Mistähän kertoo, kun 13-v. poika rupesi loukkaannuttuaan ja suututtuaan silppuamaan tekemiään piirustuksia?

Se  kertoo siitä että on teini-ikä.

Onko nykyään lasten vanhemmat sen verran huonoja että kaikkea pitää yrittää analysoida ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikamoista jankkaamista tämä ketju.

Veikkaan, että lapsi ei ole perheessänne ainoa, jolla on taipumusta jumittaa, ja vaikeuksia nähdä toisen ihmisen näkökulma.

Jonkinlainen perhetyöskentely voisi auttaa.

Meillä on perheterapiaa jo kolmas vuosi menossa! Mutta ei siellä työskennellä mitään.

Ap

Ei perheterapia tule toimimaan, koska et osaa nähdä asioita lapsen näkökulmasta.

Voi helvetti. Toivoin tämän olevan provo kun AP tuli ekaa kertaa selittämään, kuinka haluaa apua siihen, miten saisi poikansa lopettamaan noista piirustuksistaan puhumisen. Silloin haukkui maanrakoon tuon poikansa rakkaan harrastuksen, kuinka siitä ei tule mitään ja kuinka kukaan ihminen ei tuollaisesta jaksanut kiinnostua. Kun sitten jotkut esim. fantasiakirjallisuuddsta kiinnostuneet tulivat kommentoimaan, että kuulostaa tosi mielenkiintoiselta ja että poika on lahjakas kun tekee noinkin yksityiskohtaisia juttuja tuossa iässä, haukuttiin nämä kommentoijat ja fantasiakirjailijat.

Musta tuntuu niin pahalta tuon pojan puolesta. Kyllä minustakin kuulostaa syvältä itseinholta ja riittämättömyyden tunteelta, että hän tuhoaa itselleen niin rakkaita piirustuksia. On tainnut äidin viesti hänen typeryydestään mennä perille. :(

Tää on jotenkin raskas ketju, kun Ap:ta moititaan niin rumasti ja en itse ole hänen aiempia ketjuja lukenut. Eiköhän viesti ole jo mennyt hänelle perille.

Voisiko poika innostua siitä, että tekee piirustuksistaan videoita? Kuvaa niitä läheltä ja puhuu päälle kertoen mitä niissä tapahtuu. Sitten voisitte pitää aina sovittuna aikana videoillan jolloin kaikki katsoo ja popparit esiin. Voisitte vaikka sopia, että jokainen perheenjäsen tekee x minuutin mittaisen esityksen/videon jolloin pojan pitää itse karsia tarinaansa siinä vaiheessa kun videoi ja editoi sitä. Ja ap:n tehtävänä on seurata esitystä mahdollisimman aidosti kiinnostuneena, eikö se jostain syystä ole mahdollista?

Ymmärrän tavallaan tuskasi, koska minun poikani haluaisi aivan loputtomiin kertoa fantasia taistelupelistään. Aina ulkoillessamme hän haluaisi leikkiä sitä minun kanssa. Ja en minä millään jaksa luonnon keskellä keksiä, että nyt minulla on tämä fantasia-ase tai -voima ja nyt tuoltaa hyökkää tuo ja tuo ja nyt minä teen näin pum pum... Olen selittänyt hänelle mitä luontokävelyltä haen ja että olen aikuinen ja sukupuolikin nainen, niin en vaan pääse sisään näihin taistelujuttuihin. Hänellä on vain vähän kavereita, niin ymmärrän, että hänellä on suuri tarve. En vain yleensä pysty. Yritän kannustaa, että leikkisi itsekseen siinä pörrätessään kun ulkoillaan. Niin minä tein lapsena, kun eihän aikuiset yleensä mitään suostuneet leikkimään. Hänelle taas se on vaikeaa.

Luultavasti kiusataan kavereilla, sitten vain mitta tuli täyteen kotona.

Ap on vuosia kirjoitellut palstan vakiokasvo, joka tunnetaan muunmuassa nimillä ä i t i h u l l u sekä k i v i k i s s a ä i t i. Vuosien aikana niin lasten kuin oma paha olo on lisääntynyt, mitä on ollut surullista seurata. Mikään mitä kukaan sanoo täällä ei auta, ei edes terapeutti ole pystynyt häntä auttamaan. Siksi hänen aloittamansa jankkausketjut ovat täynnä negatiivisia kommentteja - kukaan häntä seurannut ei vaan jaksa enää yrittää auttaa. Kun ihminen ei tajua omaa sairauttan eikä ota vastuuta parantumisestaan ei kukaan (varsinkaan tällä palstalla) pysty auttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Ja miestä aion syyttää siitä, ettäsuuttui, kun huolehdin ja halusin olla hyvä vanhempi. Siitä suuttuminen on todella munatonta.

Ap

Monesta viestistäsi huomaa että asetat itseäsi johonkin sosiaaliseen rooliin, niinkuin tiettyyn asemaan muihin nähden. Et ole oma itsesi, vaan toimit sen mukaisesti mitä roolisi sinulta vaatii. Et ole "Maija", vaan olet "vanhempi", "äiti", "huoltaja" tai tiesmitä.

Mutta jos KUKAAN ei ole KOSKAAN kertonut sinulle, niin minäpä nyt kerron: AUTISTEILLA EI OLE ROOLEJA!

Autisti on oma itsensä, luonnollinen. Lapsesi ei ajattele olevansa lapsi, ei ajattele olevansa autisti, ei ajattele olevansa mitään tuollaista. Hän on ihan vain "Matti".

Yksikään ihmissuhde ei ikinä toimi, jos yksi henkilö on roolissa ja toinen on luonnollinen. Silloin menee sukset ristiin pahasti ja pysyvästi, aina vain pahemmin ristiin, aina vain enemmän tulehtuu välit, etäännytte toisistanne aina vain enemmän mitä enemmän vuosia vietätte yhdessä. Aivan sairas myrkyllinen suhde. Ja kuka siitä suhteesta ylivoimaisesti eniten kärsii? Se luonnollinen henkilö tietysti.

Lapsesi on erittäin vaikea muuttaa tuota tilannetta. Koska lapsen on muuteskin erittäin vaikea muuttaa suhdettaan vanhempiinsa. Ja koska autistin on mahdotonta oppia johonkin rooliin.

Joten jos tahdot suhteesi lapseesi pelastaa niin sinun täytyy oppia olemaan luonnollisempi hänen kanssaan. Vain siten kykenet olemaan hyväksi lapsellesi, vain siten sinä tuet lapsesi hyvinvointia, kun taas nyt aiheutat pahoinvointia. Vain siten hän voi sinut tuntea, vain siten sinä voit hänet tuntea, vain siten voitte olla toisillenne läheisiä.

Autistin kanssa on välttämätöntä luopua rooleista.

Mutta minun mielestäni normaaleidenkaan ihmisten kanssa ei läheisissä suhteissa pitäisi rooleja olla. Ei mitään sellaista kuin "aviomies" tai "aviovaimo" tai "vanhempi" tai "lapsi". Minun mielestäni toisen kanssa voi olla aidosti läheinen vain jos on aidosti oma itsensä.

Rooleja tarvitsemme yhteiskunnassa. "Insinööri", "sairaanhoitaja", "esimies", "alainen", "oppilas", "opettaja". Yhteiskunnallista kanssakäymistä varten opimme rooleja, jotta voisimme tulla toimeen myös sellaisten ihmisten kanssa joita emme sydämellisesti rakasta. Harmillisen monet ihmiset kasvavat rooleihinsa niin pysyvästi että jäävät rooleihinsa jumiin, eivät enää ikinä ole oma itsensä. Jos et osaa roolistasi luopua, et edes oman lapsesi seurassa, niin SINULLA ON AIVAN JÄTTIMÄINEN ONGELMA, sinussa on todella pahasti jotain vikaa.

Lapsesi on ok. Vika on sinussa.

Lapsi osaa hyvin suunnata vihansa, anna tuhota piirustukset, niihin ei satu vaikka saavat kyytiä, on olemassa lapsia jotka esim lyövät kun suuttuvat.

Vierailija kirjoitti:

Se  kertoo siitä että on teini-ikä.

Onko nykyään lasten vanhemmat sen verran huonoja että kaikkea pitää yrittää analysoida ?

Ei elämää enää ole olemassa. Enää on olemassa pelkkää draamaa.

Nykyään kasvatuksesta ja muusta sosiaalihömpästä puhutaan niin paljon, etteivät monet vanhemmat muuta teekään kuin analysoi lapsensa jokaista liikettä ja yritä joka hetki vaikuttaa lapsen kasvuun. Huippuahkeria, huippuaktiivisia vanhempia. Tekevät lapsistaan aivan sairaita.

Paljon parempi olisi lapselle jos vanhemmat olisivat vaikkapa sellaisia päinvastaisia, siis piittaamattomia laiskoja vanhempia jotka eivät jaksa kiinnittää lapsiinsa huomiota.

Paljon parempi lapsille ja kaikille muillekin ihmisille olla mieluummin heitteillä kuin jatkuvan holhoamisen ja päsmäämisen uhrina.

Vierailija kirjoitti:

Voi helvetti. Toivoin tämän olevan provo kun AP tuli ekaa kertaa selittämään, kuinka haluaa apua siihen, miten saisi poikansa lopettamaan noista piirustuksistaan puhumisen. Silloin haukkui maanrakoon tuon poikansa rakkaan harrastuksen, kuinka siitä ei tule mitään ja kuinka kukaan ihminen ei tuollaisesta jaksanut kiinnostua. Kun sitten jotkut esim. fantasiakirjallisuuddsta kiinnostuneet tulivat kommentoimaan, että kuulostaa tosi mielenkiintoiselta ja että poika on lahjakas kun tekee noinkin yksityiskohtaisia juttuja tuossa iässä, haukuttiin nämä kommentoijat ja fantasiakirjailijat.

Musta tuntuu niin pahalta tuon pojan puolesta. Kyllä minustakin kuulostaa syvältä itseinholta ja riittämättömyyden tunteelta, että hän tuhoaa itselleen niin rakkaita piirustuksia. On tainnut äidin viesti hänen typeryydestään mennä perille. :(

Pahoin pelkään että suorastaan äärimmäisesti vähättelet lapsen ongelmaa. Kunpa olisikin kyseessä itseinho ja riittämättömyyden tunne. Koska sellaisia ihminen voi loppujen lopuksi itse oppia ymmärtämään, voi oppia käsittelemään niitä, voi oppia puhumaan niistä, terapeuttikin voi häntä sellaisten kanssa auttaa. Se on sitä niinsanottua omien tunteidensa kohtaamista, sanoittamista, hyväksymistä, käsittelemistä. Useimmat terapeutit auttavat potilaitaan ihan vain tuossa, eli useimmat terapeutit ovat lähes turhia, auttavat potilaita mitättömissä asioissa, osaavat auttaa vain potilaita joilla on mitättömiä ongelmia, siis vaikkapa ongelmia itsetunnon kanssa jne. Sosiaalisia hömppäongelmia.

Autisti ei vertaa itseään muihin, ei käsitä itseään osana yhteisöä, ei ajattele itseään suhteessa muihin ihmisiin, ei koe itseään suhteessa yhteisön tai vanhempien asettamiin vaatimuksiin, hänen tunteensa eivät ole sidoksissa siihen minkä verran arvostusta tms hän muilta saa. Joten autistilla ei mitenkään voi olla jotain sellaista yhteisöstä riippuvaista sosiaalista tunnetta kuin esim "riittämättömyyden tunne" tai "itseinho". Jos et neurologisesti ole yhteisöllinen ihminen niin sinulla ei voi olla yhteisöllisiä tunteita.

Joten miksi lapsi sitten rikkoo piirustuksiaan? Koska tuo epämiellyttävä sosiaalinen tilanne aiheuttaa hänelle niin paljon ahdistusta, stressiä, kipua, ihan silkkaa puhdasta mielipahaa. Ahdistusta jota hän ei osaa hahmottaa, ei mitenkään voi ymmärtää, ei osaa olla siitä tietoinen, ei osaa käsitellä. Sille ei ole sanoja, sitä ei voi sanoittaa. Ihan vain ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Ja kun liikaa ahdistaa niin se purkautuu ulos aggressiona. Ja koska muita ei tietenkään saa satuttaa, niin ulos purkautuu epäsuoraa aggressiota. Siis aggressiota jotain ihan mitälie asiaa kohti. Ihmisiä ei saa satuttaa, kissaa ei saa rääkätä, muiden tavaroita ei saa rikkoa. Joten sitten rikkoo omia tavaroita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi helvetti. Toivoin tämän olevan provo kun AP tuli ekaa kertaa selittämään, kuinka haluaa apua siihen, miten saisi poikansa lopettamaan noista piirustuksistaan puhumisen. Silloin haukkui maanrakoon tuon poikansa rakkaan harrastuksen, kuinka siitä ei tule mitään ja kuinka kukaan ihminen ei tuollaisesta jaksanut kiinnostua. Kun sitten jotkut esim. fantasiakirjallisuuddsta kiinnostuneet tulivat kommentoimaan, että kuulostaa tosi mielenkiintoiselta ja että poika on lahjakas kun tekee noinkin yksityiskohtaisia juttuja tuossa iässä, haukuttiin nämä kommentoijat ja fantasiakirjailijat.

Musta tuntuu niin pahalta tuon pojan puolesta. Kyllä minustakin kuulostaa syvältä itseinholta ja riittämättömyyden tunteelta, että hän tuhoaa itselleen niin rakkaita piirustuksia. On tainnut äidin viesti hänen typeryydestään mennä perille. :(

Pahoin pelkään että suorastaan äärimmäisesti vähättelet lapsen ongelmaa. Kunpa olisikin kyseessä itseinho ja riittämättömyyden tunne. Koska sellaisia ihminen voi loppujen lopuksi itse oppia ymmärtämään, voi oppia käsittelemään niitä, voi oppia puhumaan niistä, terapeuttikin voi häntä sellaisten kanssa auttaa. Se on sitä niinsanottua omien tunteidensa kohtaamista, sanoittamista, hyväksymistä, käsittelemistä. Useimmat terapeutit auttavat potilaitaan ihan vain tuossa, eli useimmat terapeutit ovat lähes turhia, auttavat potilaita mitättömissä asioissa, osaavat auttaa vain potilaita joilla on mitättömiä ongelmia, siis vaikkapa ongelmia itsetunnon kanssa jne. Sosiaalisia hömppäongelmia.

Autisti ei vertaa itseään muihin, ei käsitä itseään osana yhteisöä, ei ajattele itseään suhteessa muihin ihmisiin, ei koe itseään suhteessa yhteisön tai vanhempien asettamiin vaatimuksiin, hänen tunteensa eivät ole sidoksissa siihen minkä verran arvostusta tms hän muilta saa. Joten autistilla ei mitenkään voi olla jotain sellaista yhteisöstä riippuvaista sosiaalista tunnetta kuin esim "riittämättömyyden tunne" tai "itseinho". Jos et neurologisesti ole yhteisöllinen ihminen niin sinulla ei voi olla yhteisöllisiä tunteita.

Joten miksi lapsi sitten rikkoo piirustuksiaan? Koska tuo epämiellyttävä sosiaalinen tilanne aiheuttaa hänelle niin paljon ahdistusta, stressiä, kipua, ihan silkkaa puhdasta mielipahaa. Ahdistusta jota hän ei osaa hahmottaa, ei mitenkään voi ymmärtää, ei osaa olla siitä tietoinen, ei osaa käsitellä. Sille ei ole sanoja, sitä ei voi sanoittaa. Ihan vain ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Ja kun liikaa ahdistaa niin se purkautuu ulos aggressiona. Ja koska muita ei tietenkään saa satuttaa, niin ulos purkautuu epäsuoraa aggressiota. Siis aggressiota jotain ihan mitälie asiaa kohti. Ihmisiä ei saa satuttaa, kissaa ei saa rääkätä, muiden tavaroita ei saa rikkoa. Joten sitten rikkoo omia tavaroita.

Jatkoa...

Ymmärrän että käytin väärää sanaa "ahdistus". Olisi pitänyt käyttää ihan vain sanaa stressi.

Kaikki ihmiset saadaan tekemään älytöntä suoraa tai epäsuoraa agg ressiota tai väki valtaa jos heille tuotetaan liikaa stressiä. Niin paljon stressiä että heidän aivojensa neurologinen kyky vastustaa stressiä ylittyy.

Psyko paa teilla on loistava neurologia, heille pitää aiheuttaa massiiviset määrät stressiä ennenkuin he menettävät kontrollin itsestään ja alkavat ihan vain rikkoa jotain. Autisteilla on surkea neurologia, heille kun vähänkin stressiä tuottaa niin äkkiä menee aivot tuollaiseen oikosulkuun missä ei enää mitenkään voi itseään hillitä ja on ihan vain stressin vietävänä.

Jos ihminen on pitkään pahasti stressaantunut, siis pahassa neurologisessa ylirasitustilassa, niin lopulta syntyy vakavaa vauriota aivoihin. Ei tule vain masennus, vaan aivojen kyky tuntea mielihyvää heikkenee lopullisesti. Aivojen dopamiinijärjestelmä voi tuhoutua kokonaan. Ja jos on myös traumoja niin lopulta voi kehittyä jopa dissosiaatiohäiriö.

Tuollaisia asioita terapeutit eivät osaa hoitaa. Terapeutit ovat turhia.

Tunteiden sanoittajat ovat idioo tteja. Siis vanhemmat jotka yrittävät auttaa lastaan sanoittamalla lapsen tunteita kun lapsella on paha olla. Koska usein lapsella on paha olla ihan silkan stressin vuoksi, on ihan vain liian kuormittava sosiaalinen tilanne. Silloin stressi pitäisi vain saada vähemmäksi, sosiaalinen tilanne pitäisi saada rauhallisemmaksi, pitäisi saada taukoa sosiaalisuudesta, taukoa jatkuvasta rasittavasta ja väsyttävästä vuorovaikutuksesta, kommunikoinnista, kuuntelemisesta, tulkitsemisesta. Mutta tunteiden sanoittajavanhempi tekee päinvastoin: ei salli lapselle rauhaa vaan tulee viereen höpöttämään tunteista. Eli vanhempi vain tuottaa entistäkin enemmän stressiä lapselleen, pahentaa vain lapsen oloa. Vanhempi vain puhuu lapsen turruksiin ja puuduksiin, ja sitten vanhempi ihmettelee miksi lapsi mököttää tai vaikuttaa suorastaan masentuneelta. Oikea väsyttäjävanhempi.

Tunteista tulisi puhua rauhallisissa oloissa, kun ollaan tyyniä ja pystytään pohtimaan asioita. Vain rauhallisina pystytään aidosti ymmärtämään ja oppimaan jotain. Mitään tuollaista ei tulisi yrittää puhua tai käsitellä kun on paha hetki meneillään. Paha hetki tulisi vain yrittää rauhoittaa, sallimalla rauha.

En jaksanut lukea mutta jätä se sika!!

Osta hänelle Jallu tai Rattolehti

Jättää piirrustukset rauhaan ja on muuta puuhaa..

Trolloti lolloti prööt prööt prööt!

Hei ei saa trollata trolli eikä hiissata

Vierailija kirjoitti:

Eka kysymys, onko lapsella kavereita?

Kavereista on vain riesaa ja he ovat lähinnä tiellä.

Nyt kun ap on perinyt isänsä ja hänellä on paljon rahaa, niin eikö hän voisi ottaa lapsia luokseen ja ryhtyä lähivanhemmaksi. Vuosia olemme kuulleet, kuinka elämä muuttuu hyväksi sitten, kun isä viimein kuolee. Ei näytä siltä.

Ei ap pysty äidiksi. Hänhän on kertonut, ettei kestä lapsiaan ja jättää siksi usein tapaamiset väliin. 

Vierailija kirjoitti:

Tää on jotenkin raskas ketju, kun Ap:ta moititaan niin rumasti ja en itse ole hänen aiempia ketjuja lukenut. Eiköhän viesti ole jo mennyt hänelle perille.

Voisiko poika innostua siitä, että tekee piirustuksistaan videoita? Kuvaa niitä läheltä ja puhuu päälle kertoen mitä niissä tapahtuu. Sitten voisitte pitää aina sovittuna aikana videoillan jolloin kaikki katsoo ja popparit esiin. Voisitte vaikka sopia, että jokainen perheenjäsen tekee x minuutin mittaisen esityksen/videon jolloin pojan pitää itse karsia tarinaansa siinä vaiheessa kun videoi ja editoi sitä. Ja ap:n tehtävänä on seurata esitystä mahdollisimman aidosti kiinnostuneena, eikö se jostain syystä ole mahdollista?

Ymmärrän tavallaan tuskasi, koska minun poikani haluaisi aivan loputtomiin kertoa fantasia taistelupelistään. Aina ulkoillessamme hän haluaisi leikkiä sitä minun kanssa. Ja en minä millään jaksa luonnon keskellä keksiä, että nyt minulla on tämä fantasia-ase tai -voima ja nyt tuoltaa hyökkää tuo ja tuo ja nyt minä teen näin pum pum... Olen selittänyt hänelle mitä luontokävelyltä haen ja että olen aikuinen ja sukupuolikin nainen, niin en vaan pääse sisään näihin taistelujuttuihin. Hänellä on vain vähän kavereita, niin ymmärrän, että hänellä on suuri tarve. En vain yleensä pysty. Yritän kannustaa, että leikkisi itsekseen siinä pörrätessään kun ulkoillaan. Niin minä tein lapsena, kun eihän aikuiset yleensä mitään suostuneet leikkimään. Hänelle taas se on vaikeaa.

Tää on just sitä, sama kokemus itsellä. Asiaa ei yhtään helpota se, että jos suostuu tappeluleikkeihin niin niitä leikitään sitten seuraavat 10 vuotta, ja jos kieltäytyy, niin lapsi masentuu 6 kuukaudeksi. Ei jaksa. Ei sitä kukaan normaali jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi helvetti. Toivoin tämän olevan provo kun AP tuli ekaa kertaa selittämään, kuinka haluaa apua siihen, miten saisi poikansa lopettamaan noista piirustuksistaan puhumisen. Silloin haukkui maanrakoon tuon poikansa rakkaan harrastuksen, kuinka siitä ei tule mitään ja kuinka kukaan ihminen ei tuollaisesta jaksanut kiinnostua. Kun sitten jotkut esim. fantasiakirjallisuuddsta kiinnostuneet tulivat kommentoimaan, että kuulostaa tosi mielenkiintoiselta ja että poika on lahjakas kun tekee noinkin yksityiskohtaisia juttuja tuossa iässä, haukuttiin nämä kommentoijat ja fantasiakirjailijat.

Musta tuntuu niin pahalta tuon pojan puolesta. Kyllä minustakin kuulostaa syvältä itseinholta ja riittämättömyyden tunteelta, että hän tuhoaa itselleen niin rakkaita piirustuksia. On tainnut äidin viesti hänen typeryydestään mennä perille. :(

Pahoin pelkään että suorastaan äärimmäisesti vähättelet lapsen ongelmaa. Kunpa olisikin kyseessä itseinho ja riittämättömyyden tunne. Koska sellaisia ihminen voi loppujen lopuksi itse oppia ymmärtämään, voi oppia käsittelemään niitä, voi oppia puhumaan niistä, terapeuttikin voi häntä sellaisten kanssa auttaa. Se on sitä niinsanottua omien tunteidensa kohtaamista, sanoittamista, hyväksymistä, käsittelemistä. Useimmat terapeutit auttavat potilaitaan ihan vain tuossa, eli useimmat terapeutit ovat lähes turhia, auttavat potilaita mitättömissä asioissa, osaavat auttaa vain potilaita joilla on mitättömiä ongelmia, siis vaikkapa ongelmia itsetunnon kanssa jne. Sosiaalisia hömppäongelmia.

Autisti ei vertaa itseään muihin, ei käsitä itseään osana yhteisöä, ei ajattele itseään suhteessa muihin ihmisiin, ei koe itseään suhteessa yhteisön tai vanhempien asettamiin vaatimuksiin, hänen tunteensa eivät ole sidoksissa siihen minkä verran arvostusta tms hän muilta saa. Joten autistilla ei mitenkään voi olla jotain sellaista yhteisöstä riippuvaista sosiaalista tunnetta kuin esim "riittämättömyyden tunne" tai "itseinho". Jos et neurologisesti ole yhteisöllinen ihminen niin sinulla ei voi olla yhteisöllisiä tunteita.

Joten miksi lapsi sitten rikkoo piirustuksiaan? Koska tuo epämiellyttävä sosiaalinen tilanne aiheuttaa hänelle niin paljon ahdistusta, stressiä, kipua, ihan silkkaa puhdasta mielipahaa. Ahdistusta jota hän ei osaa hahmottaa, ei mitenkään voi ymmärtää, ei osaa olla siitä tietoinen, ei osaa käsitellä. Sille ei ole sanoja, sitä ei voi sanoittaa. Ihan vain ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Ja kun liikaa ahdistaa niin se purkautuu ulos aggressiona. Ja koska muita ei tietenkään saa satuttaa, niin ulos purkautuu epäsuoraa aggressiota. Siis aggressiota jotain ihan mitälie asiaa kohti. Ihmisiä ei saa satuttaa, kissaa ei saa rääkätä, muiden tavaroita ei saa rikkoa. Joten sitten rikkoo omia tavaroita.

:D

Mulla on useita kavereita, jotka on ihan diagnosoidusti autismin kirjolla. Kaikki tuntevat ajoittain itseinhoa ja riittämättömyyden tunnetta. Et vähän meni keittiöpsykologia päin persettä?

Ehkä tuo on totta sellaisten autismin kirjon ihmisten kanssa, jotka ovat niin pahasti autistisia, etteivät pärjää laitoksen ulkopuolella. Mutta enemmän asperger-tasolle jäävät kyllä tuntevat tuollaisia tunteita.