Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?
Tuon "Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?" -ketjun innoittamana. Kun tapaa uusia sinänsä ihan mukavia ihmisiä, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa suhteesta ei kehity mitään tuttavuutta syvempää, tahattomasti tai jommankumman puolelta tarkoituksellisesti. Erityisesti ajattelen tilanteita, joissa itse on ollut kiinnostunut tutustumaan toiseen, mutta toinen ei osoita vastakaikua, oli sitten itse kummalla puolella tätä yhtälöä tahansa. Joskus tietysti on kyseessä olosuhteet ja ajoitus, miksei tuttavuus tai kaveruus syvenny ystävyydeksi. Itse sitä tietysti tahtoisi ajatella, että miksi joku ei halua tutustua, mähän olen hauska ja ystävällinen tyyppi. Joskus on hankala objektiivisesti nähdä syitä tilanteelle. Mutta kyllä niitä raadollisia syitä on itse kullakin olla se osapuoli, joka ei vastaa Facebook-ystäväpyyntöön tai keksii tekosyitä, kun ei halua lähteä kahville jonkun sellaisen kanssa, joka ei ihan kuitenkaan tunnu siltä että haluaisi ystävystyä.
Mitä syitä teillä on siihen, että olette torjuneet jonkun ystävystymisyritykset? Oli se sitten elämäntilanteesta, olosuhteista tai ihmisten välisistä asioista johtuva syy. Ei ne aina ole kovin yleviä tai reiluja syitä. Niistä ehkä huomaa senkin, että vaikka se ystävyys ei lähtisi kehittymään, se ei tarkoita sitä että toinen osapuoli olisi mitenkään auttamattoman paska tyyppi.
Mulle tulee omakohtaisesti äkkiseltään lähivuosilta mieleen seuraavia:
- Kaverin huumorintaju ei ollenkaan osunut yhteen omani kanssa, vitsit menivät ohi puolin ja toisin
- Tutustuin töissä yhteistyökumppaniin, jonka kanssa en halunnut vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta töissä hänelle täytyi olla ystävällinen mikä ehkä hämäsi häntä luulemaan kaverisuhteeltamme enemmän
- Kaverin kaverin jatkuva negatiivisuus lähes kaiken suhteen
- Loukkaavan suora puhe muille sillä varjolla, että "mä nyt vaan on tämmönen"
- Arvelin ihmisen pitävän minua alempiarvoisena, koska hän oli todella kaunis ja tyylikäs
- Tuttu oli jatkuvasti suuna päänä joka paikassa kuin superpallo, itse olen rauhallisempi tyyppi
- Eräs kertoi suunnilleen ensitapaamisella sairaushistoriansa ja vuodatti kovat elämänkokemuksensa
- Toinen oletti, että olen hänestä ja hänen asioistaan loputtoman varauksettoman kiinnostunut, ei ollut kiinnostunut vastaavasti minusta lainkaan
- Perhekerhossa eräs mukava äiti oli minua niin paljon vanhempi, että meidän elämäntilanteet lapsijuttujen ulkopuolella oli hyvin erilaisia
Kommentit (1027)
Kuten joku jo aiemmin kirjoitti, minunkin ystävyyssuhteeni ovat kehittyneet hiljalleen. En ole koskaan ajatellut, että tuon kanssa haluaisin ystävystyä. Se vaan on tapahtunut itsekseen.
Minulla on ollut vain pari tapausta joissa olen torpannut toisen ihmisen haluaman ystävyyden. Ensimmäinen tapaus oli kaverin kaveri, tai oikemmin ehkä sukulainen ja tunsin hänet vain siksi. Yhteisen ystävämme elämäntilanteen muuttuessa (hän sai lapsen) tämä otti minuun yhteyttä ja oli sitä mieltä, että me sinkut voisimme nyt "lähteä baanalle" kahdestan. En lämmennyt ajatukselle koska hän oli hieman teennäinen ihminen. Hän ikävä kyllä loukkaantui kovasti.
Toinen oli naapuruston rouva jonka olin tavannut vain hänen ollessaan miehensä kanssa viihteellä. Kerran sitten törmäsimme kesälomallani kadulla, tervehdin ja kerroin olevani menossa lounaalle lähiravintolaan. Hän tuli mukaani ja voi hyvänen aika millaiseksi tossukaksi hän osoittautui yksin ollessaan. Siis todella perässä vedettävä tapaus. Tämä keski-ikäinen leidi ei edes osannut ruokaa tilata, vaan tilasi samaa ruokaa kuin minä, samalla tavalla valmistettuna. Ihan kuin papukaijan kanssa olisi keskutellut. Hän oli kaikessa samaa mieltä kuin minä ja vielä toisti likipitäen kaiken sanomani. Olipa raskas lounas se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi työn kautta tuttavaksi tullut nainen, oli aina uhri joka asiassa. En kiellä, oli kauheita asioita tapahtunut elämässä, mutta väsyin ajatusmaailmaan ”kaikki aina jättää mut, kaikki haluaa vaan satuttaa, kaikki exät on alkkisnarsisteja”.
Oli 2 erityislasta Kahdelle eri miehelle. Molempien vauva-aika yhtä kaaosta, miehet eivät ikinä rakastaneet oikeasti. Kaikki ystäväksi aina jättävät. Oli paljon saikulla milloin mistäkin, oli niska jumissa, kantapäässä iso rakko, silmässä koko yön jatkuva elohiiri tai pikkurilli murtunut. Ja kaikkiin näihin löytyi aina syy jostain, naapuri oli pessyt pyykkiä hajusteellisella pesuaineella, josta tuli Viikon kestävä migreeni, sisko oli asentanut auton penkin ”jotenkin vinksalleen” niin siitä meni niska jumiin, sormi vääntyi kun taloyhtiö ei ole huolehtinut pyykkituvan oven rasvaamista... jne.
Ja tietysti rahat aina loppu ja toitotti kaikille, miten kukaan kultalusikkaperseet (eli ns. Normaalit ihmiset ) ei ikinä pärjäisi päivääkään hänen saappaissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?
Mulle rajattomuus tarkoittaa "liian paljon liian nopeasti". Eli jo hyvin varhaisessa vaiheessa kerrotaan itsestä tai udellaan minulta asioita, joista puhuminen mun mielestäni edellyttää pidempää tuntemista ja ennenkaikkea luottamusta. Joissain tapauksissa kysyttävät asiat ovat sinällään ihan ok, mutta toisella ei ole mitään tarvetta tietää niitä. Esimerkiksi vaikka kysymys, mitä tyttäreni tekee työkseen. Sinänsä harmiton kysymys, mutta mitä kysyjä, joka ei tunne vielä minuakaan kuin pintapuolisesti, tekee ko tiedolla? Ehkä tässä voisi sanoa, että liika uteliaisuus minun ja läheisteni elämästä on mulle varoitusmerkki. Tai vaikkapa puhelinnumeroni pyytäminen muutaman tapaamiskerran jälkeen.
Mulle rajattomuutta on myös se, että jo muutaman tapaamiskerran jälkeen toinen käyttäytyy kuin oltaisiin jo hyviäkin ystäviä. Alkaa intopinkeenä suunnitella, mitä kaikkea tullaan tekemään yhdessä. Tai edes kutsuu mua ystäväkseen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän hyvin sitä kautta, kun mainitsit tuon puhelinnumeron antamisen. En minäkään antaisi numeroani ihan heti alkuun, jos ollaan vielä puolituttuja. Mutta se minua vielä mietityttää, mitä rajattomasta, yliavoimesta keskustelusta voi seurata? Sanoit, että 'varoitusmerkki', varoitusmerkki mistä? Olen utelias, koska ymmärrän hyvin tuon puhelinnumeron antamisen, mutta tuota ydinasiaa en kai oikein vain saa kiinni samalla tavalla kuin selvästi monet muut ajattelevat...?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?
Mulle se tarkoittaa sitä, että toinen ihminen ei kunnioita mun rajoja. Siinä kokee typistyvänsä ideaalityypiksi, jonka toinen on minusta päänsä sisällä luonut ja jolta hän odottaa tiettyjä asioita. Ikään kuin minä en olisi ihminen omine murheineni, ikään kuin olisin tämän toisen päiväkirja.
Olen pitkässä parisuhteessa, ja siinäkin pitää muistaa toisen rajat. Kaikki tarvitsee omaa tilaa ja omissa murheissa vellomista. Ei voi olettaa, että ihmissuhteessa vain toinen pääsee toteuttamaan tätä tarvetta ja toisen täytyy vain kuunnella.
Kiitos vastauksesta! Mielenkiintoinen ajatus, että jos toisella ei kuitenkaan ole vielä muodostunut aitoa käsitystä sinusta, niin hän tavallaan vain vuodattaisi asiaa sinulle, tai pelkälle mielikuvalleen sinusta, 'kuin päiväkirjalle'. Kieltämättä, jos sellainen tunne tulisi toisen seurassa, se ei olisi todellakaan mitään hyvää, aitoa ystävyyttä. OK, ymmärrän tuon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?
Mulle rajattomuus tarkoittaa "liian paljon liian nopeasti". Eli jo hyvin varhaisessa vaiheessa kerrotaan itsestä tai udellaan minulta asioita, joista puhuminen mun mielestäni edellyttää pidempää tuntemista ja ennenkaikkea luottamusta. Joissain tapauksissa kysyttävät asiat ovat sinällään ihan ok, mutta toisella ei ole mitään tarvetta tietää niitä. Esimerkiksi vaikka kysymys, mitä tyttäreni tekee työkseen. Sinänsä harmiton kysymys, mutta mitä kysyjä, joka ei tunne vielä minuakaan kuin pintapuolisesti, tekee ko tiedolla? Ehkä tässä voisi sanoa, että liika uteliaisuus minun ja läheisteni elämästä on mulle varoitusmerkki. Tai vaikkapa puhelinnumeroni pyytäminen muutaman tapaamiskerran jälkeen.
Mulle rajattomuutta on myös se, että jo muutaman tapaamiskerran jälkeen toinen käyttäytyy kuin oltaisiin jo hyviäkin ystäviä. Alkaa intopinkeenä suunnitella, mitä kaikkea tullaan tekemään yhdessä. Tai edes kutsuu mua ystäväkseen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän hyvin sitä kautta, kun mainitsit tuon puhelinnumeron antamisen. En minäkään antaisi numeroani ihan heti alkuun, jos ollaan vielä puolituttuja. Mutta se minua vielä mietityttää, mitä rajattomasta, yliavoimesta keskustelusta voi seurata? Sanoit, että 'varoitusmerkki', varoitusmerkki mistä? Olen utelias, koska ymmärrän hyvin tuon puhelinnumeron antamisen, mutta tuota ydinasiaa en kai oikein vain saa kiinni samalla tavalla kuin selvästi monet muut ajattelevat...?
En ole se, jota lainasit mutta tuollainen "yliavoin" lähestymistapa keskusteluun on hälytysmerkki mm. siinä mielessä, että tällä avoimella ja uteliaalla osapuolella ei välttämättä ole puhtaat jauhot pussissaan. Toisin sanoen hän kalastelee ihmisten henkilökohtaisia asioita, jotta voisi käyttää niitä myöhemmin heitä vastaan. Toinen syy, miksi tällaiselle käytökselle ei moni lämpene on se, että heti alussa ei yleensä voi tietää, onko toinen ihminen oikeasti ns. ystävämatskua tai ylipäätään ensivaikutelman mukainen. Melko moni meistä on alussa vieraskorea yleisten hyvien tapojen vuoksi ja toisaalta jotkut hitaammin lämpiävät voivat paljastua aivan toisenlaisiksi, kunhan jää on ensin kunnolla murrettu. Sen vuoksi ihmiset suhtautuvat yleensä epäillen ja torjuvasti uuteen tuttavuuteen, joka on heti alussa julistamassa ystävyyttä. Voi vaikuttaa tiukkapipoiselta ja ehkä vähän vainoharhaiselta mutta kun tietää, kuinka ikävän yleisiä ilmiöitä ripustautuminen, hyväksikäyttö ja stalkkaus ovat ihmissuhteissa, niin on aina parempi olla aluksi mieluummin hieman varovainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle luotaantyöntävän rajaton ihminen on sellainen, joka kertoo intiimejä asioita itsestään jo ekalla tai tokalla tapaamisella. Se tuo keskustelukumppanille kiusaantuneen olon, enkä mä ainakaan tiedän, mitä toinen odottaa mun tekevän vaikka tiedolla hänen kuukautistensa runsaudesta tai mitä mun pitää sanoa hänen skitsofrenian alatyyppiinsä. Sellainen antaa kuvan tasapainottomasta ihmisestä, joka ei osaa huomioida muita. En halua tutustua lisää ihmiseen, joka jo varhaisen tuttavuuden perusteella on raskasta seuraa huomionjanoineen.
Tässäkin ketjussa on joku todennut, että itsestään pitää jakaa niitä henkilökohtaisia asioita heti kärkeen, mutta ei kai kukaan oikeasti ajattele, että sille potentiaaliselle uudelle ystävälle on järkevää/kohteliasta/tarkoituksenmukaista luetella heti kärkeen kaikki jalkasieni-infektioistaan, pakko-oireistaan ja rattijuopumuksistaan lähtien? Odottaako tämä ihminen, että mä kerron myös tällaisia asioita hänelle vastineeksi, vai haluaako vain päänsilitystä, ihailua tai ihmettelyä? Voinhan mä noistakin jutella, jos se on toiselle tärkeää, mutta vasta siinä paremmassa tuntemisen vaiheessa.
Joskus taitaa käydä tosiaan niin, että kun yksinäinen ihminen vihdoin pääsee juttelemaan jonkun kanssa, sieltä tulee kaikki mieltä painavat asiat puolituttuparalle suodattamattomina, kun ei osata rapautuneiden sosiaalisten taitojen puutteessa säädellä keskustelua ja toisaalta on hirveä kiire puhua nyt, kun joku kerrankin on kuulolla. Se on hyvin raskasta ja säikäyttää toisen, että nyt mä sitouduin vahingossa tämmöseksi likasankoksi, joka joutuu kuuntelemaan tällaista vuodatusta tästä eteenpäin jatkuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?
Mulle rajattomuus tarkoittaa "liian paljon liian nopeasti". Eli jo hyvin varhaisessa vaiheessa kerrotaan itsestä tai udellaan minulta asioita, joista puhuminen mun mielestäni edellyttää pidempää tuntemista ja ennenkaikkea luottamusta. Joissain tapauksissa kysyttävät asiat ovat sinällään ihan ok, mutta toisella ei ole mitään tarvetta tietää niitä. Esimerkiksi vaikka kysymys, mitä tyttäreni tekee työkseen. Sinänsä harmiton kysymys, mutta mitä kysyjä, joka ei tunne vielä minuakaan kuin pintapuolisesti, tekee ko tiedolla? Ehkä tässä voisi sanoa, että liika uteliaisuus minun ja läheisteni elämästä on mulle varoitusmerkki. Tai vaikkapa puhelinnumeroni pyytäminen muutaman tapaamiskerran jälkeen.
Mulle rajattomuutta on myös se, että jo muutaman tapaamiskerran jälkeen toinen käyttäytyy kuin oltaisiin jo hyviäkin ystäviä. Alkaa intopinkeenä suunnitella, mitä kaikkea tullaan tekemään yhdessä. Tai edes kutsuu mua ystäväkseen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän hyvin sitä kautta, kun mainitsit tuon puhelinnumeron antamisen. En minäkään antaisi numeroani ihan heti alkuun, jos ollaan vielä puolituttuja. Mutta se minua vielä mietityttää, mitä rajattomasta, yliavoimesta keskustelusta voi seurata? Sanoit, että 'varoitusmerkki', varoitusmerkki mistä? Olen utelias, koska ymmärrän hyvin tuon puhelinnumeron antamisen, mutta tuota ydinasiaa en kai oikein vain saa kiinni samalla tavalla kuin selvästi monet muut ajattelevat...?
Kommentissani nro 78 valaisin hieman asiaa. Liika uteliaisuus minusta ja läheisistäni on mulle varoitusmerkki siitä, että toinen haluaa nopeasti kartoittaa, olisiko minusta hänelle jollain tavalla hyötyä vai ei. Nuoruudestani mulla on kokemus mm erittäin mukavasta nuorukaisesta joka ensi tapaamisen jälkeen pyysi mut treffeille. Vei vielä oikein hienoon ravintolaan ja jälkiruokaan päästyämme alkoikin kysellä, voisinkö järjestää hänelle isäni firmasta töitä. Olin sinisilmäisyyttäni kuvitellut, että tyyppi oli aidosti kiinnostunut minusta, mutta ei ollutkaan. Olisi suoraan kysynyt ensi tapaamisella asiaa ja olisin voinut kysäistä isältäni, mutta ei olisi tarvinnut lähteä turhaan treffeille. On ollut elämäni aikana muitakin tilanteita, joissa on varsin nopeasti paljastunut tavoite hyötyä minusta. Yleensä halutaan tavalla tai toisella taloudellista hyötyä. Tämä on suurin syy, miksi olen varovainen. On muitakin syitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ihan surkea ylläpitämään uusia ystävyyssuhteita. Minulla on ne vuosien takaiset ystävät, joiden kanssa vietän aikaa ja nähdään, kun kullekin sattuu kiireellisessä elämäntilanteessa sopimaan. En vaan jaksaisi sitä, että tarvitsisi vapaa-ajalla tavata vielä enemmän ihmisiä. Nautin kotona olosta ja omista jutuista. Tulen kyllä helposti ihmisten kanssa toimeen ja tykkään esimerkiksi työpaikalla tai harrastuksissa jutella ja olla, mutta en muuten.
Hyväksikäyttö, joka ilmeni aika nopeasti. Oltiin naamatuttuja jo koulusta ja jossain vaiheessa alettiin juttelemaan enemmän, sillä meillä oli samoja mielenkiinnonkohteita. Olin sopivasti lähistöllä ja mietittiin, että voitaisiin nähdä ja viettää iltaa, minä voin tuoda juotavaa. Viiniä ei kuulemma juonut (somessa kyllä useinkin oli viinikuvia), mutta siideri ja lonkero kelpaisivat, joten ostin niitä. Lähdettiin baariin ja alkoi voivottelemaan rahatilannettaan, noh minä tarjosin. Olen muutenkin avokätinen, joten en alkuun huomannut mitään ongelmaa ja olin itse ihan hyvissä rahoissa töiden takia, hän oli työtön. Illan mittaan maksoin kaiken, hän pyysi poikaystävältään rahaa tupakkaan ja lopulta ehdotti, että lähdetään ja mennään hänen talonsa vierestä ettei hänen tarvitse taksia maksaa. Sama jatkui, että hän pyysi ja tarvitsi, muttei ollut missään vaiheessa tarjoamassa mitään vastapalveluksia, joten se jäi siihen. Vastavuoroisuus on tärkeintä ystävyydessä ja meillä parikymppisillä rahatilanteet vaihtelevat paljon, joten viinipullo sinne tänne ei ole ongelma, mutta jos on aina maksava osapuoli, onhan se raastavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?
Mulle rajattomuus tarkoittaa "liian paljon liian nopeasti". Eli jo hyvin varhaisessa vaiheessa kerrotaan itsestä tai udellaan minulta asioita, joista puhuminen mun mielestäni edellyttää pidempää tuntemista ja ennenkaikkea luottamusta. Joissain tapauksissa kysyttävät asiat ovat sinällään ihan ok, mutta toisella ei ole mitään tarvetta tietää niitä. Esimerkiksi vaikka kysymys, mitä tyttäreni tekee työkseen. Sinänsä harmiton kysymys, mutta mitä kysyjä, joka ei tunne vielä minuakaan kuin pintapuolisesti, tekee ko tiedolla? Ehkä tässä voisi sanoa, että liika uteliaisuus minun ja läheisteni elämästä on mulle varoitusmerkki. Tai vaikkapa puhelinnumeroni pyytäminen muutaman tapaamiskerran jälkeen.
Mulle rajattomuutta on myös se, että jo muutaman tapaamiskerran jälkeen toinen käyttäytyy kuin oltaisiin jo hyviäkin ystäviä. Alkaa intopinkeenä suunnitella, mitä kaikkea tullaan tekemään yhdessä. Tai edes kutsuu mua ystäväkseen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän hyvin sitä kautta, kun mainitsit tuon puhelinnumeron antamisen. En minäkään antaisi numeroani ihan heti alkuun, jos ollaan vielä puolituttuja. Mutta se minua vielä mietityttää, mitä rajattomasta, yliavoimesta keskustelusta voi seurata? Sanoit, että 'varoitusmerkki', varoitusmerkki mistä? Olen utelias, koska ymmärrän hyvin tuon puhelinnumeron antamisen, mutta tuota ydinasiaa en kai oikein vain saa kiinni samalla tavalla kuin selvästi monet muut ajattelevat...?
En ole se, jota lainasit mutta tuollainen "yliavoin" lähestymistapa keskusteluun on hälytysmerkki mm. siinä mielessä, että tällä avoimella ja uteliaalla osapuolella ei välttämättä ole puhtaat jauhot pussissaan. Toisin sanoen hän kalastelee ihmisten henkilökohtaisia asioita, jotta voisi käyttää niitä myöhemmin heitä vastaan. Toinen syy, miksi tällaiselle käytökselle ei moni lämpene on se, että heti alussa ei yleensä voi tietää, onko toinen ihminen oikeasti ns. ystävämatskua tai ylipäätään ensivaikutelman mukainen. Melko moni meistä on alussa vieraskorea yleisten hyvien tapojen vuoksi ja toisaalta jotkut hitaammin lämpiävät voivat paljastua aivan toisenlaisiksi, kunhan jää on ensin kunnolla murrettu. Sen vuoksi ihmiset suhtautuvat yleensä epäillen ja torjuvasti uuteen tuttavuuteen, joka on heti alussa julistamassa ystävyyttä. Voi vaikuttaa tiukkapipoiselta ja ehkä vähän vainoharhaiselta mutta kun tietää, kuinka ikävän yleisiä ilmiöitä ripustautuminen, hyväksikäyttö ja stalkkaus ovat ihmissuhteissa, niin on aina parempi olla aluksi mieluummin hieman varovainen.
Hmm, ok, ymmärrettävää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos toinen vähättelee tai jopa haukkuu itseään tutustuessa. Jos olet omastakin mielestäsi niin kurja tyyppi, niin haluankohan sittenkään tutustua suhun?
Negatiivisuus ja valittaminen karkottaa. Olen jo valmiiksi masentunut ja positiivinen ajattelu vaatii vaivannäköä, joten en jaksa valittamista. Todella ongelmalliset ihmiset pidän myös kaukana, kun kokemuksesta tiedän että tulisin itse vain vedetyksi mukaan toisten sotkuihin. Ylimielisyys ja pahan puhuminen, yhteisen huumorin puuttuminen. Onhan näitä huonoja piirteitä ihmisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua taas pelottaa toisen ihmisen kanssa lähentyminen valtavasti. Pidän todellisen itseni todella paksun kuoren alla piilossa kunnes olen oppinut tuntemaan toisen tarpeeksi hyvin. Siihen vaan yleensä menee niin pitkään, että ne mahdolliset kaverit ovat jo ehtineet kaikota....
Erityisesti pelottaa toisen oletukset minusta ja meidän ”suhteesta”. Olen todella introvertti ja väsyn sos. kanssakäymisestä valtavasti, jonka vuoksi pystyn vain harvoin tapaamaan kavereita. Tapaamisia en jaksa ehdotella, koska tiedän muuttavani mieleni kuitenkin. Toisaalta jos toinen ihminen on hyvin saman tyyppinen ja aikaa pystyisi viettämään mukavan tekemisen parissa (puhuminen sikseen ja keskitytään itse tekemiseen) niin ehkä olisin innokkaampi ”hengailemaan”.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?
Mulle rajattomuus tarkoittaa "liian paljon liian nopeasti". Eli jo hyvin varhaisessa vaiheessa kerrotaan itsestä tai udellaan minulta asioita, joista puhuminen mun mielestäni edellyttää pidempää tuntemista ja ennenkaikkea luottamusta. Joissain tapauksissa kysyttävät asiat ovat sinällään ihan ok, mutta toisella ei ole mitään tarvetta tietää niitä. Esimerkiksi vaikka kysymys, mitä tyttäreni tekee työkseen. Sinänsä harmiton kysymys, mutta mitä kysyjä, joka ei tunne vielä minuakaan kuin pintapuolisesti, tekee ko tiedolla? Ehkä tässä voisi sanoa, että liika uteliaisuus minun ja läheisteni elämästä on mulle varoitusmerkki. Tai vaikkapa puhelinnumeroni pyytäminen muutaman tapaamiskerran jälkeen.
Mulle rajattomuutta on myös se, että jo muutaman tapaamiskerran jälkeen toinen käyttäytyy kuin oltaisiin jo hyviäkin ystäviä. Alkaa intopinkeenä suunnitella, mitä kaikkea tullaan tekemään yhdessä. Tai edes kutsuu mua ystäväkseen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän hyvin sitä kautta, kun mainitsit tuon puhelinnumeron antamisen. En minäkään antaisi numeroani ihan heti alkuun, jos ollaan vielä puolituttuja. Mutta se minua vielä mietityttää, mitä rajattomasta, yliavoimesta keskustelusta voi seurata? Sanoit, että 'varoitusmerkki', varoitusmerkki mistä? Olen utelias, koska ymmärrän hyvin tuon puhelinnumeron antamisen, mutta tuota ydinasiaa en kai oikein vain saa kiinni samalla tavalla kuin selvästi monet muut ajattelevat...?
Kommentissani nro 78 valaisin hieman asiaa. Liika uteliaisuus minusta ja läheisistäni on mulle varoitusmerkki siitä, että toinen haluaa nopeasti kartoittaa, olisiko minusta hänelle jollain tavalla hyötyä vai ei. Nuoruudestani mulla on kokemus mm erittäin mukavasta nuorukaisesta joka ensi tapaamisen jälkeen pyysi mut treffeille. Vei vielä oikein hienoon ravintolaan ja jälkiruokaan päästyämme alkoikin kysellä, voisinkö järjestää hänelle isäni firmasta töitä. Olin sinisilmäisyyttäni kuvitellut, että tyyppi oli aidosti kiinnostunut minusta, mutta ei ollutkaan. Olisi suoraan kysynyt ensi tapaamisella asiaa ja olisin voinut kysäistä isältäni, mutta ei olisi tarvinnut lähteä turhaan treffeille. On ollut elämäni aikana muitakin tilanteita, joissa on varsin nopeasti paljastunut tavoite hyötyä minusta. Yleensä halutaan tavalla tai toisella taloudellista hyötyä. Tämä on suurin syy, miksi olen varovainen. On muitakin syitä.
Jatkan tähän mainitsemistani muista syistä (piti käydä välillä hoitamassa yksi asia). Jos toinen ihminen on hirveän utelias tietämään minusta mahdollisimman paljon, hän saattaa myös haluta luoda minusta jonkun mielikuvan itselleen. Siinä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, jokuhan saattaa tosiaan etsiä elämänsä sydänystävää tai vaikkapa elämänkumppania eikä halua tuhlata aikaansa sellaiseen, joka ei vastaakaan omaa ihannetta. Mutta mä en ole ihminen, joka haluaa olla toiselle pelkkä mielikuvahahmo. En kaveruus- enkä romanssimielessäkään. Varsinkin miesten kanssa on ollut joskus ongelmia, koska olen ystävällinen, hyvä kuuntelija ja yleensä myös varsin hauskaa juttuseuraakin. Enkä edes kovin pahan näköinen joskaan en tässä iässä enää mikään kaunotarkaan kuten nuorempana. Ja sitten hetken päästä muhun onkin "ihastuttu ja rakastuttu" ja suunnilleen valmiita muuttamaan yhteen. Ei mun kanssani vaan sen mielikuvan kanssa, minkä toinen on ihan omassa päässään musta muodostanut. Samaa on tapahtunut joskus myös ihan kaveriajatuksella. Se mielikuva, mikä musta on hätäisesti kysymysten perusteella muodostettu, ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Eikä mulla ole pienintäkään aikomusta ryhtyä toteuttamaan kenenkään mielikuvituksen vastaamaa olentoa.
Joku aiemmin jo kommentoikin sulle tietojen käyttämisen toista vastaan sekä stalkkauksen. Jos mun seurassani joku viihtyy, on täysin epäoleellista, "kuka mä olen ja mitä mä syön". Ollaan siinä hetkessä, iloitaan hetkestä ja jos hyvin käy, voidaan joskus tavata toistekin. Mun puolestani voidaan puhua vaikka Uuno Turhapurosta tai siitä, onko kuoleman jälkeen elämää. Kaikki käy, kunhan ei astuta liikaa mun yksityisalueelleni. Ja puhun nyt siis siitä vaiheesta, kun toista ei vielä juurikaan tunne.
Mä harkitsen hyvin tarkkaan, mitä kerron kenellekään mulle tärkeistä ihmisistä. Uuden tuttavuuden kohdalla kun en voi tietää, onko tämä ehkä jonkun läheiseni puolituttu tai kantaako kenties kaunaa jollekin läheiselleni. Haluaako hän saada multa jotain sellaisia tietoja, joita voisi käyttää läheistäni vastaan. Tai vaikka ei suoranaisesti haluaisikaan, tulisinko vahingossa kertoneeksi jotain, mitä ei olisikaan kannattanut kertoa. Työstänikin kerron vain ympäripyöreästi. Eilen illalla olin ihan hilkulla laittaa Facebookissa seinälleni kipakan näkemykseni yhdestä viranomaisten koronapandemian hoitoon liittyvästä asiasta, mutta onneksi tajusin, että mielipiteeni saattaisi vaikuttaa mun työhöni. Jätin laittamatta.
Olen ystävystynyt mutta jonkin ajan, joskus vuosien, kuluttua olen halunnut ystävyydestä irti.
Vierailija kirjoitti:
Olen ystävystynyt mutta jonkin ajan, joskus vuosien, kuluttua olen halunnut ystävyydestä irti.
Tämä.
Tapaus 1: koulukaveri, joka näytti tuntevan jotain kaunaa mua kohtaan. Turhanpäiväistä nälvimistä en viitsinyt kuunnella, ja kun perheeni muutti toiseen kaupunkiin, oli ystävyys helppo lopettaa.
Tapaus 2: opiskelukaveri, joka piti minusta liikaa. Tämä oli kiusallista. Kun koulu päättyi, katkaisin ystävyyden.
Tapasin harrastuksessa ihmisen, joka oli tosi mielenkiintoinen, luova ja mukava, musiikkimaut sopivat yhteen ja hän oli lämmin tyyppi. Kuitenkin ajan kanssa huomasin hänen elämänsä olevan jotenkin hyvin epävakaata ja draamantäyteistä. Vaikutti jossain välissä jopa menettäneensä otteensa elämänhallinnasta, myöhästeli paljon ja aiheutti usein epävarmuutta harrastusporukassa, onko tulossa tärkeisiin juttuihin vai jättääkö väliin. Tämä epävakaus sai minut vetäytymään ystävyyden yrittämisestä, en kaipaa niin epäluotettavaa ihmistä elämääni, olkoon kuinka hauska ja vetävä tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on nyt aika tylyä tekstiä mutta yksi henkilö oli selvästi todella todella yksinäinen ja todella epätoivoinen ja jotenkin tuli fiilis että minun seurastani olisi riippunut hänen onnellisuutensa. Päädyin kiertämään kaukaa.
Voi miten surullista :’( Ja kas, taas hänet torjuttiin. Miksi et antanut hänelle mahdollisuutta?
Alue: Aihe vapaa
Olen lähtökohtaisesti huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutten kärsi siitä. Uusia ystävyyksiä syntyy, jos on syntyäkseen.
Iän karttuessa olen entistä tarkemmin ja kriittisemmällä silmällä tarkastellut myös olemassa olevia ystävyyssuhteita ja itsekkäästi karsinut muutamia sellaisia, jotka eivät tue minun hyvinvointiani.
Esimerkkinä nokittaja. Siis ihminen, jolla on ollut ainakin 50 astetta kuumetta, jos mainitset olleesi kipeä lähiaikoina. Ei ole aihetta, johon hänellä ei ole parempaa tarinaa, taitoa, jossa hän ei olisi parempi, tai elämän vaikeaa tilannetta, joka hänellä olisi ollut tuplasti hankalampi. Emme ole koskaan olleet sydänystäviä, vaan pyörineet samassa naisporukassa, joten hänen kanssaan välien viilentäminen ei ollut hankalaa.
Vaikea tilanne sen sijaan oli erään aiemmin hyvin läheisen lapsuudenystäväni kanssa, jonka mm. olen aikanaan pyytänyt lapseni kummiksi. Hän läpikävi melko pahan burnoutin ja selvisi siitä kuiville kokemalla jonkinlaisen valaistumisen ja voimaantumisen, joiden seurauksena hänelle ilmestyi ylimaallinen kyky analysoida kaikkien muiden ihmisten elämät, ihmissuhteet, ongelmat, persoonallisuudet ka ylipäätään kaikki, erehtymättömällä tarkkuudella. Huomioitaan hän jakaa myös avokätisesti ja pyytämättä, omasta mielestään vain kertoo totuuden ja tähän hänellä on omasta mielestään täysin poikkeuksetta oikeus ajasta tai paikasta riippumatta. Heräsin parin vuoden kärvistelyn jälkeen huomaamaan, että kun en halua hänelle kertoa enää pienintäkään asiaa omasta elämästäni, ei tämä vaikea pelleily ole ystävyyttä nähnytkään, eikä aikani arvoista. Katkaisin välit häneen noin 6kk sitten ja valtava taakka putosi harteilta.