Te jotka ette saaneet sitä elämänne rakkautta, vaan jouduitte ottamaan ja tyytymään johonkuhun "ihan ookooseen" -Miten loppupeleissä kävi ajan myötä, oletteko onnellisia?

Ihan ookoo onnellinen. En tiedä olisinko ollut onnellinen sen elämäni rakkauden kanssa, toki on helppo kuvitella kaikkea mutta eiköhän siitäkin olisi huuma hälvennyt aikanaan.

Mulla meni itseltäni mielenterveys. En olisi ryhtynyt koko tyytymissuhteeseen jos olisin tiennyt ettei pääni kestä sitä. Mies oli todella ihana kaikin puolin ja mä vaan en tuntenut mitään. En seksistäkään nauttinut, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Lopulta jouduin tunnustamaan miehelle, että en tunne mitään häntä kohtaan enkä koskaan ole tuntenutkaan, vaan lähinnä tyydyin häneen kun en saanut miestä johon rakastuin oikeasti. Hän ymmärsi ja pyysi, että jatkaisimme yhdessä silti. Se oli iso virhe, koska pääni ei kestänyt sitä. Tunsin eläväni jonkun toisen elämää. Muutuin entistäkin tunnekylmemmäksi, enkä halunnut enää kosketusta ollenkaan.

Lopulta halusin erota ja sen jälkeen menin niin huonoon kuntoon, että jouduin lataamoon. Sen jälkeen olen ollut yksin ja myös pysyn yksin, paitsi jos rakastun vielä uudelleen. Tyytymissuhde ei näköjään oo mun juttu 😄.

Ei suurimmalla osalla vaikuta olevan mitään suurta rakkautta, vaikka siedettävimpään onkin tyydytty. Ja olin itse aivan samassa lingossa kaikin puolin kelpo naisten kanssa. Jokin elämää suurempi tunne vain aina puuttui. Olin jo luopua toivosta, mutta hyvin kliseisesti sitten törmäsin naiseen, joka sai tuntemaan mitä se rakkaus ja sielunkumppanuus oikeasti on.

Joten kiitoksia vaan jumalille tai kelle kiitos nyt kuuluukaan.

Entä jos se suuri rakkaus on olemessa vain mielikuvituksessasi eikä kukaan ole kyllin täydellinen täyttämään asettamiasi kriteerejä? Se kuuluisa yksisarvinen? Naiset käyttävät yksisarvista kuvaamaan romanttisen rakkauden etsintää mutta musta se on lopulta aika surullinen symboli. Taru eläin joka on mielikuvituksen tuotetta. Samaan aikaan kun jahtaat mielikuvituksesi haavekuvia et näe ihmistä joka todella rakastaa sinua. Tai et näe ihmisiä joista yksi voisi olla sinulle sopiva. Yksipuolinen epätoivoinen rakkaus kuuluu teini-ikään kun rakastuttiin elokuva/rocktähtiin. Aikuisuuteen kuuluu oikea rakkaus joka syntyy vain jos siihen saa vastakaikua.

Tyytymissuhde oli aikansa ok, mutta puuttui intohimo ja emme lopulta oikeastaan olleet edes ystäviä. Ei hänkään rakastanut minua, lähinnä olin jonkinlainen saalis hetken aikaa. Ero tuli vasta kymmenen vuoden jälkeen ja rakastuin korviani myöten. En kuitenkaan kadu suhdetta, sillä silloin nuorena minulla ei ehkä ollut tietoa siitä mitä parisuhde voi parhaimmillaan olla. Saatoin pelätä yksin jäämistä nuorena kun muut pariutuivat ympärillä.

Jos menetän tämän rakkauteni jossakin vaiheessa, aion elää yksin. En tyydy enää mihinkään vähempään. Kymmenen vuoden jälkeen tunteet ja intohimo ei ole laimentuneet mihinkään. Yhdessä on hyvä olla.

Eron jälkeen olin yksin ja elin onnellisempaa elämää kuin huonossa suhteeessa, joten yksin jääminen ei enää pelota minua.

Mitä se intohimo on pitkässä suhteessa? Miltä se tuntuu? Selittäkää kiitos.

Totta että aina ei elämä mene niin kuin itse haluaa. Joskus on tyydyttävä siihen mitä jo on. Olisihan se kummallinen liitto jos jatkuvasti rakkaus hehkuisi! Tavallista arkea elämä on Kenen kanssa vain, ei se vaihtamalla parane. Ja ero on aina kova paikka! Jos lapsiakin on. He kärsivät.

Elämäni rakkaus kuoli kolme vuotta sitten. Saimme 11 ihanaa vuotta yhdessä <3.>

Terveisiä sateenkaarisillalle, mamman oma kulta poika <3

Vierailija kirjoitti:

Miltä itsestäsi tuntuisi jos puolisosi olisi tyytynyt sinuun? Ei rakastaisi, olisi vain koska ei saanut parempaakaan. En olisi suhteessa enää hetkeäkään. Parempi yksin kuin olla jonkun korvike.

Veikkaan, että aika moni on tyytynyt. Mutta ei se välttämättä tarkoita sitä, ettei ollenkaan rakastaisi, kiintyisi ja välittäisi.

Minulla meni toisinpäin. En ihastunut saati rakastunut koskaan kehenkään, joten otin sitten sen joka osui käteen. Ei meistä kumpikaan ollut toisesta yhtään kiinnostunut, kunhan oltiin. Hujahti vuosikymmen, asuen yhdessä yksin. Ei mitään tunnesidettä tai yhteyttä tai yhteistä, seksikin oli eriparista ja loppui ekan puolentoista vuoden jälkeen. Erottiin sitten, kun vihdoin tajusin, että yksinkin on parempi.

Sitten elin pitkään yksin ja onnellisena. Kunnes tapasin sen oikean rakkauteni. Nyt tuntuu ihan älyttömältä, että ikinä olisi voinut tyytyä johonkuhun vain siksi, että olisi ollut edes joku.

Voi ystävä hyvä! Mä menin naimisiin elämäni rakkauden kanssa. On sittemmin osoittautunut laiskaksi, pettäväksi, hitusen ehkä jopa narsistiseksi oman edun perään katsojaksi. Ainoa, mikä on toiminut on isyys, siinä hän on hyvä. Ei toki arjen tekemisessä, ne on kaikki mulla, mutta kuskaa, auttaa, tukee ja kuuntelee lapsiaan. Että ehkä ois pitänyt sit kuitenkin ottaa se ”melkein hyvä”, jollainen myös oli aikoinaan tarjolla...

Ei kai sellainen ihminen, jonka menettä, ole se oikea?

Rakkaus on aika pitkälti tietoinen päätös. Päätän rakastaa, tukea, huolehtia ja jakaa ajatukseni ja koko elämäni tuon ihmisen kanssa ja kunnioittaa häntä sellaisena kuin hän on. Eikö?

Annoit ensimmäisen rakkauden hallita itseäsi ja tuhota itsesi? Onko sellainen rakkautta, joka tuhoaa? Se ensimmäinen rakkaudenkohteesi ei ole vastaus henkisiin ongelmiisi ja kyvyttömyyteesi olla läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla meni itseltäni mielenterveys. En olisi ryhtynyt koko tyytymissuhteeseen jos olisin tiennyt ettei pääni kestä sitä. Mies oli todella ihana kaikin puolin ja mä vaan en tuntenut mitään. En seksistäkään nauttinut, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Lopulta jouduin tunnustamaan miehelle, että en tunne mitään häntä kohtaan enkä koskaan ole tuntenutkaan, vaan lähinnä tyydyin häneen kun en saanut miestä johon rakastuin oikeasti. Hän ymmärsi ja pyysi, että jatkaisimme yhdessä silti. Se oli iso virhe, koska pääni ei kestänyt sitä. Tunsin eläväni jonkun toisen elämää. Muutuin entistäkin tunnekylmemmäksi, enkä halunnut enää kosketusta ollenkaan.

Lopulta halusin erota ja sen jälkeen menin niin huonoon kuntoon, että jouduin lataamoon. Sen jälkeen olen ollut yksin ja myös pysyn yksin, paitsi jos rakastun vielä uudelleen. Tyytymissuhde ei näköjään oo mun juttu 😄.

Rakkaus?

RAKKAUS!

Takana 2 avoliittoa, kummastakin lapsi ja kaksi missä ei varsinaisesti asuttu yhdessä. 28v noissa meni, nyt lähes yksin. Joka kerta olen pitänyt miestäni hyvin periaatteella mies on hyvä, onhan se mun mies! No yhdelle maistui juoma, toinen petti jne mutta aina olen keskittynyt siihen mieheen kenen kanssa olen. Kaikki olleet elämäni miehiä. Erilaisia, kaikissa paljon hyviä piirteitä, kiehtovia, toisaalta paskamaisia mutta en ole syytön minäkään. Elämäni miehiä. Nuorena ei ymmärtänyt olla kovin kriittinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en todellakaan tyydy. En ikinä voisi olla suhteessa miehen kanssa jota en rakasta. Väärin se olisi sitä miestäkin kohtaan. Tahdon rakastaa ja olla rakastettu. Muuten suhteessa ei ole mitään järkeä.

Sinä taidat olla ihminen, joka rakastuu usein? Minä olen 42-vuotias nainen, joka on rakastanut vain kerran elämässään (ja taidan samaa miestä rakastaa edelleen).

En saanut rakastamaani miestä kuin lyhyeen suhteeseen. Nykyisen miehen otin siksi, etten halua elää yksin ja koska kaipaan kosketusta sekä läheisyyttä. Mies rakastaa minua, minä en häntä enkä varmaan tule koskaan rakastamaankaan. Käsittääkseni mies on onnellinen joten teenkö jotain väärin?

Elämä on valintoja ja aina ei saa sitä, mitä todella haluaa.

Päinvastoin, rakastun harvoin. Kahta miestä olen elämässäni rakastanut ja se on ollut molemminpuolista. Toinen kuoli ja toinen petti. Pystyn suhteeseen vain silloin kun siinä on syviä tunteita. Olen ikäisesi enkä lähde mihinkään tyytymissuhteeseen, kyllä niitä olisi ollut tarjolla mutta en halua sellaista. Otan suhteet vakavasti. Ihme että sait tuollaisen käsityksen kommentistani. En näe mitään mieltä tyytymissuhteessa kun tiedän mitä on syvä rakkaus toista kohtaan. Vähempää en halua.

Mitä tarkoitat sillä, että et halua vähempää? On sinulla varmaan ystäviä ja kavereitakin, vai oletko niidenkin suhteen jyrkkänä, että koska he eivät ole elämäsi rakkaus ja elämäsi tärkein ihminen, et sitten halua sellaisia suhteita. Kun kaveruushan on aina väistämättä "vähemmän" kuin intohimoinen rakkausauhde. En ole tuo, jolle vastasit, mutt minä olen suhteessa ihmisen kanssa, josta tykkään, mutta en rakasta. Tähän on syynsä - en saanut ihmistä, johon olin rakastunut, mutta sitten tunsin kuitenkin tämän ihmisen, jonka kanssa synkkasi hyvin, hän oli rakastunut minuun, minä kaipasin läheisyyttä ja seksiä... asiat tavallaan menivät niin. Tässä on kyse vain siitä, että ihmisellä voi olla erilaisia ihmissuhteita. Jotkut ovat kaveruussuhteita, jotkut ovat sisaruussuhteita, jotkus rakkaussuhteita, jotkut jotain muuta. Tämä on nyt yhdenlainen kahden aikuisen suhde. 

En tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi päätyä tällaiseen ratkaisuun, vaan tarkoitan sitä, että ei tässä minullakaan ole oikeastaan kyse tyytymisestä. En ole luopunut mistään aloittaessani tämän suhteen, tämä ei sinetöi loppuelämääni. Eli jos myöhemmin rakastun, voin tietenkin tavoitella rakastumiseni kohdetta. Mutta tämä ihmissuhde on kuitenkin ihmissuhteena hyvä, ja se vastaa sekä minun että kumppanini joihinkin tarpeisiin ja haluisin, tykkään hänestä ja viihdyn hänen kanssaan. Asiat eivät aina ole niin simppeleitä. Ja sinkkuna en viihdy siksi, että turhaudun seksittömässä elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos se suuri rakkaus on olemessa vain mielikuvituksessasi eikä kukaan ole kyllin täydellinen täyttämään asettamiasi kriteerejä? Se kuuluisa yksisarvinen? Naiset käyttävät yksisarvista kuvaamaan romanttisen rakkauden etsintää mutta musta se on lopulta aika surullinen symboli. Taru eläin joka on mielikuvituksen tuotetta. Samaan aikaan kun jahtaat mielikuvituksesi haavekuvia et näe ihmistä joka todella rakastaa sinua. Tai et näe ihmisiä joista yksi voisi olla sinulle sopiva. Yksipuolinen epätoivoinen rakkaus kuuluu teini-ikään kun rakastuttiin elokuva/rocktähtiin. Aikuisuuteen kuuluu oikea rakkaus joka syntyy vain jos siihen saa vastakaikua.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, ja minusta puhut nyt eri asiasta. Kyllä esim. minä saatan huomata, että joku ihminen sopii minulle, mutta jos en tunne häntä kohtaan intohimoa, niin silloin en pysty kokemaan, että hän olisi oikea. Enkä pysty kokemaan olevani rakastunut ilman intohimoa. Mistä revit sen käsityksen, että rakastuminen olisi aina yksipuolista? Kyllä minulla on kokemusta molemminpuolisestakin ihastumisesta, rakastumisesta, rakkaudesta.

Et kai vaan ole niitä ihmisiä, joiden mielestä alkuhuuma on ihan turhaa, eikä sitä tarvita "kun ei se kestä kuitenkaan" tms? Minulle on joskus jotkut itse ilman huumaa ja ihastusta suhteeseen menneet vähätelleet hullaantumisen merkitystä - ilmeisesti siksi, kun itsellään ei ollut sitä, niin sitten sen pitäisi olla turhaa kaikille muillekin. Itselleni vaan ei riitä vain ystävyyssuhde parisuhteen perustaksi, haluan kyllä, että siitä on muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en todellakaan tyydy. En ikinä voisi olla suhteessa miehen kanssa jota en rakasta. Väärin se olisi sitä miestäkin kohtaan. Tahdon rakastaa ja olla rakastettu. Muuten suhteessa ei ole mitään järkeä.

Sinä taidat olla ihminen, joka rakastuu usein? Minä olen 42-vuotias nainen, joka on rakastanut vain kerran elämässään (ja taidan samaa miestä rakastaa edelleen).

En saanut rakastamaani miestä kuin lyhyeen suhteeseen. Nykyisen miehen otin siksi, etten halua elää yksin ja koska kaipaan kosketusta sekä läheisyyttä. Mies rakastaa minua, minä en häntä enkä varmaan tule koskaan rakastamaankaan. Käsittääkseni mies on onnellinen joten teenkö jotain väärin?

Elämä on valintoja ja aina ei saa sitä, mitä todella haluaa.

Kuulostat kylmältä hyväksikäyttäjältä.

Vierailija kirjoitti:

Totta että aina ei elämä mene niin kuin itse haluaa. Joskus on tyydyttävä siihen mitä jo on. Olisihan se kummallinen liitto jos jatkuvasti rakkaus hehkuisi! Tavallista arkea elämä on Kenen kanssa vain, ei se vaihtamalla parane. Ja ero on aina kova paikka! Jos lapsiakin on. He kärsivät.

Tavallinen arki tuntuu erilaiselta eri ihmisten kanssa. Minulla on kokemusta kaveripohjalta aloitetusta tyytymissuhteesta sekä intohimoon perustuvasta suhteesta, ja täytyy sanoa, että intohimosuhteessa tavallinen arki toisen kanssa tuntui merkityksellisemmältä ja hienommalta. Järkisuhteessa tavallinen arki tuntuu tylsemmältä.