Täysi-ikäisen, kotona asuvan, lapsen mielenterveysongelmat. Voinko tehdä mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ihan sama tilanne, tosin tyttö täyttää 18 vasta kesällä. Kolme vuotta on yritetty auttaa, mutta mistään ei ole ollut mitään apua, koska tyttö ei suostu ottamaan apua vastaan. Ei käy koulua kuin satunnaisesti, makaa huoneessaan, ei pidä huolta hygieniasta, ei syö lääkkeitä kuin hetken ja sitten lopettaa nekin jne.jne. On kokeiltu nuorisopsykiatria osaltolta avohoitoon, väliaikainen sijoitus, lastensuojelun perhetyö, opiskelun tukitoimet, you name it. Ei ole auttanut yhtään mikään.

Sairashan tuo lapsi on, mutta apua on todella vaikea antaa kun ei suostu sitä ottamaan vastaan, enkä sitäkään tiedä että miksi, ei suostu puhumaan asioista kenenkään kanssa. Aika voimaton olo alkaa olemaan ja omakin mielenterveys alkaa pettämään pikkuhiljaa. 

Ihan oikeasti: potkikaa tällaiset pihalle. Ihan itse entisenä mt-potilasteininä sanon tämän. Omat porukat tekivät saman virheen, kun katselivat vieressä eivätkä tehneet mitään. Valittelivat itsekin että kaikki on yritetty. 

En pysty samaistumaan vanhemmuuteen mutta usein ihmettelen äitien ja isien kädettömyyttä. Onko se liiallista suojelunhalua, pelätään että lapsi menetetään koneistolle? Pelätään myös sitä, että viranomaiset syyllistävät huonosta kasvatuksesta? 

Ei ole sitä pelkoa. Pelko lapsen itsetuhoisuudesta/kuolemasta, siihen ei pysty koskaan etukäteen valmistautumaan, ei vaikka kuinka näkisi mt-sairauden lopulta siihen johtavan.

Nyt sun pitää kertakaikkiaan ymmärtää tekeväsi jatkuvasti karhun palvelusta lapselle. Jos annat hänen pyöriä tekemättä mitään omissa nurkissassi, vahvistat hänelle ajatusta ettei hänen tarvitsekkaan tehdä mitään. Häätö kotoa niin varmasti huomaa sitten olevansa avun tarpeessa ja voi jopa saada tukea tilanteeseensa.

Rehellisesti, äitinä nyt pahennat asiaa rankalla kädellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysi-ikäistä lastaan ei ole velvollisuutta huoltaa, joten voit häätää asumaan muualle, paljoa muuta ei pysty edes tekemään. 

Millä lailla se sitten auttaisi häntä? Päinvastoin. Ap

Kyllä hänelle voi viedä kunnollista pannaria, jossa on paljon kananmunia, koska lapsella voi olla pidemmältä ajalta koliininpuutosta. Helppo homma, myös vohveleita mantelijauhoon voi tehdä, kun se vehnä ei kaikille sovi alkuunkaan. Luomuspelttiä vehnän tilalle, jos ei ole keliaakikko.

V* tuttaa tälläiset pellet! Jos ihminen kysyy tosissaan apua, niin ei taida sun pannarireseptit auttaa? Työnnä se pannarisi niin syvälle rectumiin että tuntuu!

😂😂😂

https://yle.fi/uutiset/3-9509375

"Tämän kaikki on Henrikssonin mukaan mahdollista tehdä myös etänä. Potilasta ei aina tarvitse tavata kasvotusten, jos lääkäri tuntee potilaan esimerkiksi viime tapaamiselta tai tiedot voi luotettavasti saada toisten ammattihenkilöiden laatimista tuoreista potilasasiakirjoista."

Sitä muuta apua kyllä löytyy aina, mutta kunnollista ruokaa ei saa kukaan, jos ei itse sitä tee.

Mutta kun on kyse B12- vitamiinin puutoksesta tai koliinin puutoksesta, ei siihen auta muu kuin liharuoka ja koliininpuutokseen parhaiten kananmunien keltuaiset. Pilleriusko on se, mikä ei auta ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko peliriippuvuus? Mitä tekee yöt?

Nettiyhteyksiä ei yöllä ole, joten ei pelaa. ap

Mistä tiedät onko ostanut vaikka prepaid-netin?

On tietysti, sehän ei paljon maksa ja aina toimii! Kauhea univelka varmasti, kun täytyy salassa käyttää silloin kun muu väki nukkuu.

Hirvittävän väärin on kieltää sellainen aikuiselta ihmiseltä. Sen voi tehdä nuoremmalle, ainakin koululaiselle, ettei edes hanki puhelinta, eikä se ole edes välttämätön aina, mutta kyllä tuo "peli" on jo menetetty.

ihmeen kädetöntä on kunnan vastuu. Mitä se etsivä nuorisotyö oikeen tekee?

Auttaa nuoria, ei täysikäisiä. Ainakaan, kun täysikäinen ei apua halua.

Ei kunnalla ole mitään vastuuta hyysätä aikuista miestä.

Onhan noita yksityisiä terapeutteja. 

Ei nekään ketään väkisin auta.

Pelaaminen pois ja rytmit kohalleen ja sillätapaa.

Ota yhteyttä mielenterveysomaisten yhdistys Finfamiin, josta saat ainakin keskusteluapua itsellesi ja ehkä asiantuntevia neuvoja. Tilanne on hankala ja vanhemmille raskas. Aikuinen lapsesi tarvitsee apua. Tämä täysi-ikäisen ihmisen itsemääräämisoikeus on Suomessa usein tällaisessa tapauksessa täysin sairastuneen oman edun vastaista, mitään ei voi tehdä, ennen kuin itse hakeutuu hoitoon. Oikeanlaisen avun saaminenkaan ei ole nykyisin helppoa, vaikka itse haluaisi, saati jos ei ymmärrä tarvitsevansa apua. Ei omaa rakasta lastaan käytöksestä huolimatta voi häätää tuollaisessa kunnossa. Tuskin omassa asunnossakaan vointi paranisi. Voiko asuinkunnan/kaupungin terveys/sosiaalipuoli auttaa? Onko ketään luotettavaa ystävää, joka voisi toimia välittäjänä, jos ei suostu kuuntelemaan vanhempia?

Euroja tiskiin ja terapiaan yksityiselle, nuorten ongelmiin erikoistuneelle terapeutille?

Moni vanhempi painii näitten asioitten kanssa nykyään ja sosiaalitoimi/lainsäädäntö laahaa pahasti perässä!Kyllä näille avuttomille nuorille pitää saada apua, vaikka ovatkin"täysiikäisiä". Maailma muuttuu ja ongelmat on erilaiset kuin 5-10-15v sitten. yhteiskunta ei paljon hyödy siitä, että kohta on nuoret sairaseläkkeellä tai muuten työkyvyttömiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos nuori sanoo ettei ole mitän ongelmaa niin miksi hän sitten tarvitsee vanhemman täysihoitoa?

Kyllä tuossa ap on syrjäytymisen mahdollistaja.

Niinpä. Omaan tilanteeseeni peilaten, ei olisi kohtuutonta eikä julmaa vaatia aikuista lasta joko muuttamaan omilleen ja hoitamaan kaiken itse TAI osallistumaan kotitöihin, kustannuksiin, viettämään aikaa vanhempiensa kanssa ja hoitamaan kouluaan kunnolla, mikäli aikoo asua/kyläillä vanhempiensa katon alla eikä mitään ongelmaa ole.

Mutta meillä tilanteen jatkumisen mahdollistaa tosiaankin äiti, joka pitää aikuista miestä ikuisena vauvana, jolta ei voi vaatia mitään, ettei "vauvalle" tule paha mieli. Tilanne on vielä pahempi, jos "vauvalla" on sisaruksia, joiden pitää tehdä ja jaksaa, kun taas "vauvaa" pelkästään ymmärretään ja hoivataan. Äiti menettää siinä sitten kaikki lapsensa.

Näin. Just katoin hengenvaarallisesti lihavaa, missä poika alkoi aina laihtumaan kun äiti ei ollut vaikutuspiirissä. Silti molemmista, äidistä ja pojasta TUNTUI siltä että vain äiti rakasti ja osasi hoitaa poikaa. Eli vaikka näyttäisi ja tuntuisi itsestä miltä, niin totuus voi silti olla ihan erilainen, ja itse osa ongelmaa, vaikak miten olisi pyrkivinään olemaan osa ratkaisua.

Ei "lasta", eli aikuista tarvitse yös selkään keppi kädessä ajaa, riittää että on jämäkkä, ja mikäli lapsi oikeasti on niiin sairas että ei voi muuta kuin asua kotona, niin kyllä hän menee lääkäriin, jos se on kotona asumisen ehtona. Sosiaaliviranomaiset tulevat kyllä kotikäynnille selittämään millainen prosessi on sitten siihen myllyyn joutuminen, kun aletaan miettiä noinkohan "lapsi" kykenee itsestään huolta pitämään. Asuntopaikkoja löytyy kyllä sellaisille tapauksille jotka eivät pärjää omillaan.

Kaverini, hyvin paljon lastaan rakastava äiti on siinä tilanteessa nyt, että hänen teinipoikansa on linnoittautunut huoneeseensa. Syyt, jotka kaverinikin on myöntänyt nyttemmin, ovat pohjimmiltaan siinä että äiti on aina tiennyt poikansa parhaan, varjellut, ja estänyt ongelmien tulemista, ja siinä sivusa lapsen elämistä myös. Nyt kun on vyyhti lähtenyt purkautumaan, näkyy valo tunnelin päässä.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko mahdollista päästä johonkin tuettuun asumiseen? Että asuisi yksin, mutta olisi kuitenkin joku joka tukisi käytännön asioiden hoidossa?

Joka tapauksessa nytkytilanne ei ole pitemmän päälle kestävä. Eli kuulostaisi hyvältä ratkaisulta, että nuori pistettäisiin valitsemaan tietyistä ratkaisuvaihtoehdoista.

Mun tyttärellä on tukihenkilö JA sosiaalityöntekijä. Tukihenkilöä tapaa kerran viikossa ja sostyöntekijää kerran kuussa. Nämä katsovat että tytär saa hoidettua laskut ja maksut, sekä muutenkikn pitävät huolen että tyttärellä on paras tieto tilanteestaan ja mahdollisuuksistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Meidänkin vanhemmilla asuu kolmekymppinen vauva-mies! Ei suostu avun hakemiseen yhdessä eikä yksin. Ei suostu keskusteluun eikä ylipäänsä mihinkään. Palvelu pelaa eikä mitään tarvitse hoitaa itse. Ikääntyvä äiti säälii pikkuressua, ja on aina hoitanut kaikki asiat tämän puolesta. Olen tullut siihen tulokseen, että en voi tilanteelle mitään. Mutta en todellakaan aijo ottaa palvelijan roolia sitten kun vanhemmista aika jättää.

Kun itsenäistyminen jää kesken syystä tai toisesta sekä lapsella että vanhemmalla, niin lopputulos voi olla tuo. Todennäköisesti äitisi myös syyttää itseään poikansa tilanteesta, ja hänestä tuntuu että hänen on poika hoidettava ettei muiden tarvitse. Että älä ole äidillesi liian ankara, vaan ota tuo lois-tilanne niin että äitisi on siinä uhrina.

Kokemus lähipiiristä menneiltä vuosilta että miespuolinen henkilö jäi äitinsä luokse asumaan loppuelämäkseen ja aikamiespojaksi. Syynä oli skitsofrenia pojalla. Minusta hänen oli turvallisinta asua äidin "helmoissa" koska tilaa ja mahdollisuus oli ja auttoi vanhenevaa äitiään sen minkä taudinkuvalta pystyi. Tietysti tähän pitää äidin olla valmis itse että hyväksyy tällaisen vaihtoehdon ja saman katon alla asumisen.

Nykypäivänä olisiko mahdollista saada jotakin tuettua asumista jos tuntuu että välit kiristyy teillä siellä? Ottaisin yhteyttä aikuissosiaalityöhön ja kysyisin neuvoa. Ei kannata hävetä ja kaikkien etuhan se on että saa henkilö apua tai ainakin selvitetään tarvitseeko apua. 

Älä tuomitse vaan selvitä taustalla noita asioita. Joskus henkilön voi olla helpompi avautua ja puhua ulkopuoliselle. Tilanne voi olla tilapäinen tai sitten ei mutta olisi hyvä selvittää eri vaihtoehtoja. Voimia tilanteeseen! Älä hyysää mutta älä tuomitsekaan. Asiallisesti voi asioita hoitaa ja asioista keskustella jos vaan saa kontaktin. 

Itsehän olin masentunut, likainen ja äkäinen lapsi ja teini, joka ei poistunut huoneestaan koskaan.

Minä parannuin, kun muutin pois kotoa.

Äitini on kiltti ja huolehtiva, mutta hän on ylikiltti ja ylihuolehtiva. Hän halusi kylvettää ja pestä minua vielä 12-vuotiaana (valitti suureen ääneen kun halusin pestä tukkani itse), kaappasi jopa suklaamousseainekset käsistäni 16-vuotiaana (annahan kun minä...!) ja torppasi jopa iltakävelyt (sinähän vaan kompuroisit siellä pimeässä, et lähde!). Pahinta oli, että olin oikeasti todella aktiivinen ja miellyttämisenhaluinen lapsi - mutta osallistumiseni ei kelvannut ja tein asiat aina väärin. Muistan ikuisesti, kun sisuunnuin 14-vuotiaana ja päätin osoittaa osaavani edes imuroida. Imuroin ja hinkkasin kotia kirjaimellisesti tuntikausia. Noh, kun äiti tuli kotiin, hän ei edes kiittänyt ja parin tunnin kuluttua kuulin, miten hän käynnisti imurin. Eli minun paraskaan ei riittänyt edes niin helpossa asiassa kuin pölyjen imurointi. Mietin, etten varmaan pääse mihinkään kouluun tai töihin, koska olen niin tyhmä etten osaa edes imuroida.... :D

Se on muuten hassua, miten taannun äitini vaikutuspiirissä edelleen. Kun minua, täysin normaalia keskiluokkaista perheenäitiä, neuvotaan vierailujen aikana joka päivä hampaiden pesussa, ulko-oven lukitsemisessa, koiran ruokinnassa, jouluisessa ruuanlaitossa (en saa tehdä mitään muuta kuin koristella piparkakkuja, mutta ymmärtänette pointin :D) sekä varoitetaan lähtemästä hämärän aikaan iltalenkille (:D) ja varoitellaan tapaamasta yhtään ketään ihmistä, niin minä todellakin taannun. Minut valtaa sellainen sisäinen tyhjyys, koska saan kuitenkin jatkuvaa ohjeistusta ulkopuolelta. Ja sen ohessa tulee lamaannus, koska on erittäin vaikea säilyttää oma sisäinen draivinsa, jos aivan arkisistakin asioista löydetään pelkästään pelottavat puolet.

Onko lapsi ollut koskaan edes viikonloppua itsekseen? Oletko ap sellaista pelokasta ja ylihuolehtivaa ihmistyyppiä?

Aika psykologille ja hän voi nähdä pian että tarvitaan myös psykiatria.

Olin itse aikanaan samanlainen tapaus. 21, opinnot jättänyt kesken koska paniikkihäiriö, ahdistus, sosiaalisten tilanteiden fobia ja pakko-oireet ei antaneet periksi poistua kotoa.

Äidilläni meni lopulta hermo minun katseluun ja sanoi että vaihtoehdot on että sulle haetaan hoitoa, tai muutat yksin asumaan. Valitsin muuton. Ja se oli mulle parasta mitä saattoi tapahtua. Lääkitsin kyllä alkuun olojani alkoholilla päivittäin, mutta silti aloin liikkua kodin ulkopuolella ja suunnitella jopa tulevaa. Päätin jatkaa opinnot loppuun. Ja vähitellen tosiaan pääsin jaloilleni motivaationa ihan vaan se, etten halunnut kenenkään puuttuvan asioihini. Ulkopuolista apua en koskaan hakenut mistään lääkäreiltä tai terapeuteilta.