Mistä asioista sinusta olisi omassa lapsuudessasi tehty lastensuojeluilmoitus?

Neuvolassa 1970-luvulla neuvolan täti oli kiinnittänyt huomiota reisiini ja sääriini, jotka olivat mustelmista ruhjeilla. Yhtenä vuonna neuvola-ikäisenä en ollut myöskään kasvanut senttiäkään, kasvu siis pysähtynyt leikki-ikäisenä. En tiedä, miten äitini oli nämä jutut selittänyt.

Toinen vanhemmistani kuritti minua fyysisesti säännönmukaisesti pienimmästäkin syystä, mikä nyt sattui häntä ärsyttämään milloinkin. Tämä kuritus oli todella rankkaa ja traumatisoivaa. En vielä tänäkään päivänä halua olla yksin hänen kanssaan missään.

Samainen vanhempani aiheutti minulle syömishäiriön teini-iässä, haukkui minua jatkuvasti pullukaksi (olin 165 cm ja n. 50 kg). Lopetin syömisen, laihduin 37 kiloiseksi. Minua ei viety tästä(kään) syystä lääkäriin.

Vierailija kirjoitti:

Ruokapöydässä piti olla hipihiljaa. Ymmärrän toki ettei möykätä ja elämöidä saa ja käytöstavat pitää olla, mutta ei saanut kuulua hiiskaustakaan tai isäpuoli repi hiuksista jäähylle pimeään vessaan. Ruokailuvälineet eivät saaneet osua lautaseen, juomisesta ei saanut kuulua kulausääntä, kattilan kansi avattiin ja suljettiin äänettömästi ynnä muuta älytöntä.

Kamalin muistoni oli se, kun pieneltä, silloin n. 2-vuotiaalta veljeltäni kaatui piimälasi. Muistan yhä sen kauhun veljen kasvoilla kun humalainen isäpuoli karjui, läimäytti häntä naamaan, kaatoi loput piimät veljen päähän, nosti syöttötuolista alas ja raahasi itkevän, maassa makaavan veljen hiuksista vessaan ja sammutti valot. Veljen takaraivolla oli pitkään kalju kohta :( Isäpuolen silmän välttäessä yritin lohduttaa itkevää pientä vessan oven raosta.

Hirveä tarina, aivan hirveä tarina. Toivottavasti isäpuolesi on sittemmin saanut ansionsa mukaan - edes sairastunut vakavasti tai vammautunut ja jäänyt perheensä hylkäämäksi tai kuollut kivuliaasti. Olen pahoillani, jos ajattelutapani järkyttää jotakuta, mutta tuollainen "mies" ei ansaitse parempaa.

50-60 -luvun lapsena en kuullut ikinä, että kenestäkään olisi tehty mitään ilmoitusta mihinkään, siis siitä, että kotiolot oli vaikka minkälaiset.  Ollaan jälkeenpäin puhuttu muutamien silloisten kavereiden ja siskoni kanssa siitä, miten epäkiitollisessa ympäristössä sitä elettiin ja mitä kaikkea silloin tapahtui.  Nyt ollaan suunnittelemassa lasua kun naapurista kuuluu mölinää.  Meillä se oli aivan tavallista.

Asuttiin sellaisessa vanhassa isossa puutalossa, missä oli paljon vuokrahuoneistoja.  Järjestään kaikkien isät oli juoppoja.  Yksi nainen vastaanotti miehiä yöaikaan, vaikka sillä oli neljä lasta, ja vain keittiö ja kamari.  Ukkoja kulki yökaudet hakkaamassa ikkunoita ja ovia.

Aina oli jotain riitoja ja tappeluita.  Yhdessä perheessä oli teini-ikäinen tyttö ihan mahdoton, luuhasi miesten kanssa ja poltti tupakkaa koko ajan pihassa.  Käski meitä pienempiä keräilemään sille tupakan natsoja ja varastamaan kotoa isiltä tupakkeja.  Hyvä esimerkki meille nuoremmille.  Koulu jätetty kesken ja elämä kuulemma yhtä saatanan perkelettä.  

Yksi nainen olisi kuulunut mielisairaalaan.  Hoidossa se kävikin aina välillä, mutta taas ilmestyi siihen hoilottamaan ja höpöttämään.  Puhui ihan pimeitä.

Poliiseilla oli asiaa milloin kenellekin.  Ihan normaalia.  Köyhyys kukoisti, ruokaa ei aina ollut mutta jostain syystä juoppojen kurkkuun oli aina kaataa sitä viinaa.  Siihen löytyi aina rahaa.

Oli ihan normaalia että lapsia hakattiin ja niille huudettiin, ajettiin ulos vaikka pakkaseen.  Yksi poika löytyi aamulla nukkumasta liiteristä, oli ajettu kotoa ulos pimeään, ei sentään ollut talvi, mutta ei ehkä kovin lämmintäkään.  Mitäs pienistä.

Ei samassa talossa, mutta lähellä oli sellainen talo, mistä myytiin viinaa.  Juoppoja kuljeskeli aina siinä raitilla.  Niihin sai tottua, jopa niihin mitkä sai hulluuskohtauksia ja tappeli pikku-ukkojen kanssa.

Ei kukaan eikä mikään taho mihinkään puuttunut.  

Ihme, että kaikki me lapset sentään jotenkin ollaan pärjätty,  alkoholin liikakäyttö kyllä vaivasi monia itseäänkin sitten aikuisina.  

- Olin 3.5-vuotias ja katsoin pihalla vuoden ikäisen, vasta kävelemään oppineen serkun perään, ettei karkaa hiekkalaatikolta, tilanteesta on valokuvakin kun pidän kiinni. Äiti on selittänyt asian, tullut pihalle katsomaan ja otettu kuva kun on ollut sopivasti filmiä ja haluttu muistoksi siitä, miten topakka olin

- meillä oli aika sotkuista 

- hoidin koko perheen ruoka- ja siivoushuollon lähes yksin jostain 10-vuotiaasta alkaen

- 11-vuotiaana hoidin naapurin lasta, sain 5 markkaa päivältä. 

- olimme veljien kanssa kaikki illat keskenään, isä oli muissa töissä ja äiti sai siivoojan paikan kun aloitin koulun. Veljet olivat 10 ja 11 silloin. 

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin 2 -vuotiaana ja mm. Heinolan reumasairaalassa epäiltiin jotakin reuman tyyppistä sairautta vuoden kestäneiden tutkimusjaksojen jälkeen ja haluttiin tehdä lisää tarkempia tutkimuksia. Vanhemmat eivät suostuneet enää viemään minua sinne tutkittavaksi enkä saanut diagnoosia. (Oireet alkoivat uudelleen aikuisena. En ole edelleen saanut diagnoosia koska lääkärit eivät usko, että joku voisi yhä sairastaa jotain sellaista sairautta ilman että olisin saanut diagnoosin jo paljon aikaisemmin.) Siihen aikaan kukaan ei valvonut viedäänkö lapsi lääkärin määräämiin tutkimuksiin. Heinolan reumasairaalaa ei ole enää edes olemassa ja kuulemma reuman diagnosointi ja hoito huononi saman tien Suomessa. Sain tietää totuuden lapsuuteni sairaalareissuista vasta muutama vuosi sitten kun tilasin kopiot vanhoista lausunnoista. Perhe oli valehdellut vuosikymmenien ajan epäilyjen olleen vääriä.

Lisäksi olin alle 10 -vuotiaana paljon ikään kuin heitteillä koska molemmat vanhemmat olivat vuorotyössä eivätkä koskaan kertoneet minulle milloin palaavat töistä. Saatoin olla koulusta palattuani koko illan yksin tietämättä palaako kukaan muu ennen keskiyötä.

Kamalaa heitteillejättöä! Mulle tuli lapsena vissiin joku ruokamyrkytys tai muu vatsapöpö, oksensin kuusi päivää putkeen, edes vesi ei pysyny sisällä, en käyny kahteen vuorokauteen kusella kun niin kova nestehukka. Vanhemmat ei vieny lääkäriin. Äiti suuttui kun yritti juottaa jotain hiili-litkua ja oksensin sen heti ulos. Sanoi että kuole sitten pois jos et suostu paranemaan. Paranin lopulta sitten itsekseni mutta olin niin heikko että en jaksanu kävellä montaa metriä kerrallaan.

Oltiin about 10-vuotiaina kaverin kanssa kaksin yötä mökillä, aikana ennen kännyköitä. Lämmitettiin itse puusauna jne. Vanhemmat vei ja haki. Ihan normaalia silloin, tänä päivänä varma lasu.

Olin aika kevyellä valvonnalla, kuten 80-luvulla oli tapana. Mm. kiipeilin katolla usein, seikkailin kaukana metsissä jne.

Kun äiti oli iltavuorossa, isä "hoiti" meitä eli luki itsekseen kirjaa, aina ei muistanut laittaa ruokaa, antoi luunappeja riehumisesta jne.

Isä ja äiti tuli kännissä vanhempainiltaan  = mitään ei tehty.

Isä joutui mielisairaalaan katkolle = mitään ei tehty.

Äiti  ja isä alkoivat juomaan ja lähettivät jonkun juoppokaverinsa hakemaan minua päiväkodista =  hoitajat antoivat minut miehen mukaan eikä mitään tehty.

Vasta kun isä alkoi kännissä uhitella poliisille kaupungilla, jossa olin mukana ja vietiin putkaan, alettiin kiinnostua. Kotona makasi känninen äiti. Seuraava pysäkki olikin lastenkoti.

Mutta kauan sitä katsottiin ja käännettiin päätä toiseen suuntaan. Paljon muutakin ehti tapahtua, mm väkivaltaa. Asuimme kaupungin vuokrataloissa, joissa monella lapsella oli sama kohtalo. Heitäkään ei huomattu, ketään ei kiinnostanut "juoppojen pennut".  

Tätä oli 80-luku. 

Minua tukistettiin. Se tuntui kyllä niin normaalilta siihen aikaan, kavereille tehtiin samoin.

Vierailija kirjoitti:

Isä ja äiti tuli kännissä vanhempainiltaan  = mitään ei tehty.

Isä joutui mielisairaalaan katkolle = mitään ei tehty.

Äiti  ja isä alkoivat juomaan ja lähettivät jonkun juoppokaverinsa hakemaan minua päiväkodista =  hoitajat antoivat minut miehen mukaan eikä mitään tehty.

Vasta kun isä alkoi kännissä uhitella poliisille kaupungilla, jossa olin mukana ja vietiin putkaan, alettiin kiinnostua. Kotona makasi känninen äiti. Seuraava pysäkki olikin lastenkoti.

Mutta kauan sitä katsottiin ja käännettiin päätä toiseen suuntaan. Paljon muutakin ehti tapahtua, mm väkivaltaa. Asuimme kaupungin vuokrataloissa, joissa monella lapsella oli sama kohtalo. Heitäkään ei huomattu, ketään ei kiinnostanut "juoppojen pennut".  

Tätä oli 80-luku. 

Kyllä viranomaistoiminta on sentään parantunut noista ajoista. Onneksi.

Up.

En muista että vanhemmat olisivat saaneet lasu tuomiota mistään asiasta. Meitä lapsia peloteltiin selkäsaunojen lisäksi koulukodeilla jonne joutuu jos ei tottele. Ilmankos lastensuojelu nykyään on kriisissä kun jokaisesta selkäsaunasta tulee poliisitutkinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täähän on tavallaan vertaistukea, kun yllättävän monella on ollut hirveä lapsuus. En siis ole ainoa.

90- luvulla ei vielä ilmoituksia tehty rajusta väkivallasta. Monta kertaa hakattiin sairaala kuntoon, syynä mm. katsoin väärällä tavalla. Vanhemmat käyttivät rahat itseensä ja ruokaa ei saanut tarpeeksi ja se, mitä sai oli hyvin huonolaatuista ja yksipuolista. Suihkussa ei saanut käydä, kun vettä kului ym. Vaatteet lahjoituksena saatuina ja mitään, mitä tarvitse ei saanut. Kun lopulta sai kesätöitä, niin vanhemmat varastivat tililtä rahaa omiin juttuihin.

Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi väkivallasta ei tehty lasuja. Vammoja oli usein ja olin todrlla pelokas lapsi. Ihan varmasti näkyi, ettei kaikki ole kunnossa. Sukulaisetkin tiesivät/epäilivät melko varmasti, mutta kukaan ei puuttunut. Oliko tuollainen sitten muka normaalia kaksikymmentä vuotta sitten?

Oletkohan yksi sisaruksistani? Kuulostaa tutulta. (Kangasalla kasvoin)

Taidetaan olla kokemussisaruksia, mutta biologisia ei voida olla, kun en ole Kangasalla ikinä asunut. Oireiletko sä vielä aikuisena lapsuuttasi? Mä en ulkoisesti (oon työkykyinen ym.), mutta tietyistä henkisistä vammoista en taida ikinä päästä eroon. Sisälläni asuu pieni pelokas lapsi, joka aina odottaa tulevansa haukutuksi ja lyödyksi.

Oireinen kyllä. Juuri noin kuten kuvailit sitä pelokasta lasta sisällä. Sen lisäksi ylisuoritan ihan koko ajan, koska on tunne että jos en tee kaikkea täydellisesti niin jotain ihan hirveää tapahtuu ja se on minun syy, kaikki romahtaisi, menettäisin kaiken. Pelkään joutuvani vankilaan, siksi en kävele edes punaisia päin. En tiedä miksi juuri tämä pelko.

Olen pian 40v ja muiden silmissä menestynyt ja ulkoisesti minulla on kaikki. Sisältä olen rikki ja olen miettinyt itsemurhaa koko aikuisikäni.

Lapsena iltarukouksessa pyysin joka ilta, että isäni kuolisi. En osaa nauttia mistään kun murehdin kaikkea mitä pitää seuraavaksi tehdä ja stressaan ihan hirveästi Suomen pahoinvoivien lasten puolesta.

Minusta sanonta "On lottovoitto syntyä Suomeen" on äärimmäisen ironinen. En pidä isääni yhteyttä ja tiedän osan ihmisistä halveksuvan tätä kun eivät tiedä kaikkea.

Nyt kun on nuorten Burn outeja niin paljon, niin veikkaan näiden syy olevan alla. Niitä ei vain kukaan halua kuulla. Itsekin pääsin työpsykologille kun olin aivan loppu. Siellä käsiteltiin vain ihania ja helppoja asioita. Psykologi ei halunnut kuulla rumaa tarinaa lapsuudesta.

Veljeni(8v) ja minä(10v) jäätiin toisinaan kolmeksi-neljäksi päiväksi ihan yksin kotiin äidin työmatkojen takia. Lämmitettiin mikrossa ruokia joita äiti oli valmiiksi tehnyt ja joskus itse tein jotain helppoa meille niiden lisäksi. Käytiin tietty myös samalla koulua jne, autoin veljeä läksyissä sen verran kun osasin.

90-luvulla.

Ruokaa sai jos otti itse jos jääkaapissa oli jotain,usein ei.

Kukaan ei katsonut perään,ei välittänyt kouluasioista

Ja muutenkin kaikki oli omalla vastuulla, no opinpa omatoimiseksi selviytyjäksi.

Me käytiin veljen kanssa uimassa kahdestaan, 5km matkaa ja pyörillä mentiin. Ei ollut puhelimia eikä kukaan sanonut että ottakaa juomavettä tai eväitä mukaan. Oltiin 10 ja 8 vuotiaita eikä rannalla ikinä ollut muita.

Sain myös pienenä, 5-12vuotiaana todella usein remmiä, risua ja tukkapöllyä tosi pienistä syistä, esim minun olisi pitänyt kieltää pikkuveljiäni tekemästä jotain. Isä oli se joka löi, ei äiti.

Kotona oli todella yksipuolista ruokaa, lähinnä leipää ja keitettyä perunaa ja maitopohjaisia vellejä. Makkaraa ja muuta lihaa saivat perheen "miehet", naisten piti pärjätä kevyemmällä ruualla. Minulla oli lapsena paha anemia ja sairastelin paljon. En uskaltanut koulussakaan syödä juuri muuta kuin leipää.

Tämmöistä 80-90luvulla

Järkyttäviä juttuja. Vielä kamalampaa on se, että nämä on niitä tarinoita jotka ovat tabuja. Näistä ei ole sopivaa puhua. Mm. lasten hyväksikäytöistä ei ole tilastoja. Ja edelleen, juuri nyt moni lapsi kärsii näistä samoista asioista.

up

Ei nyt koske omaa perhettä mutta tuli mieleen. Yläasteikäisenä oli usein viikonloppuisin bileet yhden kaverin luona. Alkoholia juotiin, ja kaverin vanhemmat oli siis aina kotona, itsekin kännissä. Jaloissa pyöri heidän alakouluikäiset ja jopa sitä nuoremmat lapset. Koko kylä, siis ihan kaikki ihmiset, koulussa opettajia myöten, tiesivät tilanteen, mutta mihinkään ei koskaan puututtu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täähän on tavallaan vertaistukea, kun yllättävän monella on ollut hirveä lapsuus. En siis ole ainoa.

90- luvulla ei vielä ilmoituksia tehty rajusta väkivallasta. Monta kertaa hakattiin sairaala kuntoon, syynä mm. katsoin väärällä tavalla. Vanhemmat käyttivät rahat itseensä ja ruokaa ei saanut tarpeeksi ja se, mitä sai oli hyvin huonolaatuista ja yksipuolista. Suihkussa ei saanut käydä, kun vettä kului ym. Vaatteet lahjoituksena saatuina ja mitään, mitä tarvitse ei saanut. Kun lopulta sai kesätöitä, niin vanhemmat varastivat tililtä rahaa omiin juttuihin.

Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi väkivallasta ei tehty lasuja. Vammoja oli usein ja olin todrlla pelokas lapsi. Ihan varmasti näkyi, ettei kaikki ole kunnossa. Sukulaisetkin tiesivät/epäilivät melko varmasti, mutta kukaan ei puuttunut. Oliko tuollainen sitten muka normaalia kaksikymmentä vuotta sitten?

Oletkohan yksi sisaruksistani? Kuulostaa tutulta. (Kangasalla kasvoin)

Taidetaan olla kokemussisaruksia, mutta biologisia ei voida olla, kun en ole Kangasalla ikinä asunut. Oireiletko sä vielä aikuisena lapsuuttasi? Mä en ulkoisesti (oon työkykyinen ym.), mutta tietyistä henkisistä vammoista en taida ikinä päästä eroon. Sisälläni asuu pieni pelokas lapsi, joka aina odottaa tulevansa haukutuksi ja lyödyksi.

Oireinen kyllä. Juuri noin kuten kuvailit sitä pelokasta lasta sisällä. Sen lisäksi ylisuoritan ihan koko ajan, koska on tunne että jos en tee kaikkea täydellisesti niin jotain ihan hirveää tapahtuu ja se on minun syy, kaikki romahtaisi, menettäisin kaiken. Pelkään joutuvani vankilaan, siksi en kävele edes punaisia päin. En tiedä miksi juuri tämä pelko.

Olen pian 40v ja muiden silmissä menestynyt ja ulkoisesti minulla on kaikki. Sisältä olen rikki ja olen miettinyt itsemurhaa koko aikuisikäni.

Lapsena iltarukouksessa pyysin joka ilta, että isäni kuolisi. En osaa nauttia mistään kun murehdin kaikkea mitä pitää seuraavaksi tehdä ja stressaan ihan hirveästi Suomen pahoinvoivien lasten puolesta.

Minusta sanonta "On lottovoitto syntyä Suomeen" on äärimmäisen ironinen. En pidä isääni yhteyttä ja tiedän osan ihmisistä halveksuvan tätä kun eivät tiedä kaikkea.

Nyt kun on nuorten Burn outeja niin paljon, niin veikkaan näiden syy olevan alla. Niitä ei vain kukaan halua kuulla. Itsekin pääsin työpsykologille kun olin aivan loppu. Siellä käsiteltiin vain ihania ja helppoja asioita. Psykologi ei halunnut kuulla rumaa tarinaa lapsuudesta.

Voi harmi että tuollainen psykologi sattui sinulle. Itselläni oli loistava psykologi joka kuunteli ja oli empaattinen. Hän oli minun puolellani, eikä mikään opponoija.

Psykiatrisissa sairaanhoitajissa on paljon noita opponoijia, jotka jostain puhujan korokkeelta papattavat ja papattavat. Heille ei saa sanoa yhtään mitään mikä ei ole positiivista. He hyökkäävät säksättämään kuinka negatiivinen olet, ja etkö tajua kuinka negatiivinen olet heihin verratttuna, kun he yrittävät vain nähdä kaiken positiivisena.

Tekevät varmaan sen tahallaan, että potilaat lähtisivät pois heiltä.