poikaystäviä, isäpuolia. Enkä koe jääneeni mistään paitsi näin tehdessäni. Mulla on kaksi ihanaa lasta, joita rakastan ja joihin mulla on hyvät. Mulla on myös oma elämä, mutten ole rakentanut sitä lasteni hyvinvoinnin kustannuksella.
Painoin alapeukkua siksi miten vihjailet, että uudet suhteet olisivat syynä välien rikkoutumiseen. Hyvähän sinun on mainostaa miten olet lasten takia jättäytynyt ilman kumppania, kun itsekin kerrot ettet koe menettäneesi mitään. Monet ihmiset kuitenkin kokevat tarvetta arjen jakamiseen toisen aikuisen kanssa. Ei siinä ole mitään väärää eikä se tarkoita lasten tarpeiden laiminlyömistä.
Jos aikuinen ihminen kokee tarvetta valita lasten ja parisuhteen välillä, niin kyllä siinä on kasvamisen paikka, pitäähän ydinperheessäkin pystyä huolehtimaan molemmista. Tai no, jotkuthan ei ilmeisesti ole oppineet ja siksi on alunperinkin erottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä antoi ajattelemisen aihetta.
Meille ero tuli lapsen ollessa ihan pieni vauva. Mies ei kestänyt sitä lapsiperhearkea. Minä olin aiemmin hoitanut kaiken. Kun hänen olisi pitänyt käydä kaupassa, ottaa osaa kuluihin, osallistua lapsen hoitoon, viettää aikaa kotona eikä luuhata öitä myöden jossain, en tiedä missä. Hän ei kestänyt sitä.
Jäin asumaan kotiimme. Mies kirjaimellisesti häipyi. Minulla ei ole uutta parisuhdetta. Mies elää leveästi, ei osallistu mitenkään lapsen kuluihin. Jos ehdotan, että ostaisi edes luokseen lapselle vaihtovaatteet ja polkupyörän, siitä nousee huutoa, kiroilua ja haukkumista. Lapsen kuullen. Lapsi jo kouluikäinen.
Mietin, miten tämä kaikki vaikuttaa lapseen. Olen surullinen, etten kyennyt tarjoamaan hänelle ydinperhettä.
Hyvin tavallinen tarina, surullisen tavallinen. Miksi miehet ei kestä lapsiperhearkea? Usein mies on se joka lapsen on halunnut, ehkä sitten vain siksi että sisaruksilla tai kavereilla on lapsia, eikä omasta tahdostaan. Tiedän mitä tuo on, omasta kokemuksesta, ja lapseen ne kaikki "lyönnit" sattuu eniten vaikka olisikin äidille tarkoitettu. Pahinta on se että se panetteleva ja selkäänpuukottava mies on se jota kaikki kuuntelee koska äiti ei voi omaa puoltaan tarinasta kertoa, syystä että äidit tietää miten kaikki satuttaa sitä lasta kaikkein eniten. Isät ei lapsen tunteista välitä vaan ainoastaan siitä että hän on kärsinyt mielestään vääryyttä tai haluaa syyllistää äidin jottei itse joutuisi katsomaan peiliin.
Vierailija kirjoitti:
Tämä antoi ajattelemisen aihetta.
Meille ero tuli lapsen ollessa ihan pieni vauva. Mies ei kestänyt sitä lapsiperhearkea. Minä olin aiemmin hoitanut kaiken. Kun hänen olisi pitänyt käydä kaupassa, ottaa osaa kuluihin, osallistua lapsen hoitoon, viettää aikaa kotona eikä luuhata öitä myöden jossain, en tiedä missä. Hän ei kestänyt sitä.
Jäin asumaan kotiimme. Mies kirjaimellisesti häipyi. Minulla ei ole uutta parisuhdetta. Mies elää leveästi, ei osallistu mitenkään lapsen kuluihin. Jos ehdotan, että ostaisi edes luokseen lapselle vaihtovaatteet ja polkupyörän, siitä nousee huutoa, kiroilua ja haukkumista. Lapsen kuullen. Lapsi jo kouluikäinen.
Mietin, miten tämä kaikki vaikuttaa lapseen. Olen surullinen, etten kyennyt tarjoamaan hänelle ydinperhettä.
mites jo otat sossun mukaan kuvioihin, vaadit nuo perustarvikkeet harkinnanvaraisena toimeentulotukena lapselle, koska se on jokaisen lapsen oikeus, ja sossu sitten laskuttaa isältä, kun on nähnyt hänen tulotiedot. Samoin menet kunnan ilmaisen oikeusavustajan puheille että säädätte elatusapua jonka mies maksaa suuremmaksi, koska hänen tulot ovat ilmeisesti kasvaneet ja ovat suuremmat kuin sinun, pistät lakimiehet asialle,. Onko tuo nyt vaikea saada aikaan? Jos sulla ei ole varaa edes vaatteita hankkia lapselle, sossu on se taho joka auttaa, tai diakonia, jne. entäs miehen vanhemmat, teet ongelmasta julkisen, niin kauan kunnes miehen vanhemmat alkaa auttaa. Viet lapsen miehen vanhemmille viikonlopuiksi.Sanot ettei poikanne osaa olla mies, tässä on hänen orpolapsi, pitäkää huolta, mä häivyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?
Tästähän aloituksessa ei ollut kyse. Tässä on vanhemmat, jotka eivät osaa laittaa rajoja itselleen. Turha ruikuttaa "omaa aikaa" jos ottaa kotiinsa asumaan aikuisia ihmisiä lapsineen, eikä kykene sanomaan että hommatkaa oma asunto.
Tosin aika löperön kasvatuksenkin tuntuvat antaneen jälkikasvulleen - sitä niittää mitä kylvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuollaista oli miehelläni. Vielä kun meillä oli pienet lapset, ei mummia ja ukkia paljon näkynyt ja sen muutaman kerran kun pyydettiin apua, oli aina jotain tärkeämpää, kuten bingo, päivätanssit, hiihtoretki, naapurin nimipäivät. Mutta kun voimat alkoi vähentyä ja yksinäisyys vaivata, meistä tulikin tärkeitä. Puhelin soi, oli ikävä, tarvittiin apua, miksei lapsenlapset, tuolloin teinit, käy. Lopulta kun olivat hoivakodissa käytiin vain velvollisuudesta harvakseltaan.
Milloin vanhemmat (yleensä äidit) saa elää omaa elämäänsä? Milloin vanhempi saa pyytää apua ja keneltä? Tulet huomaamaan että mietit samoja asioita itsekin jonain päivänä.
No meidän tapauksessa vanhemmat hoidattivat lapsensa omilla vanhemmillaan ja elivät omaa elämäänsä. Nyt sama jatkuu eli eivät alkaneet hoitaa lapsenlapsia, vaan edelleen pitää elää omaa elämää. Nyt kuitenkin iän tullessa tarvitaan apua siihen tähän ja tuohon. Eli koskaan ei ole uhrauduttu yhteisen hyvän eteen, vaan aina pitää muiden auttaa. Lisäksi twistinä ollaan kirjoitettu menneisyys uudelleen ja väittävät isovanhempien hoitaneen vain silloin tällöin. Ettei joutuisi nyt itse antamaan apua.
vielä lisään edelliseen: omat vanhempani kävivät oikeutta elatusavun suuruudesta. alahhan panna töpinäksi. Köyhempi vanhempani sai ilmaisen oikeusavun kautta ilmaisen oikeudenkäynnin. Se on äidin uusavutomuus joka iskee pahiten lapseen ja hänen hyvinvointiinsa. Älä jää maahan makaamaan, hanki se oikeus mikä lapselle kuuluu.
En ehkä pitäisi sitä, että vanhemmat ovat eronneet, kovin olennaisena tässä. Kelvottomia vanhempia on myös pitkissä liitoissa. On etäiseksi jääviä isiä, marttyyriäitejä, toisiaan nälviviä vanhempia ja valtataisteluita myös silloin, kun vanhemmat ovat yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Antakaa jo anteeksi se lapsuus.
Ei sitä voi antaa anteeksi. Se meni jo.
Aikuiset on itse eronneet ja ovat siitä huolimatta katkeria ja sitten heittopusseiksi joutuneitten lasten pitäisi antaa anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Itse taas toivon että vanhemmat olisivat eronneet. Erosivat vasta sitten kun muutin kotoa pois. Vanhempien välillä ei ollut minkäänlaista rakkautta, lämpöä, hellyyttä. Välillä riitelivät mutta se heidän puhumattomuus oli tuskaa, etenkin teini-iässä aloin huomaamaan sen tarkemmin. Saatettiin käydä lomalla mutta vanhemmat olivat kuin kavereita ja sen huomasi ja se tuntui lapsena oudolta. Muistan kun kadehdin kaverini elämää. Hänen luona oli aina lämmin tunnelma, vanhemmilla oli hauskaa keskenään ja lasten kanssa. Kun menin kotiin jouduin katselemaan vanhempien mökötystä tai väkinäistä keskustelua.
Kaverit eivät mökötä ja keskustele väkinäisesti keskenään.
Itse taas toivon että vanhemmat olisivat eronneet. Erosivat vasta sitten kun muutin kotoa pois. Vanhempien välillä ei ollut minkäänlaista rakkautta, lämpöä, hellyyttä. Välillä riitelivät mutta se heidän puhumattomuus oli tuskaa, etenkin teini-iässä aloin huomaamaan sen tarkemmin. Saatettiin käydä lomalla mutta vanhemmat olivat kuin kavereita ja sen huomasi ja se tuntui lapsena oudolta. Muistan kun kadehdin kaverini elämää. Hänen luona oli aina lämmin tunnelma, vanhemmilla oli hauskaa keskenään ja lasten kanssa. Kun menin kotiin jouduin katselemaan vanhempien mökötystä tai väkinäistä keskustelua.