Voisitko jättää aikuisen lapsesi kärsimään yksin hädässä, kriisissä, hirveässä tilanteessa? Ja kieltäytyä auttamasta? Ilkkua vahingoniloisena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerroin äidilleni äärimmäisessä hädässä, että minulla on itsetuhoinen olo. Hänen vastauksensa oli "Miksi sun pitää aina stressata mua? Töissä oli rankka päivä ja telkkarista tulee hakekaa kätilö. Anna mun olla rauhassa."

Anteeksi, ei saisi nauraa, mutta repesin tuosta ”telkkarista tulee Hakekaa kätilö!”.

First things first, todellakin. Ei jäänyt tärkeysjärjestys epäselväksi.

Muistan kerran jonkun kirjoittaman jutun että oli kamala tilanne, puoliso työmatkalla, äiti joutui sairaalaan, lapsille ei hoitajaa, äiti soitti itkien hädässä kaikki tutut läpi jos joku voisi ottaa hetkeksi lapset ettei tarvi tehdä hätähuostaanottoa, ja joutilas anoppi oli vastannut että en auta, kun pitää mennä postiin hakemaan Elloksen paketti :D

Kultakimpale lähimmäinen, not.

Narkkareita, päihderiippuvaisia, väkivaltaisia lapsia ei voi vaan auttaa, tukea jne.

Jos et voi rakastaa lähellä, voit rakastaa kaukaa.

Ja rukoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen. Kun mun mies jätti mut, niin ilkkui ja oli pahansuopa. Kieltäytyi auttamasta myös lapsenlapsiaan ja sanoi, että ei välitä heistä. Olemme edelleen yhteydessä, kun on pakko. Saan kuulla kunniani, jos en pidä yhteyttä (siis kysele hänen kuulumisiaan).  En enää kerro asioistani enkä oikein haluaisikaan olla tekemisissä. 

Ihan samanlainen äiti mulla. Mulle on käynyt juuri tuo sama kuin sulle ja äitini vain kriisissäni ilkkui ja ivanauroi. Ovat tehneet meidät lapset perinnöttömäksi ”ihan kiusallaan”, kukaan meistä ei tule saamaan pennin latia. Koko elämäni on kaltoinkohdellut, lapsena oli paljon väkivaltaa.

MIKSI tällainen ihminen tekee lapsia?

Pelottavia vanhempia. Mutta lakiosuudet teille lapsille tulee joka tapauksessa, eli seuraavan kerran voitte ivanauraa hänelle, että perinnöttömäksi tekeminen Suomessa on aika mahdotonta. 

Rahaa voi käyttää myös vallankäyttöön. Vanhemmat on antaneet rahaa, kuin sillä voisi ostaa huomiota ja sitoa heihin. Kohteli huonosti, mutta yrittää ostaa, jotta kulissit säilyy.

Olen oikein opetellut vaatimattoman tyylin, enkä halua rahaa. Mielummin köyhä ja vapaa.

En koskaan väisty olemasta lapseni tukena, se on aivan selvä asia.

Uskon, että tämä on sukupolveni vanhemmilla tyypillistä. Kun omaa suhdetta vanhempiin on leimannut välttelevä kiintymys ja kova kuri, ja on joutunut selviämään vaikeista paikoista emotionaalisesti täysin yksin, samaa ei halua omalle lapselle.

Tämä näyttäytyy ehkä sitten tietynlaisille ulkopuolisille niin, että sössössöö nykyvanhemmilla ei ole mitään otetta lapsiinsa ja päätä vain silitetään vaikka piiskaa ansaitsisi. Ei ole kyllä niinkään useimmiten. Joka tapauksessa itse en ikimaailmassa tule toimimaan niin, että asetun konfliktitilanteessa automaattisesti sille puolelle, joka on lastani vastaan, ja ryhtyisin vielä heti julkisesti rankaisemaan. Olen omassa kasvatuksessani kokenut sitä aivan riittämiin.

Sen sijaan kaikki osapuolet saavat sanoa sanottavansa, ja tilanne käydään läpi kotona. Yritetään löytää yhteisymmärrys siitä, mikä on mennyt vikaan, ja miten nyt toimitaan. Rangaistus voi tulla kysymykseen, mutta vahingosta en rankaise.

Lapseni haluaa aidosti toimia oikein, ja haluan sen jatkuvan niin. Itselläni tuollainen eettinen pohdiskelu jäi usein sen jalkoihin, että yritti vai välttää joutumasta huonoon valoon.

Vierailija kirjoitti:

Muistan, kun olin jäänyt 18-vuotiaana ilman opiskelupaikkaa, eikä kesätyö jatkunut enää syksyllä. Rahani riitti vuokraan ja laskuihin, mutta ei ruokaan. Toimeentulotukeen en ollut silloin oikeutettu (älkää kysykö miksi, en muista enää, mutta en sitä saanut). Kysyin äidiltäni lainaan 20€, että voisin ostaa makaronia ja porkkanoita kaupasta ja elää niillä sen kuukauden.  

Äiti pyysi minua käymään, ja kun menin, hän ilmoitti ettei ole ollut minun huoltajani viiteentoista vuoteen, ja että aikuisena saisin pärjätä omillani. 

Muistan, kun kävelin äidin luota omaan kotiini ja yritin olla itkemättä kunnes pääsisin kotiin. Siellä sitten huutoitkin ja soitin kaverilleni, joka antoi minulle sen 20€ ja istui vieläpä seuranani sen illan, ettei minun tarvitsisi olla yksin. 

Itku tuli silmään sun puolesta. Kaikkea hyvää sulle<3

Sairastahan tuollainen on, ei sitä voi tosiaan millään sotavuosilla enää selittää. Jokainen tekee ihan itse sen valintansa miten muita kohtaan käyttäytyy. Ehkä on oikeasti niin, että jotkut ihmiset ovat tehneet lapsia vain siksi että ovat kokeneet että on pakko jostain syytä. Kai sellaisesta voi katkeroitua, mutta luulisi että normaali ihminen silti vuosien saatossa väkisinkin kasvaisi rakastamaan lastaan.

Minä en voisi koskaan kuvitella kohtelevani lastani huonosti, tai ilkkuvani. Ehkä jossain äärimmäisessä tapauksessa, kuten jos lapsi on huumekoukussa ja täysin hallitsematon, olen joskus kuullut että siinä ei voi auttaa eikä oikeastaan kannatakaan jatkaa ainakaan rahan antamista, se vain mahdollistaa ongelman jatkumisen. Mutta vaikka siihen joutuisin, niin silti olisin myötämielinen ja tekisin sen minkä voisin.

Vierailija kirjoitti:

Narkkareita, päihderiippuvaisia, väkivaltaisia lapsia ei voi vaan auttaa, tukea jne.

Jos et voi rakastaa lähellä, voit rakastaa kaukaa.

Ja rukoilla.

Voi, ja pitääkin. Toki jos ei omat rahkeet riitä auttaa niin se on asia erikseen. Moni päihteisiin sortunut tai väkivaltaiseksi muuttunut on kuitenkin sinne päätynyt pitkän ajan saatossa, vähän kerrallaan. Yleensä nykytilannetta edeltää pitkä vuosiakin jatkunut sarja epäonnistumisia ja pahaa oloa, jota ei osata käsitellä, tai edes tunnistaa. Kun nämä puuttuu, apua ei osata hakea. Ne ihmiset, jotka ovat tuosta kuopasta ovat tasamaalle selvinneet, ovat hyvin usein saaneet siihen apua läheisiltään. 

On rakkautta omaa lastaan kohtaan osata auttaa silloin, kun hätä on suurin, ei vain silloin, kun mitään hätää ei ole.

En voisi kuvitellakaan hylkääväni omia lapsiani, olivat minkä ikäisiä tahansa. Minut ja sisarukseni on pitkälti jätetty pärjäämään omillamme, ja lapsuus oli yhtä helvettiä kaikille, vaikkei edes asuttu samoissa kodeissa. Äidin suvussa koko porukka on samanlaista, niin aikuisia kuin vielä alaikäisiäkin lapsiaan vähätteleviä, nälviviä, lastenkodilla uhkailevia. Itsellenikin naurettiin, kun opiskelut aloitettuani haaveilin muutosta. En saanut siihen lupaa, koska "eihän sinusta ole pärjäämään". Vuotta myöhemmin karkasin, ja siitä lähtien tehnyt juuri sitä mihin en pystynyt - pärjännyt. Opetellut elämisen taidot omillani, rutiineista, pyykinpesusta ja terveellisen ruoan syömisestä lähtien. Mitään näistä en kotoa saanut. Olen pyrkinyt elämässäni ensisijaisesti olemaan toisenlainen ihminen, kuin vanhempani olivat, ja siksi pyrin myös äitinä toimimaan toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerroin äidilleni äärimmäisessä hädässä, että minulla on itsetuhoinen olo. Hänen vastauksensa oli "Miksi sun pitää aina stressata mua? Töissä oli rankka päivä ja telkkarista tulee hakekaa kätilö. Anna mun olla rauhassa."

Anteeksi, ei saisi nauraa, mutta repesin tuosta ”telkkarista tulee Hakekaa kätilö!”.

First things first, todellakin. Ei jäänyt tärkeysjärjestys epäselväksi.

Muistan kerran jonkun kirjoittaman jutun että oli kamala tilanne, puoliso työmatkalla, äiti joutui sairaalaan, lapsille ei hoitajaa, äiti soitti itkien hädässä kaikki tutut läpi jos joku voisi ottaa hetkeksi lapset ettei tarvi tehdä hätähuostaanottoa, ja joutilas anoppi oli vastannut että en auta, kun pitää mennä postiin hakemaan Elloksen paketti :D

Kultakimpale lähimmäinen, not.

Olin menossa synnyttämään toista lastamme ja pyysimme mieheni vanhemmilta, voisivatko he olla varalta hoitamassa vajaa 3-vuotiasta esikoistamme. Ei onnistunut, koska heidän oli pakko päästä Lappiin (keskellä kesää) juuri silloin. Kertoivat sitten vielä, että voisihan 3-vuotiaan jättää synnytyksen ajaksi yksin kotiin. 

Minusta on käsittämätöntä, että jos suomalainen nainen synnyttää elämänsä aikana keskimäärin noin 1,5 kertaa, ei voi joustaa omista kesäsuunnitelmistaan. Eivät olleet työelämässä eli ei ollut kyse kesälomasta.

Olen järkyttynyt siitä miten pahoja ja luonnehäiriöisiä vanhempia joillakin on Suomessa. Itselläni oli lapsena vaatimattomat lähtökohdat ja paljon vaikeuksiakin, mutta aina sain vanhemmiltani ehdotonta rakkautta ja he tukivat minua aina.

Vierailija kirjoitti:

Narkkareita, päihderiippuvaisia, väkivaltaisia lapsia ei voi vaan auttaa, tukea jne.

Jos et voi rakastaa lähellä, voit rakastaa kaukaa.

Ja rukoilla.

Entäs, kun lapsi on akateeminen koulut käynyt ja työt tehnyt henkilö, joka ei 17 ikävuoden jälkeen ole pyytänyt vanhemmilta penniäkään.

Henkistä tukea on kaivannut, mutta selän on kääntänyt sisarukset ja suku tilanteessa, jossa tapahtunut aivan järkyttävä rikos?

On oksettavaa huomata millainen perhe omansa on. Ihan kuin olisin valehdellut heiööe vuosia ja nyt sitten se kaikkein suurin emävale. Periaatteissani pysyn, minulla ei ole enää perhettä.

Itken kun luen kertomuksia julmista vanhemmistanne. Toivon teille kaikkea mahdollista hyvää elämässänne.

Vierailija kirjoitti:

En ikinä. Aikuinen lapseni on joskus mahdoton valinnoissaan, tekee juuri päinvastoin kun mitä neuvotaan ja ongelmia kasaantuu. Koskaan en voisi jättää häntä pulaan.

Ai vitsi, mä tunnen tällaisia aikuisvauvoja, jotka vielä 50+ iässä on äitin ja isin avun varassa, kun eihän sitä itse pysty.

Vastavuoroisuutta näissä suhteissa ei ole, vaan se käenpoika on loputtoman itsekäs ja pelkästään nokka auki odottamassa apua tilanteessa kuin tilanteessa.

Kyllä minäkin lapsiani autan oikeassa hädässä, ja perusjutuissa ihan muutenkin. Mutta sitten jos ihan ehdoin tahdoin ja jatkuvasti alkaisi sössimään asioitaan, niin silloin olisi lapsellakin aika kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuu omista teoistaan.

En siis todellakaan näe järkeväksi toiminnaksi tällaista " aina autan". Näiden lapset on lopulta niitä, jotka eläkkeenmaksupäivänäkin tuppaa sitten myöhemmin piipahtamaan kylässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En, en koskaan. Minä olen valinnut saada lapseni ja olen heidän tukenaan aina. Ehkä siksi olen järkähtämätön tämän asian suhteen, kun minut on hylätty

Minut on myös hylätty. Itsekkäät lapselliset vanhempani teki lapsia vain koska ”kuului” ja kun lapsi täytti 18, potkaistiin kotoa ja hylättiin täysin. Eivät pidä yhteyttä tai halua tavata. Eivät ole nähneet lapsiani koskaan eikä heitä siis kiinnosta olla isovanhempia.

Huh. No, varmaan parempikin ettette ole tekemisissä; lapsesi saisivat heiltä varsin omituisen mallin isovanhemmuudesta.

Tsemppiä sinulle ja perheellesi, toivottavasti elämäänne siunaantuu jostakin muita, välittäviä ja teitä tukevia ikäihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen joutunut laittamaan välit tyttäreeni poikki aina silloin tällöin. Hän teki just mitä huvitti ja kenen kanssa huvitti. Yhteyttä otti ainoastaan kun ei ollut rahaa. Toki sanoin aina että kotiin saat tulla koska vaan. Täällä on aina ruokaa ja sänky valmiina, mutta rahaa et saa. Lopulta tuli takaisin. Ensin muutamaksi päiväksi ja lopulta asui kotona puolisen vuotta. Vähitellen kokosi elämänsä, lopetti huumeiden käytön ja hankkiutua eroon oudoista kavereitaan. Hän siis asui 100 kukaan päässä. Näissä asioissa tuin tietysti. Nyt viisi vuotta myöhemmin on hyvä kuntoinen, hyvän näköinen ja hyvässä työssä oleva nuori nainen. Ehkä jos en olisi "hylännyt" häntä välillä vaan olisin jatkanut rahoitusta ja hyysäämistä niin tilanne saattaisi olla toinen.

Ja kenenkähän syytä se oli, että tyttäresi alun perin noin huonosti sopeutunut oli?

Mä ajattelen, että tottakai lapsuus ja siihen liittyvät asiat vaikuttaa aikuisuudessakin. Mutta aikuisella on myös mahdollisuus valita ja kasvaa ja hakea apua itselleen. Kyllä aikuinen on vastuussa omasta elämästään, ei enää äiti ja isi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä. Aikuinen lapseni on joskus mahdoton valinnoissaan, tekee juuri päinvastoin kun mitä neuvotaan ja ongelmia kasaantuu. Koskaan en voisi jättää häntä pulaan.

Ai vitsi, mä tunnen tällaisia aikuisvauvoja, jotka vielä 50+ iässä on äitin ja isin avun varassa, kun eihän sitä itse pysty.

Vastavuoroisuutta näissä suhteissa ei ole, vaan se käenpoika on loputtoman itsekäs ja pelkästään nokka auki odottamassa apua tilanteessa kuin tilanteessa.

Kyllä minäkin lapsiani autan oikeassa hädässä, ja perusjutuissa ihan muutenkin. Mutta sitten jos ihan ehdoin tahdoin ja jatkuvasti alkaisi sössimään asioitaan, niin silloin olisi lapsellakin aika kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuu omista teoistaan.

En siis todellakaan näe järkeväksi toiminnaksi tällaista " aina autan". Näiden lapset on lopulta niitä, jotka eläkkeenmaksupäivänäkin tuppaa sitten myöhemmin piipahtamaan kylässä.

Auttaa voi paljon muutenkin kuin paapomalla, tekemällä kaiken vaikean puolesta, ratkomalla sotkut puolesta tai syytämällä rahaa. Se on vanhemmalla peiliin katsomisen paikka, jos itse lapsensa siihen opettaa kun ei muuta osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen. Kun mun mies jätti mut, niin ilkkui ja oli pahansuopa. Kieltäytyi auttamasta myös lapsenlapsiaan ja sanoi, että ei välitä heistä. Olemme edelleen yhteydessä, kun on pakko. Saan kuulla kunniani, jos en pidä yhteyttä (siis kysele hänen kuulumisiaan).  En enää kerro asioistani enkä oikein haluaisikaan olla tekemisissä. 

Ihan samanlainen äiti mulla. Mulle on käynyt juuri tuo sama kuin sulle ja äitini vain kriisissäni ilkkui ja ivanauroi. Ovat tehneet meidät lapset perinnöttömäksi ”ihan kiusallaan”, kukaan meistä ei tule saamaan pennin latia. Koko elämäni on kaltoinkohdellut, lapsena oli paljon väkivaltaa.

MIKSI tällainen ihminen tekee lapsia?

Pelottavia vanhempia. Mutta lakiosuudet teille lapsille tulee joka tapauksessa, eli seuraavan kerran voitte ivanauraa hänelle, että perinnöttömäksi tekeminen Suomessa on aika mahdotonta. 

Rahaa voi käyttää myös vallankäyttöön. Vanhemmat on antaneet rahaa, kuin sillä voisi ostaa huomiota ja sitoa heihin. Kohteli huonosti, mutta yrittää ostaa, jotta kulissit säilyy.

Olen oikein opetellut vaatimattoman tyylin, enkä halua rahaa. Mielummin köyhä ja vapaa.

Meillä oli appivanhempien puolelta tätä. Ensin maireasti oltiin ”apuna”, puoliväkisin ostettiin lastenvaunuja ja ja sitä sun tätä, vaikkei pyydetty. Ja hetken päästä alettiin vaatimaan kaikkia mahdollisia juttuja meiltä, ”koska vaunutkin teille ostettiin”. Jos emme sillä hetkellä toteuttaneet pyyntöjä, ne saattoivat olla vaikka sellaisia että miehen piti työpäivän jälkeen lähteä välittömästi ajamaan mökille siirämään painava kukkaruukku, he tulivat ovelle hakemaan jotain ostamaansa tavaraa pois.

Kyllästyttiin tähän, laskettiin rahassa mitä roinat on maksaneet, haettiin pankista laina ja annettiin rahat heille. Siihen loppui se pompottelu.

Mä olen joutunut myös aikuisena vanhempieni hylkäämäksi, ja vielä siten että sisarusta suositaan todella rajusti. En tajua miten he selittävät itselleen sen sisaruksen suosimisen - sisarus on saanut myös valtavasti rahaa ja isoja hankintoja, ja nyt sisarukselle vanhemmat tekee omakotitaloa lahjaksi. Vanhemmat siis lahjoitti tontin ja maksaa sen talon rakentamisen (ja tekevät itse siellä töitä myös).

Mä en ole saanut pennin latia koskaan, siis täysi-ikästyttyäni. Vanhemmat selittelee ihan ihme selityksiä puhelimessa noille hankinnoille, siis tyyliin sisarus niin tarvii omaa asuntoa joten ostettiin sille kaksio. Sisarus niin tykkää asua omakotitalossa niin tehdään sille talo.

Kyllähän minäkin tykkään, mutta heitä ei se kiinnosta eikä he minulle koskaan halua mitään lahjalsi hankkia.

ja nyt siis EN VÄITÄ että vanhempien kuuluu auttaa tuolla lailla. Ei tietenkään kuulu. Mutta JOS auttavat niin sen pitäisi olla tasapuolista. Kyllä mua suoraan sanoen suututtaa katsoa kun sisarus saa upouuden 170 neliön omakotitalon ilman että itse maksaa penniäkään.

En tiedä enkä jaksa suuttumukselta selvittää miten tuo lain mukaan menee, onko ennakkoperintö tai suosiolahja tai vastaava.

Mä elän omaa elämääni, vanhempani ei kuulu siihen koska he eivät halua. Ainoat yhteydenpidot on sitä että ne soittaa ja kertoo mulle, mitä sisarukselle ovat hankkineet, ja sitten hehkuttaa sitä puhelussa. Ihan kuin tahallaan haluaisi hieroa mun naamaan tuon epäreiluuden. Muuta syytä en tuolle käytökselle keksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä. Aikuinen lapseni on joskus mahdoton valinnoissaan, tekee juuri päinvastoin kun mitä neuvotaan ja ongelmia kasaantuu. Koskaan en voisi jättää häntä pulaan.

Ai vitsi, mä tunnen tällaisia aikuisvauvoja, jotka vielä 50+ iässä on äitin ja isin avun varassa, kun eihän sitä itse pysty.

Vastavuoroisuutta näissä suhteissa ei ole, vaan se käenpoika on loputtoman itsekäs ja pelkästään nokka auki odottamassa apua tilanteessa kuin tilanteessa.

Kyllä minäkin lapsiani autan oikeassa hädässä, ja perusjutuissa ihan muutenkin. Mutta sitten jos ihan ehdoin tahdoin ja jatkuvasti alkaisi sössimään asioitaan, niin silloin olisi lapsellakin aika kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuu omista teoistaan.

En siis todellakaan näe järkeväksi toiminnaksi tällaista " aina autan". Näiden lapset on lopulta niitä, jotka eläkkeenmaksupäivänäkin tuppaa sitten myöhemmin piipahtamaan kylässä.

Tämä palsta on täynnä näitä . Pidetään huonona vanhempana jos ei osta lapselle asuntoa tai anna 50k rahaa pörssisijoituksiin.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen. Kun mun mies jätti mut, niin ilkkui ja oli pahansuopa. Kieltäytyi auttamasta myös lapsenlapsiaan ja sanoi, että ei välitä heistä. Olemme edelleen yhteydessä, kun on pakko. Saan kuulla kunniani, jos en pidä yhteyttä (siis kysele hänen kuulumisiaan).  En enää kerro asioistani enkä oikein haluaisikaan olla tekemisissä. 

Mikä on se pakko, minkä takia täytyy olla yhteydessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä. Aikuinen lapseni on joskus mahdoton valinnoissaan, tekee juuri päinvastoin kun mitä neuvotaan ja ongelmia kasaantuu. Koskaan en voisi jättää häntä pulaan.

Ai vitsi, mä tunnen tällaisia aikuisvauvoja, jotka vielä 50+ iässä on äitin ja isin avun varassa, kun eihän sitä itse pysty.

Vastavuoroisuutta näissä suhteissa ei ole, vaan se käenpoika on loputtoman itsekäs ja pelkästään nokka auki odottamassa apua tilanteessa kuin tilanteessa.

Kyllä minäkin lapsiani autan oikeassa hädässä, ja perusjutuissa ihan muutenkin. Mutta sitten jos ihan ehdoin tahdoin ja jatkuvasti alkaisi sössimään asioitaan, niin silloin olisi lapsellakin aika kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuu omista teoistaan.

En siis todellakaan näe järkeväksi toiminnaksi tällaista " aina autan". Näiden lapset on lopulta niitä, jotka eläkkeenmaksupäivänäkin tuppaa sitten myöhemmin piipahtamaan kylässä.

Tämä palsta on täynnä näitä . Pidetään huonona vanhempana jos ei osta lapselle asuntoa tai anna 50k rahaa pörssisijoituksiin.

Höpöhöpö.

Pennin latia en ole 17 ikävuoden jälkeen pyytänyt. Olen pyytänyt olemaan vieraana kotonani ilman, että kotiani jäejestellään. Olen pyytänyt tulla kuulluksi, että minua kunnioitettaisiin, jos jotakin kiellän....

Ei toteudu.