Te jotka ette saaneet sitä elämänne rakkautta, vaan jouduitte ottamaan ja tyytymään johonkuhun "ihan ookooseen" -Miten loppupeleissä kävi ajan myötä, oletteko onnellisia?

Enpä ole tyytyväinen. Ei ole mitään keskusteltavaa, kunhan ollaan vaan.

Kaveri ajautu tuollaiseen suhteeseen erään naisen kanssa...Ei kuulemma ikinä ollut mitään intohimoista alkuvaihetta, mutta kuitenkin hengailivat keskenään.

Olivat sitten 8v yhdessä, eikä koskaan tullut mitään suurta rakkautta...Sen takia sitten erosivatkin lopulta

Voin varmaan vasta kuolinvuoteellani sanoa, miten "loppupeleissä" kävi. Mutta ennustan, että tässä käy niin, että tämä tyytymissuhteeni hiipuu parin vuoden sisällä intohimon ja kipinän puutteeseen, jonka jälkeen olen sinkkuna jonkin aikaa, kunnes mahdollisesti rakastun uudestaan johonkin toiseen. Jos en saa häntäkään, tämä kuvio toistuu, eli päädyn ehkä laastarisuhteeseen joksikin aikaa. Jos saan hänet, silloin olen varmasti onnellinen.

Olen toki nytkin onnellinen monista muista elämäni osa-alueista, ja kyllähän tämäkin suhde (nykyinen siis) tuo paljon hyvää ja ihanaa elämääni. Tämä nykyinen ei vaan ole elämäni suuri rakkaus, enkä ole rakastunut enkä tunne intohimoa. Ajauduin tähän, koska en saanut ihmistä, jonka olisi todella halunnut.

No en todellakaan tyydy. En ikinä voisi olla suhteessa miehen kanssa jota en rakasta. Väärin se olisi sitä miestäkin kohtaan. Tahdon rakastaa ja olla rakastettu. Muuten suhteessa ei ole mitään järkeä.

Se elämänkin rakkaus on haihtunut unholaan tässä vuosikymmenien aikana. Muutama suhde ja lapset on tehtynä. Loppuelämän voi viettää yksin.

Vierailija kirjoitti:

No en todellakaan tyydy. En ikinä voisi olla suhteessa miehen kanssa jota en rakasta. Väärin se olisi sitä miestäkin kohtaan. Tahdon rakastaa ja olla rakastettu. Muuten suhteessa ei ole mitään järkeä.

Sinä taidat olla ihminen, joka rakastuu usein? Minä olen 42-vuotias nainen, joka on rakastanut vain kerran elämässään (ja taidan samaa miestä rakastaa edelleen).

En saanut rakastamaani miestä kuin lyhyeen suhteeseen. Nykyisen miehen otin siksi, etten halua elää yksin ja koska kaipaan kosketusta sekä läheisyyttä. Mies rakastaa minua, minä en häntä enkä varmaan tule koskaan rakastamaankaan. Käsittääkseni mies on onnellinen joten teenkö jotain väärin?

Elämä on valintoja ja aina ei saa sitä, mitä todella haluaa.

Luulin ettei sellaista olekaan. Järkiliitosta erottuani ajattelin nauttia loppuelämästäni yksin vaan toisin kävi. Rakastuin korviani myöten eikä loppua näy.

En saanut. Olen yksin. Järkevää? Ei ole, koska nyt minulla ei ole lapsiakaan, joita niin toivoin.

Vierailija kirjoitti:

En saanut. Olen yksin. Järkevää? Ei ole, koska nyt minulla ei ole lapsiakaan, joita niin toivoin.

Toivoisin tähän jotakin kommenttia niiltä, jotka kokevat oikeudekseen moralisoida ns. järkisuhteeseen ryhtyviä. Kaikki eivät kohtaa ns. suurta rakkautta koskaan tai eivät ainakaan saa tätä pitkään suhteeseen kanssaan.

Minullakin on vielä loppupelit pelaamatta enkä tiedä, miten tässä käy. Vielä toistaiseksi ei ole tapahtunut mitään oleellista muutosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en todellakaan tyydy. En ikinä voisi olla suhteessa miehen kanssa jota en rakasta. Väärin se olisi sitä miestäkin kohtaan. Tahdon rakastaa ja olla rakastettu. Muuten suhteessa ei ole mitään järkeä.

Sinä taidat olla ihminen, joka rakastuu usein? Minä olen 42-vuotias nainen, joka on rakastanut vain kerran elämässään (ja taidan samaa miestä rakastaa edelleen).

En saanut rakastamaani miestä kuin lyhyeen suhteeseen. Nykyisen miehen otin siksi, etten halua elää yksin ja koska kaipaan kosketusta sekä läheisyyttä. Mies rakastaa minua, minä en häntä enkä varmaan tule koskaan rakastamaankaan. Käsittääkseni mies on onnellinen joten teenkö jotain väärin?

Elämä on valintoja ja aina ei saa sitä, mitä todella haluaa.

Päinvastoin, rakastun harvoin. Kahta miestä olen elämässäni rakastanut ja se on ollut molemminpuolista. Toinen kuoli ja toinen petti. Pystyn suhteeseen vain silloin kun siinä on syviä tunteita. Olen ikäisesi enkä lähde mihinkään tyytymissuhteeseen, kyllä niitä olisi ollut tarjolla mutta en halua sellaista. Otan suhteet vakavasti. Ihme että sait tuollaisen käsityksen kommentistani. En näe mitään mieltä tyytymissuhteessa kun tiedän mitä on syvä rakkaus toista kohtaan. Vähempää en halua.

Miltä itsestäsi tuntuisi jos puolisosi olisi tyytynyt sinuun? Ei rakastaisi, olisi vain koska ei saanut parempaakaan. En olisi suhteessa enää hetkeäkään. Parempi yksin kuin olla jonkun korvike.

En saanut suurta rakkauttani mutta en todellakaan "tyytynyt" nykyiseen puolisooni. Hän on ollut yli 20v paras ystäväni ja kumppanini kaikessa.

En edes odottanut tuntevani enää kenenkän kanssa suurta intohimoa ja rakkautta mutta muutamassa vuodessa ystävyys muuttui rakkaudeksi eikä sängyssäkään ole ongelmia. Erilaista mutta toimii.

Toki on asioita joita kaipaan yhä menneesä - tietynlaista läheisyyttä ja hellyyttä jota kukaan muu ei osaa antaa mutta olen onnellinen nykyisessä liitossani

Epäilen vahvasti koko termiä "elämäsi rakkaus". Sehän voi olla vaikka lemmikkikoira, jos niin päättää.

Itse aikoinaan luulin mieheni olevan se rakkaus, mutta 30 yhteisen vuoden jälkeen olen vahvasti alkanut epäillä tuota. Kas kun ihminen muuttuu ja kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En saanut. Olen yksin. Järkevää? Ei ole, koska nyt minulla ei ole lapsiakaan, joita niin toivoin.

Toivoisin tähän jotakin kommenttia niiltä, jotka kokevat oikeudekseen moralisoida ns. järkisuhteeseen ryhtyviä. Kaikki eivät kohtaa ns. suurta rakkautta koskaan tai eivät ainakaan saa tätä pitkään suhteeseen kanssaan.

Niin onko joku tullut sinulle päin naamaa moralisoimaan tyytymistä? Yleensähän me ei-tyytyjät saavat kuulla iloisia tasonalennusneuvoja.

Jos joku on suhteessa vain siksi, ettei tarvitsisi olla yksin, niin silloinhan voisi muuttaa vaikka mummonsa luo asumaan. Säälin kaikkia, jotka ovat rakkaudettomassa suhteessa.

Vaihtoehdot on "elämäni rakkaus" tai "ei ketään". En tyydy muuhun, eikä kenekään muunkaan tarvitse.

Ei mulle ole mitään "elämän rakkautta" koskaan vastaan tullutkaan. Onkohan sellaista edes olemassa. Olin jo pitkään ihan ookoon kanssa, lapsetkin tein siinä suhteessa. Nyt olen toisessa vakiintuneessa suhteessa toisen ihan ookoon kanssa. Ehkä mä alan ajatella, että rakkaus ei edes ole tunne. Että se onkin valinta.

Kaveri on ollut tällaisessa suhteessa yli 10 vuotta. Puhui jo ennen miehen tapaamista uskovansa kumppanuuteen, järjestettyyn avioliittoon jne. Sitoutuminen oli hänestä suhteen kauneus, ei tunteen palo.

Hän vaikuttaa tyytyväiseltä, mutta myös yksinäiseltä. Tätä hän halusi ja sai ja uskon, että rakastaa aidosti miestään. Arvostaa vakautta elämässään muutenkin. Välillä vaan mietin, riittääkö se hänelle lopulta.

Rakkaus?