Mistähän kertoo, kun 13-v. poika rupesi loukkaannuttuaan ja suututtuaan silppuamaan tekemiään piirustuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt jaksaa kiinnostua pojan piirustuksista enemmän, kuin mihin pystyn, mutta siis hänelle ei riitä, että näyttää ne ja vähän kertoo mitä kuva esittää. Häneltä pitäisi kysyä niistä kysymyksiä ja muutenkin olla loputtoman kiinnostunut tarinasta piirustuksen taustalla, vaikka se siis on tyyliin kartta jonkun planeetan valtioista ja tyyliin ”aikaisemmin tämä oli laajempi imperiumi, mutta nyt se on näin pieni” tai päin vastoin ja niitä imperiumeja on siinä monta.

Samoin hän piirtää niiden asukkaita ja siinäkään ei riitä se, että poika kertoo keitä kuvassa on ja mitä he ovat tekemässä, vaan hahmoista pitäisi kysellä jotain ja en keksi mitään kysyttävää kuunneltuani jo mitä kuva esittää.

Niin näitä piirustuksia, joilla ei ole saanut riittävästi huomiota itselleen, hän sitten repi.

Ap

Mielestäni on ihan luonnollista, että lapsi haluaa kokea vanhempansa olevan kiinnostunut hänelle tärkeistä asioista ja aikaansaannoksistaan. Ei tarvitse olla mitään diagnoosia. Mieti nyt jos itse ylpeänä esittelisit jotakin, johon olet käyttänyt aikaa ja vaivaa ja josta itse olet vaikka erityisen ylpeä, ja sitten sinulle läheinen ihminen ei vaivautuisi edes kysymään siitä mitään? 

Ymmärrän kyllä hyvin, että vanhempana ei aina jaksa olla täysillä mukana kaikissa lasten jutuissa ja varsinkin, jos noita piirrustuksia tullaan usein esittelemään. Mutta onko se kauhea pinnistys koittaa keksiä edes pari kysymystä lapsen mieliksi? Ihan mitä tahansa, mitä nyt mieleen tulee. Lapselle tulee olo, että vanhempi on kiinnostunut. 

Ja sitten omakohtainen kokemus: muistan edelleen itse, kuinka joskus lapsena selitin äidille innoissani jostain leikistä, mitä oltiin leikitty kaverisynttäreillä. Äiti oli ilmeisesti stressaantunut ja omissa ajatuksissaan työpäivän jälijltä ja totesi vain jotakin, että voisinko olla hetken aikaa höpisemättä koko ajan. Muistan tunteneeni itseni siinä hetkessä jotenkin tosi typeräksi ja mietin, että mitä tein väärin. Tuo selvästi vaikutti minuun vahvasti silloin, koska kohta 30-vuotiaana muistan tapahtuneen edelleen. 

Oma lapsi on vielä hyvin pieni, mutta vahvasti olen päättänyt yrittää, että koitan aina ainakin vaikuttaa kiinnostuneelta ja innostuneelta kaikesta, mitä hän minulle kertoo tai esittää. Ne on niin pieniä juttuja, jotka voivat lopulta nakertaa itsetuntoa lapsilla. 

No siis mä olen yrittänyt olla kiinnostunut, vaikka en ole. En tee, kuten äitisi, en ole tehnyt enää vuosiin. Ehkäolen joskus ilmaissut, ettei minua oikeasti kiinnostaja lapsi vaan kokee niin isoa tarvetta puhua juttujaan, että puhuu, vaikka tietää, ettei toinen nauti niistä samalla tavalla, kuin hän itse. Onhan se todella surullista, mutta minullakin on ollut paha olla monista syistä, ja jos voisin valita, ei olisi. Jos lapsi ei saa kokea, että nautimme yhtä paljon hänen mielikuvituksestaan, se on surullista. En vain tiedä, mitä asialle voisi tehdä. Se on vain suru, jonka sureminen kai pitäisi lapsen jossain vaiheessa läpi käydä. Olen siitä hirveän pahoillani, mutta en vaan voi mitään, että en ole poikani. Olen minä. Minusta olemassaolevat asiat ovat parasta, eivät sadut. Ja siis se ei tarkoita, että saduissa olisi jotain vikaa. Mutta mua ne eivät vain kiinnosta. Ja ei ole ollut voimia antaa muuta käsitystä.

Jokaiselle voi käydä noin, kuin äidillesi. Surullistahan se on, mutta miksi poika juuttuu siihen tavallaan? No, koska autismi.

Ap

KKÄ, vielä ei ole liian myöhäistä tehdä uudenvuodenlupausta siitä, että hakeudut hoitoon.

Sairaudentuntoahan sinulla ei ole mutta juuri sen vuoksi sinun pitäisi sitä hoitoa saada.

Ei kukaan jaksa lukea pakkomielteisiä valituksia lapsistasi ja äidistäsi. Jankkaat ja jankkaat, et näe malkaa omassa silmässäsi. Tulet myös päälle kuin yleinen syyttäjä heti, kun jonkun ehdotus tai näkökulma ei sinua miellytä. Kaivat itsellesi entistä syvempää kuoppaa tuolla menolla.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut aiempia kommentteja, mutta samanlainen olin minäkin, koska mulla oli niin paha olo. Ihan siis jo tuon huomautuksesi kaltaisistakin asioista saattoi se paha olo nousta pintaan ja pahoin!

Lapsella on paha olo, ja siihen on etsitty apua jo vuosia. Mutta ei kukaan tajua mitään noissa psykologipiireissäkään. Eivät tajua, että lapsi jumittuu koko ajan ja ihan kaikkeen.

Ap

Tuskin lapsi itsekäön tajuaa jumittuvansa. Ja jumittuu varmaan siksi, koska ei käsitä jotain asiaa, mikä auttaisi asian ymmärtämisessä eli eteenpäin menemisessä.

Jos hän tajuaisi jumittuvansa, voisi miettiä, onko se sitä, mitä haluaa, vai haluaisiko etsiä asian, joka ymmärtämisestä uupuu?

Mutta jos lapsi ei edes taju, että jumittaa, kaikki vain kasautuu niskaan, kun hän kantaa mukanaan kaikkea.

Ap

Tullut äitiinsä tuon jumittamisen suhteen.

En tiedä, tuleeko lapselle lähinnä paha mieli näyttää niitä piirustuksiaan, koska tietää, etten mä nauti niistä samoin kuin hän. En siis sellaista ole hänelle tahallani osoittanut, vaan inhimillisestä vajavaisuudesta johtuen. Ajattelin, että lapsi ei enää haluaisi rasittaa minua niillä, jos sanon, että minua ei kiinnosta :(

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tuskin lapsi itsekäön tajuaa jumittuvansa. Ja jumittuu varmaan siksi, koska ei käsitä jotain asiaa, mikä auttaisi asian ymmärtämisessä eli eteenpäin menemisessä.

Jos hän tajuaisi jumittuvansa, voisi miettiä, onko se sitä, mitä haluaa, vai haluaisiko etsiä asian, joka ymmärtämisestä uupuu?

Mutta jos lapsi ei edes taju, että jumittaa, kaikki vain kasautuu niskaan, kun hän kantaa mukanaan kaikkea.

Ap

Tästä viestistä huomaa, että tässä jumittaa nyt ihan joku muu kuin poikasi...

Aikamoista jankkaamista tämä ketju.

Veikkaan, että lapsi ei ole perheessänne ainoa, jolla on taipumusta jumittaa, ja vaikeuksia nähdä toisen ihmisen näkökulma.

Jonkinlainen perhetyöskentely voisi auttaa.

Mutta ei se lapsen tarve rasittaa niillä muita loppunutkaan. Minusta lapsilla voisi olla leikkejä ja juttuja, joita kehitellään van oman pään sisällä, ei kaikkea tarvitse kertoa, jos se rasittaa kuulijoita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Aikamoista jankkaamista tämä ketju.

Veikkaan, että lapsi ei ole perheessänne ainoa, jolla on taipumusta jumittaa, ja vaikeuksia nähdä toisen ihmisen näkökulma.

Jonkinlainen perhetyöskentely voisi auttaa.

Meillä on perheterapiaa jo kolmas vuosi menossa! Mutta ei siellä työskennellä mitään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin lapsi itsekäön tajuaa jumittuvansa. Ja jumittuu varmaan siksi, koska ei käsitä jotain asiaa, mikä auttaisi asian ymmärtämisessä eli eteenpäin menemisessä.

Jos hän tajuaisi jumittuvansa, voisi miettiä, onko se sitä, mitä haluaa, vai haluaisiko etsiä asian, joka ymmärtämisestä uupuu?

Mutta jos lapsi ei edes taju, että jumittaa, kaikki vain kasautuu niskaan, kun hän kantaa mukanaan kaikkea.

Ap

Tästä viestistä huomaa, että tässä jumittaa nyt ihan joku muu kuin poikasi...

Eihän huomaa. Mietin siinä lapsen jumittumista siihen, että rasittavuudestaan huolimatta esittelee piirustuksiaan. Ts. kyllä mä ne katsoisin, ja hänen kertomansa niistä kuuntelisin, jos se riittäisi, mutta se ei riitä. Vaan minun pitää itsekin kysellä niistä. Vaikka en ymmärrä vastauksia. Ja jos kysyn pari asiaa, niin ei sekään riitä. Voi olla, että lapsi ei pääse siihen kokemukseen, että mä nauttisin niistä samoin, kuin hän ja siksi yritys päästä siihen ei lopu

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lapsi muuten tajuaa kiinnostuksen teeskentelemisen, usein jopa autismista huolimatta.

Offtopic sivustahuutelu: ai tajuaa vai? Kun minä en tajunnut lapsena, enkä meinaa tajuta aikuisenakaan. On aika ongelmallista sosiaalisissa tilanteissa, kun ei voi tietää haluaisiko toinen osapuoli jatkaa aiheesta keskustelua vai ei. Lapsena en tiedostanut tätä asiaa lainkaan, ei tullut mieleeni sellainen mahdollisuus että joku ei olisi kiinnostunut, mutta myöhemmin teininä ja aikuisena olen tajunnut. Ei ole nepsydiagnooseja, eikä mikään epätieteellinen nettitesti tai kukaan kohdattu ammattihenkilö ole viitannut siihen että sellaista kannattaisi lähteä tutkimaan. Onko tämä nyt siis joku ihan erillinen aivohäiriö vai...

Tavallaan tekisi mieli sanoa, että älä yritä saavuttaa sellaista tilannetta, että me nauttisimme näistä maailmoista yhtä lailla ja minäkin. Not gonna happen. Mutta en sano.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi muuten tajuaa kiinnostuksen teeskentelemisen, usein jopa autismista huolimatta.

Offtopic sivustahuutelu: ai tajuaa vai? Kun minä en tajunnut lapsena, enkä meinaa tajuta aikuisenakaan. On aika ongelmallista sosiaalisissa tilanteissa, kun ei voi tietää haluaisiko toinen osapuoli jatkaa aiheesta keskustelua vai ei. Lapsena en tiedostanut tätä asiaa lainkaan, ei tullut mieleeni sellainen mahdollisuus että joku ei olisi kiinnostunut, mutta myöhemmin teininä ja aikuisena olen tajunnut. Ei ole nepsydiagnooseja, eikä mikään epätieteellinen nettitesti tai kukaan kohdattu ammattihenkilö ole viitannut siihen että sellaista kannattaisi lähteä tutkimaan. Onko tämä nyt siis joku ihan erillinen aivohäiriö vai...

Niin, ja koska minulla oli kasvatus, äitini ei pitänyt minua lalalandiassa sen suhteen, että miten toinen osapuoli kokee minkäkin. Mullekerrottiin kasvatuksessa, että pitää ajatella kuuntelijaosapuolta. En nyt muista minkä ikäisenä, ehkä sanoin asian lapselleni aivan liian nuorena. Olisi pitänyt huijata häntä paljon pitemmälle?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi muuten tajuaa kiinnostuksen teeskentelemisen, usein jopa autismista huolimatta.

Offtopic sivustahuutelu: ai tajuaa vai? Kun minä en tajunnut lapsena, enkä meinaa tajuta aikuisenakaan. On aika ongelmallista sosiaalisissa tilanteissa, kun ei voi tietää haluaisiko toinen osapuoli jatkaa aiheesta keskustelua vai ei. Lapsena en tiedostanut tätä asiaa lainkaan, ei tullut mieleeni sellainen mahdollisuus että joku ei olisi kiinnostunut, mutta myöhemmin teininä ja aikuisena olen tajunnut. Ei ole nepsydiagnooseja, eikä mikään epätieteellinen nettitesti tai kukaan kohdattu ammattihenkilö ole viitannut siihen että sellaista kannattaisi lähteä tutkimaan. Onko tämä nyt siis joku ihan erillinen aivohäiriö vai...

Esim. isältäni puuttui tuon tajuaminen myös. Itse tosin olin siis aina kiinnostunut kaikesta, mitä hän sanoi, mutta isän uusi vaimo kertoi siitä kitkerästi. Eli isäni kuulemma tylsistytti ihmisiä kuoliaaksi. Ihmettelen aina, miten toiset ovat niin hienotunteisia, että alistuvat tylsistymään. Sehän EI OLE aspergerhenkilön tahto koskaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi muuten tajuaa kiinnostuksen teeskentelemisen, usein jopa autismista huolimatta.

Offtopic sivustahuutelu: ai tajuaa vai? Kun minä en tajunnut lapsena, enkä meinaa tajuta aikuisenakaan. On aika ongelmallista sosiaalisissa tilanteissa, kun ei voi tietää haluaisiko toinen osapuoli jatkaa aiheesta keskustelua vai ei. Lapsena en tiedostanut tätä asiaa lainkaan, ei tullut mieleeni sellainen mahdollisuus että joku ei olisi kiinnostunut, mutta myöhemmin teininä ja aikuisena olen tajunnut. Ei ole nepsydiagnooseja, eikä mikään epätieteellinen nettitesti tai kukaan kohdattu ammattihenkilö ole viitannut siihen että sellaista kannattaisi lähteä tutkimaan. Onko tämä nyt siis joku ihan erillinen aivohäiriö vai...

Esim. isältäni puuttui tuon tajuaminen myös. Itse tosin olin siis aina kiinnostunut kaikesta, mitä hän sanoi, mutta isän uusi vaimo kertoi siitä kitkerästi. Eli isäni kuulemma tylsistytti ihmisiä kuoliaaksi. Ihmettelen aina, miten toiset ovat niin hienotunteisia, että alistuvat tylsistymään. Sehän EI OLE aspergerhenkilön tahto koskaan.

Ap

Minusta YSTÄVÄT voivat aina sanoa, että joo joo ”Teuvo”, nyt olet kertonut tästä jo ihan tarpeeksi, puhutaanpas jotain muuta! Jos kyse ei ole ystävistä, niin mmmm-m, mutta ei kannattaisi seurustella ei-ystävien kanssa. Tai alkaa vain olemaan kaikkien ystävä ja SANOO SUORAAN. Jos toinen ottaa nokkiinsa, niin en ainakaan itse näe, mihin sellaisia tuttavia kumpikaan osapuoli tarvitsee. Eli että hienostellaan ja ollaan olevinaan hyväntahtoisia eli hienotunteisia, jos se oikeasti haittaa?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se nyt vielä jotenkin ymmärtää, jos 13-vuotias suuttuu huolehtimisesta, mutta että mies. Tunsikohan piston sydämessään, koska oma huolehtimisensa on surkeaa minun huolehtimisiini verrattuna? Ei huomaa potentiaalisia vaaran paikkoja ja osaa kertoa lapsille niistä.

Ap

Sun lapsi on poika, eli sun mies tietää sen poikana pahoittavan mielensä erityisen paljon liiallisesta huolehtimisesta, koska se tekee sille infantiilin olon.

Se poika pahastui siitä, koska saa ilmeisesti koko ajan negatiivista palautetta autismin takia, niiden kanssa pitää erikseen varoa sitä ettei se saa negatiivista palautetta, koska se lakkaa välittämästä siitä ja turhautuu.

Kolmannekseen, se yrittää niillä piirustuksilla luoda yhteyttä sinuun, se ettet jaksa niitä saa sen tulkitsemaan asian niin ettet välitä siitä itsestä. Harrastatko itse mitään taiteita? Kaikki taide on sen taiteentekijän minuuden jatkumo.

Niin, kurjaa, ettääidin sanomana tuollainen huolehtiminen tekee infantiilin olon. Oma isäni varoitteli aikoinaan aina kaikesta vastaavasta ja pidin sitä fiksuna ja olin otettu, että hän kertoi minulle asioista, joista voi olla vaaraa, ellei pidä varaansa.

Minusta on huonoa vanhemmuutta jos näkee vaaranpaikan, eikä voi siksi sanoa mitään, koska toinen ei kestä realiteetteja että se ei vaan ole kivaa, jos tekokuituvaate nappaa liekistä ja roihahtaa.

Mitä tulee kuviin niin olen koittanut saada siitä yhteyden päästä kiinni, mutta en itse koe mitään yhteyttä, vaikka niitä piirustuksia selitettäisiin ja katseltaisiin kuinka. Ja siis poika puhuu käytännössä aina tuosta aiheesta, myös ilman piirustuksia, eli olen osaltani tehnyt sen, minkä osaan niiden kuuntelemisen suhteen. Mutta en osaa olla niistä sen kiinnostuneempi, kuin mitä olen. Käja en koe, että yhteyttä syntyy teeskentelemällä kiinnostunutta, toki joudun teeskentelemään koko ajan, paitsi ekat 2-3 minuuttia per kuva tai autoiluhetki, jolloin aiheesta puhutaan. No, autossa menee hetken pitempäänkin kiinnostuneena.

Ap

Minullakin oli isä, joka varoitteli suunnilleen kaikesta mahdollisesta ja nuorena se oli minusta ärsyttävää ja hermostuttavaa. Ajattelin että olenko hänen mielestään tosiasn niin avuton. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt arvostaa noita neuvoja.

Kannattaa varmaan jälkiabortoida se spergipoju. Ja ap voi ottaa saman piikin myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se nyt vielä jotenkin ymmärtää, jos 13-vuotias suuttuu huolehtimisesta, mutta että mies. Tunsikohan piston sydämessään, koska oma huolehtimisensa on surkeaa minun huolehtimisiini verrattuna? Ei huomaa potentiaalisia vaaran paikkoja ja osaa kertoa lapsille niistä.

Ap

Sun lapsi on poika, eli sun mies tietää sen poikana pahoittavan mielensä erityisen paljon liiallisesta huolehtimisesta, koska se tekee sille infantiilin olon.

Se poika pahastui siitä, koska saa ilmeisesti koko ajan negatiivista palautetta autismin takia, niiden kanssa pitää erikseen varoa sitä ettei se saa negatiivista palautetta, koska se lakkaa välittämästä siitä ja turhautuu.

Kolmannekseen, se yrittää niillä piirustuksilla luoda yhteyttä sinuun, se ettet jaksa niitä saa sen tulkitsemaan asian niin ettet välitä siitä itsestä. Harrastatko itse mitään taiteita? Kaikki taide on sen taiteentekijän minuuden jatkumo.

Niin, kurjaa, ettääidin sanomana tuollainen huolehtiminen tekee infantiilin olon. Oma isäni varoitteli aikoinaan aina kaikesta vastaavasta ja pidin sitä fiksuna ja olin otettu, että hän kertoi minulle asioista, joista voi olla vaaraa, ellei pidä varaansa.

Minusta on huonoa vanhemmuutta jos näkee vaaranpaikan, eikä voi siksi sanoa mitään, koska toinen ei kestä realiteetteja että se ei vaan ole kivaa, jos tekokuituvaate nappaa liekistä ja roihahtaa.

Mitä tulee kuviin niin olen koittanut saada siitä yhteyden päästä kiinni, mutta en itse koe mitään yhteyttä, vaikka niitä piirustuksia selitettäisiin ja katseltaisiin kuinka. Ja siis poika puhuu käytännössä aina tuosta aiheesta, myös ilman piirustuksia, eli olen osaltani tehnyt sen, minkä osaan niiden kuuntelemisen suhteen. Mutta en osaa olla niistä sen kiinnostuneempi, kuin mitä olen. Käja en koe, että yhteyttä syntyy teeskentelemällä kiinnostunutta, toki joudun teeskentelemään koko ajan, paitsi ekat 2-3 minuuttia per kuva tai autoiluhetki, jolloin aiheesta puhutaan. No, autossa menee hetken pitempäänkin kiinnostuneena.

Ap

Minullakin oli isä, joka varoitteli suunnilleen kaikesta mahdollisesta ja nuorena se oli minusta ärsyttävää ja hermostuttavaa. Ajattelin että olenko hänen mielestään tosiasn niin avuton. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt arvostaa noita neuvoja.

:( Mä taas aina olin lapsenakin tosi ylpeä, että isäni valisti minusta minua jatuvasti. Nautin oivaltamisesta ja kypsymisestä ja siitä, että minua nimenomaan arvostettiin niin paljon, että asioista kerrottiin ja varoitettiin, etten olisi tyhmä ja saisi kärsiä siksi.

Mutta siis varmasti sanomistavalla on merkitystä. Mä voisin toimia noin, kuin kuvasit meidän ns. normaalin lapsen kanssa, että vaikka häntä harmittaa nyt, niin sanon silti, koska aikuisena niitä ei hänelle kerro enää kukaan, mutta jos teen niin pojan kanssa, hänellä on koko ajan päivä pilalla. Siitä vaan ei tule mitään. En haluaisi hänen joutuvan onnettomuuteen varomattomuuttaan tai tyhmyyttään. Siis ikinä. Asiat, joita ei voinut osatakaan ennakoida, ovat mitä ne ovat, mutta niin monia onnettomuuksia voi estää vain tiedostamalla asioita.

Ap

Esim. isäni varoitteli tekokuituvaatteista. En mä lapsena älynnyt, että ne syttyvät palamaan paljon herkemmin, kuin vaikkapa villakangastakki. Tai jos sen tiedostinkin, niin en muistanut ehkä miettiä sitä siinä tulen kanssa touhutessani. Mutta isä kun sanoi siitä samalla, tajusin, että aivan, tässä on se hetki, jolloin tämän huomioimiselle on käyttöäkin.

Ap