Sauli, 43v, kertoo yksinäisyydestä:” Odotan yhä ensisuudelmaani”.

Mahdollista tosiaan on että hän on tyytyväisempi elämäänsä kuin moni naimisissa oleva perheellinen. Ainahan se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

OLE HILJAA KUN ET MISTÄÄN MITÄÄN YMMÄRRÄ kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlainen hoitokontakti ja muu yhteiskunnan voimakkaampi puuttuminen olisi paikallaan. Tässä yhteiskunnassa hyysätään vauvasta vaariin; ei töihin tarvitse mennä ei mitään. Ollaan tyytyväisiä siitä miten nyt muutkin näkevät miten huonosti ovat asiansa. Ihmettelen suuresti tätä miten ei koulutettua miestä ole töihin 20 vuoteen laitettu; kaikki on eteen kannettu. Seuraava etappi onkon eläke parin vuosikymmenen kuluttua.

Odottamalla kukaan ei saa naista eikä miestä. Kukaan ei kadulla nappaa kädestä, ei pimputa ovikelloa. Myös siinä tarvitaan sitä oma-aloitteisuutta. Pidän pariutumatta aivan täysin omana saamattomuutena.

Jos koulukiusaus oli ongelma ja sitä haluaa läpikäydä, on siihenkin tässä hyvinvointiyhteiskunnassa mahdollisuus. Tuostakin kiusaamisesta jo varmaan 30 vuotta, luulisi pikkuhiljaa painuvan unholaan.

Tosiasioita; ei päähän taputtelua, mutta ei uittuiluakaan.

Minun isäni a.mpui itsensä meidän olkkarissa 40 vuotta sitten.

Lisäksi äiti löi ja piti nälässä.

Viimeisinä 2:na jouluna en ole itkenyt..

Ei tarvittu kuin 38 vuotta ja ihan normi olen:)

Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä ajat takaa. Miten tämä sun elämäntarinasi liittyy kyseiseen asiaan? Kerrotko. Varmaan olisi ollut hyvä käydä päätä selvittämässä jossain, ettei tarvitsisi mukana näitä kantaa, kun ei näytä siihen olevan rahkeita. Et tiedä mitä joku muu, esimerkiksi minä olen elämässäni lävitse käynyt. Ei tarvitse tulla selvittämään, etten mistään mitään ymmärrä. Jos tarvitsen ulkopuolista apua oman tunne-elämäni ongelmissa aivan varmasti osaan sitä hakea. Suosittelen lämpimästi sullekin. 

Se ote minun kirjoituksestani tässä ylempänä ei ole minun laittamani.

Kommentoin , että ihminen jolla EI ole trauma taustaa, ei ymmärrä että asioiden unohtamiseen tarvitaan useita kymmeniä vuosia.

Itselläni auttoi seuraava.

Tajusin 16 vuotiaana , että sen ikäiset ei jaksa kuunnella loputonta itsesääliä.

Tajusin että olen p.askakasan alla ja minulla ei ole mitään menetettävää.

Aloin keskittyä opintoihin ja rakentaa elämääni täysin yksin.

Asuin yksin, opiskelin yksin.

Veikkaan että Saulilla on ihan ok vanhemmat..en tosin tiedä?

Varmaan olisi ollut hyvä käydä päätä selvittämässä jossain, ettei tarvitsisi mukana näitä kantaa, kun ei näytä siihen olevan rahkeita.

Et tiedä mitä joku muu, esimerkiksi minä olen elämässäni lävitse käynyt.

Ei tarvitse tulla selvittämään, etten mistään mitään ymmärrä

. Jos tarvitsen ulkopuolista apua oman tunne-elämäni ongelmissa aivan varmasti osaan sitä hakea. Suosittelen lämpimästi sullekin. 

Kirjoita omia tekstejä, älä irroita toisten tekstejä asiayhteyksistä. Sullakaan ei varmaan ole mitään muuta tekemistä, kuin täällä kirjoitella niitä typeriä avauksia matkien toisten kirjoituksia ja niistä joitain sanoja muunnellen. En pätkääkään ihmettele, että on elämä yksinäistä. Tulee muuten myös pysymään sellaisena. Eikös ole aika mukavaa? En ole enää tässä seuraamassa miten tämänkin viestin johonkin täysin ihmeelliseen paikkaan laitat. Väsyttävä tapaus olet sinä.

ette te naiset tiedä mitään yksinäisyydestä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

OLE HILJAA KUN ET MISTÄÄN MITÄÄN YMMÄRRÄ kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlainen hoitokontakti ja muu yhteiskunnan voimakkaampi puuttuminen olisi paikallaan. Tässä yhteiskunnassa hyysätään vauvasta vaariin; ei töihin tarvitse mennä ei mitään. Ollaan tyytyväisiä siitä miten nyt muutkin näkevät miten huonosti ovat asiansa. Ihmettelen suuresti tätä miten ei koulutettua miestä ole töihin 20 vuoteen laitettu; kaikki on eteen kannettu. Seuraava etappi onkon eläke parin vuosikymmenen kuluttua.

Odottamalla kukaan ei saa naista eikä miestä. Kukaan ei kadulla nappaa kädestä, ei pimputa ovikelloa. Myös siinä tarvitaan sitä oma-aloitteisuutta. Pidän pariutumatta aivan täysin omana saamattomuutena.

Jos koulukiusaus oli ongelma ja sitä haluaa läpikäydä, on siihenkin tässä hyvinvointiyhteiskunnassa mahdollisuus. Tuostakin kiusaamisesta jo varmaan 30 vuotta, luulisi pikkuhiljaa painuvan unholaan.

Tosiasioita; ei päähän taputtelua, mutta ei uittuiluakaan.

Minun isäni a.mpui itsensä meidän olkkarissa 40 vuotta sitten.

Lisäksi äiti löi ja piti nälässä.

Viimeisinä 2:na jouluna en ole itkenyt..

Ei tarvittu kuin 38 vuotta ja ihan normi olen:)

Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä ajat takaa. Miten tämä sun elämäntarinasi liittyy kyseiseen asiaan? Kerrotko. Varmaan olisi ollut hyvä käydä päätä selvittämässä jossain, ettei tarvitsisi mukana näitä kantaa, kun ei näytä siihen olevan rahkeita. Et tiedä mitä joku muu, esimerkiksi minä olen elämässäni lävitse käynyt. Ei tarvitse tulla selvittämään, etten mistään mitään ymmärrä. Jos tarvitsen ulkopuolista apua oman tunne-elämäni ongelmissa aivan varmasti osaan sitä hakea. Suosittelen lämpimästi sullekin. 

Se ote minun kirjoituksestani tässä ylempänä ei ole minun laittamani.

Kommentoin , että ihminen jolla EI ole trauma taustaa, ei ymmärrä että asioiden unohtamiseen tarvitaan useita kymmeniä vuosia.

Itselläni auttoi seuraava.

Tajusin 16 vuotiaana , että sen ikäiset ei jaksa kuunnella loputonta itsesääliä.

Tajusin että olen p.askakasan alla ja minulla ei ole mitään menetettävää.

Aloin keskittyä opintoihin ja rakentaa elämääni täysin yksin.

Asuin yksin, opiskelin yksin.

Veikkaan että Saulilla on ihan ok vanhemmat..en tosin tiedä?

Itseasiassa tämä on vain kuvaus erään teinin  todellisuuteen heräämisestä ; ei odoteta, että yhteiskunta auttaa, avaa ovia, työntää eteenpäin. Yhteiskunnalla ei vaan ole antaa niitä töitä; niitä on ihan itse haettava. Jos koulutus on vanhentunut, sitä päivitetään. Haetaan työkokemusta mistä tahansa. Moni on ollut hampurilaisbaarissa töissä, siivonnut, hoitanut hautausmaata jne.  Näistä maksetaan se normaali palkka, eli eivät ole ns orjatöitä.

Eikö sulla kilteistä kiltein mies ole riittävää sanavarastoa ja mielikuvitusta luomaan ihan sitä ikiomaa tekstiä, ettei tarvitsisi koko ajan toisten kirjoituksia käyttää? Lue, vaikka kirjoja siitä opit sitten.

Olen lukenut esim seuraavat:

Sota ja Rauha

Sinuhe Egyptiläinen

Kaikki Shakespearen teokset

Taru Sormusten Herrasta

Dracula

Raamattu

Kalevala

mitäs olet lukenut itse..keskuste3llaan:)

Veikkaan että kukaan tämän ketjun kirjoittajista ei ole lukenut mitään noista:)

Saulikin on vain katsellut tähtirekeä.

Nämä toistuvat lehtijutut suorastaan mässäilee aina samalla aiheella.

Jos ei keskitytä naisen saamiseen vaan syrjäytymiseen niin nyky-yhteiskunta on sellainen että kaikki ajattelevat että koska tämä asia on varmasti jonkun vastuulla, niin en huolehdi liikaa koska kyllähän joku puuttuisi jos tilanne olisi oikeasti huolestuttava. Näin ajatellaan jopa omista asioista. ”Kyllä lääkäri sitten sanoo kun suonet on liian tukossa ja painoa liikaa.”

Mutta todellisuudessa ei ole ketään tai mitään mikä huolehtisi, koneet hoitaa jo sosiaaliturvaakin ja ihmisiä tipahtelee jatkuvasti yhteiskunnan turvaverkon rakosista, työn puolesta välittävät virkailijat vaihtuvat vaikka tuon systeemin kontolle me ulkoistamme välittämisen.

Jos nyt kysyttäisiin ihmisiltä joita Saulin elämän varrelle on sattunut, että miksi sinä et auttanut Saulia terapiaan ongelmineen. Niin moni ei ikävä kyllä muistaisi koskaan Saulia tavanneensakaan, osa sanoisi että ei tiennyt ongelmista, vaikutti ihan mukavalta kaverilta, ei kuulunut työhöni, ajattelin kyllä että tarvitsisi jämäkkyyttä mutta en halunnut sekaantua jne. Mutta silti on ajatus että joku muu varmasti auttaa.

Ehkä lehtijuttu oli Saulin muistutus olemassaolostaan.

Vierailija kirjoitti:

Nämä toistuvat lehtijutut suorastaan mässäilee aina samalla aiheella.

Totta, mutta tässä poikkeuksellisesti haastateltava tuli esiin koko nimellään, kuvallaan ja elämäntarinallaan. Antaa heti uskottavuutta ja samastumispintaa, jos vertaa vaikka iltapäivälehtien juttuihin "kolmekymppisestä Mikosta", joka kliseisyydessään vaikuttaa olevan olemassa vain toimittajan itsensä mielikuvituksessa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei keskitytä naisen saamiseen vaan syrjäytymiseen niin nyky-yhteiskunta on sellainen että kaikki ajattelevat että koska tämä asia on varmasti jonkun vastuulla, niin en huolehdi liikaa koska kyllähän joku puuttuisi jos tilanne olisi oikeasti huolestuttava. Näin ajatellaan jopa omista asioista. ”Kyllä lääkäri sitten sanoo kun suonet on liian tukossa ja painoa liikaa.”

Mutta todellisuudessa ei ole ketään tai mitään mikä huolehtisi, koneet hoitaa jo sosiaaliturvaakin ja ihmisiä tipahtelee jatkuvasti yhteiskunnan turvaverkon rakosista, työn puolesta välittävät virkailijat vaihtuvat vaikka tuon systeemin kontolle me ulkoistamme välittämisen.

Jos nyt kysyttäisiin ihmisiltä joita Saulin elämän varrelle on sattunut, että miksi sinä et auttanut Saulia terapiaan ongelmineen. Niin moni ei ikävä kyllä muistaisi koskaan Saulia tavanneensakaan, osa sanoisi että ei tiennyt ongelmista, vaikutti ihan mukavalta kaverilta, ei kuulunut työhöni, ajattelin kyllä että tarvitsisi jämäkkyyttä mutta en halunnut sekaantua jne. Mutta silti on ajatus että joku muu varmasti auttaa.

Ehkä lehtijuttu oli Saulin muistutus olemassaolostaan.

Miesten kohdalla (ja pian toivottavasti myös kaikkien naisten) armeija/sivari olisi ainakin täydellinen ajankohta ja mahdollisuus kartoittaa ihmisen elämää ja asioita kokonaisvaltaisesti.

Järjestää siihen seurannat/haastattelut/ kyselyt tms ja nämä ihan kaikille.

Esim ei tarvitse kuin yksi haastattelutilanne ja se riittää jo sen huomaamiseen jos ihminen on haittaavan ujo/jännittäjä ja sitten oikeasti napataan nämä miehet avun piiriin vaikka (puoli)väkisin eikä anneta tyypin luikuroida itseään avun ulkopuolelle.

Kyllähän se on jo nähty ettei varsinkaan miehet itse hae sitä apua vaan jäävät "odottamaan" asioiden muuttumista paremmaksi ja sitten tulee näitä traagisia ihmiskohtaloita aivan turhaan.

Onhan tämmöisiä tälläkin palstalla, naista pitäisi saada, mutta asutaan vanhan äidin riesana vailla työtä tai edes ammattia.

Sosiaaliturvan ei pitäisi mahdollistaa tämmöistä oleilua.

Ongelma voi olla myös se, että Sauli ei tunne mitään ylipäätään romanttisessa mielessä, ei se että ei nyt vain ole ihastunut. On nimittäin vähän vaikea uskoa, etteikö olisi ikinä ihastunut vaikka kouluaikoina. Ihastuminen on vähän automaattista, kuin se että jos haistat jonkun hajun kun se on tarpeeksi lähellä sinua. Se ei vaadi puhumista tai tutustumista. Jos sitä ei ikinä tapahdu, niin voi olla että ei vain ylipäätään kykene sen tyyppisiin tunteisiin.

En ole itsekään mistään hyvistä lähtökohdista lähtöisin. Kati oli erittäin riitainen oli senaikainen uusperhe, äiti uudelleen naimisissa, lapsia montavqhtaasti ilman mukavuuksia.

En tarkoita, että uusperheet ovat itsessään riitaisia, mutta meillä siis oli. Asuttiin maalla pikkukylässä, kylän perillä, tie loppui meille. Oli niukkaa, osin jopa köyhää.

Koulussa kiusattiin, oli tiukka jako köyhien ja varakkaiden välillä.

Oppikouluun en päässyt, en tyhmyyden, vaan olosuhteiden vuoksi.

Koin joskus häpeää, monestakin syystä. Ulkoisesti olin vissiin keskivertoa kuitenkin.

Kotona ei itsetuntoa korotettu, päinvastoin. Onneksi joku opettaja kannusti.

No, olen siis nainen, ehkä siitäkin johtuu, että tajusin aikuisena aika pian, ettei parane jäädä siihen traumaan tai traumoihin kiinni vaan mennä eteenpäin parhaansa mukaan. Koska olin itse joutunut lapsenakin pärjäämään en edes olettanut, että joku auttaisi tai ottaisi minut "asiakseen".

Lähdin maalta pois lähimpään kaupunkiin 18-vuotiaana ja siitä se sitten alkoi tarpominen. On ollut ylä- ja alamäkeä, mutta jotenkin on aina selvitty tähän saakka. Rikas en ole nytkään, mutta muuten kohtalaisen normaali elämä.

Ymmärrän hyvin koulukiusaamisen traumat ja lapsuuden häpeän tunteet ym. Mutta ei ihmisen parane jäädä vuosikausiksi, saati vuosikymmeniksi niitä vatvomaan. Ihan oman itsensä vuoksi.

Kun itse huomaa, että aina uudestaan ja uudestaan alkaa murehtia vanhoja tai alkaa syyttää, että en minä voi sitä tai tätä kun lapsena tai nuorena oli sitä tai tätä. Se on itselle paha loukku ja ei johda mihinkään. Mutta sillloin pitää herätä, hei haloo, enkö ole jo niin monta kertaa tätä samaa veivannut, nyt pitää lopettaa.

Pakottaa itsensä menemään jonnekin juttelemaan, se helpottaa, mutta yrittää kaikilla voimilla alkaa vähentämään miettimistä, että enhän minä voi, enhän minä pysty, enhän minä kelpaa.

Jos tosiaan Sauli itse ei koe mitään romanttisia tunteita tai ei tajua miten ollaan romanttisia (saattaa olla näin Saulilla) niin ei synny mitään lämmintä tunnetta kehenkään naiseen.

Jos nainen joutuu yksipuolisesti kehittelemään tunteita ja ei saa silloinkaan sellaista vastakaikua kuin odotti niin ei ne suhteet suudelmaan saakka silloin etene.

Olisiko niin, että Sauli on liian tosikko, arkinen ja "tunteeton".

Onhan niitä miehiä paljonkin jotka ulkoisesti ovat ihan ok, mutta naisena ei vaan heistä saa mitään irti romanttisessa mielessä tai tunnetasolla.

Myös StarWars/Trek- ja tähtitiedeharrastus on harvalle naiselle sellainen josta yhteisiä puheenaiheita löytyy.

Myös pitkään poissa työelämästä ollessa elämänpiiri ja sitäkautta puheenaiheet supistuvat.

Tässä on paljonkin syitä miksi nyt on vaikeaa tällä hetkellä löytää kumppania.

Itse aiheutettua tuo hänen 20 vuoden eristys. Kyllä parikymppisen aikuisen ihmisen pitää ottaa vastuuta elämästään ja hakea vaikka hoitoa tai tukea sosiaalisten taitojen kehittämiseen. Ja viimeistään nyt nelikymppisenä.

Ei saa jäädä menneisyyden vangiksi. On paljon perheen perustaneita ja/tai työelämässä olevia, joita on kiusattu, seksuaalisesti käytetty hyväksi, hakattu lapsina tms.

Suomessa pitäisi alkaa tehokkaammin hoitamaan mielenterveysongelmista kärsiviä, jotka jo nuorena syrjäytyvät työelämästä.

Vierailija kirjoitti:

ette te naiset tiedä mitään yksinäisyydestä

Kerro meille, sinä uniikki lumihiutale! Minä olen ollut 30 vuotta yksinäinen, kyllä mä siitä jotain tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma voi olla myös se, että Sauli ei tunne mitään ylipäätään romanttisessa mielessä, ei se että ei nyt vain ole ihastunut. On nimittäin vähän vaikea uskoa, etteikö olisi ikinä ihastunut vaikka kouluaikoina. Ihastuminen on vähän automaattista, kuin se että jos haistat jonkun hajun kun se on tarpeeksi lähellä sinua. Se ei vaadi puhumista tai tutustumista. Jos sitä ei ikinä tapahdu, niin voi olla että ei vain ylipäätään kykene sen tyyppisiin tunteisiin.

Voi olla että on koko aikuisiän kestänyt masennus, muuta neurologista ongelmaa tms mikä latistaa tunteet, halut ja tarpeen yrittää. Sitähän ei silloin edes Itse tiedä miten paljon enemmän juoksisi naisten ja töiden perässä ihan itsestään. Vaan ajattelee että muiden ihmisten elämä on samanlaista ja itsellä on vain huono tuuri.

Sosiaalisten kontaktien ja suvun jatkamisen tarpeet on kuitenkin niin perustavanlaatuisia liskoaivotarpeita että ne toiveet pulpahtelee pintaan ekana kun sumuverho vähän väistyy.

Vierailija kirjoitti:

Itse aiheutettua tuo hänen 20 vuoden eristys. Kyllä parikymppisen aikuisen ihmisen pitää ottaa vastuuta elämästään ja hakea vaikka hoitoa tai tukea sosiaalisten taitojen kehittämiseen. Ja viimeistään nyt nelikymppisenä.

Ei saa jäädä menneisyyden vangiksi. On paljon perheen perustaneita ja/tai työelämässä olevia, joita on kiusattu, seksuaalisesti käytetty hyväksi, hakattu lapsina tms.

Suomessa pitäisi alkaa tehokkaammin hoitamaan mielenterveysongelmista kärsiviä, jotka jo nuorena syrjäytyvät työelämästä.

Jos ihmisen olosuhteet ovat olleet sairastuttavat, niin ihanko oikeasti luulet, että tämä ihminen pystyisi toimimaan kuin terve? Käsket seisomaan suorassa, kun tilaa on vain metrin verran? Kyllä siinä tarvitaan ensin sitä apua, ennenkuin ihminen edes realistisesti kykenee saamaan sen toimintakykynsä, vasta sen jälkeen voidaan alkaa huutelee vastuunottamisista. Se ei myöskään tarkoita että mitenkään hyysättäisiin, eihän semmoistakaan ihmistä vaadita kävelemään jolla on jalat murtuneet. 30 vuotta masennusta sairastaneena ymmärrän kyllä sen verran siitä mihin sairaana kykenee, jotkut ovat toki vahvempia, mutta se ei ole mikään keulimisen aihe.

Vierailija kirjoitti:

Itse aiheutettua tuo hänen 20 vuoden eristys. Kyllä parikymppisen aikuisen ihmisen pitää ottaa vastuuta elämästään ja hakea vaikka hoitoa tai tukea sosiaalisten taitojen kehittämiseen. Ja viimeistään nyt nelikymppisenä.

Ei saa jäädä menneisyyden vangiksi. On paljon perheen perustaneita ja/tai työelämässä olevia, joita on kiusattu, seksuaalisesti käytetty hyväksi, hakattu lapsina tms.

Suomessa pitäisi alkaa tehokkaammin hoitamaan mielenterveysongelmista kärsiviä, jotka jo nuorena syrjäytyvät työelämästä.

Miksi pitäisi hoitaa tehokkaammin, jos kaikki on ihan vaan itsestä kiinni ja itseaiheutettua?

Symppis mies. Toivon hänelle kaikkea hyvää. Minä olen aina tuntenut olevani friikki ujouteni ja arkuuteni takia. Koulukiusattu ja mt ongelmainen olen.

Hiljalleen huomaa, ettei sitä ole ainoa "friikki" tässä tilanteessa. En itseasiassa ole friikki ollenkaan.

Tavallaan vapauttavaa huomata, että kaltaisiani on paljon.

N21

Vierailija kirjoitti:

Symppis mies. Toivon hänelle kaikkea hyvää. Minä olen aina tuntenut olevani friikki ujouteni ja arkuuteni takia. Koulukiusattu ja mt ongelmainen olen.

Hiljalleen huomaa, ettei sitä ole ainoa "friikki" tässä tilanteessa. En itseasiassa ole friikki ollenkaan.

Tavallaan vapauttavaa huomata, että kaltaisiani on paljon.

N21

Olet vielä onneksi nuori ja voit työstää noita asioita jos ne uhkaa halvaannuttaa elämää, mitään ei ole vielä menetetty. On vapauttavaa ymmärtää että on muita samassa jamassa olevia ja löytää oma lokero, mutta ei kuitenkaan kannata mennä sen ujouden tai friikkeyden taakse 20 vuodeksi piiloon. Masennukseen, OCD:hen, ahdistukseen, traumoihin, sosiaalisiin vaikeuksiin, add:hen ja autismin kirjoon ON sekä oireita helpottavia, niitä poistavia ja niiden kanssa olemista auttavaa apua tarjolla.

Jutun sisältöhän kuitenkin oli että elämätön elämä harmittaa jälkeenpäin kun elämä on jo rakentunut ongelmien ympärille. Ongelmia on kuitenkin helpompi purkaa nuorena ennen kuin ehtii rakentaa elämän pelkkien selviytymismekanismien ympärille.

Niitäkin on jotka on ollut kiusattuja ja on omanlaisiaan mutta silti päässyt elämään kiinni. Sitä vaan ei heti huomaa tai ehkä samaistu kun he antavat nykyään haastatteluja omista jutuistaan haasteistaan huolimatta.