Lue keskustelun säännöt.
Ikääntyvät, aikanaan eronneet vanhemmat: aikuisen lapsen näkökulma
07.02.2021 |
Mun ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mies oli alakoululainen omien vanhempiensa eron aikaan, minä olin teini, kun omani erosivat. Kumpikaan meistä ei muista kotona olleen mitään erityistä draamaa vanhempien välillä, tosin ei varmaan mitään erityistä onnea tai lämpöäkään. Meillä on jokseenkin samanlaiset kokemukset siitä, millaista oli ne jäljellä olevat vuodet kotona/kodeissa; koti ei ollut missään, sillä äidit asuivat ahtaasti, eikä ollut omia huoneita, isät jäivät lapsuudenkoteihin jotka ovat omakotitaloja, mutta siellä vieraili vaihtuvia naisia emännöimässä ja varsinkin isistämme me molemmat vieraannuimme noiden vuosien aikana, sillä suhteen ylläpitäminen tuntui jäävät lapsen/nuoren vastuulle. Me molemmat muistetaan, että muulloin ei ollut niin väliä olimmeko paikalla, tai mieluummin niin, että emme olleet paikalla, mutta kun oli joku juhla tai merkkipäivä, oli aivan elintärkeää, että olimme paikalla.
Itsenäistyä sai aikaisin ja omin voimin. Mitään rahallista tukea ei tullut. Isät avoimesti kehuivat, miten hyvä että elareiden maksaminen päättyi. Äidit olivat tästä katkeria, kun takuuvuokrat ensimmäisiin asuntoihin, lukion ja ajokortin kulut kaatuivat heille. Me molemmat muistetaan, miten aina ahdisti, kun jotain tarvitsi.
Sitten oltiin nuoria aikuisia; löydettiin toisemme, rakennettiin yhteinen elämä ja saatiin lapsia. Kaikilla neljällä vanhemmalla oli tuolloin eri mittaisia suhteita uusien kumppaneiden kanssa. Kuvaavaa oli, kun keskimmäisen lapsemme ristiäiset olivat täynnä draamaa, kun neljästä isovanhemmasta kaksi saapui uuden seurustelukumppanin kanssa, jota esiteltiin/mittailtiin/kyräiltiin läpi juhlan ja meille käytiin supisemassa, että "me sitten istutaan kyllä terassille kahville, kyllä siellä tarkenee..". Kaikkien isovanhempien suhde meidän lapsiin on jäänyt ohueksi ja neutraaliksi.
Nyt nämä meidän vanhempamme ovat ikähaarukassa 70-84-vuotta. Kaikki ovat sinkkuja, ei ole jäänyt pysyvää elämänkumppania vanhuuden päiville. Yhtäkkiä kaikki haluavat olla meidän lasten ja lastenlasten kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Turhia ja enevästi aiheellisia avunpyyntöjä tulee päivittäin heiltä, puhelimet tuntuvat jatkuvasti pirisevän. Ilmeisesti tarvitaan kadonneesta tv-kanavasta tai muusta syy soittaa, kun ei muuten osata pitää yhteyttä. Toinen mummo aloittaa puhelut aina jollain huolella "piti soittaa, että kuinka te siellä pärjäätte, kun tuli luntakin noin paljon, pääsittekö autolla lähtemään töihin.." Mitään huolenpitosoittoja ei tullut silloin, kun niille olisi aikanaan ollut tarvettakin. Yhteistä on, että ex-kumppania kohtaan ollaan edelleen katkeria. Hyvin harvoin yksikään puhelinsoitto on sellainen, että haukuta toista vanhempaa tai kysellä meiltä exän asioista.
Jos homman tiivistäisi aikuisen lapsen näkökulmasta; kun itse olisi tarvinnut tukea, vanhemmat kaikki huomio oli kummallisessa katkeruuden ja vapauden huumassa ja vaihtuvien seurustelukumppanien rumbassa. Sai olla ihan omassa varassaan ja jatkuvasti oli tunne, että olin tiellä ja kallis sekä täysin sopimaton pala vanhemman sinkkuelämässä. Nyt meihin kohdistuu ylimitoitettuja tarpeita, kun yksinäisyys ja katkeruus kasvaa. Yhtäkkiä olemme jatkuvasti vanhempiemme mielessä, ihmetellään kun lapsemme eivät halua viettää aikaa isovanhempien kanssa ja siitä syyllistetään meitä vanhempi (ja lapsiakin) ja yritetään sitoa meitä uudelleen vanhempaan, johon tunneside on väljähtynyt jo kauan sitten ja kaikki kuorrutetaan katkeralla puheella toista vanhempaa kohtaan ja sitä pitäisi jaksaa hymyillen kuunnella.
Saako olla katkera? Kyllä näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä päättelemään millainen on vanhuus, kun tekee edellä kuvatut elämänvalinnat.
Kommentit (242)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
WOu;
tästä ketjusta muodostuu juuri se keskustelu, joka käydään aina, jos näitä asioita yritetään vanhempien kanssa käydä läpi.
Alkuperäinen pointti: *Olisin halunnut mahtua elämääsi, se olisi auttanut siihen, että sinä mahtuisit paremmin minun elämääni nyt.
Ja lopulta: "Kyllä naapurista ja Sirkka ja Annelikin kävivät Kanarialla ja kalliimmillakin reissuilla ja kyllä se minunkin oikeuteni oli, eikä sinulla mitään hätää ollut, olisit soittanut sille isällesi/äidillesi, jos jotain tarvitsit ja kyllä minä yritin sanoa sille isällesi/äidillesi, kuinka se sotkee lasten asioita, kun aina keksitään turuilta ja toreilta uusi suttura/miehenkuvatus nurkkiin pyörimään, mutta eihän se minua kuunnellut, kyllä sinä isäsi/äitisi tiedät millainen itsekäs jääräpää se on.. "
Eli jos tuon kirjeenä lähetän, niin lopulliseksi välien katkaisemiseksi sitten. Toivottavasti siihen ei jouduta.
Mutta nyt taidan poistua tästä ketjusta, sillä tästä tosiaan tuli ihan liian tutun kuuloinen. Olen juuri tällaisia keskusteluja käynyt ihan riittävästi ja tiedän, ettei se johda mihinkään uuteen.
Kiitos, kun sain jakaa. Se aidosti auttoi hieman.
ap
AP hyvä: SÄ ET SANONUT aloitusviestissäsi ”elämään mahtumisestq” MITÄÄN tunneperäistä. Itse puhuit rahasta sen mahtumisen ainoana merkittävänä osoituksena. Mieti itse omaa kommunikaatiotasi äläkä syytä pelkästään muita.
Kyllä minä ainakin ymmärsin, mistä oli kysymys, ihan aloituksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis köytännössä aapeen ja hänen miehensä äidit on raapineet kasaan paljon ylimääräistä rahaa lapsilleen (lukiokirjst, takuuvuokrat, autokoulut yms) , mutta aapeelle ja tämän miehelle se ei riitä. Ois pitänyt antaa enemmän ja helpommin ja iloisemmin. Ja nyt pitäisi pyytää anteeksi sitä, että ei ollut, mistä antaa.
JOTAINHAN tuossa kasvatuksessa on mennyt pieleen. Ehkä on annettu liikaa.
No, ap kertoi mikä oli mennyt vikaan. Miten, joillekin ihmisille kaikessa on kysymys rahasta.
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?
Kiitos tästä tekstistä. Ymmärrän ap:ta hyvin sekä äidin että tyttären näkökulmasta. Omilla vanhemmilla elämään kuului paljon alkoholia ja tunsin olevani enimmäkseen tiellä heidän kuvioissaan. Nyt, kun ollaan vanhoja, pitäisikin olla sitten läheiset välit. En ole katkera vanhemmilleni, mutten pysty kyllä heittäytymään läheiseksikään vuosien etäisyyden jälkeen.
Itse erosin lasten isästä aikoinaan. EXjaksoi aikansa yrittää olla isä, mutta uuden suhteen myötä tuntui siltä, ettei lapset enää oikein kiinnostaneet. Myös ex iloitsi aikanaan, tyttären täyttäessä 18v, että nyt ei sitten tarvitse tukea enää taloudellisesti. Tytär asui silloin vielä minun luonani ja elämiseen liittyvät kulut hoituivat edelleen minun kukkarostani. Ja minä tietenkin olin se, joka tienasi vähemmän.
Onneksi omat suhteeni lapsiin ovat edelleen kunnossa. Syynä ehkä se, etten ole tuonut kuviin poikaystäviä, isäpuolia. Enkä koe jääneeni mistään paitsi näin tehdessäni. Mulla on kaksi ihanaa lasta, joita rakastan ja joihin mulla on hyvät. Mulla on myös oma elämä, mutten ole rakentanut sitä lasteni hyvinvoinnin kustannuksella.
Oma isäni toiminut juuri kuin ap: n vanhemmat. Hummailut uusien naisten kanssa meni lasten edelle ja tuli kyllä selväksi että taloudellinen rasite oltiin hänelle. Ei kuulunut hänestä vuosiin silloin, nyt pappana on sitten vaatimuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Mä ymmärrän ap:ta täysin. Kyse on vaille jäämisen kokemuksesta ja sitten sitä seuraavasta epäreiluuden ja hyväksikäytön kokemuksesta (eli vanhemmat ei koskaan ”antaneet mitään” -tukea, huomiota, välittämistä - mutta nyt ovat itse vaatimassa kaksin käsin sitä itselleen).
Mun vanhemmat ei ole eronneet mutta on paljon samaa. Minua kaltoinkohdeltiin ja pahoinpideltiin lapsena, olin valtavan paljon hoidossa ties kellä sukulaisella, vanhemmat ei viitsineet oikein omia lapsiaan itse hoitaa. Kotoa piti muuttaa kun täytti 18 (käskien siis), mukaan sain van repullisen vaatteita, en rahaa, tukea, edes astioita tai huonekaluja. Mitään apua ja tukea en sen jälkeen ole saanut, en lahjan lahjaa, siis en yhtäkään joululahjaa tai edes häälahjaa.
Mun elämä ei heitä kiinnostanut, eivät soitelleet, käyneet, edes lasten syntymä ei muuttanut tätä, todella välinpitämättömiä ovat. Eivät tulleet ristiäisiin, eivät tavanneet lapsiani, ei ikinä mitään apua, huomiota, välittämistä. Yksin saatiin kamppailla vaikeat tilanteet ja kertaakaan ei ole mitään välittämisen tai kiinnostuksen merkkiä tullut. Ja kyllä, olen reilusti katkera enkä suostu häpeämään sitä, se on ihan oikeutettu tunne.
Nimittän tarina jatkuu. Nyt ovat yli 75 ja pamahti sairauksia ja vaikeuksia. Ja arvatkaa mikä alkoi? Nii-iin, vaatimukset, käskyttäminen avunantoon, syyllistäminen ja jankuttaminen miksi muka ette ehdi tehdä asiaa a,b,c. Nyt kyllä kelpaisi teini lapsenlpset mökkitalkoisiin ja pihaa kolaamaan. Siis nyt , kun eivät edes tunne lapsiani, eivät muistä ikiä ja hyvä että edes nimiä.
Ihan s*atanan röyhkeää ja kus*päistä meno. Itse ollaan koko elämä että evvk mutta kun itselle tulee avuntarve niin ollaan kyllä vaatimaasa ja rääkymässä.
Tekisi mieli laittaa estot luuriin. En jaksa. En helvetti jaksa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Kirjoita sama hesariin, tai lähetä teksti sinne. Se on tosi hyvä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?
Kyllä minä ainakin elän koko ajan omannäköistä elämää, vaikka minulla on lapset ja olen eronnut. Minulle se ei vaan tarkoita sitä, että kotini olisi uusien miesten välipysäkki, vaan että kotini on myös lasten koti, täällä perheenjäsenet ovat kaikki yhtä tärkeitä, asioista puhutaan ja kaikkien mielipidettä kuunnellaan. Lapsivapaalla viikolla teen toki vähän itsekkäitäkin valintoja, mutta kuitenkin aina lasten etu on mulla ykkösenä (koska haluan niin! En ole katkera siitä!).
Mulla on uusi suhde, mutta en todellakaan roudannut miestä tänne heti ja vaatinut lapsia hyväksymään asiaa. Olen seurustellut nyt 6 vuotta (!) ja lapsia kuunnellen. Nykyään puhuvat itse miesystävästäni perheenjäsenenä, vaikka ei edes virallisesti asuta yhdessä. Mutta kun ovat pikku hiljaa tutustuneet, kiihtyneet ja "kotiutuneet" myös hänen seuraansa, niin meillä on hyvä olla yhdessä. Ovat itse asiassa kyselleet, että eikö hän voisi jo muuttaa meille.
Hiljaa hyvää tulee. Ja itse olen halunnut lapsia! He on myös osa mun elämää, eivät toki koko sisältö ja tarkoitus, mutta kyllä mulla on vanhempana katkeroitumatta syytä kantaa vastuu siitä, että olen lapset halunnut.
Vierailija kirjoitti:
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?
Eli ei koskaan? Kun kerran niitä lapsia tekee sen elämän pitää pyöriä lasten navan ympärillä ja sitten kun he ei enää jaksa antaa voidaan hylätä yksin sinne vanhainkotiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli aikoja jolloin niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niitä niin haluttukaan.
no ei mulla ollu ollenkaan tuommosta kokemusta. Kyllä elatusavut maksettiin molemmille lapsille aina lukion läpi, ja sen jälkeenkin varakkaampi kyllä maksoi kaiken, ajokortit ja opiskeluun apua. Jos toinen oli köyhempi, en kai mä siitä hänelle ole katkera.
Ennemminkin sun oisi pitänyt osata mennä sossun luukulle ja sieltä olisi sitten saaneeet vanhempasi maksamaan sen mitä lapselle kuuluu. EIhän sitä tietty moni ymmärrä.
Olisin vaan kiitollinen jos sulla oli äitipuoli tai isäpuoli. mulla ei oikein ollu, paitsi sellaiset jotka ei asuneet vanhemman luona. Ilman näitä uusia kumppaneita, se masentuneen vanhemman "auttaminen" tai pystyssä pitäminen oisi jääny sulle, sillon nuorena, niinkun jäi joisain vaiheissa mulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?Eli ei koskaan? Kun kerran niitä lapsia tekee sen elämän pitää pyöriä lasten navan ympärillä ja sitten kun he ei enää jaksa antaa voidaan hylätä yksin sinne vanhainkotiin?
Mun itsekkäät vanhemmat on aina eläneet omaa elämää, ikinä missään ei toimittu lasten ehdoilla tai lasten parhaaksi.
Anteeksi, mutta otsikosta tulee vaikutelma, että tässä puhutaan nyt kaikkien eronneiden vanhempien aikuisten lasten puolesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, koska meillä on aivan toisin. Molempien vanhemmat eronneet ennen kuin lapset oli aikuisia, kaikilla neljällä isovanhemmalla uusi, pysyvä ihmissuhde (tai oli, äitini jäi leskeksi vuosi sitten) eikä mitään tuollaista draamaa tai soittelua. Miehen vanhemmat perustivat eron jälkeen uudet perheet, miehellä on siten "sun-ja-mun-sisaruksia", minun vanhempani eivät uusissa parisuhteissaan lisää lapsia hankkineet, joskin isän uudella vaimolla oli ennestään 2 lasta, joiden kanssa tulen toimeen ihan OK.
Mietin, onko ap:lla nyt kyse jostain sukupolvien yli ulottuvasta katkeruudesta vai mistä, kun en kykene tunnistamaan mitään tuosta kirjoituksen tunnekirjosta. Meillä on aina pystytty puhumaan asioista.
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on vanhusten osalta rakennettu siten, että oletusarvoisesti omat lapset vastaavat vanhuksista ja näiden palveluista. Yhteiskunnan tuki on todella se viimeinen mahdollisuus ja sekin hinnoiteltu siten, että lapset varmasti ymmärtävät, että tätä ei pidä käyttää. Äidillä kävi yhdessä vaiheessa sairaanhoitana jakamassa lääkkeet dosettiin ja siitä noin 15 min käväisystä kerran viikossa piti maksaa vähän yli 180 e/kk. Ihanan kallista kunnallista palvelua!Miksi haluat heittäytyä yksinkertaiseksi? Ehkä kirjoituksessa jokin kolahti liikaa, vaikka et halua sitä myöntää. Jos teillä on puhuttu aina kaikista asioista, niin näinhän ei asia useimmissa ehjissäkään perheissä ole. Ja "meillä on aina pystytty puhumaan asioista" on usein vielä vain yhden ihmisen näkemys asioista, ei tosiasia.
Ap:n kuviossa joku vanhemmista varmasti sanoisi samaa :) Nimenomaan silloin, kun kaikesta ei voi puhua, on usein tuollaisia yleistyksiä millä tarkoitetaan vain sitä, että itsellä on ollut oikeus töräyttää oman mielipiteensä asioista ilmoille muista välittämättä. Kaikesta puhuminen kun voi olla niin monenlaista riippuen siitä kuka puhuu. Toki voi olla niinkin, että juuri sinun kohdallasi asioista on puhuttu ja ei ole tarvetta kieltää muiden erilaisia kokemuksia asioista - esimerkiksi juuri siitä, miten omaa näkemystä ei koskaan ole voinut kertoa vanhemmilleen eikä sitä saisi edes olla olemassa. Sellaisen tilanteen tunnistin ap:n kirjoituksesta.
Miksi tällä palstalla aina saa kaltaisesi vastauksen, jossa dissataan niitä perheitä, joissa osataan olla aikuisia, käsitellä asiat asioina ja elää elämäänsä jäämättä katkeruuteen? Ymmärätkö, minä olen se lapsi, jonka pitäisi olla ärtynyt vanhemmistaan ja näiden ratkaisuista, mutta yllättäen en olekaan. Koska meillä on todella osattu puhua ja niin on tehty suurimmassa osassa perheistä. Jostain syystä nimenomaan 80-luvulla syntynyt sukupolvi on keksinyt, että heitä on aina kohdeltu väärin ja lähes nelikymppisinä he ryhtyvät ap:n tavoin ällittelemään, että ei ole kiva tämä meidän elämä. Syyllisiä ovat omat vanhemmat muinaisine ratkaisuineen, omista valinnoista ei koskaan läydetä mitään vikaa.
Ap:n ongelma eivät ole omat vanhemmat, vaan ap itse. Hän on huomannut, että nyt ovat edessä ne viimeiset hetket, kun vanhemmilleen vielä voi sanoa pahasti ja jatkaa murrosikäisen kiukkuamista. Kun vanhemmat ovat kuolleet, ei ole enää syyllisiä pahaan oloon ja on pakko huomata, että itsehän sitä paska ja keskenkasvuinen on. Paitsi jos keksii, että seuraavana syyllisenä voivatkin olla omat lapset ja oman sisäisen tyhjyytensä voi sysätä näiden niskoille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?Eli ei koskaan? Kun kerran niitä lapsia tekee sen elämän pitää pyöriä lasten navan ympärillä ja sitten kun he ei enää jaksa antaa voidaan hylätä yksin sinne vanhainkotiin?
Mun itsekkäät vanhemmat on aina eläneet omaa elämää, ikinä missään ei toimittu lasten ehdoilla tai lasten parhaaksi.
Siitähän ap:n kuvauksessakin kerrottiin, eikä se ole katkeruutta, vaan se voi olla vain tosiasia.
Vierailija kirjoitti:
Oli aikoja jolloin niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niitä niin haluttukaan.
Äitini oli 17v, kun hän sai minut ja hänen oli pakko mennä isäni kanssa naimisiin. Sain vielä kaksi sisarusta ja luulenpa, että ap on saanut elää suht turvallisen lapsuuden ja nuoruuden verrattuna esim meidän köyhään lapsuuteen, jossa sekä äitini, että me lapset saimme kokea joka päivä väkivaltaa. Vanhempamme on yhdessä edelleen ja äiti pakenee aina veljelleni, mutta aina vaan palaa takaisin vaikka kuinka yritämme sitä estää.
Katkeruuden sijasta keskityn tekemään omasta elämästäni paremman. Mariskoon vanhemmat. Minä annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, koska meillä on aivan toisin. Molempien vanhemmat eronneet ennen kuin lapset oli aikuisia, kaikilla neljällä isovanhemmalla uusi, pysyvä ihmissuhde (tai oli, äitini jäi leskeksi vuosi sitten) eikä mitään tuollaista draamaa tai soittelua. Miehen vanhemmat perustivat eron jälkeen uudet perheet, miehellä on siten "sun-ja-mun-sisaruksia", minun vanhempani eivät uusissa parisuhteissaan lisää lapsia hankkineet, joskin isän uudella vaimolla oli ennestään 2 lasta, joiden kanssa tulen toimeen ihan OK.
Mietin, onko ap:lla nyt kyse jostain sukupolvien yli ulottuvasta katkeruudesta vai mistä, kun en kykene tunnistamaan mitään tuosta kirjoituksen tunnekirjosta. Meillä on aina pystytty puhumaan asioista.
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on vanhusten osalta rakennettu siten, että oletusarvoisesti omat lapset vastaavat vanhuksista ja näiden palveluista. Yhteiskunnan tuki on todella se viimeinen mahdollisuus ja sekin hinnoiteltu siten, että lapset varmasti ymmärtävät, että tätä ei pidä käyttää. Äidillä kävi yhdessä vaiheessa sairaanhoitana jakamassa lääkkeet dosettiin ja siitä noin 15 min käväisystä kerran viikossa piti maksaa vähän yli 180 e/kk. Ihanan kallista kunnallista palvelua!Miksi haluat heittäytyä yksinkertaiseksi? Ehkä kirjoituksessa jokin kolahti liikaa, vaikka et halua sitä myöntää. Jos teillä on puhuttu aina kaikista asioista, niin näinhän ei asia useimmissa ehjissäkään perheissä ole. Ja "meillä on aina pystytty puhumaan asioista" on usein vielä vain yhden ihmisen näkemys asioista, ei tosiasia.
Ap:n kuviossa joku vanhemmista varmasti sanoisi samaa :) Nimenomaan silloin, kun kaikesta ei voi puhua, on usein tuollaisia yleistyksiä millä tarkoitetaan vain sitä, että itsellä on ollut oikeus töräyttää oman mielipiteensä asioista ilmoille muista välittämättä. Kaikesta puhuminen kun voi olla niin monenlaista riippuen siitä kuka puhuu. Toki voi olla niinkin, että juuri sinun kohdallasi asioista on puhuttu ja ei ole tarvetta kieltää muiden erilaisia kokemuksia asioista - esimerkiksi juuri siitä, miten omaa näkemystä ei koskaan ole voinut kertoa vanhemmilleen eikä sitä saisi edes olla olemassa. Sellaisen tilanteen tunnistin ap:n kirjoituksesta.
Miksi tällä palstalla aina saa kaltaisesi vastauksen, jossa dissataan niitä perheitä, joissa osataan olla aikuisia, käsitellä asiat asioina ja elää elämäänsä jäämättä katkeruuteen? Ymmärätkö, minä olen se lapsi, jonka pitäisi olla ärtynyt vanhemmistaan ja näiden ratkaisuista, mutta yllättäen en olekaan. Koska meillä on todella osattu puhua ja niin on tehty suurimmassa osassa perheistä. Jostain syystä nimenomaan 80-luvulla syntynyt sukupolvi on keksinyt, että heitä on aina kohdeltu väärin ja lähes nelikymppisinä he ryhtyvät ap:n tavoin ällittelemään, että ei ole kiva tämä meidän elämä. Syyllisiä ovat omat vanhemmat muinaisine ratkaisuineen, omista valinnoista ei koskaan läydetä mitään vikaa.
Ap:n ongelma eivät ole omat vanhemmat, vaan ap itse. Hän on huomannut, että nyt ovat edessä ne viimeiset hetket, kun vanhemmilleen vielä voi sanoa pahasti ja jatkaa murrosikäisen kiukkuamista. Kun vanhemmat ovat kuolleet, ei ole enää syyllisiä pahaan oloon ja on pakko huomata, että itsehän sitä paska ja keskenkasvuinen on. Paitsi jos keksii, että seuraavana syyllisenä voivatkin olla omat lapset ja oman sisäisen tyhjyytensä voi sysätä näiden niskoille.
Kas kas, hyväosaisen pumpulilapsuuden elänyt pullasorsa tuli pätemään ja sohimaan ap:ta. Tämä kirjoitus kertoo eniten pullasorsan omasta ilkeydestä.
Toimii, kun kyseessä on kaksi tasavertaista aikuista. Ei toimi, kun toinen on lapsi ja toinen aikuinen. Jos lapsena kokee jäävänsä vanhempiensa elämästä sivuun, niin se tuntuu vielä aikuisena. Eihän kukaan halua olla sellaisen kaveri, johon otetaan yhteyttä vain silloin, kun ollaan jotain vailla. Nythän aloittajan vanhemmat toimivat noin.