Lue keskustelun säännöt.
Millä helvetillä erosta pääsee yli? Olen aivan loppu ja kyllästynyt
12.01.2021 |
Miten pääsee eteenpäin? Onko täällä ketään jolle erosta yli pääseminen on ollut todella vaikeaa, mutta lopulta jotenkin keksinyt keinot päästä yli?
Haluan vain luoda uskoa itseeni, että jonain päivänä tuska loppuu ja edes osa päivästä tuntuu elämisen arvoiselta.
Olen käynyt terapiassa ja en ole kokenut sen auttaneen. Lukuisia masennuslääkkeitä kokeiltu ja lisäksi aikaisemmin käytössä rauhoittavat ja vahvat unilääkkeet. Nykyisestä lääkkeestä hieman apua siihen, että jaksa suorittaa asiat paremmin ja touhuta paremmin lasten kanssa, mutta elämänhalu on poissa enkä vanhana unelmoijana uskalla enää unelmoida tulevasta. Elän vain päivä kerrallaan, nukun, syön, teen ruuan, teen jotain lasten kanssa, työt ja kaikki perusasiat.
Mitä ihmettä te teitte ja kauanko siinä meni, että oli helpompaa olla. Saan vieläkin paniikkikohtauksia välillä, koen voimakasta vihaa, katkeruutta, syvää surua ja elämänhalun kanssa sinnittelen. Lasten vuoksi elän, muuten en missään nimessä haluaisi, enkä koe sitä edes surullisena asiana vaan valintana jonka tekisin mielelläni jos en siirtäisi valtavaa tuskaa rakkaimmilleni ja traumatisoisi heitä.
Kommentit (143)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa, kun koet olevasi valmis siihen, tutkaile, voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle naiselle. Nyt kirjoitat, että hänen näkemisensä on tuskallista. Ihmiset usein demonisoivat kolmansia pyöriä ja laittavat kaiken heidän syykseen. Suurempi vastuu tilanteesta on exälläsi. Älä jää rypemään entiseen, vaan ajattele, että selviät tästäkin ja tulet entistä vahvemmaksi. Ole avoin myös uudelle hyvälle.
Kyllä, tietysti suurempi syyllinen on ex-mies. Tämä nainen vaan muistuttaa satuttavasta asiasta enemmän etenkin kun ei jotenkin ymmärrä, että tarvitsin/tarvitsin suruaikaa. Olin tästä kyllä hyvin avoin, eli en mitenkään salaa itkenyt asioita vaan sanoin, että tarvitsen rauhaa häneltä, koska muistuttaa vahvasta kivusta. En tiedä koska voisin antaa kummallekaan anteeksi, itseni takia toivoisin tällaisen ajan koittavan.
Ap
Miten he ovat suhtautuneet tuohon sanomiseesi ja siihen, ettet boi (ainakaan vielä) antaa anteeksi? Ovatko pyytäneet?
Eivät ole pyytäneet, koska eivät myönnä asiaa. Olivat siis yhdessä pitkään, mutta koska ”päättivät seurustelevansa vasta kuukausi virallisesta avioerosta” niin he eivät kuulemma tehneet mitään väärin. En oikein ymmärrä mitä eroa on olla yhdessä ja olla yhdessä niin, että on sovittu seurustelevansa. Mutta tämä on heidän selitys asialle.
Ja suhtautumiseen.. eivät oikein mitenkään. Pyysin esimerkiksi, että saisin hajurakoa nyt kipeimmät ajat, mutta heti viikon päästä ilmestyivät ovelleni jouluaattona kahdestaan iloisena kertomaan mitä kaikkia yhteisiä rutiineja heille on jouluna syntynyt. Tällöin ero siis tuore. Olin tietysti ystävällinen lasten ja sukulaisten edessä, mutta oven mentyä kiinni lähdin makuuhuoneeseen salaa itkemään.
Eivät he kumpikaan tunnu tajuavan tuota asiaa siis yhtään. Varmaan oli hyvä tarkoitus, mutta minulle tuo oli aivan kamala hetki, vielä se ensimmäinen joulu josta olin todella herkillä muutenkin.Ap
Miksi ihmeessä päästät heidät ovellesi jouluaattona häiritsemään? Luoja sentään. Minä olisin kyllä tehnyt selväksi, että ovelleni ei tosiaan tartte tulla. Enkä todellakaan esittäisi yhtään mitään "lasten ja sukulaisten edessä". Sanot tiukasti, että sulla on nyt ihan oma elämä, joka ei heille kuulu, ja heidän ei myöskään kuulu sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monilla naisilla tuntuu helpottavan ainaki vähä kun saavat julistaa exänsä narsistiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa, kun koet olevasi valmis siihen, tutkaile, voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle naiselle. Nyt kirjoitat, että hänen näkemisensä on tuskallista. Ihmiset usein demonisoivat kolmansia pyöriä ja laittavat kaiken heidän syykseen. Suurempi vastuu tilanteesta on exälläsi. Älä jää rypemään entiseen, vaan ajattele, että selviät tästäkin ja tulet entistä vahvemmaksi. Ole avoin myös uudelle hyvälle.
Antaa anteeksi toiselle naiselle? Nyt on kyllä menossa anteeksianto aivan väärään osoitteeseen, mitä ikinä "anteeksianto" tarkoittaakaan. Toinen nainen tai toinen mieshän ei ole koskaan se varsinainen kohde, johon tarvitsee välinsä päässään selvittää, vaan se ex, eli tässä tapauksessa mies. Viime kädessä ei edes hän, vaan sinä itse. Exän nyxä on tavallaan asiaan liittymätön lisähärpäke, häntä sinun ei tarvitse miettiä lainkaan. Aivan hakoteille menet, jos häneen keskityt. Mitään anteeksiannettavaa kellekään ei edes ole.
Luepa tarkemmin. Kirjoitin, että vastuu tilanteesta on exällä. Mutta, kyllä, on tärkeää antaa sisimmässään anteeksi myös tuolle toiselle naiselle.
Anteeksiantamisella en tietenkään tarkoita sitä, että ap:n täytyisi mennä pyytämään anteeksi. Oikeastaan siinä annetaan anteeksi itselleen, että tuntee katkeruutta sitä toista kohtaan. Se on täysin oma sisäinen prosessi. Anteeksiannon tarkoituksena on vapauttaa itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa, kun koet olevasi valmis siihen, tutkaile, voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle naiselle. Nyt kirjoitat, että hänen näkemisensä on tuskallista. Ihmiset usein demonisoivat kolmansia pyöriä ja laittavat kaiken heidän syykseen. Suurempi vastuu tilanteesta on exälläsi. Älä jää rypemään entiseen, vaan ajattele, että selviät tästäkin ja tulet entistä vahvemmaksi. Ole avoin myös uudelle hyvälle.
Kyllä, tietysti suurempi syyllinen on ex-mies. Tämä nainen vaan muistuttaa satuttavasta asiasta enemmän etenkin kun ei jotenkin ymmärrä, että tarvitsin/tarvitsin suruaikaa. Olin tästä kyllä hyvin avoin, eli en mitenkään salaa itkenyt asioita vaan sanoin, että tarvitsen rauhaa häneltä, koska muistuttaa vahvasta kivusta. En tiedä koska voisin antaa kummallekaan anteeksi, itseni takia toivoisin tällaisen ajan koittavan.
Ap
Miten he ovat suhtautuneet tuohon sanomiseesi ja siihen, ettet boi (ainakaan vielä) antaa anteeksi? Ovatko pyytäneet?
Eivät ole pyytäneet, koska eivät myönnä asiaa. Olivat siis yhdessä pitkään, mutta koska ”päättivät seurustelevansa vasta kuukausi virallisesta avioerosta” niin he eivät kuulemma tehneet mitään väärin. En oikein ymmärrä mitä eroa on olla yhdessä ja olla yhdessä niin, että on sovittu seurustelevansa. Mutta tämä on heidän selitys asialle.
Ja suhtautumiseen.. eivät oikein mitenkään. Pyysin esimerkiksi, että saisin hajurakoa nyt kipeimmät ajat, mutta heti viikon päästä ilmestyivät ovelleni jouluaattona kahdestaan iloisena kertomaan mitä kaikkia yhteisiä rutiineja heille on jouluna syntynyt. Tällöin ero siis tuore. Olin tietysti ystävällinen lasten ja sukulaisten edessä, mutta oven mentyä kiinni lähdin makuuhuoneeseen salaa itkemään.
Eivät he kumpikaan tunnu tajuavan tuota asiaa siis yhtään. Varmaan oli hyvä tarkoitus, mutta minulle tuo oli aivan kamala hetki, vielä se ensimmäinen joulu josta olin todella herkillä muutenkin.Ap
Miksi ihmeessä päästät heidät ovellesi jouluaattona häiritsemään? Luoja sentään. Minä olisin kyllä tehnyt selväksi, että ovelleni ei tosiaan tartte tulla. Enkä todellakaan esittäisi yhtään mitään "lasten ja sukulaisten edessä". Sanot tiukasti, että sulla on nyt ihan oma elämä, joka ei heille kuulu, ja heidän ei myöskään kuulu sinulle.
Koska lapset olivat tietysti iloisia kun ovikello soi ja isä on yllärinä ovella. Miten olisin voinut pilata tämän ilon kuitenkaan lapsilta? Eivät he ole eronneet... tuollaisen asian voi myös sanoa sitten kahdestaan/viestillä/puhelulla ilman yleisöä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Monilla naisilla tuntuu helpottavan ainaki vähä kun saavat julistaa exänsä narsistiksi.
Pitääkin kokeilla!
:DDD
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkossa ei mitään yllärikäyntejä ainakaan uuden kanssa. Teette selvät pelisäännöt vain lasten asioissa yhteydessä.
Rukoile apua Jumalalta. Niin minä tekisin. Jumala antaa sinulle suunnan mihin kulkea. Miehesi on tehnyt sinulle karmean teon. Älä ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Mulla on aikuiset lapset. Voin lohduttaa, että kun lapset tulevat teini-ikään muuttuu miehesi ja hänen uuden vaimonsa iloisuus surullisuudeksi. Se on kova koulu se lasten itsenäistyminen. Nyt heitä naurattaa ja ilakoivat jouluaattona mutta anna ajan kulua. Alkuhuuma haihtuu. Minä käyn seurakunnan tilaisuuksissa. Siellä saan lohtua murheisiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauan erosta on aikaa?
Ei siinä ikävä kyllä ole oikotietä onneen. Aika auttaa.
kolme vuotta. Liitto kesti 13 vuotta jos sillä on merkitystä
Minulla on erosta 4,5 vuotta ja oltiin yhdessä 12 vuotta. Sitten mies vaihtoi minut minut 30-vuoden aikaiseen ystävään sanoen "meidän parisuhteessa ei ole mitään vikaa, näin nyt vaan tapahtuu". Aha. "Ystävä" heitti lastensa isän pihalle kuukauden kuluttua ja minun ex muutti sisään samalla viikonlopulla. Sen kuukauden oli minulla aikaa etsiä uusi kämppä.
Todella helvettiä ja traumaattista. Itkin lattialla kippurassa miettien miksen vain voi kuolla, kun sattuu niin paljon. Samalla kertaa meni koti, aviomies ja pitkäaikaisin ystävä. Eihän siitä voi toipua ennalleen tms.
Jokin minussa todellakin muuttui iäksi, se sisäinen aurinko sammui. Turha tulla lässyttämään, että "pitää olla omaa elämää myös parisuhteessa ollessa" tms. Kyllä sitä todellakin oli, omia menoja yms. Ja joo, oli myös hyvää seksiä 2-3 ×vko, ja silti kävi höyläämässä sitä toistakin.
Ehkä jonain päivänä pääsen tästä yli, toivon. Paljon tsemppiä meille.
Käyttäjä34671 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauan erosta on aikaa?
Ei siinä ikävä kyllä ole oikotietä onneen. Aika auttaa.
kolme vuotta. Liitto kesti 13 vuotta jos sillä on merkitystä
Minulla on erosta 4,5 vuotta ja oltiin yhdessä 12 vuotta. Sitten mies vaihtoi minut minut 30-vuoden aikaiseen ystävään sanoen "meidän parisuhteessa ei ole mitään vikaa, näin nyt vaan tapahtuu". Aha. "Ystävä" heitti lastensa isän pihalle kuukauden kuluttua ja minun ex muutti sisään samalla viikonlopulla. Sen kuukauden oli minulla aikaa etsiä uusi kämppä.
Todella helvettiä ja traumaattista. Itkin lattialla kippurassa miettien miksen vain voi kuolla, kun sattuu niin paljon. Samalla kertaa meni koti, aviomies ja pitkäaikaisin ystävä. Eihän siitä voi toipua ennalleen tms.
Jokin minussa todellakin muuttui iäksi, se sisäinen aurinko sammui. Turha tulla lässyttämään, että "pitää olla omaa elämää myös parisuhteessa ollessa" tms. Kyllä sitä todellakin oli, omia menoja yms. Ja joo, oli myös hyvää seksiä 2-3 ×vko, ja silti kävi höyläämässä sitä toistakin.
Ehkä jonain päivänä pääsen tästä yli, toivon. Paljon tsemppiä meille.
Niinpä. Joskus näitä eroja vaan tapahtuu vaikka ei näennäisesti olisi suhteessa mitään vikaa. Ero, etenkin kun on lapsia, sattuu aina. Se on pahimpia traumoja, joita voi joutua käymään läpi. Joutuu rakentamaan oman elämän kokonaan uusiksi. Sitä jää helposti märehtimään ja suremaan vuosiksi. Jossain vaiheessa pitää kuitenkin päästää irti ja laittaa ne omat ankat ojoon. Sure päivä, sure kaks, sitten mieti mitä seuraavaks.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, musta tuntuu että olet onnistunut rakentamaan itsellesi jonkun psykologisen vankilan. Tämä viha ja suru on pitänyt sinua jo vuosia kahleissa ja rankaisee edelleen päivittäin. Juot itse myrkkyä toivoen että joku muu kuolee.
Minulla auttoi uusi suhde. Voisitko edes kokeilla deittailua? :) Tai jos etsisit vaikka uusia ystäviä vain? Ihmiset ovat suuri onnellisuuden tuoja ainakin itselläni.
Tsemppiä ja kaikkea hyvää ap:lle ja muille eronneille! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pääset erosta yli kun päästät itsesi siitä yli. Erossa menetetään entinen elämä etkä pääse samaan koskaan takaisin (et, vaikka palaisit exän kanssa yhteen). Aika kääntää katse nykyiseen ja tulevaan. Muuten riiput näiden vaihdeiden välissä etkä elä.
Käyttäjä34671 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauan erosta on aikaa?
Ei siinä ikävä kyllä ole oikotietä onneen. Aika auttaa.
kolme vuotta. Liitto kesti 13 vuotta jos sillä on merkitystä
Minulla on erosta 4,5 vuotta ja oltiin yhdessä 12 vuotta. Sitten mies vaihtoi minut minut 30-vuoden aikaiseen ystävään sanoen "meidän parisuhteessa ei ole mitään vikaa, näin nyt vaan tapahtuu". Aha. "Ystävä" heitti lastensa isän pihalle kuukauden kuluttua ja minun ex muutti sisään samalla viikonlopulla. Sen kuukauden oli minulla aikaa etsiä uusi kämppä.
Todella helvettiä ja traumaattista. Itkin lattialla kippurassa miettien miksen vain voi kuolla, kun sattuu niin paljon. Samalla kertaa meni koti, aviomies ja pitkäaikaisin ystävä. Eihän siitä voi toipua ennalleen tms.
Jokin minussa todellakin muuttui iäksi, se sisäinen aurinko sammui. Turha tulla lässyttämään, että "pitää olla omaa elämää myös parisuhteessa ollessa" tms. Kyllä sitä todellakin oli, omia menoja yms. Ja joo, oli myös hyvää seksiä 2-3 ×vko, ja silti kävi höyläämässä sitä toistakin.
Ehkä jonain päivänä pääsen tästä yli, toivon. Paljon tsemppiä meille.
Hui kamala. Minulla itseasiassa eron aikaan liittyy samankaltaisia asioita, eli eron lisäksi menetin samalla rytäkässä muutakin ja asiaan liittyi myös läheinen ihminen tämän uuden naisen lisäksi - voi kyllä. Itkin huutoitkua kippurassa ja nukahdin itkuuni uupuneena lattialle jääden kuivuneesta räästä, kuolasta ja kyynelistä kiinni mattoon. Nyt kun alkaa miettiä, niin olenhan minä päässyt eteenpäin ainakin tällaisesta... ja meillä oli myös hyvä parisuhde, oli läheisyyttä, tiimityöskentelyä, seksiä, omaa aikaa sallimme toisillemme niin paljon kuin tarvitsimme, hauskanpitoa kahdestaan ja kaikkea mitä nyt kuvittelee normaalilta avioliitolta. Tämäkin mies sanoi ettei ollut oikeastaan vikaa. Myöhemmin sitten keksi, että kaikki oli sittenkin ollut ihan pilalla(myös asioita joita ei ollut edes tapahtunut), mihin en ihan täysin kyllä usko, tosin olen itsekin keksinyt näitä vikoja/liioitellut helpottaakseni oloani. Uutuudenhuuma vei hänet mennessään... Olen pohtinut, että olisi ollut helpompi (ehkä??) päästäkin yli, jos olisimme jotenkin kasvaneet erilleen ja liitto olisi kuollut kasaan jo vuosia sitten.
Tuo tuntui lähinnä siltä, kuin rakastamasi ihminen syleilisi sinua tänään ja huomenna repisi sydämesi kappaleiksi hylkäämällä ja heittämällä ulos teidän yhteisestä kotipesästä jonka jälkeen innoissaan kertoisi sulle mitä kaikkea hienoa siinä uudessa on.
En tiedä, miten ihmeessä voisin enää koskaan luottaa kehenkään, luotin aivan 100000% tuohonkin onneen. Miksi joka ikinen mies ei tekisi noin, tai miksi juuri seuraava ei tekisi kun tämäkin teki? En luota varmaan enää koskaan kehenkään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä että sinun täytyy rakentaa uskoa itseesi, itseluottamusta sekä identiteettiä (lasten ja ex-mieskuvion ulkopuolelta). Kuka olen, mistä pidän? Arvot, elämänkatsomus, tärkeät ihmiset ja asiat. Kehäajatuksista sekä nagatiivisista tunteista on joskus hankala päästä pois eikä terapia jossa vatvotaan loputtomasti kipeitä asioiita auta. Lapsiin ei voi ripustautua, lainassa ovat. Mieti itseäsi, sinua. Arvosta itseäsi ja ole hyvä itsellesi. Elämänilon löytäminen ei ole aina helppoa. Kyllä se siitä, voimaa ja uskoa sekä katkeruudesta ym irtipäästämistä. Henkistä kasvua. Hankalaa mutta sieltä se pikkuhiljaa rupeaa paistamaan: aurinko pilvien takaa. Tsemppiä ap!
Avioliitto on tavallaan tarkoitettu kestämään kunnes kuolema erottaa. Siihen tulee lapset ja annamme itsemme kokonaan toiselle. Tunteet vievät, kuolemaan asti kestää. No sitten toinen pettääkin ja avioero. Totta kai olet kaiken luottamuksen elämään menettänyt. Ei avioliittoon mennä keppoisin perustein, että katotaan mitä tuleman pitää. Miehesi ja sinä olette, kunnes kuolo toisen korjaa, kiinni toisissanne. Et pääse hänestä. Siksi miehesi teko oli alhainen. Kärsimys sulle vuosikausiksi. Mutta et ole syyllinen. Siksi sinua lohdutetaan Ylhäältä päin. Luota siihen.
Sinua kohtaan on tehty väärin. Toivon että löydän elämääsi uusia ihmisiä. Toivoa on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, koska itsellänikin on kova ahdistus päällä. Halusin kuitenkin tulla sanomaan, että sinä ap olet tärkeä ja hyvä ihminen. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Tuo päivä kerrallaan eläminen on itse asiassa hyvä taktiikka. Ehkä ajan kanssa olo helpottaa.
Näin olen selvinnyt hengissä tämän kolme vuotta ja uskoin ensin, että vuosi tai kaksi niin olisi jo oma itsensä, tai edes vähän paremmassa kunnossa. Kyllä olen sen verran edennyt, etten tarvitse akuutisti rauhoittavia estämään itsemurhaa, en vain aio sitä tehdä enkä tarvitse siihen mitään ”katkaisijaa”. Mitään muuta en oikein keksi. Lapsivapailla makaan sängyssä pimeässä. Ei itketä edes, olen vain tavallaan kuin kuollut elävä. Jospa vaan jatkan sitten näin ja luotan siihen, että jokin päivä mieliala alkaa taas nousta pysyvämmin kuin pieniksi hetkiksi. Kiitos kauniista sanoistani, ne kyllä piristivät ja samaa sinulle sekä paljon jaksamista ahdistukseen. Osaisinpa auttaa, mutta olen varmasti maailman huonoin tällä hetkellä siinä...
Ap
Liittyikö eroon jotain erityisen traumatisoivia piirteitä, kun se vei sinut noin kuilun partaalle? Jos, niin miten olet niitä käsitellyt. Ero on varmasti suurimmalle osalle ihmisiä yksi niistä elämän suurimmista pettymyksistä, mutta harvoin se johtaa itsemurhan partaalle. Tsemppiä! - eri
Todennäköisesti repi auki lapsuuden traumoja enemmänkin. Elin valtavan turvattoman ja epävakaan lapsuuden ja nuoruuden. Jaksoin lapsuuteni kolhut unelmoimalla tulevaisuuden perheestä ja sen sainkin sitten. Sain ihan kaiken mistä ikinä haaveilinkin. Hylkäämisen pelko oli taustalla varmasti.
Ap
Koskettaa jotenkin syvästi Ap tämä sinun tarina. Elät todella raskasta aikaa. Toivon sinulle valoa tulevaan. Itsellenihän kävi kanssa näin että en vain selviä erosta. Ei auta mikään tahdonvoima jos sisältä menee jokin perusteellisesti rikki. En siis haikaile enää näin viiden vuoden jälkeen häntä, mutta olen juurikin sellainen elävä kuollut. En osaa enää unelmoida enkä uskalla luottaa ihmisiin. Ero oli ruma ja hän vain lähti. Mulla myös taustalla lapsuuden hylkäämistraumoja.
Olen itse taipuvainen fantasioimaan turhan paljon kumppanista, se saa kiintymään vain enemmän. Ehkä ap:lla on vieläkin haaveita esim. tulevista lapsista tai hienosta kodista tuon exän kanssa? Yritä haaveilla niin, että olet niissä yksin tekemässä jotain mahtavaa tai esim. ulkomailla jossain lämpimässä paratiisissa tai upeassa talossa.
Täällä on erittäin hyviä kommentteja.
Erosta voi selvitä. Mustimpina aikoina tuo ajatus selviämisestä tuntuu ihan mahdottomalta ja järjenvastaiselta, koska pelkkä seuraavan päivänkin läpi eläminen on sula mahdottomuus. Mutta niin kuin moni on täälläkin jo sanonut, aika auttaa. Se ei ole pelkkä tyhjä lause!
Kymmenen vuoden suhteeni, elinikäiseksi tarkoitettu, päättyi viitisen vuotta sitten repivään, lamauttavaan avioeroon. Kaikki meni täysin säpäleiksi, ja oma minuutenikin jotenkin hajosi. Söin rauhoittavia, juoksin psykologilla. Edessä oli pelkkää kärsimystä ja kitumista. Itselleni oli täysin selvää, etten enää koskaan voisi elää onnellisena, tai elää ylipäätään.
Nyt - kun erosta on kulunut vajaat viisi vuotta - olen kuitenkin vähän yllättäenkin havahtunut siihen, että minähän olen toipunut. Matka on ollut valtavan pitkä (lähes puolet suhteen kestosta!) ja välillä hirveän tuskallinen, mutta viimeinkin ne kammottavat haavat ovat ummessa. Minulle on kehkeytynyt toisenlainen, täysi elämä, jossa koen merkitystä, iloa ja onnea. Ja kun katson entiseen, en enää koe kipua tai edes kaipausta, vaan voin todeta: ”se oli elämääni silloin, tämä on elämääni nyt, ja näin on juuri hyvä.”
Elämä ei koskaan palaa ennalleen, mutta sen on mahdollista rakentua uudelleen. Erilaiseksi, mutta paremmaksi, kuin entinen.
Itsellä pahin suru kesti puolisen vuotta. Tuon puoli vuotta vain itkin, ja pelkäsin, pääsenkö mitenkään erosta yli. No, olimme jo avioliitossa tehneet ”erotyötä” parisen vuotta, eli kaikkiaan aika oli pitkä. Kävin työterveyden kautta psykologilla, ja muistan käynneistä oikeastaan vain sen, kun hän vakuutti minulle, että sen hetkiset tunteet menevät ohi. Ja meniväthän ne aikanaan... Itsellä yksi iso oivallus oli se, kun eräs ystäväni minulle sanoi, että minun ei tarvitse surra avioliittoani. Sillä oli oma tehtävä ja tarkoitus, mutta nyt oli sen aika tulla päätökseen. Silti voin olla kiitollinen avioliitosta, ja siitä, mitä siitä sain. Avioero ei mitätöi sitä, että aikanaan rakastamme toisiamme, ja meillä oli hyvä perhe. Valitettavasti se päättyi, mutta siis, opettelin tai oikeammin pakotin itseni ajattelemaan niin, että kiitin yhteisestä ajasta, enkä ajatellut eron olleen epäonnistuminen. Tottakai se siis on, tietynlainen epäonnistuminen, mutta pääsin itse eteenpäin katkeruudesta juurikin keskittymällä kiitollisuuteen sen sijaan, että keskityin siihen, miksi ja miten kaikki meni pieleen.