Voisitko jättää aikuisen lapsesi kärsimään yksin hädässä, kriisissä, hirveässä tilanteessa? Ja kieltäytyä auttamasta? Ilkkua vahingoniloisena?

Vierailija kirjoitti:

Muistan, kun olin jäänyt 18-vuotiaana ilman opiskelupaikkaa, eikä kesätyö jatkunut enää syksyllä. Rahani riitti vuokraan ja laskuihin, mutta ei ruokaan. Toimeentulotukeen en ollut silloin oikeutettu (älkää kysykö miksi, en muista enää, mutta en sitä saanut). Kysyin äidiltäni lainaan 20€, että voisin ostaa makaronia ja porkkanoita kaupasta ja elää niillä sen kuukauden.  

Äiti pyysi minua käymään, ja kun menin, hän ilmoitti ettei ole ollut minun huoltajani viiteentoista vuoteen, ja että aikuisena saisin pärjätä omillani. 

Muistan, kun kävelin äidin luota omaan kotiini ja yritin olla itkemättä kunnes pääsisin kotiin. Siellä sitten huutoitkin ja soitin kaverilleni, joka antoi minulle sen 20€ ja istui vieläpä seuranani sen illan, ettei minun tarvitsisi olla yksin. 

Samanikäisenä minun äitini suuttui kun en opiskelujen rankkuudesta johtuen jaksanut matkustaa hänen luokseen jouluksi. Katkaisi välit ja kertoi kuinka olin pilannut hänen joulutunnelmansa. Jätti myös samalla tukematta rahallisesti, jokainen tietää ettei 200€ opintotuella pärjää. Sain jo aikuiselta veljeltä rahaa ruokaan. Homma päättyi niinnettä minä anelin anteeksiantoa koska en tiennyt miten muuten selviäisin tuon ajan. Annoin tuon ihmisen kontrolloida elämääni liian kauan, samalla kuunnellen kuinka kaikki elämänvalintani oli väärin, koska ne ei olleet hänen valintojaan. Jopa, kun seisoin omilla jaloillani, pääsin työelämään ja perustin perheen, ostin talon jne, ne oli kaikki vääränlaisia. Nämä vain jäävuorenhuippuja. Apua ei tullut ikinä kun olisin sitä tarvinut lasten sairastellessa tai jos olisin itse tarvinut vaikka muutossa apua. Syyllisti jos menin ystävän kanssa jonnekin jne.

Nyt itkuporaa kun en käytä harvoja vapaailtojani hänen omakotitalonsa töihin, kun hän ei vanhana niihin enää kykene. Itkee miten omat lapset on hylänneet. Jännää tosiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voisin. Kun uudestaan ja uudestaan oma lapsi tekee vastoin ohjeita, normeja ja lakia, niin en ryhdy paapomaan ja selvittämään, ainoastaan ilmoitan, että keitit itse soppasi. Saa olla kamala hätä ja saa itkeä, mutta niin kauan kun minä mahdollistan tyrimisen, niin niin pitkään lapsi elämäänsä hajottaa.

Veljeni eli vastoin normeja ja isäni ”pelasti” hänet monesti ongelmista, välillä ryhdistäytyi ja sitten taas mentiin. Tuli lopulta se viimeinen päivä ja uskon, ettei isäni olisi ikinä selvinnyt surustaan, jos olisi jättänyt auttamatta.

Varmasti mahdollisti ja pitkitti lopputulemaa, mutta surussaan helpotti se, että yritti parhaansa mukaan auttaa. Tuskin olisi koskaan itselleen anteeksi antanut, jos olisi veljeni yksin jättänyt.

Lapset eivät ole vanhempiensa jatkeita, vaikka miten yrität heidät kasvattaa, kuten sinut on hyvin kasvatettu ja mikä on oikein. Aina löytyy niitä, jotka kapinoivat ja elävät oman päänsä mukaan, silti harvalla vanhemmalla on sydäntä jättää lastansa pulaan.

JOs ei osaa ja raaski jättää lastaan " pulaan" on oikeasti huono vanhempi. Tässäkin tapauksessa isäsi todennäköisesti nimenomaan vain mahdollisti veljesi ongelmia ja edisti kuolemaa.

Mun ex-mies oli heroinisti ja hänen vanhempansa myös auttoivat häntä aina. Eli pitkittivät ja mahdollistivat ongelmaa. Kun mä tulin kuvioihin, totesin että nyt loppui lässytykset ja paapomiset, aikuinen mies ryhdistäytyy ja alkaa ihan itse hoitamaan itseään kuiville, kun kerran halua oli.

Ja n. vuodessa se onnistuikin. Kunhan se paapomien ja mahdollistaminen ja loputon ymmärtäminen loppui. En mäkään mikää hirviö ollut, tuin kaikin tavoin sitä normaalia elämää, mutta en kuunnellut mitään selittelyitä tai sössötyksiä silloin kun retkahti, saati alkanut siinä tilanteessa säälimään. En siivoillut jälkiä, päin vastoin jätin näkyville, ja käskin itse aina katsoa mitä oli tehnyt ja siivoamaan selvin päin sotkunsa.

En penniäkään antanut sakkoihin ja velkoihin, vaan itse maksoin kaiken lopulta viimeistä penniä myöten.

Ja nyt on sitten ollut jo yli 20 vuotta kuivilla. Ystäväni seurusteli aikanaan exäni kaverin kanssa, ja oli tuollainen paapoja ja ymmärtäjä. Se kaveri ei ole vieläkään kuivilla, vaan löytänyt rinnalleen aina vaan uusia " auttajia".

Kunpa ihmiset enemmän tajuaisivat, että kuten tuon yllä olevan tapauksen isällä, hirveän usein se vääränlainen "auttaminen" ei lähde sen autettavan tarpeista, vaan nimenomaan "auttajan" syyllisyydentunnoista. Ja silloin mennään metsään ja lujaa, ei suinkaan oikeasti auteta toista, vaan helpotetaan omaa oloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä. Aikuinen lapseni on joskus mahdoton valinnoissaan, tekee juuri päinvastoin kun mitä neuvotaan ja ongelmia kasaantuu. Koskaan en voisi jättää häntä pulaan.

Ai vitsi, mä tunnen tällaisia aikuisvauvoja, jotka vielä 50+ iässä on äitin ja isin avun varassa, kun eihän sitä itse pysty.

Vastavuoroisuutta näissä suhteissa ei ole, vaan se käenpoika on loputtoman itsekäs ja pelkästään nokka auki odottamassa apua tilanteessa kuin tilanteessa.

Kyllä minäkin lapsiani autan oikeassa hädässä, ja perusjutuissa ihan muutenkin. Mutta sitten jos ihan ehdoin tahdoin ja jatkuvasti alkaisi sössimään asioitaan, niin silloin olisi lapsellakin aika kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuu omista teoistaan.

En siis todellakaan näe järkeväksi toiminnaksi tällaista " aina autan". Näiden lapset on lopulta niitä, jotka eläkkeenmaksupäivänäkin tuppaa sitten myöhemmin piipahtamaan kylässä.

Tämä palsta on täynnä näitä . Pidetään huonona vanhempana jos ei osta lapselle asuntoa tai anna 50k rahaa pörssisijoituksiin.

Höpöhöpö.

Pennin latia en ole 17 ikävuoden jälkeen pyytänyt. Olen pyytänyt olemaan vieraana kotonani ilman, että kotiani jäejestellään. Olen pyytänyt tulla kuulluksi, että minua kunnioitettaisiin, jos jotakin kiellän....

Ei toteudu.

Nyt olisi hyvä ymmärtää, että tässä on kyse kahdesta erilaisesta asiasta.

Eihän se nyt ( paitsi av-palstalla ) ole niin, että se on joko vanhemmat tai lapset, jotka on automaattisesti perseestä.

ON hirveitä vanhempia, ja hirveitä lapsia. ON vanhempia jotka ei oikeasti auta ja on sadistisia kusipäitä. Sitten on lapsia, joilla on asiat vinksahtaneet, ja jotka kokee että heillä on loputon oikeus saada aina vaan kaikkea vanhemmiltaan, ja mitään vastuuta omasta elämästä ei ole.

Nämä harvoin osuvat samaan perheeseen, paitsi noissa joissain narsisti-tapauksissa, joissa yhdelle lapselle ( yleensä vastuuttomalle kiukuttelijalle) annetaan kaikki, ja se kiltti jää ilman.

Siksi on ihan järkevää myös keskustella siitä, millainen apu on oikeaa auttamista, ja missä tilanteissa. Aina ja joka tilanteessa täysin kritiikitön auttaminen, ja varsinkin rahan antaminen ei ole järkevää.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen. Kun mun mies jätti mut, niin ilkkui ja oli pahansuopa. Kieltäytyi auttamasta myös lapsenlapsiaan ja sanoi, että ei välitä heistä. Olemme edelleen yhteydessä, kun on pakko. Saan kuulla kunniani, jos en pidä yhteyttä (siis kysele hänen kuulumisiaan).  En enää kerro asioistani enkä oikein haluaisikaan olla tekemisissä. 

Mikä pakko?

Ei ole. Se on sinun oma valintasi!

Ja jos et ole tekemisissä niin et kuule kunniaasikaan.

Ärsyttää tällaiset marttyyrit, jotka ITSE alistuu huonolle kohtelulle ja sitten valittaa vaikka ei olisi mikään pakko. Elämässä ei ole mikään pakko kuin kuolla ja siihenkin pystyy paljon itse vaikutamaa.

Valitse seurasi, äläkä vain tyydy.

T. Vanhempansa "hylännyt"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen. Kun mun mies jätti mut, niin ilkkui ja oli pahansuopa. Kieltäytyi auttamasta myös lapsenlapsiaan ja sanoi, että ei välitä heistä. Olemme edelleen yhteydessä, kun on pakko. Saan kuulla kunniani, jos en pidä yhteyttä (siis kysele hänen kuulumisiaan).  En enää kerro asioistani enkä oikein haluaisikaan olla tekemisissä. 

Ihan samanlainen äiti mulla. Mulle on käynyt juuri tuo sama kuin sulle ja äitini vain kriisissäni ilkkui ja ivanauroi. Ovat tehneet meidät lapset perinnöttömäksi ”ihan kiusallaan”, kukaan meistä ei tule saamaan pennin latia. Koko elämäni on kaltoinkohdellut, lapsena oli paljon väkivaltaa.

MIKSI tällainen ihminen tekee lapsia?

Viheliäiset vanhemmat. Olen pahoillani.

"Perintökaaren mukaan perinnöttömäksi tekemisestä on määrättävä testamentissa ja samalla mainittava määräyksen peruste. Huonot välit tai riidat eivät riitä perusteeksi perinnöttä jättämiseen. Riittävä peruste on esimerkiksi vankilatuomio vakavasta rikoksesta."

Vierailija kirjoitti:

Muistan, kun olin jäänyt 18-vuotiaana ilman opiskelupaikkaa, eikä kesätyö jatkunut enää syksyllä. Rahani riitti vuokraan ja laskuihin, mutta ei ruokaan. Toimeentulotukeen en ollut silloin oikeutettu (älkää kysykö miksi, en muista enää, mutta en sitä saanut). Kysyin äidiltäni lainaan 20€, että voisin ostaa makaronia ja porkkanoita kaupasta ja elää niillä sen kuukauden.  

Äiti pyysi minua käymään, ja kun menin, hän ilmoitti ettei ole ollut minun huoltajani viiteentoista vuoteen, ja että aikuisena saisin pärjätä omillani. 

Muistan, kun kävelin äidin luota omaan kotiini ja yritin olla itkemättä kunnes pääsisin kotiin. Siellä sitten huutoitkin ja soitin kaverilleni, joka antoi minulle sen 20€ ja istui vieläpä seuranani sen illan, ettei minun tarvitsisi olla yksin. 

Eli sun äiti oli hylännyt sut kolmevuotiaana? Kuinka sä tuollaiselta ihmiseltä sitten pyysit apua?

Miksi olette näiden ikävien ihmisten kanssa missään tekemisissä?

Itselläni auttoi paljon kun ymmärsi ettei ole pakko olla. Oli istten sukulaisesta tai kaverista kyse. Voin itse valita sen kenen kanssa olen tekemisissä. 

Nyt en enää ole tekemisissä tiettyjen sukulaisten kanssa. Yksi näistä on isäni. Vain te itse voitte vaikuttaa omaan elämäänne. Ketään toista ihmistä et voi muuttaa, vain itseään.

Valitkaa seuranne tarkasti. Jos haluat tietää millainen olen, katso ystäviäni ympäriltäni.

Oletko sinä hirviö äitisi kaltainen vai millainen? Se selvinnee ympärilläsi olevista ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Ilkkua vahingoniloisena, en usko että koskaan. Mutta peli-tai huumeongelmaista voi olla mahdoton auttaa. Ei ole ihan mustavalkoinen aihe. Jos olisin monesti jo auttanut ja aina samat ongelmat tulisi uudestaan, voi olla että olisi käännettävä selkä jossakin vaiheessa. Toivottavasti tällaista tilannetta ei koskaan tule.

Näen, että "hylkääminen" on monesti juuri sitä auttamista. Peliongelmat (rahapelit, tietokonepelit), huumeet, väkivaltarikokset, raivokohtaukset vanhempia kohtaan ovat mielestäni sellaisia syitä joiden kohdalla jossain vaiheessa menee raja jonka jälkeen yhteydenpidon jatkaminen on vain ongelmien mahdollistamista. Mutta näissäkin tilanteissa hyvät vanhemmat odottavat kenties vuosia,

josko lapsi vielä pääsi jaloilleen ja voisi taas jatkaa kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen. Kun mun mies jätti mut, niin ilkkui ja oli pahansuopa. Kieltäytyi auttamasta myös lapsenlapsiaan ja sanoi, että ei välitä heistä. Olemme edelleen yhteydessä, kun on pakko. Saan kuulla kunniani, jos en pidä yhteyttä (siis kysele hänen kuulumisiaan).  En enää kerro asioistani enkä oikein haluaisikaan olla tekemisissä. 

Miksi olet tekemisissä jos et halua eikä äiti välitä lapsistasi? Oletko masokisti?

Sua ei varmaan kukaan  p u u k o l l a k a a n  uhkaa ja pakota soittamaan/menemään kylään. Miksi silloin menet kiduttamaan itseäsi.

Eikö teillä ole mitään itsekunnioitusta, ettekö arvosta itseänne niin paljon että ymmmärrätte ettette ansaitse tuollaista käytöstä vaan ansaitsette paljooooon parempaa.

Tämä on hyvä ketju. Oletteko myös huomanneet sellaista näissä suurten ikäluokkien äideissä, että heille lapsi (ainakin omansa) on vaan joku sellainen pelle ja hassu vajaamielinen lemmikki, jolle nauretaan ja jonka kustannuksella pidetään hauskaa? Tätä pääsee tarkkailemaan etenkin kun ovat tuleet isoäidiksi. Lapsen kömpelyys, yritykset puhua, itkeminen ja kaikki on kuin jotakin suurta sketsinumeroa heille, ihan riippumatta siitä miltä siitä ”pellestä” itsestään tuntuu. Nauretaan lapselle ei lapsen kanssa. Heilutellaan ja hytkytetään lasta joka näyttää lähinnä hämmentyneeltä ja ai kun on hauskaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvä ketju. Oletteko myös huomanneet sellaista näissä suurten ikäluokkien äideissä, että heille lapsi (ainakin omansa) on vaan joku sellainen pelle ja hassu vajaamielinen lemmikki, jolle nauretaan ja jonka kustannuksella pidetään hauskaa? Tätä pääsee tarkkailemaan etenkin kun ovat tuleet isoäidiksi. Lapsen kömpelyys, yritykset puhua, itkeminen ja kaikki on kuin jotakin suurta sketsinumeroa heille, ihan riippumatta siitä miltä siitä ”pellestä” itsestään tuntuu. Nauretaan lapselle ei lapsen kanssa. Heilutellaan ja hytkytetään lasta joka näyttää lähinnä hämmentyneeltä ja ai kun on hauskaa.

Olipas hyvä kommentti, joka kiteytti täydellisesti tunteeni äitiäni kohtaan. Olen ollut hänelle lapsuudesta saakka juurikin tuollainen "vajaamielinen lemmikki", jonka saa nakitettua syyllistämällä tekemään puolestaan ihan mitä tahansa, ja jota pidetään pilkkanaan ja jolle nauretaan. Se, joka ei ole yhtä kyvykäs kuin muut lapsensa.

Lapsuudessa kutsui minua pilkkaavilla lempinimillä räkänaurua röhnöttäen, vaikka itse suutuin ja usein myös itkin turhautumistani kyseisten lempinimien kohdalla. Itkemisestä suututtiin ja haukuttiin lisää. Pilkkasi myös usein, että olen kömpelö kuin norsu posliinikaupassa, ja täten en saa aloittaa myöskään mitään harrastusta, jossa vaaditaan fyysistä tarkkuutta tai tehdään haastavia liikkeitä. Antoi sisarusten hakata ja haukkua koko lapsuuden ja nauroi minulle heidän mukanaan ja kehoitti kasvattamaan paksun nahkan, koska "noin herkkänahkaiset ei tässä maailmassa pärjää."

Edelleen sama meno jatkuu, kutsuu perhepäivälliselle ja jättää kertomatta kutsuneensa myös veljeni, jonka kanssa en ole missään tekemisissä. Veljeni haukkuu ja sortaa koko lounaan äidin nauraa rätkättäessä hänen mukanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen. Kun mun mies jätti mut, niin ilkkui ja oli pahansuopa. Kieltäytyi auttamasta myös lapsenlapsiaan ja sanoi, että ei välitä heistä. Olemme edelleen yhteydessä, kun on pakko. Saan kuulla kunniani, jos en pidä yhteyttä (siis kysele hänen kuulumisiaan).  En enää kerro asioistani enkä oikein haluaisikaan olla tekemisissä. 

Ihan samanlainen äiti mulla. Mulle on käynyt juuri tuo sama kuin sulle ja äitini vain kriisissäni ilkkui ja ivanauroi. Ovat tehneet meidät lapset perinnöttömäksi ”ihan kiusallaan”, kukaan meistä ei tule saamaan pennin latia. Koko elämäni on kaltoinkohdellut, lapsena oli paljon väkivaltaa.

MIKSI tällainen ihminen tekee lapsia?

Pelottavia vanhempia. Mutta lakiosuudet teille lapsille tulee joka tapauksessa, eli seuraavan kerran voitte ivanauraa hänelle, että perinnöttömäksi tekeminen Suomessa on aika mahdotonta. 

Sivuheittona vaan, että ikävä kyllä. Minä oikein haluaisini että äitini tekisi minut perinnöttömäksi ettei tarvitsisi olla koko asian kanssa missään tekemisissä kun hän potkaisee tyhjää. Katkaisin välit 20 vuotta sitten. Aion kyllä luopua perinnöstä kokonaan sillä en halua sieltä yhtään mitään, ikävä kyllä luopua ei voi etukäteen. Äitini tekisi minut perinnöttömäksi varmasti jos voisi. Minulle se olisi pelkästään helpotus. 

Kyllähän täälläkin moni on viime aikoina ilmoittanut esimerkiksi että hylkäisi, h*kkaisi ja t*ppaisi oman lapsen, jos tämä olisi väkivaltainen sadisti kiusaaja joka aiheuttaisi toisen kuoleman tms. Se on vähän miltä kantilta asioita katsoo.

Lapseni ovat jo yli 40 v, mutta ovat tärkeimmät ihmiset elämässäni. Autan heitä aina, jos tarvii ja välillä, vaikka ei tarvitsekaan.

Ole itse köyhästä perheestä ja taloudellista tukea en ole saanut.

Nyt olemme miehen kanssa hankkineet pienistä tuloista huolimatta sen verran omaisuutta, että lasten ja lastenlasten tulevaisuus on pitkälle turvattu, jos elämä heittellee heitä pahasti.

Ainoa tyttäremme, introvertti luonteeltaan, normaali lapsi, rakastettu mutta ei kuitenkaan passattu vaan pienestä opetettu oma-aloitteisuuteen.

Yläasteella koulukiusausta koska muuttunut entistä hiljaisemmaksi, kaverit hyljänneet. Masennus, ei kyennyt nousemaan sängystä, raivokohtaukset.

Perheneuvola, ei apua, mielisairaala. Ei tullut koskaan enää ennalleen.

Ei ole halunnut lähteä omaan asuntoon, koska älykkyys taantunut, eikä vaan opi joitain asioita. Työkyvyttömyyseläkkeellä. On jo 40 vuotias.

Meillä on iso, kaunis omakotitalo ja on tilaa. Saa asua kotona. Mieli pysyy hyvänä lääkityksellä. Ei ole ystäviä, koska kukaan ei ymmärrettävistä syistä halua seurustella syrjäytyneen persoonallishäiriöisen kanssa.

Osallistuu kodin töihin, hoitaa vuorollaan kauppa-asioita, lenkkeilee paljon, osallistuu kesäisin puutarhanhoitoon. Ei kuitenkaan kovasti mielenkiintoa mihinkään. Meidän perheelle tämä sopii, tällä mennään. Tarkoitus kuitenkin tulevaisuudessa hankkia hänelle oma asunto kun tulemme vanhoiksi. Pärjää kyllä kun perusasiat osaa hoitaa, ehkä saadaan hänelle sitten joku tukihenkilö

joka voi auttaa sellaisissa asioissa mihin ei kykene.

Olen edellisen jutun kirjoittaja ja olen sodanjälkeiseen sukupolveen kuuluva, Valittelut teille joita suuret ikäluokat on kohdelleet väärin, ja hienoa että olette selvinneet. Tämä ei kyllä onneksi ole ollut mitenkään yleistä. En ole aikaisemmin kuullut tällaista. Eli puolustan meitä, ei yleistetä.

Aikaisemmista sukupolvista tiedän, että pakon sanelemana on köyhistä oloista jouduttu jo varhain lähtemään piioiksi ja rengeiksi isompiin taloihin. Ja yhteydet kotipaikkakuntiin usein jääneet. Ajat ovat olleet eri. Myös aviottomat lapset olleet suuri häpeä ja monesti ajettu pois kotoa, joka on ollut todella julmaa. Silloin ei ole ollut yhteiskunnan tukea.

Kukaan ei voi koskaan tietää mitä omista lapsistaankaan tulee vaikka kuinka parhaansa yrittää. Geenejä voi tulla esivanhemmilta ja ympäristötekijät vaikuttaa. Tänä päivänä on kiusaamiset, huumeet ym.

Onneksi meillä yhteiskunta (veronmaksajat) auttaa, vanhemmat voi pestä kätensä tai kulkea vierellä, kuka mitenkin parhaaksi näkee.