Muita naisia jotka ei halua miestä arkeensa?

Vierailija kirjoitti:

AP jatkaa: elämämme lapsen kanssa on tosi tasapainoista ja hyvää. On sukulaiset, ystävät, harrastukset, koulu ja työ. Täytyisi olla melkoinen supermies että toisi tähän yhtälöön jotain lisäarvoa. Tuntuu vaan että yhteiskunnan muotti on se, että pariuduttava on. Että parisuhteettomana oon jotenkin vähempiarvoinen muiden silmissä.

Kohtalotoveri.. Arki lapsen joka jo teini kanssa hyvää, kiva koti, duuni, ystäviä, perhettä, harrastuksia. Olen valmis sellaiseen suhteeseen että tapailen miestä kun lapsi isällä. Muuten haluan olla rauhassa (toki jonkin verran voisin pitää yhteyttä) tälläinen olikin mutta miehen päihde+mt ongelmat lopettivat jutun. En usko että enää löydän tälläistä kuvioita. Miehiä kyllä on innokkaina, mutta kun ei ole kiinnostusta ja aikaa kun tavata kuin ehkä se joka toinen vkloppu niin minkäs teet. Helpompi olla itsekseen kun ottaa tämä ikuinen, sinulla ei ole aikaa nillitystä ja olla se inhottava joka systemaattisesti kieltäytyy näkemästä kiireisiin vedoten

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskomatonta voimaantumista. Ei voi uskoa...kaikki kuitenkin kaipaa omaa prinssiään

mies52v

Toiveajattelua. Muutenkin hauska lukea, mitä "mies52v" on täällä lauantai-iltana selittänyt. Epätoivo ja epäusko näyttää vahvasti iskevän, kun hän huomaa että "omaa prinssiä" ei niin moni nainen enää haikailekaan. Paljon häntä nuoremmatkin on lopettaneet jo kumppanin etsinnän omasta tahdostaan.

Mies52v. joutunee hakemaan prinsessan Aasiasta itselleen, muuten saa taivastella "uskomatonta voimaantumista" täällä palstalla lauantai-ilta toisensa jälkeen ja mennä sitten yksin omaan sänkyyn nukkumaan ja näkemään märkiä unia unelmien prinsessasta...

Mieshän on ihan oikeassa. Tämä viestiketju taitaa olla vain naisten voimafantasiaa. Ainakin jossain toisessa keskustelussa kovasti väitettiin ettei Tinderistä tilailla mitään kertapanoja tai harrasteta FWB -suhteita. Ja nyt sitten muka kaikilla nelikymppisillä naisilla on tällaisia virityksiä. Koittaisivat nyt päättää. :D

Väitän, että kaikki naiset haluaa kyllä prinssin, mutta kun niitä on vähemmän. Ennemmin ovat yksin kuin ei-prinssin kanssa. Ja he ovat elämässään törmänneet vain niihin ei-prinsseihin. Siitä tämä ketju kertoo.

Asia ei ole näin. Paljon et näköjään asiasta tiedä, tai defenssisi estävät huomaamasta.

Tämä on niin totta. Itselläni tuttavapiirissä usea nainen, jotka eronneet- naisen toiveesta, kuten nämä menee. Ja kukaan ei halua uuteen suhteeseen tai haaveile siitä. Ja usea nainen haaveilee, että voisi erota (kunhan lapset riittävän isoja). Parisuhde on naisille rasite, kuten seurustelusuhde. Jos haluaa lapsia, niin sitten, mutta sekään ei ole välttämätöntä.

tuskin kotitöiden raskaus on se pihvi. vapaus olla ja elää niin ettei tarvii toiselta "lupaa" pyytää on ehkä se juttu. eli ns. mukavuus. sen huomaa parisuhteessa kun toinen lähtee johonkin reissuu ja oot yksin, ai että se hengittämisenkin helppous.

M48

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin 2v sitten, 10v suhteesta. 2 lasta on, koululaisia. En kaipaa enää perinteistä suhdetta. Tuskin haluan enää ketään kanssani asumaan. Pärjätään lasten kanssa hyvin, on oma talo jne. Ainut mitä kaipaan, on seksi ja muukin läheisyys. Mutta en halua joka ilta tähän jotain miestä pyörimään. Onneksi on parikin miestä, jotka näitä tarpeita hoitaa. Ja ainakaan toinen ei mitään vakavaa halua ja hänelle on ok myös muut miehet minulla. Ja minulle ok että hänellä ehkä muita. Toinen on vielä aika tuore tapaus, mutta ainakin se käsitys, että seksiä hänkin lähinnä haluaa. Molemmat todella komeita, pitkiä jne, joten mikäs tässä.

Mistä löysit kivaa seksiseuraa? Itse olen törmännyt vain ilkiöihin, jotka arvostelee kroppaa eivätkä halua, että nautin seksistä kunhan hoitavat itsensä.

Muuten tuo kuvio vaikuttaa hyvältä ja itsellä on samanlainen tilanne.

Baarista ei kannata sitä seuraa etsiä. Teette selväksi puhelimessa mistä tykkäätte ja mitä haluatte. Nuoleminen, suihinotto, yhdyntä... Mitä nyt haluaakaan. Sitten voitte tehdä halutessanne sopimuksen että ei puhuta sängyssä (tai vaikka ei puhuisi koko aikana), ei edes kehuta (silloin ei pääse arvostelemaankaan). On toiminut muuten hyvin. ;)

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä. En kaipaa miestä. sotkemaan minun ja lapseni kotia. En aio passata ketään tai alkaa käyttämään viikonloppuvapaita toisen perheen tapaamisiin ja äijäporukoiden kaljailtojen kestitsemiseen. Ei kiinnosta. Ja mitä seksiin tulee, onneksi on hieromasauvat.

Ai että, olin unohtanut miesten kaljailtamat ja emänmöinnit! No totta. Niitäkään ei ole ikävä. Ja sitä musiikin huudatusta ja huutoa kaikki viikonloput. Rauhallista oli vain kun mies lähti baariin. Ei ole ikävä sitäkään.

Mitä sitten yleensä viikonloppuisin teet? Aamulla pitsinnypläystä ja illalla pää täyteen parista punaviinipullosta kotona?  Voi kun ihanaa ja voimaannuttavaa... <3

Voi voi. Ketju on täynnä katkeria miehiä joita vtuttaa se, että naistrn elämä ei pyöri miesten ympärillä. Ikävää- not.

Tämä.

Kieltämättä ikävää noille katkerille miehille. Haluaisivat ehkä pärjätä ilman naisia, mutteivät pysty.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Välillä ajattelen, että parisuhde vois olla kiva, mutta sitten lueskelen hetken av:ta ja totean, ettei enää ikinä. Ehkä joku tapailusuhde vois olla kiva, mutta yhdessä asuminen ehdottomasti ei. En halua kiukuttelevaa ja sotkevaa mieslasta kotiini.

Mulla taas sattui ex-tyttöystävä olemaan sottapytty. Likaisia vaatteita ja tavaroita joka paikassa sikin sokin. Mikä huvittavinta, oli ammatiltaan siivooja.

Vierailija kirjoitti:

tuskin kotitöiden raskaus on se pihvi. vapaus olla ja elää niin ettei tarvii toiselta "lupaa" pyytää on ehkä se juttu. eli ns. mukavuus. sen huomaa parisuhteessa kun toinen lähtee johonkin reissuu ja oot yksin, ai että se hengittämisenkin helppous.

M48

Olen kanssasi samaa mieltä, että se vapaus, on se pihvi. Ja päällä kastikkeena se, ettei tarvitse tuntea vitutusta siitä, että "rakastava" puoliso jättää ne kotityöt kokonaan sinun harteille.

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

No tässä keskustelussa suurin osa on kyllä jo kokenut sen parisuhteen ihanuuden. Kyllä siinä on vuosikymmeniä joustettu ja siedetty monenlaisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.

Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

Satuin tapaamaan kollegan naisystävän joka aikoo ruveta kotirouvaksi. Sanoi jaksavansa paljon paremmin kun saa olla kotona odottamassa miestään.

Mä en haluaisi omistautua edes maksusta miehelle.

Kukin tavallaan..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

Satuin tapaamaan kollegan naisystävän joka aikoo ruveta kotirouvaksi. Sanoi jaksavansa paljon paremmin kun saa olla kotona odottamassa miestään.

Mä en haluaisi omistautua edes maksusta miehelle.

Kukin tavallaan..

Onnea matkaan. Mä kokeilin tuota, lähdin siis miehen matkaan kotirouvaksi. Ei toiminut ollenkaan, mies oli aluksi kultainen mutta ajan myötä halusi sanella ihan kaiken meillä sen takia, että hän käytännössä rahoitti elämisemme. Lähdin pois siitä kuviosta, takaisin omaan elämääni suht. hyvätuloiseen työhöni. En ikinä enää halua kokea sellaista taloudellista hyväksikäyttöä miksi suhteemme meni, kun tulot olivat epäsuhdassa. Lisäksi elämä oli super-tylsää ja yksinäistä päivät pitkät kotona ollen, kotitöitä tehden ja miestä kotiin odottaen. En siis todellakaan suosittele tuota 50-lukulaista elämää kenellekään...

Vierailija kirjoitti:

Oon kans sitä mieltä, että jos ja kun eroan nykyisestä suhteesta, niin miestä en riesakseni enää halua. Ainakaan jokapäiviseen suhteeseen. Tulevaisuudessa haluan vain parhaat palat, en enää koko pakettia. Riittää tää vuosikausien toisen hyysääminen, miksi mua ei kukaan hyysää? Miks mun pitää olla sen suhteen ryhmänjohtaja ja kapallimestari aina? 

Sama. Olen tällä hetkellä naimisissa mutta kun eroamme jossain vaiheessa niin en enää ikinä ota miestä. Seksi ja läheisyys ei kiinnosta joten en keksi mihin ihmeeseen miestä tarvitsisin muuten kuin joihinkin muutamaan "miesten hommaan" kuten renkaiden vaihtaminen. On ihanaa olla yksin ja vituttaa kun mies tulee työreissultaan takaisin. Nautin niin paljon siitä että saan olla rauhassa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kylläpä meitä on paljon mutta en yhtään sinänsä ihmettele, parisuhde on yksi riippakivi.

niin ja meitä tosielämän "Harri Syrjäsiä" on monia  jotka osaa mikrossa lämmittää kaupan maksalaatikon 

eli pärjätään mainiosti ellei jopa loistavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.

Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.

En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua  yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.

Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

Satuin tapaamaan kollegan naisystävän joka aikoo ruveta kotirouvaksi. Sanoi jaksavansa paljon paremmin kun saa olla kotona odottamassa miestään.

Mä en haluaisi omistautua edes maksusta miehelle.

Kukin tavallaan..

Onnea matkaan. Mä kokeilin tuota, lähdin siis miehen matkaan kotirouvaksi. Ei toiminut ollenkaan, mies oli aluksi kultainen mutta ajan myötä halusi sanella ihan kaiken meillä sen takia, että hän käytännössä rahoitti elämisemme. Lähdin pois siitä kuviosta, takaisin omaan elämääni suht. hyvätuloiseen työhöni. En ikinä enää halua kokea sellaista taloudellista hyväksikäyttöä miksi suhteemme meni, kun tulot olivat epäsuhdassa. Lisäksi elämä oli super-tylsää ja yksinäistä päivät pitkät kotona ollen, kotitöitä tehden ja miestä kotiin odottaen. En siis todellakaan suosittele tuota 50-lukulaista elämää kenellekään...

Perheväkivaltaa ilmenee näissä tilanteissa oaljon. Nainen on taloudellisesti riippuvainen miehestä ja ei ole mahdollisuutta lähteä pois. Lisäksi olen nähnyt monta tapausta, joissa bainen ollut kotirouva ja hoitanut lapset ja kun lapset lentäneet pesästä, on mies ottanut eron ja nainen jäänyt tyhjän päälle ja ei ole eläkekertymää eikä ammattia.... ikävä on +40 vuotiaana låhteä lähäriksi opiskelemaan ja yrittää saada roimeentulo ja eläke saada

tästähän vois tehdä seuraavan kauden salattuihin elämiin. kaikki asuis yksin. hmmm

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

Satuin tapaamaan kollegan naisystävän joka aikoo ruveta kotirouvaksi. Sanoi jaksavansa paljon paremmin kun saa olla kotona odottamassa miestään.

Mä en haluaisi omistautua edes maksusta miehelle.

Kukin tavallaan..

Onnea matkaan. Mä kokeilin tuota, lähdin siis miehen matkaan kotirouvaksi. Ei toiminut ollenkaan, mies oli aluksi kultainen mutta ajan myötä halusi sanella ihan kaiken meillä sen takia, että hän käytännössä rahoitti elämisemme. Lähdin pois siitä kuviosta, takaisin omaan elämääni suht. hyvätuloiseen työhöni. En ikinä enää halua kokea sellaista taloudellista hyväksikäyttöä miksi suhteemme meni, kun tulot olivat epäsuhdassa. Lisäksi elämä oli super-tylsää ja yksinäistä päivät pitkät kotona ollen, kotitöitä tehden ja miestä kotiin odottaen. En siis todellakaan suosittele tuota 50-lukulaista elämää kenellekään...

Siksihän sanoinkin etten ite ymmärrä. Jokainen tekee päivän päätteeksi omat valintansa. Ehkä tuokin nainen tajuaa tai sitten ei. Youtubessa ääntä pitävä transformed wife elää vieläkin menneessä, jota valitettavasti seuraa nuoret naiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.

Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.

En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua  yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.

Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.

Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.

Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.

Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.

Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?

Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.

Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.

En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua  yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.

Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.

Sinulla on oikeus mielipiteeseesi, mutta otathan huomioon että niin on muillakin. Saat ihan vapaasti ajatella, että esim. minulla on vikaa päässäni. Ei se haittaa minua ollenkaan tai ole minulta pois, koska tiedän että mitään vikaa ei ole. Elämäni on hyvää, avioeron jälkeen en ole kumppania hakenut enää (vientiä olisi kyllä ollut). Minulla on paljon sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativia asioita elämässäni, mutta parisuhde ei ole yksi niistä.

Suosittelen sinua kyllä tarkistamaan asenteitasi. Tekstistäsi huokuu sellainen ajattelu, että kaikista ajatuksista ei pitäisi olla hyväksyttävää yhteiskunnassa puhua, ja että ajan henki on väärä. Miksi sinulla on tarve sensuroida ihmisten puheita tai ajattelua? Mikä siinä on niin uhkaavaa, että kaikki eivät ajattele kuten sinä?