Voisitko jättää aikuisen lapsesi kärsimään yksin hädässä, kriisissä, hirveässä tilanteessa? Ja kieltäytyä auttamasta? Ilkkua vahingoniloisena?

Kyllä voisin. Kun uudestaan ja uudestaan oma lapsi tekee vastoin ohjeita, normeja ja lakia, niin en ryhdy paapomaan ja selvittämään, ainoastaan ilmoitan, että keitit itse soppasi. Saa olla kamala hätä ja saa itkeä, mutta niin kauan kun minä mahdollistan tyrimisen, niin niin pitkään lapsi elämäänsä hajottaa.

Vanhin lapseni on parikymppinen ja tottakai autan häntä tarvittaessa. Hänellä on opinnot kesken, enkä tiedä valmistuuko ikinä sairautensa takia. Hän ei juurikaan pyydä mitään koskaan, mutta jos pyytää, niin tiedän että sitten on oikeasti tarve.

Onhan se jo täysi-ikäinen, mutta itse en saanut mitään apua kotoa nuorena ja en halua omaa lasta jättää tyhjän päälle. Muistan kyllä vielä itse ne ajat, kun viikkoja elin kaurapuurolla. Muuhun ei ollut varaa.

Hänen isänsä ilmoitti jo vuosia sitten, että on turha sitten ikinä pyytää mitään. Elatustuet maksoi pitkin hampain siihen asti kun oli pakko. Eipä se isä ole kyllä pitänyt yhteyttäkään sen jälkeen kun lapsi täytti 18. Omien sanojensa mukaan pakkotaakka tipahti juuri harteilta ja jokainen saa pärjätä omillaan.

Ap tässä vielä, korostan että suvussani esiintyvä aikuisen lapsen täydellinen hylkääminen koskee siis HYVIÄ ja kunnollisia lapsia. Kellään ei ole mitään alko/huume/velkaongelmaa. Vaan nämä aikuiset lapset - itsekin kuulun tähän sakkiin - ovat koulutettuja, työssäkäyviä, perheellisiä, kunnollisia kaikin puolin.

Suvussa vaan on se meno että vanhemmat ovat jotenkin vihamielisiä, aggressiivisia, torjuvia ja ilkeitä aikuisia lapsia kohtaan.

Itse olen hyvä vanhempi siksi että teen ihan kaiken - siis todella kaiken - täysin päinvastoin kuin vanhempani.

Jännä detalji on se että nää vanhempani (eivät vain mun vanhemmat vaan muutkin tässä suvussani, tää on siis tapa toimia) kuitenkin itse vaatien odottavat että HEITÄ sitten pitää auttaa ja hyysätä ja hoivata vanhana. Isänikin taannoin tiuskaisi puhelussa että hän sitten ei laitokseen mene vaan sitä varten on akkoja talossa palvelemassa häntä. (Viittasi meihin lapsiin, meitä on kolme tytärtä). Todella outo oletus että itse kieltäytyy auttamasta ikinä mitään, ei välitetä lapsista, jätetään me yksin, sit kuitenkin odotetaan että lapset auttaa vanhempia. Soittelevat kerran pari vuodessa näitä vaatimuspuheluitaan, ei onneksi sen useammin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan, kun olin jäänyt 18-vuotiaana ilman opiskelupaikkaa, eikä kesätyö jatkunut enää syksyllä. Rahani riitti vuokraan ja laskuihin, mutta ei ruokaan. Toimeentulotukeen en ollut silloin oikeutettu (älkää kysykö miksi, en muista enää, mutta en sitä saanut). Kysyin äidiltäni lainaan 20€, että voisin ostaa makaronia ja porkkanoita kaupasta ja elää niillä sen kuukauden.  

Äiti pyysi minua käymään, ja kun menin, hän ilmoitti ettei ole ollut minun huoltajani viiteentoista vuoteen, ja että aikuisena saisin pärjätä omillani. 

Muistan, kun kävelin äidin luota omaan kotiini ja yritin olla itkemättä kunnes pääsisin kotiin. Siellä sitten huutoitkin ja soitin kaverilleni, joka antoi minulle sen 20€ ja istui vieläpä seuranani sen illan, ettei minun tarvitsisi olla yksin. 

Anteeksi, että kysyn, mutta miksi sanoi, ettei ollut ollut huoltaja 15 vuoteen? En tajua, miten oma vanhempi voi jättää pulaan noin :(

Oma isäni oli alkoholisti ja aiheutti kaikenlaisia tilanteita. Mutta tosi paikassa ei olisi ikimaailmassa jättänyt minua pulaan. Todisti sen myös.

Isäni oli yksinhuoltajani, äiti ei halunnut erotilanteessa mitään vastuuta mistään. 

Sanoisin että tuo on yllättävän yleinen ajatuskuvio suurten ikäluokkien parissa jotka on maalta. Siellä jotenkin ajatus oli että jos on maatila, yksi saa jatkaa sitä, kaikki muut lapset potkitaan pihalle kun tulee 18 v mittarion, ja kaikki vastuu loppuu siihen ja lapsi jätetään yksin selviämään elämässä.

Tai jos maatilaa ei ole, niin kaikki saavat hreä heti pois ettei ole liikaa ”suita ruokittavana”.

omat vanhemmat (maalta kotoisin mutta muuttaneet kaupunkiin 70-luvun alussa) oli samanlaisia eli lapset äkkiä pois ja heidän vastuu loppui siihen . Oli outoa kun muutim opiskelemaan eri kaupunkiin, niin vanhemmat lopetti kaiken yhteydenpidon enkä saanut enää mennä esim jouluksi lapsuudenkotiin. Monta joulua vietin yksin tyhjässä opiskelija-asuntolssa. En ole yhtäkään joulua viettänyt tai muuten kyläillyt sen jälkeen vanhemmillani. Näemme vain jos on jotkut suvun juhlat/hautajaiset tms. Ihan kuin jotain puolituntemattomia kaukaisia sukulaisia. Mun lapset ei edes tiedä että ne on isovanhemmat.

Olen lapseton mutta omat vanhempani osasivat tämän jo kun olin pieni. Näyttivät vielä suuresti nauttivan siitä. Enää ei olla tekemisissä.

Mulla isä auttaa tai on auttanut ennakoimattoman vaihtelevasti ja monesti myös ehdollisesti. Eli on kyllä rientänyt oikeessa hädässä apuun, tukenut rahallisesti tai kuuntelemalla. Toisinaan on arvostellut mitä julmimmilla sanoilla ja ollut kuukausia hiljaa. Ja toisinaan pyytänyt sitten minulta apua, koska on auttanut minua. Ja toisinaan sanallisesti luvannut auttaa, mutta ne ovatkin tyhjiä sanoja. Koskaan ei voi tietää, mikä vaihde on milloinkin.

Omia lapsia tulen auttamaan aina. Rakkaus ja apu ei ole mikään velka. Ruokaa saavat ja kuuntelevat korvat. Turhia en lupaa. Enkä oleta että auttavat automaattisesti minua kun olen vanha. Toivoa toki voin.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että tuo on yllättävän yleinen ajatuskuvio suurten ikäluokkien parissa jotka on maalta. Siellä jotenkin ajatus oli että jos on maatila, yksi saa jatkaa sitä, kaikki muut lapset potkitaan pihalle kun tulee 18 v mittarion, ja kaikki vastuu loppuu siihen ja lapsi jätetään yksin selviämään elämässä.

Tai jos maatilaa ei ole, niin kaikki saavat hreä heti pois ettei ole liikaa ”suita ruokittavana”.

omat vanhemmat (maalta kotoisin mutta muuttaneet kaupunkiin 70-luvun alussa) oli samanlaisia eli lapset äkkiä pois ja heidän vastuu loppui siihen . Oli outoa kun muutim opiskelemaan eri kaupunkiin, niin vanhemmat lopetti kaiken yhteydenpidon enkä saanut enää mennä esim jouluksi lapsuudenkotiin. Monta joulua vietin yksin tyhjässä opiskelija-asuntolssa. En ole yhtäkään joulua viettänyt tai muuten kyläillyt sen jälkeen vanhemmillani. Näemme vain jos on jotkut suvun juhlat/hautajaiset tms. Ihan kuin jotain puolituntemattomia kaukaisia sukulaisia. Mun lapset ei edes tiedä että ne on isovanhemmat.

Tämä on kyllä ihan käypä selitys. Luulisi vaan, että psyykkisesti suht terve ihminen tajuaisi, ettei ole reilua paapoa yhtä ja jättää toiset oman onnensa nojaan. 

Valitettavaa on.

Mulla oli vaikeat ajat, koska tapahtui jotakin todella ikävää. Toinen vanhempani hemostui ja huusi "ta*a itses!!! ta*a, ta*a, ta*a!!!!"

Sisarukseni sanoi käytännössä, että ei usko, kun kerroin. Lähisukulaisemme tappoi itsensä samoihin aikoihin kuk itse kamppailin vakavan masennuksen kanssa. Tämä minulle ta*a itses huutanut haukkui tämän itsensä lahdanneen.

Omasta mielestäni kertoo vain sukumme kylmyydestä kohdata toinen ihminen vaikealla herkellä. Tukea ei heru ja sitten nämä empaattisimmat ovat suljetulla osastolla hoitamassa itseään, kun suku on täynnä kymyyttä.

Kaltoinkohtelu kumuloituu, kun luulee, että se on normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että tuo on yllättävän yleinen ajatuskuvio suurten ikäluokkien parissa jotka on maalta. Siellä jotenkin ajatus oli että jos on maatila, yksi saa jatkaa sitä, kaikki muut lapset potkitaan pihalle kun tulee 18 v mittarion, ja kaikki vastuu loppuu siihen ja lapsi jätetään yksin selviämään elämässä.

Tai jos maatilaa ei ole, niin kaikki saavat hreä heti pois ettei ole liikaa ”suita ruokittavana”.

omat vanhemmat (maalta kotoisin mutta muuttaneet kaupunkiin 70-luvun alussa) oli samanlaisia eli lapset äkkiä pois ja heidän vastuu loppui siihen . Oli outoa kun muutim opiskelemaan eri kaupunkiin, niin vanhemmat lopetti kaiken yhteydenpidon enkä saanut enää mennä esim jouluksi lapsuudenkotiin. Monta joulua vietin yksin tyhjässä opiskelija-asuntolssa. En ole yhtäkään joulua viettänyt tai muuten kyläillyt sen jälkeen vanhemmillani. Näemme vain jos on jotkut suvun juhlat/hautajaiset tms. Ihan kuin jotain puolituntemattomia kaukaisia sukulaisia. Mun lapset ei edes tiedä että ne on isovanhemmat.

Tämä on kyllä ihan käypä selitys. Luulisi vaan, että psyykkisesti suht terve ihminen tajuaisi, ettei ole reilua paapoa yhtä ja jättää toiset oman onnensa nojaan. 

Monesti ”yhden paapominen” liittyy narsismiin. Minä ja sisarus ollaan synnytty vajaan 2v ikäerolla ihan kasarin alussa. Minä olin aina ”kiltimpi” lapsi ja tunnollinen, ahkera. Sisarus taas kiukkuinen ja tottelematon.

Silti narsisti teki minusta inhotun syntipukin ja sisarus oli kultalapsi suosikki. Lapsena oli raastavaa se eriarvoisuus, minä sain selkään ja mua haukuttiin. Sisarusta ihailtiin ja palvottiin vaikka hänen ”suorituksensa” olivat paljon huonommat kuin minun.

Ailuisena tämä sai sairaat piirteet. Sisarukselle o ostettu asunto, mökki, autoja useampi, ja lomaosake. Mä en ole saanut killinkiäkään enkä muutakaan lahjaa.

Sisaruksen lapsia hoidetaan ja perhettä autetaan. Mulle on sanottu että hoida itsesi ja perheesi, olemme isovanhempia vain sisaruksen lapsille koska ne lapset tuntuvat oikeille lapsenlapsille.

Ja tätä samaa rataa homma menee nyt kun tekevät perintösuunnitteluaan. Arvatkaa kuka jää ilman ja kelle menee koko perintö. En jaksa alkaa edes riitelemään perinnöstä.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavaa on.

Mulla oli vaikeat ajat, koska tapahtui jotakin todella ikävää. Toinen vanhempani hemostui ja huusi "ta*a itses!!! ta*a, ta*a, ta*a!!!!"

Sisarukseni sanoi käytännössä, että ei usko, kun kerroin. Lähisukulaisemme tappoi itsensä samoihin aikoihin kuk itse kamppailin vakavan masennuksen kanssa. Tämä minulle ta*a itses huutanut haukkui tämän itsensä lahdanneen.

Omasta mielestäni kertoo vain sukumme kylmyydestä kohdata toinen ihminen vaikealla herkellä. Tukea ei heru ja sitten nämä empaattisimmat ovat suljetulla osastolla hoitamassa itseään, kun suku on täynnä kymyyttä.

Kaltoinkohtelu kumuloituu, kun luulee, että se on normaalia.

Kuulostaa tutulta. Munkin äiti on sanonut mulle nuo samat sanat. Lisäksi mm. Olisi pitänyt tehdä abortti, ajaisitpa kolarin ja kävisipä huonosti, toivon sulle kaikkea ikävää ja vastoinkäymisiä, kunpa kävisi jotain että liiskaantuisit taakan alle, jne. Todella ”rakastavia” sanoja äidiltä omalle lapselleen.

Ja olen siis kaikin puolin kunnollinen. Aina yrittänyt miellyttää vanhempia ja olla kiltti ja kohtelias lapsi. Varmaan liian kiltteyteni takia äitini ilkeys sitten kukkii ja kasvaa ja jatkuu vaan yhä paheten.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavaa on.

Mulla oli vaikeat ajat, koska tapahtui jotakin todella ikävää. Toinen vanhempani hemostui ja huusi "ta*a itses!!! ta*a, ta*a, ta*a!!!!"

Sisarukseni sanoi käytännössä, että ei usko, kun kerroin. Lähisukulaisemme tappoi itsensä samoihin aikoihin kuk itse kamppailin vakavan masennuksen kanssa. Tämä minulle ta*a itses huutanut haukkui tämän itsensä lahdanneen.

Omasta mielestäni kertoo vain sukumme kylmyydestä kohdata toinen ihminen vaikealla herkellä. Tukea ei heru ja sitten nämä empaattisimmat ovat suljetulla osastolla hoitamassa itseään, kun suku on täynnä kymyyttä.

Kaltoinkohtelu kumuloituu, kun luulee, että se on normaalia.

Tuo viimeinen lauseesi oli todella hyvä. Juuri tätä tarkoitan, en vain osannut muotoilla näin hyvin. Meilläkin tätä tekee ”koko suku” (siis toisen vanhemman puoleinen) ja siksi mullakin meni pitkään ennenkuin tajusin miten sairas malli tuo on. Ap

Minä teen myös aikuisten lasteni auttamiseksi kaikkeni. Myös rahani. Rukoilen heidän puolestaan joka päivä.

Sota on aina huono perustelu, koska sotaa on kaikkialla, mutta silti muualla ei olla yhtä tunnevammaisia kuin Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Sota on aina huono perustelu, koska sotaa on kaikkialla, mutta silti muualla ei olla yhtä tunnevammaisia kuin Suomessa.

Nimenomaan. Ja suvussani on niitäkin jotka eivät olleet sodassa (kaikki miehet eivät olleet rintamalla vastoin yleistä luuloa) ja joiden sodanaikainen sukupolvi oli lämmintä ja lempeää. Mutta sitten niistä suurista ikäluokista tuli vain jotenkin tunnevammaisia ja ilkeitä.

Myös omat isovanhempani oli lempeitä ja antoivat hyvän lapsuuden vanhemmilleni. Ei ollut piiskaamista tai hakkaamista. ”Jännä” että ne mun suurten ikäluokkien vanhemmat sit kuitenkin osasi hakata minua ja sisaruksiani, niin nyrkillä, remmillä, risulla kuin sähköjohdolla. Näköjään siis ilman esimerkkiäkin oppii.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on järkyttävän yleistä. Ja samalla viimeinen tabu. Kukaan ei omalla nimellään voi tästä puhua koska äitimyytin takia syylliseksi leimataan aina se lapsi. Hirviövanhempia on suomi täynnä.

Psykiatri Martti Paloheimo kirjoitti kirjojakin sairaista suomalaiskodeista, mm. Kotivammaiset tai jotain sinnepäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on järkyttävän yleistä. Ja samalla viimeinen tabu. Kukaan ei omalla nimellään voi tästä puhua koska äitimyytin takia syylliseksi leimataan aina se lapsi. Hirviövanhempia on suomi täynnä.

Psykiatri Martti Paloheimo kirjoitti kirjojakin sairaista suomalaiskodeista, mm. Kotivammaiset tai jotain sinnepäin.

Paloheimon kirja oli hyvä, ja Palonheimo uranuurtaja koska keksi ilmiön ja sille nimen ja termit. Tätähän on ollut pitkään, mutta koska asia on tabu ja se aikuinen hylätty lapsi syyllistetään tästä (ja laitetaan syyttä häpeämään sitä kohtaloa, että vanhemmat ovat hänet hylänneet), niin asia on jotenkin yhteiskunnassa vaiettu ja lakaistu maton alle.

Mullakin ikävä kyllä useita kokemuksia siitä että jos tämä asia on tullut ilmi (eli olen vanhempieni hylkäämä) niin MUN kimppuun on hyökättyä, mua käyt arvostelemaan ja syyttämään. Jotenkin oletuksena siis se että ilman muuta ne vanhemmat on hyvät ja rakastavat, ja jos välejä ei ole niin syy on pahan lapsen!

Kellekään ei tule mieleen että ne vanhemmat on voineet olla suoraan s**tanasta. Niin vahva on se myytti ja eetos että vanhempi rakastaa lastaan.

Hyvä ketju! Vertaistukea parhaimmillaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on järkyttävän yleistä. Ja samalla viimeinen tabu. Kukaan ei omalla nimellään voi tästä puhua koska äitimyytin takia syylliseksi leimataan aina se lapsi. Hirviövanhempia on suomi täynnä.

Hirviövanhemmista tulee mieleen, että he eivät ole terveitä henkisesti. Ei henkisesti terve käyttäydy niin kuin kerrotte, eli taustalla on vakavia mielenterveysongelmia, joihin ei ole apua ja hoitoa haettu. Eivätkä useat haekaan, koska heidän minäkuvansa on mikä on ja luulevat olevansa oikeassa aina ja kaikessa.

Silloin kun läheiselta ei saa tukea vaan moitetta ja haukkumista, kannattaa jättää yhteydenpito ja alkaa elää omillaan ja ottaa opiksi siinä, ettei kohtele omia lapsiaan huonosti.

Olen joutunut laittamaan välit tyttäreeni poikki aina silloin tällöin. Hän teki just mitä huvitti ja kenen kanssa huvitti. Yhteyttä otti ainoastaan kun ei ollut rahaa. Toki sanoin aina että kotiin saat tulla koska vaan. Täällä on aina ruokaa ja sänky valmiina, mutta rahaa et saa. Lopulta tuli takaisin. Ensin muutamaksi päiväksi ja lopulta asui kotona puolisen vuotta. Vähitellen kokosi elämänsä, lopetti huumeiden käytön ja hankkiutua eroon oudoista kavereitaan. Hän siis asui 100 kukaan päässä. Näissä asioissa tuin tietysti. Nyt viisi vuotta myöhemmin on hyvä kuntoinen, hyvän näköinen ja hyvässä työssä oleva nuori nainen. Ehkä jos en olisi "hylännyt" häntä välillä vaan olisin jatkanut rahoitusta ja hyysäämistä niin tilanne saattaisi olla toinen.