Lue keskustelun säännöt.
Ai että minä kaipaan koronaa edeltävää huolettomuutta!
05.02.2021 |
Sanotaan nyt heti, ettei taas tule ammattimaisilta palstan väärinymmärtäjiltå kiukkuista kommenttia, että en vastusta koronapandemian vastaisia toimia ja KESTÄN ne kyllä.
Mutta totta kai kaipaan pandemiaa edeltävien aikojen huolettomuutta ja mahdollisuuksia halutessa lähteä elokuviin, uimahalliin, harrastuksiin, tapaamaan ystäviä ja sukulaisia. Mahdollisuutta tehdä lähitöitä ja tavata mahtavia työkavereita muuallakin kuin etäpalavereissa.
Ah kun taas pian pääsisi ihmisten ilmoille!
Kotonaoloonkin voi kyllästyä, vaikka etätyö kotona sopiikin minulle sinänsä. On tylsää, kun arki ja vapaa eivät eroa mitenkään, aina olet kotona!
Ja kyllä, ymmärrän oikein hyvin, että monella on asiat kehnommin. Aina on joku, jolla on kehnommin kuin itsellä, eikä se poista sitä oikeutta kaivata ja olla harmissaan jostakin!
Eniten surettaa vanhusten ja toisaalta nuorison tilanne. 93-vuotiasta isääni emme ole lasten kanssa päässeet tapaamaan kuukausiin. Ja toisaalta katselen oman 20-vuotiaan tyttäreni pyristelyä: opinnot ovat etänä, opintoihin pakollisesti liittyvää työharjoittelupaikkaa ei saa mistään, harrastukset katkolla, oman elämän aloittaminen katkolla, parisuhdetta ei kotoa käsin voi etsiä. Nuoruus on tavallaan peruttu.
Joten toivon ja odotan kiihkeästi sitä, että tästä päästäisiin pian edes likimain normaaliin aikaan.
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Samoja kokemuksia. En tosin mitenkään osaa rinnastaa sun näkemyksiä koronadenialismiin, mun mielestä ihan luonnollinen reaktio näissä olosuhteissa. Pahemmaksihan olo menee, jos ei näistä voisi edes puhua.
Kummasti täällä jotkut silti vetävät yhtäläisyysmerkit sen välille, että joku valittaa henkisen jaksamisen olevan kortilla pandemian takia = hän vastustaisi rajoituksia ja olisi kirmailemassa ilman maskia ostarilla.
Keskusteluilmapiiri on pahasti polarisoitunut somessa. Oikeassa elämässä naamatusten ei niinkään, siinä ihmisillä on tavallaan "lupa" sanoa, että koronalockdown ryydyttää!
Hyvä tietysti, että edes siinä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt tiedätte mitä on kilttis miehen elämä.
kilttis-ätmi ynnä ulilaudan pennut täällä taas aktiivisena joo.
Mä ainakin oon laittanut nää denialistit omassa tuttavapiirissä merkille, eikä tartte paljon tapailla pandemian jälkeenkään. Anteeksiantamatonta toimintaa vaarantaa meidät kaikki.
Samat tuntemukset kuin ap:lla. Tai oli. Nyt ne ovat muuttuneet. Ennen koronaakin työtä oli hankala saada ja se oli matalapalkattua ja silppua, ja nyt töitä ei ole ollenkaan. Olen ymmärtänyt että kun tämä on ohi, elämä muuttuu normaaliksi niillä joilla on töitä. On töitä, tuloja, pääsee matkustelemaan ja ravintolaan. Nyt on oikein säästynyt rahaa koronan takia niin miksipäs ei osteta saman tien isompaa asuntoa tai toteuteta unelmia.
Mutta me työttömät. Töitä ei tule olemaan vuosiin. Eläminen kallistuu. Aina leikataan menoja niin että se on pienituloisilta pois. Ei ole varaa matkustella, käydä ulkona syömässä, nauttia pandemian jälkeisestä elämästä. Meillä ei ole säästöjä. Asutaan ankeasti itsemurhayksiössä, jossa on tullut vietettyä jo vuoden päivät.
Olen huomannut että toivomus pandemian jälkeisestä elämästä on muuttunut siihen että ei edes kiinnosta. Samana tämä jatkuu. Olen jollain tavalla luovuttanut siinä että saisin elämästä sellaista mitä haluan. En jaksa enää yrittää vaan kellun ilman unelmia. En ole kuukausiin liikkunut asunnosta kuin käymään kaupassa. Kaikki luovuus on kadonnut. Ei kiinnosta maalata, lukea, kirjoittaa, neuloa. Tuijotan vain aivottomana telkkaria.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen joutunut valitsemaan, tapaanko vanhempiani (ovat yli 90 v) vai aikuisia lapsiani. Valitsin vanhempani, koska he eivät välttämättä edes elä niin pitkään, että pandemia on ohi. Lapseni ovat samaa mieltä valinnastani, koska eivät hekään halua, että isovanhemmat jätetään täysin yksin. Mulla on kuitenkin jo valoa tunnelin päässä, koska vanhempani saavat pian koronarokotteen ja sen jälkeen voin taas tavata sekä vanhempiani että lapsiani.
Kova valinta, mutta varmasti olisin tehnyt itse samoin. Minulla aikuiset lapset asuvat vielä kotona ja koska joudun osittain tekemään lähityötä, en voi senkään takia tavata iäkästä isääni. Minkä lisäksi hän asuu hoitolaitoksessa ja satojen kilometrien päässä, eikä laitos jousta säännöissä.
Nuoriin aikuisiin saa koska tahansa onneksi yhteyden netissä ja puhelimella. Laitoshoitossa oleva vanhus ei osaa välttämättä ottaa yhteyttä itse ja muutenkin hoitajien kautta soittelu ja puhuminen puhelimessa on aika surkeaa, isä on vanhan kansan ihminen, joka ei ole tottunut puhumaan puhelimessa kuin hyvin lyhyesti "asiaa".
Rokotusjärjestys on varmasti täsmälleen oikea, tosi hyvä että vanhempasi saavat pian rokotteen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samoja kokemuksia. En tosin mitenkään osaa rinnastaa sun näkemyksiä koronadenialismiin, mun mielestä ihan luonnollinen reaktio näissä olosuhteissa. Pahemmaksihan olo menee, jos ei näistä voisi edes puhua.
Kummasti täällä jotkut silti vetävät yhtäläisyysmerkit sen välille, että joku valittaa henkisen jaksamisen olevan kortilla pandemian takia = hän vastustaisi rajoituksia ja olisi kirmailemassa ilman maskia ostarilla.
Keskusteluilmapiiri on pahasti polarisoitunut somessa. Oikeassa elämässä naamatusten ei niinkään, siinä ihmisillä on tavallaan "lupa" sanoa, että koronalockdown ryydyttää!
Hyvä tietysti, että edes siinä.
Ap
Monille erilaisuuden ymmärtäminen on liian haasteellinen taitolaji. Kun itseä ei harmita jatkuva kotona olemimen, ei se mukamas voi harmittaa ketään muutakaan. Lisäksi sitten tietysti vahingoniloiset ihmiset, jotka ovat yksinään eristyksissä vastentahtoisesti normaalistikin.
Nuorien aikuisten kohtalo kirjoitti:
Samat tuntemukset kuin ap:lla. Tai oli. Nyt ne ovat muuttuneet. Ennen koronaakin työtä oli hankala saada ja se oli matalapalkattua ja silppua, ja nyt töitä ei ole ollenkaan. Olen ymmärtänyt että kun tämä on ohi, elämä muuttuu normaaliksi niillä joilla on töitä. On töitä, tuloja, pääsee matkustelemaan ja ravintolaan. Nyt on oikein säästynyt rahaa koronan takia niin miksipäs ei osteta saman tien isompaa asuntoa tai toteuteta unelmia.
Mutta me työttömät. Töitä ei tule olemaan vuosiin. Eläminen kallistuu. Aina leikataan menoja niin että se on pienituloisilta pois. Ei ole varaa matkustella, käydä ulkona syömässä, nauttia pandemian jälkeisestä elämästä. Meillä ei ole säästöjä. Asutaan ankeasti itsemurhayksiössä, jossa on tullut vietettyä jo vuoden päivät.
Olen huomannut että toivomus pandemian jälkeisestä elämästä on muuttunut siihen että ei edes kiinnosta. Samana tämä jatkuu. Olen jollain tavalla luovuttanut siinä että saisin elämästä sellaista mitä haluan. En jaksa enää yrittää vaan kellun ilman unelmia. En ole kuukausiin liikkunut asunnosta kuin käymään kaupassa. Kaikki luovuus on kadonnut. Ei kiinnosta maalata, lukea, kirjoittaa, neuloa. Tuijotan vain aivottomana telkkaria.
Niinpä. Tuokin niitä pandemian tuotoksia, että työttömyys pahenee ja vähävaraiset ovat entistä ankeammassa tilanteessa.
Mutta vaikka taloudellisen tilanteesi ei koronan hellittäessä nopeasti paranisikaan, et ole kumminkaan samalla lailla sidottu ja rajattu kotiisi. Voit tavata ystäviä ja sukulaisia. Se sentään muuttuu. Ja emme me oikeastaan tiedä vielä, miten nopeasti lamasta noustaan, tällaista rajua kulkutaudista johtuvaa talouden romahdusta emme ole kokeneet, ja tilanne on kyllä erilainen kuin vaikkapa 2008 finanssikriisissä tai 90-luvun alun lamassa, jotka molemmat olen aikuisiällä elänyt läpi. Niistä kesti toipua vuosia, mutta tästä ei välttämättä niin kauaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoleton kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samoja kokemuksia. En tosin mitenkään osaa rinnastaa sun näkemyksiä koronadenialismiin, mun mielestä ihan luonnollinen reaktio näissä olosuhteissa. Pahemmaksihan olo menee, jos ei näistä voisi edes puhua.
Kummasti täällä jotkut silti vetävät yhtäläisyysmerkit sen välille, että joku valittaa henkisen jaksamisen olevan kortilla pandemian takia = hän vastustaisi rajoituksia ja olisi kirmailemassa ilman maskia ostarilla.
Keskusteluilmapiiri on pahasti polarisoitunut somessa. Oikeassa elämässä naamatusten ei niinkään, siinä ihmisillä on tavallaan "lupa" sanoa, että koronalockdown ryydyttää!
Hyvä tietysti, että edes siinä.
Ap
Monille erilaisuuden ymmärtäminen on liian haasteellinen taitolaji. Kun itseä ei harmita jatkuva kotona olemimen, ei se mukamas voi harmittaa ketään muutakaan. Lisäksi sitten tietysti vahingoniloiset ihmiset, jotka ovat yksinään eristyksissä vastentahtoisesti normaalistikin.
Sinäpä sen sanoit.
Ap
Nuorien aikuisten kohtalo kirjoitti:
Samat tuntemukset kuin ap:lla. Tai oli. Nyt ne ovat muuttuneet. Ennen koronaakin työtä oli hankala saada ja se oli matalapalkattua ja silppua, ja nyt töitä ei ole ollenkaan. Olen ymmärtänyt että kun tämä on ohi, elämä muuttuu normaaliksi niillä joilla on töitä. On töitä, tuloja, pääsee matkustelemaan ja ravintolaan. Nyt on oikein säästynyt rahaa koronan takia niin miksipäs ei osteta saman tien isompaa asuntoa tai toteuteta unelmia.
Mutta me työttömät. Töitä ei tule olemaan vuosiin. Eläminen kallistuu. Aina leikataan menoja niin että se on pienituloisilta pois. Ei ole varaa matkustella, käydä ulkona syömässä, nauttia pandemian jälkeisestä elämästä. Meillä ei ole säästöjä. Asutaan ankeasti itsemurhayksiössä, jossa on tullut vietettyä jo vuoden päivät.
Olen huomannut että toivomus pandemian jälkeisestä elämästä on muuttunut siihen että ei edes kiinnosta. Samana tämä jatkuu. Olen jollain tavalla luovuttanut siinä että saisin elämästä sellaista mitä haluan. En jaksa enää yrittää vaan kellun ilman unelmia. En ole kuukausiin liikkunut asunnosta kuin käymään kaupassa. Kaikki luovuus on kadonnut. Ei kiinnosta maalata, lukea, kirjoittaa, neuloa. Tuijotan vain aivottomana telkkaria.
Ymmärrettävää, mutta tajuat varmasti itsekin että oot luistellut masennukseen? Soita vaikka kriisipuhelimeen että saat puhua ja sitten mieti tarviitko jotain ammattiapua, vai koetatko vielä pärjätä itseksesi. Tässä on valtakunnallinen kriisipuhelin: https://www.mielenterveysseurat.fi/hyvinkaa/tukea-puhelimitse-ja-verkos…
Sit yleensä on ohjeena, että pitää alkaa taas tekemään niitä asioita jotka joskus on tuottaneet iloa, vaikka alkuun ne tuntuis kuinka inhottavilta tehdä. Aloita pienestä, vaikka 5 minsaa kävelyä ja ota vaikka ne maalaustarpeet esille. Sit pistät vaikka munakellosta jonkun kohtalaisen ajan, esim vartti alkuun minkä vietät siinä äärellä. Ei oo väliä tuleeko ekoista mestariteosta, vaan että saat tukoksen irti.
Ootko aiemmin ollut kiinnostunut opiskelemaan uusia taitoja? Kielikursseja saa nykyään etänä, tai olisko joku uus tekniikka taiteeseen semmoinen että ehkä innostuisit? Tubessa on valtava määrä kaikenlaisia videoita. Kyllä se siitä, päivä kerrallaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, ihan samoja ajatuksia ap:n kanssa. Kaipaan toki matkusteluakin, mutta eniten kaipaan juuri sitä huolettomuutta, kun jokainen vastaantulija ei ole uhka, voi metrossa istua jonkun vieressä ilman pelkoa, voi lähteä leffaan tai kahvilaan tai minne vaan. Olen kyllä viihtynyt etätöissä, ehkä paremmin kuin joku sosiaalisempi tyyppi, mutta kaipaan sitä, että voi aamulla laittaa kivat vaatteet päälle ja lähteä kotoa, käydä hakemassa lounasta jostain jne.
Pikkuhiljaa olen huomannut, että kyllä tässä alkaa oma pää hajoamaan tähän jatkuvaan kotona kökkimiseen. Etenkin nyt kun rokotukset ovat viivästyneet ja se valo tunnelin päässä katoaa koko ajan kauemmas. Elämästä puuttuu täysin ne kohokohdat, ne jutut, joita odottaa. Samaan aikaan ihmiset bilettää ja matkustaa välittämättä karanteeneista jne., joka tuntuu todella epäreilulta.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ihan samoja ajatuksia ap:n kanssa. Kaipaan toki matkusteluakin, mutta eniten kaipaan juuri sitä huolettomuutta, kun jokainen vastaantulija ei ole uhka, voi metrossa istua jonkun vieressä ilman pelkoa, voi lähteä leffaan tai kahvilaan tai minne vaan. Olen kyllä viihtynyt etätöissä, ehkä paremmin kuin joku sosiaalisempi tyyppi, mutta kaipaan sitä, että voi aamulla laittaa kivat vaatteet päälle ja lähteä kotoa, käydä hakemassa lounasta jostain jne.
Pikkuhiljaa olen huomannut, että kyllä tässä alkaa oma pää hajoamaan tähän jatkuvaan kotona kökkimiseen. Etenkin nyt kun rokotukset ovat viivästyneet ja se valo tunnelin päässä katoaa koko ajan kauemmas. Elämästä puuttuu täysin ne kohokohdat, ne jutut, joita odottaa. Samaan aikaan ihmiset bilettää ja matkustaa välittämättä karanteeneista jne., joka tuntuu todella epäreilulta.
Täysin samat kokemukset. Aika harvassa on ne, jotka nauttii rajoitusten noudattamisesta, kaikki menettää jotain. Tuntuu hirveän epäoikeudenmukaiselta, että jotkut kokee ansaitsevansa erikoisoikeuksia. Monet nuoret eivät pääse lähiopetukseen, ja jotkut toiset sitten kansoittavat ravintolat ja tapaavat ihmisiä sillä perusteella, että oma mielenterveys edellyttää sitä. No kelläpä ei edellyttäisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukiolaiseni selviää hyvin etäopiskelusta ja kavereiden tapailun rajoittamisesta. Samalla hän tiedostaa, että osa kavereista elää vapaa-ajallaan niinkuin koronaa ei olisikaan. Tämä tuntuu epäreilulta.
Nämä varomattomat ovat epäreiluja, kun eivät ota vastuuta myös muista ihmisistä tosissaan. Lukiolaiseni on päättänyt olla tapaamatta joitakin entisiä ystäviään ollenkaan näin korona-aikana.
Tekee oikein pahaa kuulla mihin kaikkeen jotkut edelleen pistävät nenänsä ja millä vauhdilla! He eivät ole edes vähentäneet ei välttämättömiä menojaan! Kaikki tuntuu olevan edelleen tarpeellista! Hetkeäkään eivät voi olla ilman!
Elämästä on kadonnut vaihtelu ja väri. Viihdyn perheen kanssa kotona, mutta kun mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole ja samaa jatkuu jo kohta toista vuotta, niin ihan samalla lailla kuin ihminen kyllästyy lempiruokaankin (jos ei saa syödäkseen mitään muuta), tuohonkin väsyy. Eikä mulla edes enää ole pieniä lapsia, joiden hoidon kanssa pitäisi päivittäin sumplia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lukiolaiseni selviää hyvin etäopiskelusta ja kavereiden tapailun rajoittamisesta. Samalla hän tiedostaa, että osa kavereista elää vapaa-ajallaan niinkuin koronaa ei olisikaan. Tämä tuntuu epäreilulta.
Nämä varomattomat ovat epäreiluja, kun eivät ota vastuuta myös muista ihmisistä tosissaan. Lukiolaiseni on päättänyt olla tapaamatta joitakin entisiä ystäviään ollenkaan näin korona-aikana.
Tekee oikein pahaa kuulla mihin kaikkeen jotkut edelleen pistävät nenänsä ja millä vauhdilla! He eivät ole edes vähentäneet ei välttämättömiä menojaan! Kaikki tuntuu olevan edelleen tarpeellista! Hetkeäkään eivät voi olla ilman!
Joo, ei se tunnu reilulta. Toisaalta olen yrittänyt itse ajatella niin, että en oikeasti voi tietää muiden tilannetta tarkasti. Ehkä heillä on sen verran jo hajoamassa oma pääkoppa, että on pakko lähteä ihmisten ilmoille.
Enkä oikeasti voi tietää jokaisen fb-päivityksen taustoja. Joku somessa sukutapaamisena mainostettu asia voi olla ollut todellisuudessa myös aivan välttämätön palaveri vaikkapa dementoituneiden isovanhempien asioiden hoidosta. You never know, kaikkea ei sivullisille selosteta, eikä tarvitse selostaakaan.
Eli yritän keskittyä kumminkin vain oman perheeni tekemisiin. Ja haaveilemaan normaalielämään paluusta!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Elämästä on kadonnut vaihtelu ja väri. Viihdyn perheen kanssa kotona, mutta kun mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole ja samaa jatkuu jo kohta toista vuotta, niin ihan samalla lailla kuin ihminen kyllästyy lempiruokaankin (jos ei saa syödäkseen mitään muuta), tuohonkin väsyy. Eikä mulla edes enää ole pieniä lapsia, joiden hoidon kanssa pitäisi päivittäin sumplia!
Näinpä. Vilpittömästi ihailen kollegoita, joilla on pieniä lapsia. Ja myötäelän, se on todella vaikeaa tasapainoilua.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ihan samoja ajatuksia ap:n kanssa. Kaipaan toki matkusteluakin, mutta eniten kaipaan juuri sitä huolettomuutta, kun jokainen vastaantulija ei ole uhka, voi metrossa istua jonkun vieressä ilman pelkoa, voi lähteä leffaan tai kahvilaan tai minne vaan. Olen kyllä viihtynyt etätöissä, ehkä paremmin kuin joku sosiaalisempi tyyppi, mutta kaipaan sitä, että voi aamulla laittaa kivat vaatteet päälle ja lähteä kotoa, käydä hakemassa lounasta jostain jne.
Pikkuhiljaa olen huomannut, että kyllä tässä alkaa oma pää hajoamaan tähän jatkuvaan kotona kökkimiseen. Etenkin nyt kun rokotukset ovat viivästyneet ja se valo tunnelin päässä katoaa koko ajan kauemmas. Elämästä puuttuu täysin ne kohokohdat, ne jutut, joita odottaa. Samaan aikaan ihmiset bilettää ja matkustaa välittämättä karanteeneista jne., joka tuntuu todella epäreilulta.
Täysin samat kokemukset. Aika harvassa on ne, jotka nauttii rajoitusten noudattamisesta, kaikki menettää jotain. Tuntuu hirveän epäoikeudenmukaiselta, että jotkut kokee ansaitsevansa erikoisoikeuksia. Monet nuoret eivät pääse lähiopetukseen, ja jotkut toiset sitten kansoittavat ravintolat ja tapaavat ihmisiä sillä perusteella, että oma mielenterveys edellyttää sitä. No kelläpä ei edellyttäisi!
Epäreiluuden tunne on erittäin tuttu. Se on ihmillistä, mutta ei kovin reikua eikä välttämättä perustu tosiasioihin.
Nimittäin se EI kyllä ole niin, että kaikkia ahdistaisi samassa mitassa. Esimerkiksi minulla on aikuiset lapset ja puoliso rinnalla, mutta yksinelävällä ei ole välttämättä ketään, jolle puhua livenä. Tai ios olet nuori, ja haluaisit parisuhteen, niin sitä ei etänä helposti hankita, kyllä se edellyttää yhä treffeillä käymistä.
Ja eivät kaikki kärsi myöskään mielenterveyden ongelmista, vaikkapa masennuksesta. Ei pandemia kaikkia koettele yhtä paljon, siksi yritän välttää tuomitsemasta muita. Minun kaipuuni normaalielämään on aika piece of cake verrattuna yksinelävän työttömän ja masentuneen kaipuuseen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep. Olen alkanut selvästi kehittää masennusoireita, kun elämä on monotonista ja harmaata yksinoloa. Koti on vankilani. Eikä tämä ole mitenkään harvinainen tunne, on mielenterveysongelmatkin lisääntyneet valtavasti.
Niin ovat! Kummalla tavalla siitä ei ikään kuin saisi puhua, ilman että tulee leimatuksi koronadenialistiksi. Kuitenkin jokainen järkevä ihminen varmasti tajuaa, että pandemiaa vastaan on taisteltava, mutta ne keinot eivät ole ilman vakavia sivuvaikutuksia, kuten talouden alamäki, työttömyys, yksinäisyys, perheiden kriisi, hoitovelka.
Ap
Muuten kirjoituksesi on hyvä, mutt oikeasti nuo ongelmat tulevat suoraan siitä koronasta, ei sen torjunnasta.
Jos koronan annettaisiin kulkea vapaasti, samat ongelmat olisivat varmaan jopa pahemmat.
Toisalt uudessa seelannissa asiat ovat paremmin, kun se on tukahduttanut koronan.
Vierailija kirjoitti:
Lukiolaiseni selviää hyvin etäopiskelusta ja kavereiden tapailun rajoittamisesta. Samalla hän tiedostaa, että osa kavereista elää vapaa-ajallaan niinkuin koronaa ei olisikaan. Tämä tuntuu epäreilulta.
Nämä varomattomat ovat epäreiluja, kun eivät ota vastuuta myös muista ihmisistä tosissaan. Lukiolaiseni on päättänyt olla tapaamatta joitakin entisiä ystäviään ollenkaan näin korona-aikana.
Tekee oikein pahaa kuulla mihin kaikkeen jotkut edelleen pistävät nenänsä ja millä vauhdilla! He eivät ole edes vähentäneet ei välttämättömiä menojaan! Kaikki tuntuu olevan edelleen tarpeellista! Hetkeäkään eivät voi olla ilman!
Sama mietin. Itselläkin on teini. On Epäreilua, että hän tavallaan joutuu varomaan entistäkin enemmän vain siksi että osa ei välitä rajoituksista ja käy baareissa. (tautia ei olisi Suomessa näin paljon, jos baarit, kuntosalit ja muut ajanviettopaikat olivat kiinni.)
Minusta syy on melko paljon myös hallituksen, joka sallii väkeä keräävien huvituksien olevan edelleen auki. Hallitus tekee varovaisille entistäkin tukalammat oltavat. (varovaisille on yleensä jokin hyvä syy, miksi on oltava erityisen varovainen)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ihan samoja ajatuksia ap:n kanssa. Kaipaan toki matkusteluakin, mutta eniten kaipaan juuri sitä huolettomuutta, kun jokainen vastaantulija ei ole uhka, voi metrossa istua jonkun vieressä ilman pelkoa, voi lähteä leffaan tai kahvilaan tai minne vaan. Olen kyllä viihtynyt etätöissä, ehkä paremmin kuin joku sosiaalisempi tyyppi, mutta kaipaan sitä, että voi aamulla laittaa kivat vaatteet päälle ja lähteä kotoa, käydä hakemassa lounasta jostain jne.
Pikkuhiljaa olen huomannut, että kyllä tässä alkaa oma pää hajoamaan tähän jatkuvaan kotona kökkimiseen. Etenkin nyt kun rokotukset ovat viivästyneet ja se valo tunnelin päässä katoaa koko ajan kauemmas. Elämästä puuttuu täysin ne kohokohdat, ne jutut, joita odottaa. Samaan aikaan ihmiset bilettää ja matkustaa välittämättä karanteeneista jne., joka tuntuu todella epäreilulta.
Täysin samat kokemukset. Aika harvassa on ne, jotka nauttii rajoitusten noudattamisesta, kaikki menettää jotain. Tuntuu hirveän epäoikeudenmukaiselta, että jotkut kokee ansaitsevansa erikoisoikeuksia. Monet nuoret eivät pääse lähiopetukseen, ja jotkut toiset sitten kansoittavat ravintolat ja tapaavat ihmisiä sillä perusteella, että oma mielenterveys edellyttää sitä. No kelläpä ei edellyttäisi!
Epäreiluuden tunne on erittäin tuttu. Se on ihmillistä, mutta ei kovin reikua eikä välttämättä perustu tosiasioihin.
Nimittäin se EI kyllä ole niin, että kaikkia ahdistaisi samassa mitassa. Esimerkiksi minulla on aikuiset lapset ja puoliso rinnalla, mutta yksinelävällä ei ole välttämättä ketään, jolle puhua livenä. Tai ios olet nuori, ja haluaisit parisuhteen, niin sitä ei etänä helposti hankita, kyllä se edellyttää yhä treffeillä käymistä.
Ja eivät kaikki kärsi myöskään mielenterveyden ongelmista, vaikkapa masennuksesta. Ei pandemia kaikkia koettele yhtä paljon, siksi yritän välttää tuomitsemasta muita. Minun kaipuuni normaalielämään on aika piece of cake verrattuna yksinelävän työttömän ja masentuneen kaipuuseen.
Ap
Tämä on totta. Olen aivan samaa mieltä, minusta yksinasujan todellisuus on ihan toisenlaisen kuin sellaisella, jolla on vaikka kotona ihmisiä ympärillään. Ja onhan Suomessa todellisuus kaiken kaikkiaan siedettävämpi kuin monissa muissa maailman kolkissa. Itsekin pärjään näissä olosuhteissa, vaikka kaipaankin takaisin "normaaliin". Oma kokemus epäreiluudesta nousee tilanteissa, joissa joku ihmettelee, että mitä tässä koronatilanteessa on nyt ihmeellistä. Että kuka niitä rajoituksia pakottaa noudattamaan, jos ne eivät sovi itselle. Että elämää voi jatkaa tavalliseen tapaan, on vain oma valinta, jos rajoituksilla haluaa kurjistaa elämäänsä.
Mä olen joutunut valitsemaan, tapaanko vanhempiani (ovat yli 90 v) vai aikuisia lapsiani. Valitsin vanhempani, koska he eivät välttämättä edes elä niin pitkään, että pandemia on ohi. Lapseni ovat samaa mieltä valinnastani, koska eivät hekään halua, että isovanhemmat jätetään täysin yksin. Mulla on kuitenkin jo valoa tunnelin päässä, koska vanhempani saavat pian koronarokotteen ja sen jälkeen voin taas tavata sekä vanhempiani että lapsiani.