Lue keskustelun säännöt.
Mistähän kertoo, kun 13-v. poika rupesi loukkaannuttuaan ja suututtuaan silppuamaan tekemiään piirustuksia?
01.01.2021 |
Eli lapsi pahoitti mielensä eilen, kun olimme heiluttelemassa pihalla tähtisadetikkuja. Lasten isä oli tuonut pihalle ulkotulen, jossa tikkuja sai sytyttää.
Sanoin yhdessä vaiheessa lapsille, että tulessa tikkua suåytyttäessä on syytä varoa, ettei mikään osa vaatteista osu tuleen, koska ne voivat leimahtaa tulessa.
Jostain syystä 13-vuotias pahoitti tästä niin mielensä, ettei suostunut enää sytyttämään tikkuja. Koitimme houkutella ja kannustaa häntä tekemään vain, mutta ei, hän sanoi olevansa vain ihan huono.
Sanoin, että en vain halua, että hänelle tapahtuu onnettomuus, että haluaako hän sitä. Hän kuulemma haluaa.
Sitten hän meni sisälle ja ryhtyi heittelemään ulos omia piirustuksiaan revittyinä.
Hän siis piirtää kaikenlaisia piirustuksia, jotka ovat kyllä ihan hienoja, mutta joita saa ponnistella jaksaakseen katsella niin kiinnostuneena ja niin paljon, kuin hänestä olisi ihanaa. Ihmettelen, että olikohan piirustusten silppuaminen kuinkakin vakavaa?
Kommentit (126)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi helvetti. Toivoin tämän olevan provo kun AP tuli ekaa kertaa selittämään, kuinka haluaa apua siihen, miten saisi poikansa lopettamaan noista piirustuksistaan puhumisen. Silloin haukkui maanrakoon tuon poikansa rakkaan harrastuksen, kuinka siitä ei tule mitään ja kuinka kukaan ihminen ei tuollaisesta jaksanut kiinnostua. Kun sitten jotkut esim. fantasiakirjallisuuddsta kiinnostuneet tulivat kommentoimaan, että kuulostaa tosi mielenkiintoiselta ja että poika on lahjakas kun tekee noinkin yksityiskohtaisia juttuja tuossa iässä, haukuttiin nämä kommentoijat ja fantasiakirjailijat.
Musta tuntuu niin pahalta tuon pojan puolesta. Kyllä minustakin kuulostaa syvältä itseinholta ja riittämättömyyden tunteelta, että hän tuhoaa itselleen niin rakkaita piirustuksia. On tainnut äidin viesti hänen typeryydestään mennä perille. :(
Pahoin pelkään että suorastaan äärimmäisesti vähättelet lapsen ongelmaa. Kunpa olisikin kyseessä itseinho ja riittämättömyyden tunne. Koska sellaisia ihminen voi loppujen lopuksi itse oppia ymmärtämään, voi oppia käsittelemään niitä, voi oppia puhumaan niistä, terapeuttikin voi häntä sellaisten kanssa auttaa. Se on sitä niinsanottua omien tunteidensa kohtaamista, sanoittamista, hyväksymistä, käsittelemistä. Useimmat terapeutit auttavat potilaitaan ihan vain tuossa, eli useimmat terapeutit ovat lähes turhia, auttavat potilaita mitättömissä asioissa, osaavat auttaa vain potilaita joilla on mitättömiä ongelmia, siis vaikkapa ongelmia itsetunnon kanssa jne. Sosiaalisia hömppäongelmia.
Autisti ei vertaa itseään muihin, ei käsitä itseään osana yhteisöä, ei ajattele itseään suhteessa muihin ihmisiin, ei koe itseään suhteessa yhteisön tai vanhempien asettamiin vaatimuksiin, hänen tunteensa eivät ole sidoksissa siihen minkä verran arvostusta tms hän muilta saa. Joten autistilla ei mitenkään voi olla jotain sellaista yhteisöstä riippuvaista sosiaalista tunnetta kuin esim "riittämättömyyden tunne" tai "itseinho". Jos et neurologisesti ole yhteisöllinen ihminen niin sinulla ei voi olla yhteisöllisiä tunteita.
Joten miksi lapsi sitten rikkoo piirustuksiaan? Koska tuo epämiellyttävä sosiaalinen tilanne aiheuttaa hänelle niin paljon ahdistusta, stressiä, kipua, ihan silkkaa puhdasta mielipahaa. Ahdistusta jota hän ei osaa hahmottaa, ei mitenkään voi ymmärtää, ei osaa olla siitä tietoinen, ei osaa käsitellä. Sille ei ole sanoja, sitä ei voi sanoittaa. Ihan vain ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Ja kun liikaa ahdistaa niin se purkautuu ulos aggressiona. Ja koska muita ei tietenkään saa satuttaa, niin ulos purkautuu epäsuoraa aggressiota. Siis aggressiota jotain ihan mitälie asiaa kohti. Ihmisiä ei saa satuttaa, kissaa ei saa rääkätä, muiden tavaroita ei saa rikkoa. Joten sitten rikkoo omia tavaroita.
:D
Mulla on useita kavereita, jotka on ihan diagnosoidusti autismin kirjolla. Kaikki tuntevat ajoittain itseinhoa ja riittämättömyyden tunnetta. Et vähän meni keittiöpsykologia päin persettä?Ehkä tuo on totta sellaisten autismin kirjon ihmisten kanssa, jotka ovat niin pahasti autistisia, etteivät pärjää laitoksen ulkopuolella. Mutta enemmän asperger-tasolle jäävät kyllä tuntevat tuollaisia tunteita.
Huom. puhutaan lapsista. Eivät ne normilapsetkaan tuolla yksikseen maailmalla pärjää.
Ei tämä vaikuta siihen, kykeneekö poika tuntemaan itseinhoa. Teoriasi siitä, että hön purkaa stressinsä vain mihin tahansa esineeseen, on ontuva. Koska hön ei tuhoa mitä tahansa, vaan ns. Special interestiään. Sitä yhtä asiaa, joka on autismin kirjolla olevalle ihmiselle rakkain koko maailmassa. Jos hän halusi vain tuhota jotakin, tarjolla olisi varmasti ollut muitakin papereita tai esineitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Autisteja on monenlaisia. Itse asiassa nykyäänhän puhutaan autisminkirjon häiriöistä. Ne ovat myös sukua ADHD:lle. Vähän siis häiritsee, kun joku/jotkut täällä kertovat, että "autistit ovat tällaisia..."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi helvetti. Toivoin tämän olevan provo kun AP tuli ekaa kertaa selittämään, kuinka haluaa apua siihen, miten saisi poikansa lopettamaan noista piirustuksistaan puhumisen. Silloin haukkui maanrakoon tuon poikansa rakkaan harrastuksen, kuinka siitä ei tule mitään ja kuinka kukaan ihminen ei tuollaisesta jaksanut kiinnostua. Kun sitten jotkut esim. fantasiakirjallisuuddsta kiinnostuneet tulivat kommentoimaan, että kuulostaa tosi mielenkiintoiselta ja että poika on lahjakas kun tekee noinkin yksityiskohtaisia juttuja tuossa iässä, haukuttiin nämä kommentoijat ja fantasiakirjailijat.
Musta tuntuu niin pahalta tuon pojan puolesta. Kyllä minustakin kuulostaa syvältä itseinholta ja riittämättömyyden tunteelta, että hän tuhoaa itselleen niin rakkaita piirustuksia. On tainnut äidin viesti hänen typeryydestään mennä perille. :(
Pahoin pelkään että suorastaan äärimmäisesti vähättelet lapsen ongelmaa. Kunpa olisikin kyseessä itseinho ja riittämättömyyden tunne. Koska sellaisia ihminen voi loppujen lopuksi itse oppia ymmärtämään, voi oppia käsittelemään niitä, voi oppia puhumaan niistä, terapeuttikin voi häntä sellaisten kanssa auttaa. Se on sitä niinsanottua omien tunteidensa kohtaamista, sanoittamista, hyväksymistä, käsittelemistä. Useimmat terapeutit auttavat potilaitaan ihan vain tuossa, eli useimmat terapeutit ovat lähes turhia, auttavat potilaita mitättömissä asioissa, osaavat auttaa vain potilaita joilla on mitättömiä ongelmia, siis vaikkapa ongelmia itsetunnon kanssa jne. Sosiaalisia hömppäongelmia.
Autisti ei vertaa itseään muihin, ei käsitä itseään osana yhteisöä, ei ajattele itseään suhteessa muihin ihmisiin, ei koe itseään suhteessa yhteisön tai vanhempien asettamiin vaatimuksiin, hänen tunteensa eivät ole sidoksissa siihen minkä verran arvostusta tms hän muilta saa. Joten autistilla ei mitenkään voi olla jotain sellaista yhteisöstä riippuvaista sosiaalista tunnetta kuin esim "riittämättömyyden tunne" tai "itseinho". Jos et neurologisesti ole yhteisöllinen ihminen niin sinulla ei voi olla yhteisöllisiä tunteita.
Joten miksi lapsi sitten rikkoo piirustuksiaan? Koska tuo epämiellyttävä sosiaalinen tilanne aiheuttaa hänelle niin paljon ahdistusta, stressiä, kipua, ihan silkkaa puhdasta mielipahaa. Ahdistusta jota hän ei osaa hahmottaa, ei mitenkään voi ymmärtää, ei osaa olla siitä tietoinen, ei osaa käsitellä. Sille ei ole sanoja, sitä ei voi sanoittaa. Ihan vain ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Ja kun liikaa ahdistaa niin se purkautuu ulos aggressiona. Ja koska muita ei tietenkään saa satuttaa, niin ulos purkautuu epäsuoraa aggressiota. Siis aggressiota jotain ihan mitälie asiaa kohti. Ihmisiä ei saa satuttaa, kissaa ei saa rääkätä, muiden tavaroita ei saa rikkoa. Joten sitten rikkoo omia tavaroita.
Ja seuraava vaihe on se että lapsi alkaa satuttaa itseään.
Ja jos muut ihmiset huomaavat lapsen satuttavan itseään ja suuttuvat siitä lapselle, niin lapsen täytyy oppia salaamaan muilta se että hän satuttaa itseään. Koska ei hän itsensä satuttamista voi lopettaa niin kauan kuin se ahdistus ja aggressio on yhä päällä.
Viimeistään siinä vaiheessa kun lapsi satuttaa itseään niin pitäisi lapsen tuomitsemisen loppua, ja pitäisi alkaa yrittää ymmärtää lasta. Valitettavasti on vanhempia jotka osaavat "ratkoa ongelmia" ainoastaan vihamielisyydellä, painostuksella, tyyliin "Täytyyhän tuo toiminta saada loppumaan jottei lapsi satuta itseään lisää! Tuo toiminta täytyy saada lopetettua vaikka väkisin!"
Jos vanhempien ratkaisu lapsen ongelmiin on vihamielisyys, niin onpas outo juttu jos lapsi alkaa salailla ongelmiaan. Lapsen täytyy suojella itseään muiden vihamielisyydeltä. Jos se itsensä suojeleminen ei onnistu millään muulla kuin salailulla, niin sitten täytyy vain salailla.
Ja kun vanhemmat huomaavat lapsen salailevan, niin he alkavat kuulustella. Kuulustelevat ja kuulustelevat.
Ja pian koti ei olekaan enää koti, vaan kuin CIA:n ylläpitämä Guantanamon vankileiri. Kuulusteluja, satuttamista, kuulusteluja, satuttamista,...
--
PS. Minun vanhempani olivat aivan sairaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on jotenkin raskas ketju, kun Ap:ta moititaan niin rumasti ja en itse ole hänen aiempia ketjuja lukenut. Eiköhän viesti ole jo mennyt hänelle perille.
Voisiko poika innostua siitä, että tekee piirustuksistaan videoita? Kuvaa niitä läheltä ja puhuu päälle kertoen mitä niissä tapahtuu. Sitten voisitte pitää aina sovittuna aikana videoillan jolloin kaikki katsoo ja popparit esiin. Voisitte vaikka sopia, että jokainen perheenjäsen tekee x minuutin mittaisen esityksen/videon jolloin pojan pitää itse karsia tarinaansa siinä vaiheessa kun videoi ja editoi sitä. Ja ap:n tehtävänä on seurata esitystä mahdollisimman aidosti kiinnostuneena, eikö se jostain syystä ole mahdollista?
Ymmärrän tavallaan tuskasi, koska minun poikani haluaisi aivan loputtomiin kertoa fantasia taistelupelistään. Aina ulkoillessamme hän haluaisi leikkiä sitä minun kanssa. Ja en minä millään jaksa luonnon keskellä keksiä, että nyt minulla on tämä fantasia-ase tai -voima ja nyt tuoltaa hyökkää tuo ja tuo ja nyt minä teen näin pum pum... Olen selittänyt hänelle mitä luontokävelyltä haen ja että olen aikuinen ja sukupuolikin nainen, niin en vaan pääse sisään näihin taistelujuttuihin. Hänellä on vain vähän kavereita, niin ymmärrän, että hänellä on suuri tarve. En vain yleensä pysty. Yritän kannustaa, että leikkisi itsekseen siinä pörrätessään kun ulkoillaan. Niin minä tein lapsena, kun eihän aikuiset yleensä mitään suostuneet leikkimään. Hänelle taas se on vaikeaa.
Tää on just sitä, sama kokemus itsellä. Asiaa ei yhtään helpota se, että jos suostuu tappeluleikkeihin niin niitä leikitään sitten seuraavat 10 vuotta, ja jos kieltäytyy, niin lapsi masentuu 6 kuukaudeksi. Ei jaksa. Ei sitä kukaan normaali jaksa.
En nyt osaa muuta kommentoida, mutta tuota tummentamaani kohtaa ihmettelen. Tuollaisiako autistit ovat? Siinä tapauksessa en ymmärrä miksi heistä sanotaan että he ovat hankalia.
Ei aina tarvitse olla iloinen, pirteä, aktiivinen, reipas tai hymyilevä. En nyt käytä sanaa "masennus" koska sehän on sairaus, mutta siis jos lapsi on jonkin aikaa allapäin, apea, iloton, väsynyt tai "epäenerginen", niin eihän se ole paha juttu. Sehän on normaalia elämää. Ja on myös normaalia jos on tuollainen apea lähes aina, suunnilleen koko elämän.
On ihmisiä joiden perusluonto on olla iloinen, aktiivinen ja sosiaalinen.
Ja on ihmisiä joiden perusluonto on olla apea, passiivinen ja epäsosiaalinen.
Ihmiset ovat erilaisia.
Ei sinun tarvitse keinotekoisesti ylläpitää lapsesi iloisuutta tekemällä jotain mitä et yhtään jaksaisi. Miksi yrität ylläpitää?
Kun lapsesi on apea, niin miksi luulet hänen kärsivän siitä? Kenties se on hänelle oikein sopiva olotila. Ei hymy tarkoita sitä että ihminen on onnellinen. Kenties vain sinä kärsit lapsen apeudesta, koska sinusta tuntuu pahalta jos lapsesi ei hymyile. Älä vaadi lapsesi olevan iloinen ihan vain jotta sinusta ei tuntuisi pahalta. Älä vaadi lapsesi olla jotain mitä hän ei oikeasti ole, ihan vain sinun vuoksesi. Anna lapsesi olla oma itsensä.
___
Eli jos autistit ovat sellaisia että jos heidän kanssaan ei tee jotain hauskaa niin he ovat apeita, niin minun täytyy todeta: he eivät ole hankalia. Itse saa olla apea. Ja muiden velvollisuus on sallia apeus toiselle ihmiselle, ettei mene ja väkisin yritä lopettaa toisen apeutta.
Vaikeita ihmisiä ovat ne päinvastaiset ihmiset. Ne jotka tahtovat jotain, ja jos eivät saa mitä tahtovat niin he eivät tule apeiksi tai passiivisiksi vaan päinvastoin: he eivät anna periksi, he aktivoituvat, suuttuvat, kantavat kaunaa, kostavat, päättävät taistella kunnes saavat mitä haluavat, ryhtyvät pyhään sotaan missä kaikki on sallittua, sabotoivat, terrorisoivat, härnäävät, tallovat, alistavat, etsivät liittolaisia, luovat vainoamisverkostoja, kohtelevat toista kuin kakkaa,... paisuttavat sodasta aina vain suuremman, ihan vain saadakseen mitä haluavat.
Jos ainutkaan autisti ei ikinä tuollaiseen sotaan ryhdy, niin ainutkaan autisti ei ole hankala. Heidän kanssaan ei ole sotaa, vaan on rauha. Täytyy vain oppia olemaan heidän kanssaan rauhassa sellaisella tavalla, johon he pystyvät, tavalla joka sopii heidän rajallisille kyvyilleen.
Vierailija kirjoitti:
Mietin vain sitä, kun se kiukku purkautui niihin hänen omiin piirustuksiinsa, että mitähän hän siinä mahtoi ajatella..?
Vihaa itseään. Pitää itseään kelvottomana.
Huom. puhutaan lapsista. Eivät ne normilapsetkaan tuolla yksikseen maailmalla pärjää.