Lue keskustelun säännöt.
Muita naisia jotka ei halua miestä arkeensa?
19.12.2020 |
Oon koko ikäni ajatellut että mies se on oltava. Muutaman kerran oon seurustellut pitempään, ne on aina päättyneet. Viimeisimmästä suhteesta yksi alakouluikäinen lapsi.
Nyt on ikää vähän yli 40v ja oon alkanut miettiä haluanko miestä enää ollenkaan elämääni. Raskain pikkulapsivaihe on takana, ja alkaisi olla aikaa jo omillekin jutuille. Välillä harvoin kaipaan miehen seuraa ja läheisyyttä mutta en niin paljon, että olisin enää valmis siihen, että joku mies pyörisi jatkuvasti kotona. Oon aikanaan pyrkinyt miellyttämään miehiä liikaakin ja nyt se vaaka on jotenkin napsahtanut toiseen asentoon, ei tee mieli miellyttää enää ketään. Kaipaan omaa aikaa.
Onkohan tää joku ikään ja hedelmällisyyden hiipumiseem liittyvä vaihe vai onko muilla samaa? En siis kaipaa miestä enää lapsentekoon, en elättämään enkä oikein arkeakaan jakamaan. Keskityn mielellään itseeni ja lapseeni. Tilanne voi tietysti olla eri kun lapsi lähtee kotoa.
Kommentit (465)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.
Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.
Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.
En näe kyllä tuossa missään Humen giljotiinia. En pidä hyvänä kehityksenä tätä nykyistä mukavuudenhalua ja itseriittoisuutta, joka leviää joka rintamalla kuin kulovalkea. Pidän vaivannäköä, joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä arvoina sinänsä, vieläpä rohkeuttakin, sitä, että uskaltaa jakaa elämänsä toisen kanssa kaiken uhalla.
Parisuhteessa joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä varsinkin tarvitaan. Kyllä se vanhana palkitsee, että vierellä on se kaikki myrskyt läpikäynyt ihminen, joka tuntee toisen ja on hyväksynyt tämän täysin kaikkine ärsyttävyyksineen. Kunhan molemmat ovat oppineet antamaan tilaa ja joustamaan omista itsekkyyksistään. Pidän noita hyveinä itsessään, ihmistä jalostavina. Enkä usko, että ne yksin asuvalla kehittyvät samalla tavalla, koska kyse on taidoista, joita voi harjoittaa vain käytännössä, jokapäiväisessä arjessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Sinulla on oikeus mielipiteeseesi, mutta otathan huomioon että niin on muillakin. Saat ihan vapaasti ajatella, että esim. minulla on vikaa päässäni. Ei se haittaa minua ollenkaan tai ole minulta pois, koska tiedän että mitään vikaa ei ole. Elämäni on hyvää, avioeron jälkeen en ole kumppania hakenut enää (vientiä olisi kyllä ollut). Minulla on paljon sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativia asioita elämässäni, mutta parisuhde ei ole yksi niistä.
Suosittelen sinua kyllä tarkistamaan asenteitasi. Tekstistäsi huokuu sellainen ajattelu, että kaikista ajatuksista ei pitäisi olla hyväksyttävää yhteiskunnassa puhua, ja että ajan henki on väärä. Miksi sinulla on tarve sensuroida ihmisten puheita tai ajattelua? Mikä siinä on niin uhkaavaa, että kaikki eivät ajattele kuten sinä?
Jännä, että koet noin voimakkaasti, että yrittäisin sensuroida jotakuta. Olenko jossain sanonut, että jostain asiasta ei saisi puhua?
Tottakai kaikista asioista on hyväksyttävää yhteiskunnassa puhua, mutta yleinen painotus on tällä hetkellä individualismia korostava. Sen sanominen ei liene sensuuria :-)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.
Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.
Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.
En näe kyllä tuossa missään Humen giljotiinia. En pidä hyvänä kehityksenä tätä nykyistä mukavuudenhalua ja itseriittoisuutta, joka leviää joka rintamalla kuin kulovalkea. Pidän vaivannäköä, joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä arvoina sinänsä, vieläpä rohkeuttakin, sitä, että uskaltaa jakaa elämänsä toisen kanssa kaiken uhalla.
Parisuhteessa joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä varsinkin tarvitaan. Kyllä se vanhana palkitsee, että vierellä on se kaikki myrskyt läpikäynyt ihminen, joka tuntee toisen ja on hyväksynyt tämän täysin kaikkine ärsyttävyyksineen. Kunhan molemmat ovat oppineet antamaan tilaa ja joustamaan omista itsekkyyksistään. Pidän noita hyveinä itsessään, ihmistä jalostavina. Enkä usko, että ne yksin asuvalla kehittyvät samalla tavalla, koska kyse on taidoista, joita voi harjoittaa vain käytännössä, jokapäiväisessä arjessa.
Jälleen kerran: tämä on sinun kantasi, mutta maailma on nykyään moniääninen. Saat uskoa tuohon, mutta kaikki eivät usko.
Lisäksi tässäkin ketjussa huomaa sen, että aina tuo mainitsemasi "jalostusprosessi" ei mene ihan putkeen. Kaikki parisuhteet eivät siis jalosta, eikä kaikille ehkä löydy tuollaista jalostavaa parisuhdetta. Sen lisäksi siis, että kaikki eivät jalostu parisuhteessa tai edes halua jalostavaa parisuhdetta. Ja sen lisäksi, että jalostua voi muutenkin tässä elämässä kuin parisuhteessa.
Päästään takaisin siis siihen, että sinä voit toki haluta ja pitää haluttavana tuota jalostumista juuri parisuhteessa. Mutta kaikki eivät.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.
Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.
Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.
En näe kyllä tuossa missään Humen giljotiinia. En pidä hyvänä kehityksenä tätä nykyistä mukavuudenhalua ja itseriittoisuutta, joka leviää joka rintamalla kuin kulovalkea. Pidän vaivannäköä, joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä arvoina sinänsä, vieläpä rohkeuttakin, sitä, että uskaltaa jakaa elämänsä toisen kanssa kaiken uhalla.
Parisuhteessa joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä varsinkin tarvitaan. Kyllä se vanhana palkitsee, että vierellä on se kaikki myrskyt läpikäynyt ihminen, joka tuntee toisen ja on hyväksynyt tämän täysin kaikkine ärsyttävyyksineen. Kunhan molemmat ovat oppineet antamaan tilaa ja joustamaan omista itsekkyyksistään. Pidän noita hyveinä itsessään, ihmistä jalostavina. Enkä usko, että ne yksin asuvalla kehittyvät samalla tavalla, koska kyse on taidoista, joita voi harjoittaa vain käytännössä, jokapäiväisessä arjessa.
Jälleen kerran: tämä on sinun kantasi, mutta maailma on nykyään moniääninen. Saat uskoa tuohon, mutta kaikki eivät usko.
Lisäksi tässäkin ketjussa huomaa sen, että aina tuo mainitsemasi "jalostusprosessi" ei mene ihan putkeen. Kaikki parisuhteet eivät siis jalosta, eikä kaikille ehkä löydy tuollaista jalostavaa parisuhdetta. Sen lisäksi siis, että kaikki eivät jalostu parisuhteessa tai edes halua jalostavaa parisuhdetta. Ja sen lisäksi, että jalostua voi muutenkin tässä elämässä kuin parisuhteessa.
Päästään takaisin siis siihen, että sinä voit toki haluta ja pitää haluttavana tuota jalostumista juuri parisuhteessa. Mutta kaikki eivät.
Eri
Maailma ei ole sen moniäänisempi kuin ennenkään, sillä siinä missä ennen on korostettu parisuhdetta ja työteliäisyyttä, nykyään ihannoidaan riippumattomuutta ja downshiftausta. Aina jokin ääni tai elämäntapa jää marginaaliin, ja nyt perinteistä sitoutumista korostava elämäntapa on selkeästi liikkumassa marginaaliin, ainakin julkisessa puheessa. Nostoja otsikoihin ei tehdä pitkistä työurista saman työnantajan palveluksessa, tai pitkistä liitoista, vaan sinkkuelämästä, yksin äidiksi tai isäksi hankkiutuvista, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja työelämästä irrottautumisesta. Taustalla on ihanteiden muuttuminen, pois keskinäisen riippuvuuden yhteiskunnasta kohti totaalista individualismia ja fiilistelyyn perustuvaa olemisen tapaa.
Ihanaa kun saa olla omissa oloissaan ihan rauhassa. Mikään ei ole parempaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Sinulla on oikeus mielipiteeseesi, mutta otathan huomioon että niin on muillakin. Saat ihan vapaasti ajatella, että esim. minulla on vikaa päässäni. Ei se haittaa minua ollenkaan tai ole minulta pois, koska tiedän että mitään vikaa ei ole. Elämäni on hyvää, avioeron jälkeen en ole kumppania hakenut enää (vientiä olisi kyllä ollut). Minulla on paljon sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativia asioita elämässäni, mutta parisuhde ei ole yksi niistä.
Suosittelen sinua kyllä tarkistamaan asenteitasi. Tekstistäsi huokuu sellainen ajattelu, että kaikista ajatuksista ei pitäisi olla hyväksyttävää yhteiskunnassa puhua, ja että ajan henki on väärä. Miksi sinulla on tarve sensuroida ihmisten puheita tai ajattelua? Mikä siinä on niin uhkaavaa, että kaikki eivät ajattele kuten sinä?
Jännä, että koet noin voimakkaasti, että yrittäisin sensuroida jotakuta. Olenko jossain sanonut, että jostain asiasta ei saisi puhua?
Tottakai kaikista asioista on hyväksyttävää yhteiskunnassa puhua, mutta yleinen painotus on tällä hetkellä individualismia korostava. Sen sanominen ei liene sensuuria :-)
Kommentit oli noukittu viestistäsi. Sanoit, että "ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana". Sinä siis itse ilmaiset, että et pidä nykyistä tapaa puhua hyväksyttävänä. En koe voimakkaasti mitään liittyen sensuuriin (se on sinun tulkintaasi), mutta itse siis puhuit "hyväksyttävistä" tavoista puhua. Sensuurin määritelmä käsittää juuri tuon, minkä vuoksi käytin sanaa sensuuri.
Muutenkin jännä, että analysoit ajan henkeä noin negatiivisesti. Mitä vikaa on individualismin korostamisessa? Kuten joku jo sanoikin, haikailet menneeseen, joka ei ole tulossa takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.
Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.
Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.
En näe kyllä tuossa missään Humen giljotiinia. En pidä hyvänä kehityksenä tätä nykyistä mukavuudenhalua ja itseriittoisuutta, joka leviää joka rintamalla kuin kulovalkea. Pidän vaivannäköä, joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä arvoina sinänsä, vieläpä rohkeuttakin, sitä, että uskaltaa jakaa elämänsä toisen kanssa kaiken uhalla.
Parisuhteessa joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä varsinkin tarvitaan. Kyllä se vanhana palkitsee, että vierellä on se kaikki myrskyt läpikäynyt ihminen, joka tuntee toisen ja on hyväksynyt tämän täysin kaikkine ärsyttävyyksineen. Kunhan molemmat ovat oppineet antamaan tilaa ja joustamaan omista itsekkyyksistään. Pidän noita hyveinä itsessään, ihmistä jalostavina. Enkä usko, että ne yksin asuvalla kehittyvät samalla tavalla, koska kyse on taidoista, joita voi harjoittaa vain käytännössä, jokapäiväisessä arjessa.
Jälleen kerran: tämä on sinun kantasi, mutta maailma on nykyään moniääninen. Saat uskoa tuohon, mutta kaikki eivät usko.
Lisäksi tässäkin ketjussa huomaa sen, että aina tuo mainitsemasi "jalostusprosessi" ei mene ihan putkeen. Kaikki parisuhteet eivät siis jalosta, eikä kaikille ehkä löydy tuollaista jalostavaa parisuhdetta. Sen lisäksi siis, että kaikki eivät jalostu parisuhteessa tai edes halua jalostavaa parisuhdetta. Ja sen lisäksi, että jalostua voi muutenkin tässä elämässä kuin parisuhteessa.
Päästään takaisin siis siihen, että sinä voit toki haluta ja pitää haluttavana tuota jalostumista juuri parisuhteessa. Mutta kaikki eivät.
Eri
Maailma ei ole sen moniäänisempi kuin ennenkään, sillä siinä missä ennen on korostettu parisuhdetta ja työteliäisyyttä, nykyään ihannoidaan riippumattomuutta ja downshiftausta. Aina jokin ääni tai elämäntapa jää marginaaliin, ja nyt perinteistä sitoutumista korostava elämäntapa on selkeästi liikkumassa marginaaliin, ainakin julkisessa puheessa. Nostoja otsikoihin ei tehdä pitkistä työurista saman työnantajan palveluksessa, tai pitkistä liitoista, vaan sinkkuelämästä, yksin äidiksi tai isäksi hankkiutuvista, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja työelämästä irrottautumisesta. Taustalla on ihanteiden muuttuminen, pois keskinäisen riippuvuuden yhteiskunnasta kohti totaalista individualismia ja fiilistelyyn perustuvaa olemisen tapaa.
Varmaankin juuri näin, sehän on juuri hyvä että jokainen voi tehdä omat ratkaisunsa. Ja FYI, individualismiin kuuluu juuri se, että maailma on moniäänisempi kuin ennen. Jokainen voi tehdä tavallaan, ja tulla kuulluksi mediassakin kuvaamallasi tavalla. Anna kaikkien kukkien kukkia vain!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta voimaantumista. Ei voi uskoa...kaikki kuitenkin kaipaa omaa prinssiään
mies52v
Toiveajattelua. Muutenkin hauska lukea, mitä "mies52v" on täällä lauantai-iltana selittänyt. Epätoivo ja epäusko näyttää vahvasti iskevän, kun hän huomaa että "omaa prinssiä" ei niin moni nainen enää haikailekaan. Paljon häntä nuoremmatkin on lopettaneet jo kumppanin etsinnän omasta tahdostaan.
Mies52v. joutunee hakemaan prinsessan Aasiasta itselleen, muuten saa taivastella "uskomatonta voimaantumista" täällä palstalla lauantai-ilta toisensa jälkeen ja mennä sitten yksin omaan sänkyyn nukkumaan ja näkemään märkiä unia unelmien prinsessasta...
Mieshän on ihan oikeassa. Tämä viestiketju taitaa olla vain naisten voimafantasiaa. Ainakin jossain toisessa keskustelussa kovasti väitettiin ettei Tinderistä tilailla mitään kertapanoja tai harrasteta FWB -suhteita. Ja nyt sitten muka kaikilla nelikymppisillä naisilla on tällaisia virityksiä. Koittaisivat nyt päättää. :D
Väitän, että kaikki naiset haluaa kyllä prinssin, mutta kun niitä on vähemmän. Ennemmin ovat yksin kuin ei-prinssin kanssa. Ja he ovat elämässään törmänneet vain niihin ei-prinsseihin. Siitä tämä ketju kertoo.
Asia ei ole näin. Paljon et näköjään asiasta tiedä, tai defenssisi estävät huomaamasta.
Olen 52 v, ja nainen. Olen itsekin ollut eronnut ja vannonut, että miestä en enää ota. Tapasin kuitenkin prinssini. Sanoin, että suhde ok, mutta lapsilleni en ikinä esittele. Aikaa meni, ja esittelin ja sanoin, että ikinä en yhteen muuta tai tee yhteisiä tilejä tai jotain.
Aikaa taas meni, tunne vain suureni ja olen nykyään uudelleen naimisissa. Yhdessä nyt kahdeksan vuotta ja nyt ja rahatkin jo menneet sekaisin.
Koska se prinssi.En toki puhu vain itsestäni, vaan kaikista samanikäsistä kavereistani ja kollegoistani. Kukaan ei heistä miestä halua~ ”paitsi jos unelmien mies kävelee vastaan”.
8v on vielä lyhyt aika. En ymmärrä miksi on niin vaikea käsittää että kaikkia naisia eivät jotkut prinssit vaan edes ajatuksen tasolla kiinnosta pätkääkään. Haluan elää prinssittä omassa kodissa ja sisustaa sen juuri niin kuin itse haluan ja tehdä mitä huvittaa. Olin jo 25v naimisissa joten nyt on minun aikani!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.
Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.
Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.
En näe kyllä tuossa missään Humen giljotiinia. En pidä hyvänä kehityksenä tätä nykyistä mukavuudenhalua ja itseriittoisuutta, joka leviää joka rintamalla kuin kulovalkea. Pidän vaivannäköä, joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä arvoina sinänsä, vieläpä rohkeuttakin, sitä, että uskaltaa jakaa elämänsä toisen kanssa kaiken uhalla.
Parisuhteessa joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä varsinkin tarvitaan. Kyllä se vanhana palkitsee, että vierellä on se kaikki myrskyt läpikäynyt ihminen, joka tuntee toisen ja on hyväksynyt tämän täysin kaikkine ärsyttävyyksineen. Kunhan molemmat ovat oppineet antamaan tilaa ja joustamaan omista itsekkyyksistään. Pidän noita hyveinä itsessään, ihmistä jalostavina. Enkä usko, että ne yksin asuvalla kehittyvät samalla tavalla, koska kyse on taidoista, joita voi harjoittaa vain käytännössä, jokapäiväisessä arjessa.
Seuraa ketjua! Täällä on suhteessa olevia ja pitkästä liitosta eronneita, kuin myös sinkkuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus. Erosin 40 v ja nyt ollut jo 10 vuotta ilman miestä, kaksi lasta. En usko, että jaksaisin enää miestä samassa asunnossa. En korjaa miehen jälkiä, ja pyydä osallistumaan. Sikailkoot keskenään. Yleensä ovat tosi lapsellisisiakin ja äitiä vailla. Olen kasvattanut lapseni, enkä ota huolehtiakseni mieslapsesta enää.
Tämä tuntuu olevan yleinen kokemus, että mies on suhteessa vähän niin kuin lapsen asemassa, anelemassa milloin seksiä ja läheisyyttä, milloin syömässä jääkaapin tyhjäksi, milloin mitäkin. Joku 2 kertaa vuodessa tapahtuva renkaiden vaihto tai muut harvoin tehtävät ns miesten työt ei oikein kompensoi sitä vaivaa mitä miehestä muuten aiheutuu. AP
Hassua, mulla sama - mutta naisten kanssa.
Itse olen ajautunut kahdessa pitkässä suhteessa siihen, että naiset pötköttävät sohvalla kun minä siivoan, teen ruuat, tiskaan ja pyykkään.
Johtuu tosin ehkä osin siitä, että itsellä mm. siisteysstandardit todella korkealla allergioista johtuen.
Nykyään en kaipaa naisen kanssa parisuhteeseen enkä oikein mihinkään suhteeseen. En hae edes satunnaista seuraa. Muutaman kerran kävin maksullisissa, mutta enää en viitsi, kiitos nettipornon.
Parisuhde-elämän jälkeen on myös erikoista huomata, kuinka paljon enemmän rahaa jää käyttöön. En saa millään kulutettua kaikkea, etenkään nyt korona-aikana, joten sijoitussalkku kasvaa ihan itsestään. Koronan helpottaessa aionkin lähteä ainakin 2 kk ajaksi johonkin lämpimään, ehkä Fidzille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.
Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.
Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.
En näe kyllä tuossa missään Humen giljotiinia. En pidä hyvänä kehityksenä tätä nykyistä mukavuudenhalua ja itseriittoisuutta, joka leviää joka rintamalla kuin kulovalkea. Pidän vaivannäköä, joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä arvoina sinänsä, vieläpä rohkeuttakin, sitä, että uskaltaa jakaa elämänsä toisen kanssa kaiken uhalla.
Parisuhteessa joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä varsinkin tarvitaan. Kyllä se vanhana palkitsee, että vierellä on se kaikki myrskyt läpikäynyt ihminen, joka tuntee toisen ja on hyväksynyt tämän täysin kaikkine ärsyttävyyksineen. Kunhan molemmat ovat oppineet antamaan tilaa ja joustamaan omista itsekkyyksistään. Pidän noita hyveinä itsessään, ihmistä jalostavina. Enkä usko, että ne yksin asuvalla kehittyvät samalla tavalla, koska kyse on taidoista, joita voi harjoittaa vain käytännössä, jokapäiväisessä arjessa.
Ai. Kun kaikki etenkin edellä kirjoittamasi on ihan malliesimerkki Humen giljotiinista. Selvitä itsellesi määritelmä.
Tässä ketjussa suurin osa oli jo kokeillut sitä parisuhdetta, joten jalostuspuhe menee nyt vähän ohi aiheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon kans sitä mieltä, että jos ja kun eroan nykyisestä suhteesta, niin miestä en riesakseni enää halua. Ainakaan jokapäiviseen suhteeseen. Tulevaisuudessa haluan vain parhaat palat, en enää koko pakettia. Riittää tää vuosikausien toisen hyysääminen, miksi mua ei kukaan hyysää? Miks mun pitää olla sen suhteen ryhmänjohtaja ja kapallimestari aina?
Sama. Olen tällä hetkellä naimisissa mutta kun eroamme jossain vaiheessa niin en enää ikinä ota miestä. Seksi ja läheisyys ei kiinnosta joten en keksi mihin ihmeeseen miestä tarvitsisin muuten kuin joihinkin muutamaan "miesten hommaan" kuten renkaiden vaihtaminen. On ihanaa olla yksin ja vituttaa kun mies tulee työreissultaan takaisin. Nautin niin paljon siitä että saan olla rauhassa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kylläpä meitä on paljon mutta en yhtään sinänsä ihmettele, parisuhde on yksi riippakivi.
Luulen, että tämä on luonnon luomaa. Nainen valmistautuu tietyssä iässä siihen, että mies poistuu viereltä ja oma elämä jatkuu vaikka isoäitinä.
Sehän on tutkittu ja todettu, että mummot varmistavat ihmislajin säilymisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta voimaantumista. Ei voi uskoa...kaikki kuitenkin kaipaa omaa prinssiään
mies52v
Toiveajattelua. Muutenkin hauska lukea, mitä "mies52v" on täällä lauantai-iltana selittänyt. Epätoivo ja epäusko näyttää vahvasti iskevän, kun hän huomaa että "omaa prinssiä" ei niin moni nainen enää haikailekaan. Paljon häntä nuoremmatkin on lopettaneet jo kumppanin etsinnän omasta tahdostaan.
Mies52v. joutunee hakemaan prinsessan Aasiasta itselleen, muuten saa taivastella "uskomatonta voimaantumista" täällä palstalla lauantai-ilta toisensa jälkeen ja mennä sitten yksin omaan sänkyyn nukkumaan ja näkemään märkiä unia unelmien prinsessasta...
Mieshän on ihan oikeassa. Tämä viestiketju taitaa olla vain naisten voimafantasiaa. Ainakin jossain toisessa keskustelussa kovasti väitettiin ettei Tinderistä tilailla mitään kertapanoja tai harrasteta FWB -suhteita. Ja nyt sitten muka kaikilla nelikymppisillä naisilla on tällaisia virityksiä. Koittaisivat nyt päättää. :D
Väitän, että kaikki naiset haluaa kyllä prinssin, mutta kun niitä on vähemmän. Ennemmin ovat yksin kuin ei-prinssin kanssa. Ja he ovat elämässään törmänneet vain niihin ei-prinsseihin. Siitä tämä ketju kertoo.
Asia ei ole näin. Paljon et näköjään asiasta tiedä, tai defenssisi estävät huomaamasta.
Olen 52 v, ja nainen. Olen itsekin ollut eronnut ja vannonut, että miestä en enää ota. Tapasin kuitenkin prinssini. Sanoin, että suhde ok, mutta lapsilleni en ikinä esittele. Aikaa meni, ja esittelin ja sanoin, että ikinä en yhteen muuta tai tee yhteisiä tilejä tai jotain.
Aikaa taas meni, tunne vain suureni ja olen nykyään uudelleen naimisissa. Yhdessä nyt kahdeksan vuotta ja nyt ja rahatkin jo menneet sekaisin.
Koska se prinssi.En toki puhu vain itsestäni, vaan kaikista samanikäsistä kavereistani ja kollegoistani. Kukaan ei heistä miestä halua~ ”paitsi jos unelmien mies kävelee vastaan”.
8v on vielä lyhyt aika. En ymmärrä miksi on niin vaikea käsittää että kaikkia naisia eivät jotkut prinssit vaan edes ajatuksen tasolla kiinnosta pätkääkään. Haluan elää prinssittä omassa kodissa ja sisustaa sen juuri niin kuin itse haluan ja tehdä mitä huvittaa. Olin jo 25v naimisissa joten nyt on minun aikani!
Minäolin ensimmäisellä kierroksella naimisissa kuitenkin 20 vuotta. En ole niin vanha, että olisin ehtinyt olla toisellakin kerralla yhtä kauan....
Kuten kerroin, niin ensimmäisen liittoni jälkeen ajattelin juuri kuin sinä. Oli ihanaa, ettei tarvinnut pedata sänkyä tai sai itse sisustaa niin kuin haluan. Pointtikin on se, että nykyinen mieheni antaa minulle täyden vapauden. No, uskollisuutta hän vaatii, ja se on minulle päivän selvä asia - mutta kaiken muun saan tehdä miten itse haluan. Eihän hän muuten edes olisi unelmieni prinssi. Joten tämä parisuhde on pelkkää lisäarvoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suominaisille tuntuu dildo riittävän nykyään. Naiset haetaan idästä.
Harmi ettei kotimaisista naisista ole enää panemaan kuten ennen.
M40
Olisi varmaan kannattanut tarjota hyvää seksiä naisille niin naisista ei olisi pulaa. Miehet tekevät naisista impotentteja olemalla itsekkäitä seksissä. Sitten ei kannata ihmetellä miksi ei löydy naista, kun on sekä kiukuteltu että käytetty naista hyväksi seksissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Sinulla on oikeus mielipiteeseesi, mutta otathan huomioon että niin on muillakin. Saat ihan vapaasti ajatella, että esim. minulla on vikaa päässäni. Ei se haittaa minua ollenkaan tai ole minulta pois, koska tiedän että mitään vikaa ei ole. Elämäni on hyvää, avioeron jälkeen en ole kumppania hakenut enää (vientiä olisi kyllä ollut). Minulla on paljon sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativia asioita elämässäni, mutta parisuhde ei ole yksi niistä.
Suosittelen sinua kyllä tarkistamaan asenteitasi. Tekstistäsi huokuu sellainen ajattelu, että kaikista ajatuksista ei pitäisi olla hyväksyttävää yhteiskunnassa puhua, ja että ajan henki on väärä. Miksi sinulla on tarve sensuroida ihmisten puheita tai ajattelua? Mikä siinä on niin uhkaavaa, että kaikki eivät ajattele kuten sinä?
Jännä, että koet noin voimakkaasti, että yrittäisin sensuroida jotakuta. Olenko jossain sanonut, että jostain asiasta ei saisi puhua?
Tottakai kaikista asioista on hyväksyttävää yhteiskunnassa puhua, mutta yleinen painotus on tällä hetkellä individualismia korostava. Sen sanominen ei liene sensuuria :-)
Kommentit oli noukittu viestistäsi. Sanoit, että "ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana". Sinä siis itse ilmaiset, että et pidä nykyistä tapaa puhua hyväksyttävänä. En koe voimakkaasti mitään liittyen sensuuriin (se on sinun tulkintaasi), mutta itse siis puhuit "hyväksyttävistä" tavoista puhua. Sensuurin määritelmä käsittää juuri tuon, minkä vuoksi käytin sanaa sensuuri.
Muutenkin jännä, että analysoit ajan henkeä noin negatiivisesti. Mitä vikaa on individualismin korostamisessa? Kuten joku jo sanoikin, haikailet menneeseen, joka ei ole tulossa takaisin.
Tulkitset väärin. Kyse ei ole tuomitsemisesta (mikä sekin olisi ajan hengen mukaista, samoin kuin toisenlaisten näkemysten ehdoton torjunta) eli siitä, että yrittäisin määritellä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Jos minä tulkitsisin yhtä laveasti kuin sinä, niin nyt väittäisin, että sinä et pidä mielipidettäni sallittuna ja hyväksyttävänä (vain sillä perusteella, että arvostelet sitä ja olet eri mieltä).
Kyllä minä aikuisena ihmisenä osaan ihan itse ja suoraan sanoa, jos en pidä jotain hyväksyttävänä. Individualismi on täysin hyväksyttävää, mutta pidän sen korostumista huolestuttavana ja liitän sen henkiseen kehittymättömyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.
Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.
Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.
En näe kyllä tuossa missään Humen giljotiinia. En pidä hyvänä kehityksenä tätä nykyistä mukavuudenhalua ja itseriittoisuutta, joka leviää joka rintamalla kuin kulovalkea. Pidän vaivannäköä, joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä arvoina sinänsä, vieläpä rohkeuttakin, sitä, että uskaltaa jakaa elämänsä toisen kanssa kaiken uhalla.
Parisuhteessa joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä varsinkin tarvitaan. Kyllä se vanhana palkitsee, että vierellä on se kaikki myrskyt läpikäynyt ihminen, joka tuntee toisen ja on hyväksynyt tämän täysin kaikkine ärsyttävyyksineen. Kunhan molemmat ovat oppineet antamaan tilaa ja joustamaan omista itsekkyyksistään. Pidän noita hyveinä itsessään, ihmistä jalostavina. Enkä usko, että ne yksin asuvalla kehittyvät samalla tavalla, koska kyse on taidoista, joita voi harjoittaa vain käytännössä, jokapäiväisessä arjessa.
Ai. Kun kaikki etenkin edellä kirjoittamasi on ihan malliesimerkki Humen giljotiinista. Selvitä itsellesi määritelmä.
Tässä ketjussa suurin osa oli jo kokeillut sitä parisuhdetta, joten jalostuspuhe menee nyt vähän ohi aiheen.
Juuri siksi, että tiedän mikä Humen giljotiini on, en kykene sitä omissa kommenteissani näkemään. Mielestäni tuo on sinulta vain laiskaa ja epäonnistunutta auktoriteettiin vetoamista, kun et kykene tarkentamaan kohteeseen.
Jalostuspuhetta ei tee aiheen ohi meneväksi se, että moni on ollut parisuhteessa. Parisuhde kun ei itsessään ketään jalosta, jolloin se ennemmin tai myöhemmin päättyykin, mikäli kehitystä ei tapahdu. Tuossa sinun väitteessäsi aiheen ohi menemisestä on jo itsessään argumentaatiovirhe (jos nyt haluat niihin alkaa, mitä itse pidän hieman tylsänä tällaisella keskustelupalstalla).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.
Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.
Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.
En näe kyllä tuossa missään Humen giljotiinia. En pidä hyvänä kehityksenä tätä nykyistä mukavuudenhalua ja itseriittoisuutta, joka leviää joka rintamalla kuin kulovalkea. Pidän vaivannäköä, joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä arvoina sinänsä, vieläpä rohkeuttakin, sitä, että uskaltaa jakaa elämänsä toisen kanssa kaiken uhalla.
Parisuhteessa joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä varsinkin tarvitaan. Kyllä se vanhana palkitsee, että vierellä on se kaikki myrskyt läpikäynyt ihminen, joka tuntee toisen ja on hyväksynyt tämän täysin kaikkine ärsyttävyyksineen. Kunhan molemmat ovat oppineet antamaan tilaa ja joustamaan omista itsekkyyksistään. Pidän noita hyveinä itsessään, ihmistä jalostavina. Enkä usko, että ne yksin asuvalla kehittyvät samalla tavalla, koska kyse on taidoista, joita voi harjoittaa vain käytännössä, jokapäiväisessä arjessa.
Seuraa ketjua! Täällä on suhteessa olevia ja pitkästä liitosta eronneita, kuin myös sinkkuja.
Niin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa aikaamme tämä, ettei pysyvää pitkää läheistä ihmissuhdetta pidetä samalla tavalla itseisarvona kuin ennen. Mielestäni se aavistuksen liittyy narsistiseen ajattelutapaa ja myös joustamattomuuteen, joka on pitkään yksin asuneille tyypillistä.
Jokaisella on oikeus nauttia elämästään yksin ja olla omassa kodissaan rauhassa, mikäs sen ihanampaa kuormittavan työviikon jälkeen. Mutta näin sinkkuna olen nähnyt niin paljon tätä lähtökohtaista yksinolemista ja tapailusuhteen tai satunnaisen seksin hakemista siihen kylkeen täydentämään omaa henkistä kehittymättömyyttä. Ei ihmiseltä hirveästi kasvua ja empatiakykyä, että kykenee olemaan vastuussa vain itsestään ja elämään vain itsensä kanssa. Toki läheisriippuvaisille on suuri saavutus oppia elämään yksin, samoin voi olla suuri oivallus tuo, ettei ole pakko olla ketään. Mutta näen kyllä riskinä sen, että ihmiset ovat omiin tapoihinsa kangistuneita ja joustamattomia. Ajatellaan, että olisi aivan kauheaa joutua jakamaan arki jonkun kanssa, josta ei pääsekään noin vain eroon kuten ystävästä tapaamisen jälkeen! Toinen ihminen on lähtökohtaisesti ärsytyksen lähde: sen naama ärsyttää, sen lojumaan jääneet alkkarit ärsyttää, sen ääni ärsyttää... Milloin meistä tuli näin ylemmyydentuntoisia ja ylhäisiä?
Aika lailla omista lähtökohdistasi taidat tulkita asioita, ja myös niputat kaikki itsekseen viihtyvät samaan lokeroon. Lue tarkemmin tämänkin ketjun viestejä niin huomaat, että kirjoittajilla on hyvinkin eri lähtökohtia. En yleistäisi kaikkia ilman kumppania viihtyjiä ylemmyydentuntoisiksi, henkisesti kehittymättömiksi ja empatiakyvyttömiksi. Kaikki eivät hae seksisuhteitakaan.
Meitä on siis moneen junaan, ja ihminen kehittyy elämänsä varrella. Ylipäätään mitkään asiat modernissa yhteiskunnassa eivät ole entiseen tapaan itseisarvoisia kuten ennen, miksi siis pysyvä läheinen ihmissuhde olisi sitä kaikille.
En ole tarkoittanut juuri tämän ketjun kirjoittajia tai ylipäätään tiettyjä henkilöitä. Tottakai on erilaisia syitä olla yksin, jotkut eivät yksinkertaisesti saa kumppania vaikka kuinka haluaisivat. Tuo viestini oli lähinnä yleistä pohdintaa ajan hengestä, jossa on nykyään hyväksyttyä puhua yhdessäasumisesta lähinnä rasittavana riesana. Samoinhan Suomessa julkisessa puheessa lasten hankinta ja saaminen nähdään kovin velvoittavaksi ja kuormittavaksi. Ilosta ja läheisyydestä puhutaan vähemmän.
Läheiset ihmissuhteet tunnutaan koettavan kuormittavina, ja yksinolo on akkujen lataamista. Samoin muutkin velvoitteet, kuten työelämä, koetaan raskaiksi, ja ihanteeksi lehtijutuissakin on nostettu nämä itsensä irti riuhtaisevat tyypit, jotka myyvät omaisuutensa ja asuvat pakettiautossa. Mielestäni vika on omassa päässä, jos kokee kaikki sitoutumista, läsnäoloa ja työtä vaativat asiat niin kuormittavina, että niistä täytyy päästä eroon.
Ajat muuttuvat, Eskoseni. Patologiat ovat aina aikaan sidottuja. Tuo on pian uusi normaali, ei suinkaan mikään vika.
Nykypäivänä ihmisen on mahdollista olla yksin. Ei tarvita muita mihinkään. Joillakuilla voi olla halu päästä muiden seuraan, mutta joillakuilla toisilla ei ole sitäkään. Eikä siinä mitään väärää ole.
Sulla on siis tuossa aika vahva Humen giljotiini.
En näe kyllä tuossa missään Humen giljotiinia. En pidä hyvänä kehityksenä tätä nykyistä mukavuudenhalua ja itseriittoisuutta, joka leviää joka rintamalla kuin kulovalkea. Pidän vaivannäköä, joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä arvoina sinänsä, vieläpä rohkeuttakin, sitä, että uskaltaa jakaa elämänsä toisen kanssa kaiken uhalla.
Parisuhteessa joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä varsinkin tarvitaan. Kyllä se vanhana palkitsee, että vierellä on se kaikki myrskyt läpikäynyt ihminen, joka tuntee toisen ja on hyväksynyt tämän täysin kaikkine ärsyttävyyksineen. Kunhan molemmat ovat oppineet antamaan tilaa ja joustamaan omista itsekkyyksistään. Pidän noita hyveinä itsessään, ihmistä jalostavina. Enkä usko, että ne yksin asuvalla kehittyvät samalla tavalla, koska kyse on taidoista, joita voi harjoittaa vain käytännössä, jokapäiväisessä arjessa.
Ai. Kun kaikki etenkin edellä kirjoittamasi on ihan malliesimerkki Humen giljotiinista. Selvitä itsellesi määritelmä.
Tässä ketjussa suurin osa oli jo kokeillut sitä parisuhdetta, joten jalostuspuhe menee nyt vähän ohi aiheen.
Juuri siksi, että tiedän mikä Humen giljotiini on, en kykene sitä omissa kommenteissani näkemään. Mielestäni tuo on sinulta vain laiskaa ja epäonnistunutta auktoriteettiin vetoamista, kun et kykene tarkentamaan kohteeseen.
Jalostuspuhetta ei tee aiheen ohi meneväksi se, että moni on ollut parisuhteessa. Parisuhde kun ei itsessään ketään jalosta, jolloin se ennemmin tai myöhemmin päättyykin, mikäli kehitystä ei tapahdu. Tuossa sinun väitteessäsi aiheen ohi menemisestä on jo itsessään argumentaatiovirhe (jos nyt haluat niihin alkaa, mitä itse pidän hieman tylsänä tällaisella keskustelupalstalla).
Tämä ihminen vaikuttaa oikein "helmeltä" ja taivaan lahjalta ihmiskunnalle, joku onnenpekka pääsee tai on päässyt hänen kanssa jalostumaan parisuhteeseen. :D
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta voimaantumista. Ei voi uskoa...kaikki kuitenkin kaipaa omaa prinssiään
mies52v
Sanoo eronnut mies, joka ei saanut edes omaa kämppäänsä itse siivottua.
Eiköhän me lähes kaikki olla erottu tähän ikään mennessä ja ellei olla niin...olen ulkoistanut kämpän siivouksen naisille. Palveluhalukkuus on naisessa sisäsyntyinen. Muuta on turha väittää..
mies52v
Olen 52 v, ja nainen. Olen itsekin ollut eronnut ja vannonut, että miestä en enää ota. Tapasin kuitenkin prinssini. Sanoin, että suhde ok, mutta lapsilleni en ikinä esittele. Aikaa meni, ja esittelin ja sanoin, että ikinä en yhteen muuta tai tee yhteisiä tilejä tai jotain.
Aikaa taas meni, tunne vain suureni ja olen nykyään uudelleen naimisissa. Yhdessä nyt kahdeksan vuotta ja nyt ja rahatkin jo menneet sekaisin.
Koska se prinssi.
En toki puhu vain itsestäni, vaan kaikista samanikäsistä kavereistani ja kollegoistani. Kukaan ei heistä miestä halua~ ”paitsi jos unelmien mies kävelee vastaan”.