Lue keskustelun säännöt.
Ikääntyvät, aikanaan eronneet vanhemmat: aikuisen lapsen näkökulma
07.02.2021 |
Mun ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mies oli alakoululainen omien vanhempiensa eron aikaan, minä olin teini, kun omani erosivat. Kumpikaan meistä ei muista kotona olleen mitään erityistä draamaa vanhempien välillä, tosin ei varmaan mitään erityistä onnea tai lämpöäkään. Meillä on jokseenkin samanlaiset kokemukset siitä, millaista oli ne jäljellä olevat vuodet kotona/kodeissa; koti ei ollut missään, sillä äidit asuivat ahtaasti, eikä ollut omia huoneita, isät jäivät lapsuudenkoteihin jotka ovat omakotitaloja, mutta siellä vieraili vaihtuvia naisia emännöimässä ja varsinkin isistämme me molemmat vieraannuimme noiden vuosien aikana, sillä suhteen ylläpitäminen tuntui jäävät lapsen/nuoren vastuulle. Me molemmat muistetaan, että muulloin ei ollut niin väliä olimmeko paikalla, tai mieluummin niin, että emme olleet paikalla, mutta kun oli joku juhla tai merkkipäivä, oli aivan elintärkeää, että olimme paikalla.
Itsenäistyä sai aikaisin ja omin voimin. Mitään rahallista tukea ei tullut. Isät avoimesti kehuivat, miten hyvä että elareiden maksaminen päättyi. Äidit olivat tästä katkeria, kun takuuvuokrat ensimmäisiin asuntoihin, lukion ja ajokortin kulut kaatuivat heille. Me molemmat muistetaan, miten aina ahdisti, kun jotain tarvitsi.
Sitten oltiin nuoria aikuisia; löydettiin toisemme, rakennettiin yhteinen elämä ja saatiin lapsia. Kaikilla neljällä vanhemmalla oli tuolloin eri mittaisia suhteita uusien kumppaneiden kanssa. Kuvaavaa oli, kun keskimmäisen lapsemme ristiäiset olivat täynnä draamaa, kun neljästä isovanhemmasta kaksi saapui uuden seurustelukumppanin kanssa, jota esiteltiin/mittailtiin/kyräiltiin läpi juhlan ja meille käytiin supisemassa, että "me sitten istutaan kyllä terassille kahville, kyllä siellä tarkenee..". Kaikkien isovanhempien suhde meidän lapsiin on jäänyt ohueksi ja neutraaliksi.
Nyt nämä meidän vanhempamme ovat ikähaarukassa 70-84-vuotta. Kaikki ovat sinkkuja, ei ole jäänyt pysyvää elämänkumppania vanhuuden päiville. Yhtäkkiä kaikki haluavat olla meidän lasten ja lastenlasten kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Turhia ja enevästi aiheellisia avunpyyntöjä tulee päivittäin heiltä, puhelimet tuntuvat jatkuvasti pirisevän. Ilmeisesti tarvitaan kadonneesta tv-kanavasta tai muusta syy soittaa, kun ei muuten osata pitää yhteyttä. Toinen mummo aloittaa puhelut aina jollain huolella "piti soittaa, että kuinka te siellä pärjäätte, kun tuli luntakin noin paljon, pääsittekö autolla lähtemään töihin.." Mitään huolenpitosoittoja ei tullut silloin, kun niille olisi aikanaan ollut tarvettakin. Yhteistä on, että ex-kumppania kohtaan ollaan edelleen katkeria. Hyvin harvoin yksikään puhelinsoitto on sellainen, että haukuta toista vanhempaa tai kysellä meiltä exän asioista.
Jos homman tiivistäisi aikuisen lapsen näkökulmasta; kun itse olisi tarvinnut tukea, vanhemmat kaikki huomio oli kummallisessa katkeruuden ja vapauden huumassa ja vaihtuvien seurustelukumppanien rumbassa. Sai olla ihan omassa varassaan ja jatkuvasti oli tunne, että olin tiellä ja kallis sekä täysin sopimaton pala vanhemman sinkkuelämässä. Nyt meihin kohdistuu ylimitoitettuja tarpeita, kun yksinäisyys ja katkeruus kasvaa. Yhtäkkiä olemme jatkuvasti vanhempiemme mielessä, ihmetellään kun lapsemme eivät halua viettää aikaa isovanhempien kanssa ja siitä syyllistetään meitä vanhempi (ja lapsiakin) ja yritetään sitoa meitä uudelleen vanhempaan, johon tunneside on väljähtynyt jo kauan sitten ja kaikki kuorrutetaan katkeralla puheella toista vanhempaa kohtaan ja sitä pitäisi jaksaa hymyillen kuunnella.
Saako olla katkera? Kyllä näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä päättelemään millainen on vanhuus, kun tekee edellä kuvatut elämänvalinnat.
Kommentit (242)
Ei kannata olla katkera. Terapoikaa miehesi kanssa oma traumanne kuntoon, jotta voitte itse olla hyviä ja kannustavia vanhempia omille lapsillenne.
Omien vanhempien kanssa voi olla tekemisissä juuri sen verran, kun omat rajat ja jaksaminen sallivat. Välienselvittämiseen kannattaa ryhtyä, jos suhde on itselle todella tärkeä ja katkeruus haittaa omaa tunne-elämää. Jos taas etäiset välit ovat OK, ei kannata käyttää omaa energiaa konfliktiin, joka tulisi olemaan erittäin raskas prosessi teille kaikille. Siinä tapauksessa voit pitää suhteet neutraaleina ja kohteliaan viileinä, tavata muutaman kerran vuodessa ja kutsua perhejuhliin tms. Auttaa ei tarvitse yhtään enempää, kuin mihin jaksaminen riittää oman hyvinvoinnin ja perheen kärsimättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö nuo isät ole ansainneet vihat, kun ovat pelkällä itsekehulla pärjänneet ja äiti on antanut selkänahastaan? On tainnut se isän luonne periytyä lapseenkin..
Oletko miettineet kuinka paljon omat vanhempanne ovat saneet taloudellista ja henkistä tukea omalta lapsuuden perheeltään? Hehän ovat niitä toisenpolven sotainvalideja, joiden pitäisi osata jotain mitä eivät ole itse koskaan saaneet.
Mielenkiintoista, koska meillä on aivan toisin. Molempien vanhemmat eronneet ennen kuin lapset oli aikuisia, kaikilla neljällä isovanhemmalla uusi, pysyvä ihmissuhde (tai oli, äitini jäi leskeksi vuosi sitten) eikä mitään tuollaista draamaa tai soittelua. Miehen vanhemmat perustivat eron jälkeen uudet perheet, miehellä on siten "sun-ja-mun-sisaruksia", minun vanhempani eivät uusissa parisuhteissaan lisää lapsia hankkineet, joskin isän uudella vaimolla oli ennestään 2 lasta, joiden kanssa tulen toimeen ihan OK.
Mietin, onko ap:lla nyt kyse jostain sukupolvien yli ulottuvasta katkeruudesta vai mistä, kun en kykene tunnistamaan mitään tuosta kirjoituksen tunnekirjosta. Meillä on aina pystytty puhumaan asioista.
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on vanhusten osalta rakennettu siten, että oletusarvoisesti omat lapset vastaavat vanhuksista ja näiden palveluista. Yhteiskunnan tuki on todella se viimeinen mahdollisuus ja sekin hinnoiteltu siten, että lapset varmasti ymmärtävät, että tätä ei pidä käyttää. Äidillä kävi yhdessä vaiheessa sairaanhoitana jakamassa lääkkeet dosettiin ja siitä noin 15 min käväisystä kerran viikossa piti maksaa vähän yli 180 e/kk. Ihanan kallista kunnallista palvelua!
WOu;
tästä ketjusta muodostuu juuri se keskustelu, joka käydään aina, jos näitä asioita yritetään vanhempien kanssa käydä läpi.
Alkuperäinen pointti: *Olisin halunnut mahtua elämääsi, se olisi auttanut siihen, että sinä mahtuisit paremmin minun elämääni nyt.
Ja lopulta: "Kyllä naapurista ja Sirkka ja Annelikin kävivät Kanarialla ja kalliimmillakin reissuilla ja kyllä se minunkin oikeuteni oli, eikä sinulla mitään hätää ollut, olisit soittanut sille isällesi/äidillesi, jos jotain tarvitsit ja kyllä minä yritin sanoa sille isällesi/äidillesi, kuinka se sotkee lasten asioita, kun aina keksitään turuilta ja toreilta uusi suttura/miehenkuvatus nurkkiin pyörimään, mutta eihän se minua kuunnellut, kyllä sinä isäsi/äitisi tiedät millainen itsekäs jääräpää se on.. "
Eli jos tuon kirjeenä lähetän, niin lopulliseksi välien katkaisemiseksi sitten. Toivottavasti siihen ei jouduta.
Mutta nyt taidan poistua tästä ketjusta, sillä tästä tosiaan tuli ihan liian tutun kuuloinen. Olen juuri tällaisia keskusteluja käynyt ihan riittävästi ja tiedän, ettei se johda mihinkään uuteen.
Kiitos, kun sain jakaa. Se aidosti auttoi hieman.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis köytännössä aapeen ja hänen miehensä äidit on raapineet kasaan paljon ylimääräistä rahaa lapsilleen (lukiokirjst, takuuvuokrat, autokoulut yms) , mutta aapeelle ja tämän miehelle se ei riitä. Ois pitänyt antaa enemmän ja helpommin ja iloisemmin. Ja nyt pitäisi pyytää anteeksi sitä, että ei ollut, mistä antaa.
JOTAINHAN tuossa kasvatuksessa on mennyt pieleen. Ehkä on annettu liikaa.
Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus, johon moni varmasti voi samaistua.
Tuollaistahan monen eroperheen lapsen lapsuus on ollut. Lapsen tunteet ja elämä ovat jääneet sivuosaan. Todella riipaisevia juttujakin tiedän tältä saralta. Vanhemmat voivat käyttäytyä tyrmistyttävän itsekeskeisesti ja loukkaavasti itse sitä edes huomaamatta. Kovaan ääneen moittien omaa lapsuuttaan, vaikka itse ovat järjestäneet moninkertaisesti pahemman omille lapsilleen alkoholismin, väkivallan ja vaihtuvien kumppanien myötä.
Nykytilanteesta voi todeta, että miksi ihminen vanhana muuttuisi yhtään vähemmän itsekeskeiseksi kuin nuorenakaan ei ollut kykyä asettua pienen lapsen ja nuoren asemaan. Vanhemmiten ihmisen ajatus muuttuu muutenkin vähemmän joustavaksi sairauksien ja elinpiirin kapenemisen myötä. Ap sen sijaan kirjoittaa erittäin kypsästi ja monipuolisesti. Lapsuutta ei saa takaisin eikä asioista voi kaikkien kanssa edes keskustella, ilmeisesti ap kuitenkin on miehensä kanssa saanut purettua asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
WOu;
tästä ketjusta muodostuu juuri se keskustelu, joka käydään aina, jos näitä asioita yritetään vanhempien kanssa käydä läpi.
Alkuperäinen pointti: *Olisin halunnut mahtua elämääsi, se olisi auttanut siihen, että sinä mahtuisit paremmin minun elämääni nyt.
Ja lopulta: "Kyllä naapurista ja Sirkka ja Annelikin kävivät Kanarialla ja kalliimmillakin reissuilla ja kyllä se minunkin oikeuteni oli, eikä sinulla mitään hätää ollut, olisit soittanut sille isällesi/äidillesi, jos jotain tarvitsit ja kyllä minä yritin sanoa sille isällesi/äidillesi, kuinka se sotkee lasten asioita, kun aina keksitään turuilta ja toreilta uusi suttura/miehenkuvatus nurkkiin pyörimään, mutta eihän se minua kuunnellut, kyllä sinä isäsi/äitisi tiedät millainen itsekäs jääräpää se on.. "
Eli jos tuon kirjeenä lähetän, niin lopulliseksi välien katkaisemiseksi sitten. Toivottavasti siihen ei jouduta.
Mutta nyt taidan poistua tästä ketjusta, sillä tästä tosiaan tuli ihan liian tutun kuuloinen. Olen juuri tällaisia keskusteluja käynyt ihan riittävästi ja tiedän, ettei se johda mihinkään uuteen.
Kiitos, kun sain jakaa. Se aidosti auttoi hieman.
ap
AP hyvä: SÄ ET SANONUT aloitusviestissäsi ”elämään mahtumisestq” MITÄÄN tunneperäistä. Itse puhuit rahasta sen mahtumisen ainoana merkittävänä osoituksena. Mieti itse omaa kommunikaatiotasi äläkä syytä pelkästään muita.
Olen eronnut mutta päätin jo aikaa sitten että lapset on tärkeintä eikä mitään uuskuvioita tule. En ole raahannut miehiä kotiini enkä ole myöskään haukkunut lapsille isäänsä. Jotkut eronneet pystyy hoitamaan asiat fiksusti eikä eroaminen tuota ap:n kuvaamia tilanteita automaattisesti. Ohiksena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan luonnollista elämän kiertokulkua haluta sitä omaa tilaa ja sitten on sitä läheisyyden kaipuuta. Eikö ne lapsetkin halua itsenäistyä ja etäisyyttä niihin vanhempiin ja kun esim saadaan niitä omia lapasia halutaan sitä tukea ja turvaa taas vanhemmilta?
Vierailija kirjoitti:
WOu;
tästä ketjusta muodostuu juuri se keskustelu, joka käydään aina, jos näitä asioita yritetään vanhempien kanssa käydä läpi.
Alkuperäinen pointti: *Olisin halunnut mahtua elämääsi, se olisi auttanut siihen, että sinä mahtuisit paremmin minun elämääni nyt.
Ja lopulta: "Kyllä naapurista ja Sirkka ja Annelikin kävivät Kanarialla ja kalliimmillakin reissuilla ja kyllä se minunkin oikeuteni oli, eikä sinulla mitään hätää ollut, olisit soittanut sille isällesi/äidillesi, jos jotain tarvitsit ja kyllä minä yritin sanoa sille isällesi/äidillesi, kuinka se sotkee lasten asioita, kun aina keksitään turuilta ja toreilta uusi suttura/miehenkuvatus nurkkiin pyörimään, mutta eihän se minua kuunnellut, kyllä sinä isäsi/äitisi tiedät millainen itsekäs jääräpää se on.. "
Eli jos tuon kirjeenä lähetän, niin lopulliseksi välien katkaisemiseksi sitten. Toivottavasti siihen ei jouduta.
Mutta nyt taidan poistua tästä ketjusta, sillä tästä tosiaan tuli ihan liian tutun kuuloinen. Olen juuri tällaisia keskusteluja käynyt ihan riittävästi ja tiedän, ettei se johda mihinkään uuteen.
Kiitos, kun sain jakaa. Se aidosti auttoi hieman.
ap
Kiitos kun jaoit! Itse eroperheen lapsena ja vanhempana tunnistan tilanteesi vaikeuden ja aidon vuorovaikutuksen mahdottomuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä samat asiat ovat hyvin ajankohtaisia myös minulle. Lapsuuteni päättyi 16-vuotiaana, kun ns. normaali elämä loppui isäni äkkilähtöön toisen naisen luo, satojen kilometrien päähän. Äitini meni aivan sekaisin, alkoi kunnon miesralli ja armoton biletys. Isäni ei pitänyt onnenhuumassaan vuosiin yhteyttä, lasteni myötä jonkinlaiset välit löydettiin uudelleen. Sellaiset sukulaisvälit, ei mitään isä-tytär-suhdetta.
Nyt isäni on toisella puolella Suomea hyvin vaikeassa tilanteessa, elinaikaa ei montaa vuotta enää ole. Ja kas, se on meikäläinen alkanut kiinnostaa niin valtavasti. Ja toki tiedän syyn, apua ja tukea tarvittaisiin. Mutta hyvin vaikea sitä on antaa kaiken jälkeen...
Kaikki ihmissuhteet on kahden kauppa, joissa tulisikin aina miettiä pelkän yhden osapuolen syyttelyn sijaan olisikohan itsessäänkin sitä vikaa. Kukaan ei voi elämäkerrassaan kirjoittaa itsestään sitä sankaria ja kaikista muista syypäitä niihin omiin ongelmiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö nuo isät ole ansainneet vihat, kun ovat pelkällä itsekehulla pärjänneet ja äiti on antanut selkänahastaan? On tainnut se isän luonne periytyä lapseenkin..
Miten tähän johopäätökseen päädyit?
Tunteesi ovat täysin oikeutettuja. Sinuna miettisin hyvin konkreettiset rajat ja säännöt. Esim. Itse en kuuntele yhtään muiden haukkumista enkä "sairauksista" ruikuttamista. Keskustelu päättyy minun osalta siihen. En myöskään todellakaan suostu näkemään edes joka kuukausi, joten juoksevat asiat hoituvat jotakin muuta kautta.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, koska meillä on aivan toisin. Molempien vanhemmat eronneet ennen kuin lapset oli aikuisia, kaikilla neljällä isovanhemmalla uusi, pysyvä ihmissuhde (tai oli, äitini jäi leskeksi vuosi sitten) eikä mitään tuollaista draamaa tai soittelua. Miehen vanhemmat perustivat eron jälkeen uudet perheet, miehellä on siten "sun-ja-mun-sisaruksia", minun vanhempani eivät uusissa parisuhteissaan lisää lapsia hankkineet, joskin isän uudella vaimolla oli ennestään 2 lasta, joiden kanssa tulen toimeen ihan OK.
Mietin, onko ap:lla nyt kyse jostain sukupolvien yli ulottuvasta katkeruudesta vai mistä, kun en kykene tunnistamaan mitään tuosta kirjoituksen tunnekirjosta. Meillä on aina pystytty puhumaan asioista.
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on vanhusten osalta rakennettu siten, että oletusarvoisesti omat lapset vastaavat vanhuksista ja näiden palveluista. Yhteiskunnan tuki on todella se viimeinen mahdollisuus ja sekin hinnoiteltu siten, että lapset varmasti ymmärtävät, että tätä ei pidä käyttää. Äidillä kävi yhdessä vaiheessa sairaanhoitana jakamassa lääkkeet dosettiin ja siitä noin 15 min käväisystä kerran viikossa piti maksaa vähän yli 180 e/kk. Ihanan kallista kunnallista palvelua!
Miksi haluat heittäytyä yksinkertaiseksi? Ehkä kirjoituksessa jokin kolahti liikaa, vaikka et halua sitä myöntää. Jos teillä on puhuttu aina kaikista asioista, niin näinhän ei asia useimmissa ehjissäkään perheissä ole. Ja "meillä on aina pystytty puhumaan asioista" on usein vielä vain yhden ihmisen näkemys asioista, ei tosiasia.
Ap:n kuviossa joku vanhemmista varmasti sanoisi samaa :) Nimenomaan silloin, kun kaikesta ei voi puhua, on usein tuollaisia yleistyksiä millä tarkoitetaan vain sitä, että itsellä on ollut oikeus töräyttää oman mielipiteensä asioista ilmoille muista välittämättä. Kaikesta puhuminen kun voi olla niin monenlaista riippuen siitä kuka puhuu. Toki voi olla niinkin, että juuri sinun kohdallasi asioista on puhuttu ja ei ole tarvetta kieltää muiden erilaisia kokemuksia asioista - esimerkiksi juuri siitä, miten omaa näkemystä ei koskaan ole voinut kertoa vanhemmilleen eikä sitä saisi edes olla olemassa. Sellaisen tilanteen tunnistin ap:n kirjoituksesta.
Juuri tuollaista oli miehelläni. Vielä kun meillä oli pienet lapset, ei mummia ja ukkia paljon näkynyt ja sen muutaman kerran kun pyydettiin apua, oli aina jotain tärkeämpää, kuten bingo, päivätanssit, hiihtoretki, naapurin nimipäivät. Mutta kun voimat alkoi vähentyä ja yksinäisyys vaivata, meistä tulikin tärkeitä. Puhelin soi, oli ikävä, tarvittiin apua, miksei lapsenlapset, tuolloin teinit, käy. Lopulta kun olivat hoivakodissa käytiin vain velvollisuudesta harvakseltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
WOu;
tästä ketjusta muodostuu juuri se keskustelu, joka käydään aina, jos näitä asioita yritetään vanhempien kanssa käydä läpi.
Alkuperäinen pointti: *Olisin halunnut mahtua elämääsi, se olisi auttanut siihen, että sinä mahtuisit paremmin minun elämääni nyt.
Ja lopulta: "Kyllä naapurista ja Sirkka ja Annelikin kävivät Kanarialla ja kalliimmillakin reissuilla ja kyllä se minunkin oikeuteni oli, eikä sinulla mitään hätää ollut, olisit soittanut sille isällesi/äidillesi, jos jotain tarvitsit ja kyllä minä yritin sanoa sille isällesi/äidillesi, kuinka se sotkee lasten asioita, kun aina keksitään turuilta ja toreilta uusi suttura/miehenkuvatus nurkkiin pyörimään, mutta eihän se minua kuunnellut, kyllä sinä isäsi/äitisi tiedät millainen itsekäs jääräpää se on.. "
Eli jos tuon kirjeenä lähetän, niin lopulliseksi välien katkaisemiseksi sitten. Toivottavasti siihen ei jouduta.
Mutta nyt taidan poistua tästä ketjusta, sillä tästä tosiaan tuli ihan liian tutun kuuloinen. Olen juuri tällaisia keskusteluja käynyt ihan riittävästi ja tiedän, ettei se johda mihinkään uuteen.
Kiitos, kun sain jakaa. Se aidosti auttoi hieman.
ap
AP hyvä: SÄ ET SANONUT aloitusviestissäsi ”elämään mahtumisestq” MITÄÄN tunneperäistä. Itse puhuit rahasta sen mahtumisen ainoana merkittävänä osoituksena. Mieti itse omaa kommunikaatiotasi äläkä syytä pelkästään muita.
No kyllähän tuo tuli ilmi aloituksesta. Lapset eivät sopineet vanhempien elämään muuten kuin juhlapyhinä. Eihän niitä ole vuodessa kuin muutama hassu päivä.
Onhan se lapselle kova paikka huomata, että aikuisella on jotain mihin itse ei mahdu väliin. Näin se oli ydinperheessäkin, että aikuisilla oli paljon sitä omaa, johon me lapset ei mahduttu mukaan. Eikä mekään saatu niitä ajokortteja, yms vaan ihan töissä jouduttiin käymään vaikka taloudessa oli kahden vanhemman palkkapussit, eikä sekään paljon muuttunut kun saatiin niitä omia lapsia, ei paljon apua herunut kun oli oma elämä elettävänä. Ja nyt tosiaan soitellaan kuulumisia, yms, mutta ei se minulta mitenkään pois ole.
Kiitos kirjoituksestasi. Se oli hyvä muistutus siitä, miten huonosti hoidettu ero ja "jälkityöt" vaikuttaa lapsiin. Sitä saattaa kuvitella omasta käytöksestään jotain, mikä ei sitten olekaan totta. Minulla lapset nyt 17, 14 ja 8 ja täytyy muistaa huolehtia jatkossakin, että he kokisivat olevansa kotona ja rakastettuja. Ja että saisivat kokeman siitä, että heidän äitinsä on pääosin onnellinen, ei katkera.