Lue keskustelun säännöt.
Ikääntyvät, aikanaan eronneet vanhemmat: aikuisen lapsen näkökulma
07.02.2021 |
Mun ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mies oli alakoululainen omien vanhempiensa eron aikaan, minä olin teini, kun omani erosivat. Kumpikaan meistä ei muista kotona olleen mitään erityistä draamaa vanhempien välillä, tosin ei varmaan mitään erityistä onnea tai lämpöäkään. Meillä on jokseenkin samanlaiset kokemukset siitä, millaista oli ne jäljellä olevat vuodet kotona/kodeissa; koti ei ollut missään, sillä äidit asuivat ahtaasti, eikä ollut omia huoneita, isät jäivät lapsuudenkoteihin jotka ovat omakotitaloja, mutta siellä vieraili vaihtuvia naisia emännöimässä ja varsinkin isistämme me molemmat vieraannuimme noiden vuosien aikana, sillä suhteen ylläpitäminen tuntui jäävät lapsen/nuoren vastuulle. Me molemmat muistetaan, että muulloin ei ollut niin väliä olimmeko paikalla, tai mieluummin niin, että emme olleet paikalla, mutta kun oli joku juhla tai merkkipäivä, oli aivan elintärkeää, että olimme paikalla.
Itsenäistyä sai aikaisin ja omin voimin. Mitään rahallista tukea ei tullut. Isät avoimesti kehuivat, miten hyvä että elareiden maksaminen päättyi. Äidit olivat tästä katkeria, kun takuuvuokrat ensimmäisiin asuntoihin, lukion ja ajokortin kulut kaatuivat heille. Me molemmat muistetaan, miten aina ahdisti, kun jotain tarvitsi.
Sitten oltiin nuoria aikuisia; löydettiin toisemme, rakennettiin yhteinen elämä ja saatiin lapsia. Kaikilla neljällä vanhemmalla oli tuolloin eri mittaisia suhteita uusien kumppaneiden kanssa. Kuvaavaa oli, kun keskimmäisen lapsemme ristiäiset olivat täynnä draamaa, kun neljästä isovanhemmasta kaksi saapui uuden seurustelukumppanin kanssa, jota esiteltiin/mittailtiin/kyräiltiin läpi juhlan ja meille käytiin supisemassa, että "me sitten istutaan kyllä terassille kahville, kyllä siellä tarkenee..". Kaikkien isovanhempien suhde meidän lapsiin on jäänyt ohueksi ja neutraaliksi.
Nyt nämä meidän vanhempamme ovat ikähaarukassa 70-84-vuotta. Kaikki ovat sinkkuja, ei ole jäänyt pysyvää elämänkumppania vanhuuden päiville. Yhtäkkiä kaikki haluavat olla meidän lasten ja lastenlasten kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Turhia ja enevästi aiheellisia avunpyyntöjä tulee päivittäin heiltä, puhelimet tuntuvat jatkuvasti pirisevän. Ilmeisesti tarvitaan kadonneesta tv-kanavasta tai muusta syy soittaa, kun ei muuten osata pitää yhteyttä. Toinen mummo aloittaa puhelut aina jollain huolella "piti soittaa, että kuinka te siellä pärjäätte, kun tuli luntakin noin paljon, pääsittekö autolla lähtemään töihin.." Mitään huolenpitosoittoja ei tullut silloin, kun niille olisi aikanaan ollut tarvettakin. Yhteistä on, että ex-kumppania kohtaan ollaan edelleen katkeria. Hyvin harvoin yksikään puhelinsoitto on sellainen, että haukuta toista vanhempaa tai kysellä meiltä exän asioista.
Jos homman tiivistäisi aikuisen lapsen näkökulmasta; kun itse olisi tarvinnut tukea, vanhemmat kaikki huomio oli kummallisessa katkeruuden ja vapauden huumassa ja vaihtuvien seurustelukumppanien rumbassa. Sai olla ihan omassa varassaan ja jatkuvasti oli tunne, että olin tiellä ja kallis sekä täysin sopimaton pala vanhemman sinkkuelämässä. Nyt meihin kohdistuu ylimitoitettuja tarpeita, kun yksinäisyys ja katkeruus kasvaa. Yhtäkkiä olemme jatkuvasti vanhempiemme mielessä, ihmetellään kun lapsemme eivät halua viettää aikaa isovanhempien kanssa ja siitä syyllistetään meitä vanhempi (ja lapsiakin) ja yritetään sitoa meitä uudelleen vanhempaan, johon tunneside on väljähtynyt jo kauan sitten ja kaikki kuorrutetaan katkeralla puheella toista vanhempaa kohtaan ja sitä pitäisi jaksaa hymyillen kuunnella.
Saako olla katkera? Kyllä näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä päättelemään millainen on vanhuus, kun tekee edellä kuvatut elämänvalinnat.
Kommentit (242)
Ihan kuin ne teinit olisi kiinnostuneita isovanhemmistaan jos ovat olleet pieninä paljon tekemisissä.
Ei ne ole.
Kun katson omian vanhempiani, niin eipä siellä näy lapsenlapset auttelemassa, ei myöskään sisarukseni, jotka lapsiaan siellä ovat hoidattaneet. Minä saan lapsettomana hoitaa vanhempieni auttamiset ihan keskenäni. Sisaruksilta saa joskus ihan viurata, että voitko nyt hoitaa edes sen ja sen asian, kun asut lähempänä, ja tosiaan, lapsenlapsista (iät 17 v - 33 v) ei ole mitään apua odotettavissa. Ja joka ikinen on ollut todella paljon hoidossa, ja myös taloudellisesti vanhempani ovat auttaneet sekä meitä kaikkia lapsiaan että myös erikseen lapsenlapsiaan erilaisissa elämäntilanteissa mahdollisuuksiensa mukaan, pienistä tuloistaan huolimatta.
Hei te palstan kaksi-kolmikymppiset. Oletteko koskaan miettineet, kuka hoitaa isovanhempanne asiat? Koska olette olleet yhteydessä? Milloin ottaneet vastuuta? Mites aloittaja? Autoitko isovanhempiasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oli aikoja jolloin niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niitä niin haluttukaan.
En ymmärrä, miten niitä lapsia tulee jos ei edes haluta? Jos ei halua lapsia silloin käyttää ehkäisyä tai pitää housut jalassa. Tietysti ymmärrän että aina ei ehkäisyä ole ollut tarjolla mutta pakkoko ne housut on ottaa pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antakaa jo anteeksi se lapsuus.
Ei sitä voi antaa anteeksi. Se meni jo.
Aikuiset on itse eronneet ja ovat siitä huolimatta katkeria ja sitten heittopusseiksi joutuneitten lasten pitäisi antaa anteeksi.
Puhumattakaan siitä, että nämä rutisevat vanhukset ovat sitä mieltä, että lapset huolehtivat heistä huonosti. Aikuisten lasten pitäisi ilmeisesti pyytää anteeksi olemassa oloaan 🥶
Todennäköisesti aloittajan lapset tulevat kokemaan paljon epäkohtia vanhemmissaan. Tuommoinen asenne kun periytyy vahvasti. Mikään ei ole ikinä tarpeeksi.
Mutta ei se mitään. Olepa rauhassa katkera. Äläkä missään tapauksessa tarkastele miten tästä eteenpäin mennään, vaan kaivele mitä meni pieleen, kaikilta muilta paitsi sinulta.
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin ne teinit olisi kiinnostuneita isovanhemmistaan jos ovat olleet pieninä paljon tekemisissä.
Ei ne ole.
Kun katson omian vanhempiani, niin eipä siellä näy lapsenlapset auttelemassa, ei myöskään sisarukseni, jotka lapsiaan siellä ovat hoidattaneet. Minä saan lapsettomana hoitaa vanhempieni auttamiset ihan keskenäni. Sisaruksilta saa joskus ihan viurata, että voitko nyt hoitaa edes sen ja sen asian, kun asut lähempänä, ja tosiaan, lapsenlapsista (iät 17 v - 33 v) ei ole mitään apua odotettavissa. Ja joka ikinen on ollut todella paljon hoidossa, ja myös taloudellisesti vanhempani ovat auttaneet sekä meitä kaikkia lapsiaan että myös erikseen lapsenlapsiaan erilaisissa elämäntilanteissa mahdollisuuksiensa mukaan, pienistä tuloistaan huolimatta.
Hei te palstan kaksi-kolmikymppiset. Oletteko koskaan miettineet, kuka hoitaa isovanhempanne asiat? Koska olette olleet yhteydessä? Milloin ottaneet vastuuta? Mites aloittaja? Autoitko isovanhempiasi?
itse olen lapseton, mutta ei se ole lapsenlapsien tehtävä hoitaa niitä isovanhempia, ellei sitten asu ihan naapurissa ja suhde ole tavnomaista läheisempi. Kyllä se on lasten tehtävä, se suhde on erilainen. Lapsenlapsilta kyllä voisi JOTAin odottaa, muistamista edes joskus. Mutta ei nää nyky 2-kymppiset sitäkään tee, ellei isovanhempi itse ole aktiivinen siinä suhteessa. Lapsenlapset ovat tottuneet olemaan vain ja ainoastaan saajapuolella tuossa suhteessa. Vielä 2-kymppisinä ajatteleevat näin. Asiat kääntyy vasta 4-kymppisnä kun omat vanhemmat vanhoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä antoi ajattelemisen aihetta.
Meille ero tuli lapsen ollessa ihan pieni vauva. Mies ei kestänyt sitä lapsiperhearkea. Minä olin aiemmin hoitanut kaiken. Kun hänen olisi pitänyt käydä kaupassa, ottaa osaa kuluihin, osallistua lapsen hoitoon, viettää aikaa kotona eikä luuhata öitä myöden jossain, en tiedä missä. Hän ei kestänyt sitä.
Jäin asumaan kotiimme. Mies kirjaimellisesti häipyi. Minulla ei ole uutta parisuhdetta. Mies elää leveästi, ei osallistu mitenkään lapsen kuluihin. Jos ehdotan, että ostaisi edes luokseen lapselle vaihtovaatteet ja polkupyörän, siitä nousee huutoa, kiroilua ja haukkumista. Lapsen kuullen. Lapsi jo kouluikäinen.
Mietin, miten tämä kaikki vaikuttaa lapseen. Olen surullinen, etten kyennyt tarjoamaan hänelle ydinperhettä.
mites jo otat sossun mukaan kuvioihin, vaadit nuo perustarvikkeet harkinnanvaraisena toimeentulotukena lapselle, koska se on jokaisen lapsen oikeus, ja sossu sitten laskuttaa isältä, kun on nähnyt hänen tulotiedot. Samoin menet kunnan ilmaisen oikeusavustajan puheille että säädätte elatusapua jonka mies maksaa suuremmaksi, koska hänen tulot ovat ilmeisesti kasvaneet ja ovat suuremmat kuin sinun, pistät lakimiehet asialle,. Onko tuo nyt vaikea saada aikaan? Jos sulla ei ole varaa edes vaatteita hankkia lapselle, sossu on se taho joka auttaa, tai diakonia, jne. entäs miehen vanhemmat, teet ongelmasta julkisen, niin kauan kunnes miehen vanhemmat alkaa auttaa. Viet lapsen miehen vanhemmille viikonlopuiksi.Sanot ettei poikanne osaa olla mies, tässä on hänen orpolapsi, pitäkää huolta, mä häivyn.
Minä en ainakaan koskaan voisi hylätä omaa lastani, en edes päiväksi, sellaisten ihmisten luo jota tämä ei tunne ollenkaan ja joiden tiedän lasta inhoavan. Lasta ei pidä käyttää lyömäaseena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskas ne vanhemmat sitten saa alkaa elämään sitä omaa elämää?
Otan esimerkin perheestä, jossa kolme lasta. Pari odotteli, että se nuorinkin muuttaisi kotoa. Se päivä tuli, mutta vanhin lapsista ilmoitti odottavansa lasta ja tälle tuli ero jo odotusaikana ja taas siellä kotona oli hoidettavana yksi lapsi ja vauva. Joka sai toisen lapsen ja tämä lapsi ehti ehti sentään vuoden ikään ennen eroa ja nyt tällä parilla on vahdittava kolme lasta, kun se keskinmäinenkin sai lapsen. Koska on heidän aikansa saada?Se "oma elämä" loppui siihen kun päätti hankkia ensimmäisen lapsen, jos ajatus on, muuttaisivat pian kotoa, mitä varten lapsia hankkivat?
Varsin varmat e-pillerit tulivat 60-luvulla, sen jälkeen lapsen hankinta on ollut hyvin vapaaehtoista.
Höpö höpö, miksi ihmeessä pitäisi valita lasten ja oman elämän väliltä. Kyllä normaali tasapainoinen aikuinen pystyy hoitamaan lapset ilman koko aikuisen yksityiselämänsä uhraamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli aikoja jolloin niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niitä niin haluttukaan.
En ymmärrä, miten niitä lapsia tulee jos ei edes haluta? Jos ei halua lapsia silloin käyttää ehkäisyä tai pitää housut jalassa. Tietysti ymmärrän että aina ei ehkäisyä ole ollut tarjolla mutta pakkoko ne housut on ottaa pois.
Kyllä on, seksi kuuluu ihmisen perustarpeisiin ja on kohtuutonta ja epärealistista odottaa keneltäkään elinikäistä selibaattia.
Vierailija kirjoitti:
En ehkä pitäisi sitä, että vanhemmat ovat eronneet, kovin olennaisena tässä. Kelvottomia vanhempia on myös pitkissä liitoissa. On etäiseksi jääviä isiä, marttyyriäitejä, toisiaan nälviviä vanhempia ja valtataisteluita myös silloin, kun vanhemmat ovat yhdessä.
Se on totta, sillä kuten jo kirjoitin, on lapsen kokemus siitä että hän on tärkeä ja että hänet "nähdään" olennaista vanhemmuudessa, ei perhemuoto.
Toisaalta on eroaminen sikäli olennaista, että lapsi saa usein kokemuksen ylimääräisenä olemisesta vanhemman uudessa perheessä. Myös ihmisten määrä uusperhekuvioissa voi olla hengästyttävä, kun kyse kuitenkin on lapsen omasta kodista ja sinne tulee ventovieraita aikuisia, jopa useita lyhyen ajan sisällä kuten joskus on. Mutta uusperhekuvioista voi toisaalta tulla myös hyviä ihmissuhteita lapsen elämään. Ja ero voi olla helpotus, jos vanhempien parisuhde ei toimi. Välien kylmyys ja jännitteet kotona (jäätynyt konflikti) vaikuttavat myös siten, että lapsen kokemus jää syrjään, koska vanhemmat ovat kiinni omissa ongelmissaan. Ero voi siis olla tervehdyttävä ratkaisu lasten kannalta riippuen tapauksesta. Surullisinta on tietysti se, että ensin on eletty huonoa parisuhdetta ja vanhemmuutta, sitten seuraa eroperheen myrskyt ja rikkinäinen perhe-elämä.
Sekin on totta mitä jossain viestissä nostettiin esille, että jossain vaiheessa omat vanhemmat voi nähdä oman historiansa tuotteina. Heillä ei ole ollut enempää annettavaa, koska he ovat saaneet niin vähän. Mutta se on vaikeaa, jos minkäänlaista näkyä ei edelleenkään ole siitä, että itsekeskeisyydestä voisi luopua ja muiden syyllistäminen on toimintatapana sekä oletus siitä, että muiden velvollisuus on olla minua varten. Mikään aikuinen ihmissuhde ei toimi miellyttävästi ilman vastavuoroisuutta. Silloin siitä tulee taakka ja velvollisuus toiselle osapuolelle ja rajoja on pakko asettaa (oma perhe etusijalle).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettineet kuinka paljon omat vanhempanne ovat saneet taloudellista ja henkistä tukea omalta lapsuuden perheeltään? Hehän ovat niitä toisenpolven sotainvalideja, joiden pitäisi osata jotain mitä eivät ole itse koskaan saaneet.
tämä on totta. Tiedän omasta suvusta sen verran, että yksikin isoisoäitini, pantiin jo 8-vuotiaana ulos kotoa töihin, ja sanoi että kotoa ei saanut mitään muuta kuin remmiä jaloille. Ei hellyyttä. Oliko hän sitten huutolaislapsi, en tiedä vai mikä syynä, köyhyyskö vain.
Mut ei huonoilla asioilla voi puolustella toista huonoa asiaa tietenkään. Mut jos vähän on annettu, ei voi kauhalla ammentaakaan. Ap:n kantsisi perehtyä oma sukunsa historiaan ja ihmiskohtaloihin, saattaa löytyä syyt arvaamattomat. Mikä oli oman vanhempasi lapsuus? Oliko hyljeksitty lapsi, jne? Kiusattu, köyhää, kulkiko rievuissa? Olot oli ankeat sodanlapsilla. EI ollut edes vaatetta päälle. Asuttiin 8-henkinen perhe yhdessä huoneessa ihan vielä 50-luvilla. Lattialla, patjoilla nukuttiin. Jos oli kaksio, usein siihen otettiin alivuokralaisPERHE, 5-henkinen perhe eli yhteensä kaksioissa saattoi asua 10 henkeä, isovanhemmat myös.
Huikeat yläpeukut, koska niin moni voi samaistua tilanteeseen. Hyvä kirjoitus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin. Niillä omilla vanhemmilla on oma elämä, joka ei kietoudu osaksi lapsen elämää. Lapsella on omansa. Vanhemmat tekevät omat valintansa elämässä, siinä missä lapsetkin. Ja kärsivät mahdolliset seuraukset, jos tekevät huonoja valintoja.
Lakataan ajattelemasta, että meillä olisi jokin oikeus määritellä toisen ihmisen tekoja. Se auttaa katkeruuteen, kun tämän sisäistää.
Vierailija kirjoitti:
Niin. Niillä omilla vanhemmilla on oma elämä, joka ei kietoudu osaksi lapsen elämää. Lapsella on omansa. Vanhemmat tekevät omat valintansa elämässä, siinä missä lapsetkin. Ja kärsivät mahdolliset seuraukset, jos tekevät huonoja valintoja.
Lakataan ajattelemasta, että meillä olisi jokin oikeus määritellä toisen ihmisen tekoja. Se auttaa katkeruuteen, kun tämän sisäistää.
Mun itsekkäät vanhemmat valitsi elää niin että omiin lapsiin ei pidetty mitään yhteyttä. Nyt ovat vanhuksia ja äkkiä alkoikin kiinnostaa että saisivat apua.
Mutta mulla on sama oikeus. Valita elämä ilman heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Tämä päätee varmasti useampaan ikäpolveen, monet ovat vanhempina vajavaisia ja tätä on vaikea ellei mahdoton myöntää ja kohdata. Katkeruudesta kannattaa silti päästää irti. Joku valitsee antaa anteeksi ja joku etääntyä, ei ulkopuolinen voi sanoa kumpi on oikein. Minä annoin anteeksi väkivaltaiselle vanhemmalle, joku ei sitten anna pienempiäkään rikkeitä anteeksi. Mutta ihan oman itsensä takia kannattaa jatkaa elämäänsä tavalla tai toisella ripustautumatta vihaan. Jos ei muuten, niin vaikka terapian avulla. Ettei se katkeruus myrkytä seuraavaakin sukupolvea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Tämä päätee varmasti useampaan ikäpolveen, monet ovat vanhempina vajavaisia ja tätä on vaikea ellei mahdoton myöntää ja kohdata. Katkeruudesta kannattaa silti päästää irti. Joku valitsee antaa anteeksi ja joku etääntyä, ei ulkopuolinen voi sanoa kumpi on oikein. Minä annoin anteeksi väkivaltaiselle vanhemmalle, joku ei sitten anna pienempiäkään rikkeitä anteeksi. Mutta ihan oman itsensä takia kannattaa jatkaa elämäänsä tavalla tai toisella ripustautumatta vihaan. Jos ei muuten, niin vaikka terapian avulla. Ettei se katkeruus myrkytä seuraavaakin sukupolvea.
Hirveetä paskaa tuo että ”ei saa olla katkera”. Kyllä saa. Ei se pilaa elämää tai vie onnea. Tuo on akkojenlehdistä opittu että ”katkeruudesta pitää päästä eroon”. Ei tarvitse!
Mä olen onnellinen, iloinen, ihana oma perhe, ja SILTI katkera vanhemmilleni väkivaltalapsuudesta ja hylkäämisestä jonka mulle tekivät. Se katkeruus on pieni OSA elämää, ei KOKO elämä. Mulla on oikeus siihen ja sitä en suostu häpeämään. En yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli aikoja jolloin niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niitä niin haluttukaan.
En ymmärrä, miten niitä lapsia tulee jos ei edes haluta? Jos ei halua lapsia silloin käyttää ehkäisyä tai pitää housut jalassa. Tietysti ymmärrän että aina ei ehkäisyä ole ollut tarjolla mutta pakkoko ne housut on ottaa pois.
Kyllä on, seksi kuuluu ihmisen perustarpeisiin ja on kohtuutonta ja epärealistista odottaa keneltäkään elinikäistä selibaattia.
Pöh, moni palstamieskin elää elämänsä ilman seksiä.
Nuo on sitä sukupolvea, joilla ei ollut minkäänlaisia tunnetaitoja. Ei osattu edes erota fiksusti. Sitten ihmettelevät miksi nykylapsia opetetaan sanoittamaan tunteitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tietysti voitte puhua vanhemmillenne tuosta katkeruudesta, ehkä he katuvat ja se helpottaa hiukan haavojanne. Tai sitten he eivät koe tehneensä mitään väärin. Lopulta voitte vaan valita pitää vanhempanne etäällä tai antaa anteeksi. Katkeruudessa roikkumiseen ei kuitenkaan kannata elämää tuhlata. Jos koette, että ette halua enää vanhempienne vanhoilla päivillä välejä korjata niin sekin on ihan okei päätös. Mutta katkeruudesta kannattaa silti päästää irti, ihan teidän itsenne ja lastenne takia.
Tuo ikäluokka ei ikinä myönnä tekemiään vääryyksiä. Ei niiden kanssa voi keskustella. Loukkaantuvat ja marttyroivat ja kaikki keskustelun aloitukset päättyy ilmiriitaan.
Anna ap olla ja etäännytä välit.
Tämä päätee varmasti useampaan ikäpolveen, monet ovat vanhempina vajavaisia ja tätä on vaikea ellei mahdoton myöntää ja kohdata. Katkeruudesta kannattaa silti päästää irti. Joku valitsee antaa anteeksi ja joku etääntyä, ei ulkopuolinen voi sanoa kumpi on oikein. Minä annoin anteeksi väkivaltaiselle vanhemmalle, joku ei sitten anna pienempiäkään rikkeitä anteeksi. Mutta ihan oman itsensä takia kannattaa jatkaa elämäänsä tavalla tai toisella ripustautumatta vihaan. Jos ei muuten, niin vaikka terapian avulla. Ettei se katkeruus myrkytä seuraavaakin sukupolvea.
Hirveetä paskaa tuo että ”ei saa olla katkera”. Kyllä saa. Ei se pilaa elämää tai vie onnea. Tuo on akkojenlehdistä opittu että ”katkeruudesta pitää päästä eroon”. Ei tarvitse!
Mä olen onnellinen, iloinen, ihana oma perhe, ja SILTI katkera vanhemmilleni väkivaltalapsuudesta ja hylkäämisestä jonka mulle tekivät. Se katkeruus on pieni OSA elämää, ei KOKO elämä. Mulla on oikeus siihen ja sitä en suostu häpeämään. En yhtään.
Tää on totta ja nykyään jopa terapeutitkin ymmärtää että joskus on oikeutettua ja oikein olla katkera.
Olen myös pannut merkille ihme syyllistämisen katkeruudesta ja kerran jopa jossain ketjussa joku moitti että ”hyi, ei saa olla katkera, huonoa käytöstä!”.
Katkeruus on TUNNE, ei käytös. Ja ei se leimaa koko elämää, se on vain osa sitä tunteiden kirjo. Aivan sama kun voit olla kateellinen työkaveri Mirkulle kun sillä on rikas mies ja upea talo. Se on vain tunne joka pulphtaa joskus. Aivan samoin voit olla katkera paskoille lapsenhakkaajavanhemmille. Sekin on vain tunne joka pulpahtaa joskus.
Toinen paska ohje on ”unohda se lapsuus ja anna anteeksi”. Ei se noin mene vaan ne kaltoinkohtelevat vanhemmat JATKAA liki aina kaltoinkohtelua koko ajan aikuiseenkin lapseen. Keinot vaihtuu - enää ei ehkä hakata remmillä — mutta asenne säilyy eli lasta ”saa” polkea ja talloa ja alistaa. Ei tällaisessa tilanteessa voi unohtaa kaltoinkohtelua, miten voisikaan kun se vaan jatkuu ja jatkuu.
Todella huonoja ohjeita av palstalla.
Vierailija kirjoitti:
Tämä antoi ajattelemisen aihetta.
Meille ero tuli lapsen ollessa ihan pieni vauva. Mies ei kestänyt sitä lapsiperhearkea. Minä olin aiemmin hoitanut kaiken. Kun hänen olisi pitänyt käydä kaupassa, ottaa osaa kuluihin, osallistua lapsen hoitoon, viettää aikaa kotona eikä luuhata öitä myöden jossain, en tiedä missä. Hän ei kestänyt sitä.
Jäin asumaan kotiimme. Mies kirjaimellisesti häipyi. Minulla ei ole uutta parisuhdetta. Mies elää leveästi, ei osallistu mitenkään lapsen kuluihin. Jos ehdotan, että ostaisi edes luokseen lapselle vaihtovaatteet ja polkupyörän, siitä nousee huutoa, kiroilua ja haukkumista. Lapsen kuullen. Lapsi jo kouluikäinen.
Mietin, miten tämä kaikki vaikuttaa lapseen. Olen surullinen, etten kyennyt tarjoamaan hänelle ydinperhettä.
Toki olisit voinut valita fiksun miehen, mutta otit yöt poissa luuhaavan jännän. Niin makaa kuin petaa, valitettavasti.
Eiköhän tässä ollut kyse siitä, että etävanhempi ei ollut halukas maksamaan elatusrahaa, jolla olisi näitä em. asioita voinut hankkia. Ja tämä myös tehtiin lapselle selväksi.