Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?

Tuo oletuksesi abstrakteista filosofisista keskusteluista meni kyllä metsään, mutta ei se mitään😊 Salilla käyminen kaverin kanssa, kevyet jutut ja huumori ovat hyviä juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edellä on lueteltu jo kattavasti syitä. En halua tutustua lähemmin ihmiseen, joka on negatiivinen ja valittaa kokoajan, piikittelevään, arvostelevaan tai kaikkitietävän ihmiseen, kommunikointikyvyttömään paasaajaan, touhukkaaseen puuhailijaan, joka puhuu vain tylsistä käytännön asioista tai sellaiseen, jonka kanssa ei vain ole mitään kiinnostavaa keskusteltavaa. Pahinta ovat aggressiivisiksi ja omistushaluisiksi osoittautuvat ihmiset jotka voivat aluksi olla hyvinkin hauskaa seuraa.

Heh. Mä olen touhukas puuhalija, joka ei haluaisi ystävystyä filosofisen ”haihattelijan” kanssa. Mieluummin menen ystävän kanssa salille kuin parannan maailmaa esim. pubissa. Kyse ei ole siitä, ettenkö osaisi ajatella abstraktisti, filosofiset keskustelut ei vaan kiinnosta. Työni on vaativaa asiantuntijatyötä ohjelmistotekniikan parissa, joten työn ulkopuolella on kiva ajatella yksinkertaisempiakin asioita.

Työkaverit pidän työkavereina. En halua vapaa-ajalla nähdä, varsinkin kun olen esimiesasemassa. Pidän yksityisyydestäni ja haluankin pitää "siviili" elämäni erillään töistä. 

Tämän lisäksi en halua tehdä tuttavuutta/ ystävystyä enempää jos käy selväksi että toisella on esimerkiksi vakavia päihdeongelmia. Minulla on ihan tarpeeksi ongelmia elämässäni ja autan kyllä ystäviäni kaikessa. En vain koe tarvetta haalia erikseen tällaisia ihmisiä ympärilleni

Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?

Useimmiten ystävystyminen jää ihan vain sen takia, ettei ole energiaa ylläpitää monia ystävyyssuhteita ja viihdyin äärimmäisen hyvin yksin. Muutaman henkilön kanssa oli kuitenkin muitakin syitä, miksi vetäydyin ja etäännyin ennen kuin suhde syventyi kaveruudesta/tuttavuudesta ystävyydeksi:

1. Olimme tunteneet vasta pari kuukautta. Keskustelumme olivat useimmiten pinnallisella/tuttavallisella tasolla, vasta vähitellen siirtymässä hieman syvemmiksi ja henkilökohtaisemmiksi, kun tämä henkilö pyysi yhtäkkiä rahaa lainaksi. Kieltäydyin kohteliaasti. En halua sekoittaa ystävyys- ja raha-asioita, etenkään uuden tutun kanssa. Näitä rahanlainauspyytöjä alkoi sadella useamminkin, vaikka selitin napakasti mutta kohteliaasti joka kerta, etten halua lainata rahaa. Välit viilenivät vähitellen ilman riitoja.

2. Tämä toinen tyyppi oli eläväinen ja mainiota juttuseuraa, mutta meidän mielenkiinnonkohteemme olivat liian erilaisia ja se muodostui ongelmaksi. Hän olisi halunnut mennä yhdessä pyöräilemään, pelaamaan lentopalloa, lähteä baariin jne. Aktiviteetit pyörivät siis aina urheilun ja juhlimisen ympärillä. Itse olin kiinnostunut rauhallisemmasta puuhasta, esimerkiksi leffaillasta, taidenäyttelystä tai vastaavasta. Omat ehdotukseni eivät koskaan käyneet hänelle vaan olisi pitänyt innostua vain hänen ehdottamistaan jutuista. Se ei toiminut pidemmän päälle ja suhde ei koskaan syventynyt ystävyydeksi.

3. Tämän henkilön kanssa jokainen keskustelu pyöri pääasiassa hänen ongelmiensa ympärillä. Pelkkää negatiivisuutta ja surkuttelua. Olen kyllä valmis puhumaan raskaistakin aiheista ja kuuntelemaan toisen murheita, mutta liika on liikaa, varsinkin tutustumisen alkuvaiheessa. Tämän tyypin kanssa syttyi lopulta kunnon riitakin, kun sanoin suoraan, että tuntuu liian raskaalta pitää yhteyttä. Yritin olla kohtelias ja ymmärtäväinen, mutta epäonnistuin ja välit menivät lopullisesti.

4. Koin, että toinen oli joka asiassa tahallaan eri mieltä kanssani. Sellainen vastarannankiiski. En vaadi, että ystävän pitäisi aina olla kanssani samaa mieltä, mutta onhan se nyt pirun raskasta, kun toinen on kaikesta eri mieltä ja jatkuvasti haastamassa. Onneksi tämä kaverisuhde hiipui ilman suurempaa draamaa.

Tykkään yhdistää ystävän näkemisen johonkin muutenkin hyödylliseen puuhaan, esim. yhtä ystävääni näen usein, koska lapset ovat samanikäisiä ja he nauttivat yhdessä leikkimisestä. Mutta pidän itsekin tästä ystävästäni kovasti, enkä kaikkia lapseni ystävien vanhempia toki haluaisi tavata.

Harrastuksessani jään aina (tai jäin ennen korona-aikaa) yhteistilaan juttelemaan harrastuskaverien kanssa pitkäksi aikaa ja hörppimään teetä. En tapaa heitä kuitenkaan muutoin kuin harrastuksen puitteissa.

Töissä tykkään kahvi- ja ruokatauolla jutella kovasti työkavereiden kanssa ja koen heidän kanssaan yhteyttä, olemme saman ikäisiäkin enimmäkseen. Voisin syödä yksinäänkin, mutta en tee niin vaan haluan nimenomaan nähdä työkavereitani, vaikka työssäni olen muutenkin koko ajan ihmisten kanssa. En kuitenkaan koe tarvetta tavata vapaa-ajalla.

Itse asiassa nyt huomaan, että jostakin syystä koen ystävien tai kaverien tapaamisen olevan ajanhukkaa. Sitä se ei varmasti ole, mutta kokemukseni on jostakin syystä tämmöinen...

Vierailija kirjoitti:

Aaltopituus. Sen aistii tosi nopeasti, klikkaako ihmisen kanssa sillä maagisella samalla aaltopituudella, vai ei. Sen tunnistaa jotenkin katseesta ja ihan jo ensimmäisistä lauseista. Siihen liittyy varmaan, että tunnistaa samankaltaisen huumorin, rytmisyyden ja tietysti arvot, jotka tulevat esiin aika pian keskusteltaessa.

Olen sosiaalinen ja ystävällinen kaikille ja monesti se tulkitaan väärin niin, että haluan ystävystyä enemmänkin.

Samaa mieltä. Aiemmin ajattelin, että mulla ei ole aikaa uusille ystäville. Sitten tuli vastaan parikin uutta ihmistä, joiden kanssa klikkasi heti ja ystävyys vain syntyi, vaikkei muka ollut aikaa.

Suurin osa suomalaisista on melko jäyhiä. Itse olen poikkeuksellisen avoin ja lämmin tuntemattomillekin, ja tämä tosiaan tulkitaan usein väärin. Me samankaltaiset kyllä tunnistetaan toisemme katseesta ja tekopirteys ei mene läpi, koska totuuden näkee silmistä.

Muutama rikkinäinen nainen on halunnut kovasti olla ystäväni. Se johtunee siitä, että olen osoittanut kiinnostusta ja empatiaa ja ollut hyvä kuuntelija. Näissä on ollut aina sama ongelma: Toinen osapuoli innostuu siitä, että voi vihdoin avautua traumoistaan ja

alkaa vyöryttää monologia. Terapeutti laskuttaa ainakin 100€/45 min ja siihen on syynsä. On kuluttavaa olla pelkkä kuuntelija.

Mä haluan varsinaisesti ystävystyä vain jos pidän tyypistä todella paljon, luotto toimii molemmin puolin ja ns. ollaan täysin samalla taajuudella. Ystävystyminen ei tapahdu hetkessä. Mulla on muutama todella hyvä ystävä.

Kaverikin voin tietysti olla, mutta siihenkään ei mielestäni ”ryhdytä” vaan kavereiksi tullaan, kun tulee vietettyä aikaa jonkin asian takia yhdessä ja viihdytään kahdestaan tai porukassa. Omalla painollaan sitten etenee esim. somekaveruuteen, työn tai harrastuksen ulkopuolella kahvitteluihin jne. Ja tästä voi toki edetä ystävyydeksikin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?

Mulle rajattomuus tarkoittaa "liian paljon liian nopeasti". Eli jo hyvin varhaisessa vaiheessa kerrotaan itsestä tai udellaan minulta asioita, joista puhuminen mun mielestäni edellyttää pidempää tuntemista ja ennenkaikkea luottamusta. Joissain tapauksissa kysyttävät asiat ovat sinällään ihan ok, mutta toisella ei ole mitään tarvetta tietää niitä. Esimerkiksi vaikka kysymys, mitä tyttäreni tekee työkseen. Sinänsä harmiton kysymys, mutta mitä kysyjä,  joka ei tunne vielä minuakaan kuin pintapuolisesti,  tekee ko tiedolla? Ehkä tässä voisi sanoa, että liika uteliaisuus minun ja läheisteni elämästä on mulle varoitusmerkki. Tai vaikkapa puhelinnumeroni pyytäminen muutaman tapaamiskerran jälkeen. 

Mulle rajattomuutta on myös se, että jo muutaman tapaamiskerran jälkeen toinen käyttäytyy kuin oltaisiin jo hyviäkin ystäviä. Alkaa intopinkeenä suunnitella, mitä kaikkea tullaan tekemään yhdessä. Tai edes kutsuu mua ystäväkseen. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?

Mulle se tarkoittaa sitä, että toinen ihminen ei kunnioita mun rajoja. Siinä kokee typistyvänsä ideaalityypiksi, jonka toinen on minusta päänsä sisällä luonut ja jolta hän odottaa tiettyjä asioita. Ikään kuin minä en olisi ihminen omine murheineni, ikään kuin olisin tämän toisen päiväkirja.

Olen pitkässä parisuhteessa, ja siinäkin pitää muistaa toisen rajat. Kaikki tarvitsee omaa tilaa ja omissa murheissa vellomista. Ei voi olettaa, että ihmissuhteessa vain toinen pääsee toteuttamaan tätä tarvetta ja toisen täytyy vain kuunnella.

Minusta on helpompi miettiä sitä, minkä takia olen ystävystynyt niiden ihmisten kanssa, joita pidän ystävinäni (en vain tuttavina):

meidän kemiamme ovat kohdanneet. Ei parisuhdemielessä vaan sillä tavalla, että toisen kanssa on välittömästi ollut todella helppo olla. Pitkälti varmaan temperamentti-kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Tulin liian kateelliseksi hänelle. Tuntuu onnistuvan pelkällä tuurilla kaikissa niissä asioissa jotka mulle on olleet ja ovat edelleen hankalia. Tosi mukava tyyppi muuten, mutta en koe että pystyisin juttelemaan hänelle avoimesti joistakin asioista mikä jättää keskustelunaiheet aika vähiin koska itse taas en tietenkään halua kuunnella hänen juttujaan asioista jotka vaan ovat napsahtaneet hänelle kuin manulle illallinen mun näkökulmasta katsottuna.

Ehkä olet minun ystäväehdokkaani, joka myönsi suoraan olevansa kateellinen minulle. Sen jälkeen oli vaikea jatkaa ystävystymistä, koska en voinut enää luottaa tähän ihmiseen. Tuntui suorastaan loukkaavalta, ettei hän ottanut todesta omia ongelmiani, vaan piti elämääni kadehdittavana. En voinut luottaa siihen, että hän olisi vilpitön ja toivoisi minulle hyvää.

Olen itsekin hajalla, mutta en sentään niin hajalla, että kadehtisin toista mielenterveysongelmaista...

Pari kertaa olen hankkiutunut eroon ystävyyden hierojista siksi, että he ovat olleet erittäin negatiivisia ihmisiä (naapuri ja työkaveri). Heidän puheensa myrkyttivät omaa mielialaani ja kuluttivat energiaani. Lisäksi koin, että en saa heiltä mitään, suhde ei ollut vastavuoroinen ja tasapainoinen.

Kerran katkaisin ystävyyden sen takia, kun kaveri yritti hyväksikäyttää asemaani saadakseen omia etuja. Hän ei uskonut millään, että pidän erillään siviilielämän kaveruuden ja työroolini.

Minulla ei ole kiinnostusta eikä energiaa uusille ihmissuhteille, olisin siis todella huono pitämään yhteyksiä ja sen sellaista. Viihdyn enimmäkseen yksin. Olisin huono ystävä, vaikka pitäisin sinua kuinka hyvänä tyyppinä. Siksi en ala kehittämään mitään kenenkään kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Pari kertaa olen hankkiutunut eroon ystävyyden hierojista siksi, että he ovat olleet erittäin negatiivisia ihmisiä (naapuri ja työkaveri). Heidän puheensa myrkyttivät omaa mielialaani ja kuluttivat energiaani. Lisäksi koin, että en saa heiltä mitään, suhde ei ollut vastavuoroinen ja tasapainoinen.

Kerran katkaisin ystävyyden sen takia, kun kaveri yritti hyväksikäyttää asemaani saadakseen omia etuja. Hän ei uskonut millään, että pidän erillään siviilielämän kaveruuden ja työroolini.

Kirjoitin kommenttiini rajattomuudesta liiallisesta uteliaisuudesta. Mä koen, että jos joku haluaa mahdollisimman nopeasti kaivaa minusta sekä läheisistäni mitä erilaisimpia tietoja, silloin henkilö pyrkii vain kartoittamaan, olisiko minusta tai minun kauttani läheisistäni hänelle jotain hyötyä. 

Olen oppinut luottamaan intuitioon. Jos jokin sanoo,että joku toisessa tökkii niin luultavasti näin on. Ne kerrat kun olen ollut kuuntelematta intuitiotani, olen löytänyt itseni seurasta jossa en koe oloani mukavaksi.

Viimeisin kerta taisi olla kun tapasin töiden kautta ihmisen jonka kanssa minulla näytti olevan paljon yhteistä ja yhteisiä tuttuja. Hän oli hyvin innokas olemaan kanssani,mutta joku ääni sisälläni varoitti minua jo heti alussa. Halusi kovasti tehdä samoja asioita kuin minä, pukeutua ja puhua kanssani samalla tavalla ja muutenkin oli todella kiinnostunut hyvin henkilökohtaisista asioistani jopa ahdistavuuteen asti. Yhteisen illanvieton ja parin muun hänen kanssaan vietetyn tapahtuman jälkeen tajusin että hän on vakavasti mielenterveysongelmainen,aggressiivinen päihtyneenä ja valehdellut monesta kertomastaan asiasta. Yhteiset tuttumme eivät oikeasti olleet hänelle muuten tuttuja kuin etäisesti. Lisäksi sai aikaan kohtauksen baarissa kun yritti iskeä kaveriani joka ei ollut kiinnostunut. Tuijotti häntä psykokatseella loppuillan vaikka yritin kääntää huomion muualle. Myös mieheni sai hänestä ensikohtaamisella pelottavat vibat.

Minulla on muutama erittäin läheinen ystävä yläasteajoilta ja lisäksi kavereita ja tuttavia joiden seurasta pidän. Kaikille ei ole vain aikaa.

Itse en jaksaisi ystävyyttä, jossa vain tehdään asioita vaan olen juurikin tällainen pubifilosofi joka tykkää uida syvissä vesissä. Nautin aidoista ihmisistä ja kohtaamisista,erilaisuuskaan ei haittaa.

Täällä on tuotu esille kuinka ystävyydeltä ei saisi odottaa mitään. Olen tästä vähän eri mieltä. Minusta ystävyyssuhteitakin tulee hoitaa kuten parisuhdettakin. Itse olen sairastunut vakavasti ja kohdannut kuolemaa ja parisuhdevaikeuksia lyhyessä ajassa ja tässä tilanteessa myös ystävyys on katkennut ihmisen kanssa, joka ei ollut valmis omista itsekkäistä syistä edes tekemään minimiä. Edes käymään kylässä parin viikon välein kysymässä vointiani. En olisi kuulema saanut odottaa häneltä mitään, vaikka kyseessä läheisin ystäväni. Minun olisi vain pitänyt jatkaa hänen loputonta ymmärtämistään ja päähän taputtamistaan jota olen siis tehnyt jo vuosia. Ei kestänyt, kun huomautin hänelle että oli mielestäni toiminut loukkaavasti vaan meni raivolla henkilökohtaisuuksiin elämäni vaikeimpana ajankohtana. Ja hän on minulle tänäkin päivänä verisesti loukkaantunut koska kritisoin hänen käytöstään. Toisaalta taas joidenkin ei niin läheisten ihmisten sydämellisyys on yllättänyt positiivisesti.

Lopetin erään ystävyyssuhteen, koska tämä ihminen oli niin herkkä loukkaantumaan. Kanssakäymisestä tuli jatkuvaa varomista omalta osaltani.

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut luottamaan intuitioon. Jos jokin sanoo,että joku toisessa tökkii niin luultavasti näin on. Ne kerrat kun olen ollut kuuntelematta intuitiotani, olen löytänyt itseni seurasta jossa en koe oloani mukavaksi.

Viimeisin kerta taisi olla kun tapasin töiden kautta ihmisen jonka kanssa minulla näytti olevan paljon yhteistä ja yhteisiä tuttuja. Hän oli hyvin innokas olemaan kanssani,mutta joku ääni sisälläni varoitti minua jo heti alussa. Halusi kovasti tehdä samoja asioita kuin minä, pukeutua ja puhua kanssani samalla tavalla ja muutenkin oli todella kiinnostunut hyvin henkilökohtaisista asioistani jopa ahdistavuuteen asti. Yhteisen illanvieton ja parin muun hänen kanssaan vietetyn tapahtuman jälkeen tajusin että hän on vakavasti mielenterveysongelmainen,aggressiivinen päihtyneenä ja valehdellut monesta kertomastaan asiasta. Yhteiset tuttumme eivät oikeasti olleet hänelle muuten tuttuja kuin etäisesti. Lisäksi sai aikaan kohtauksen baarissa kun yritti iskeä kaveriani joka ei ollut kiinnostunut. Tuijotti häntä psykokatseella loppuillan vaikka yritin kääntää huomion muualle. Myös mieheni sai hänestä ensikohtaamisella pelottavat vibat.

Minulla on muutama erittäin läheinen ystävä yläasteajoilta ja lisäksi kavereita ja tuttavia joiden seurasta pidän. Kaikille ei ole vain aikaa.

Itse en jaksaisi ystävyyttä, jossa vain tehdään asioita vaan olen juurikin tällainen pubifilosofi joka tykkää uida syvissä vesissä. Nautin aidoista ihmisistä ja kohtaamisista,erilaisuuskaan ei haittaa.

Täällä on tuotu esille kuinka ystävyydeltä ei saisi odottaa mitään. Olen tästä vähän eri mieltä. Minusta ystävyyssuhteitakin tulee hoitaa kuten parisuhdettakin. Itse olen sairastunut vakavasti ja kohdannut kuolemaa ja parisuhdevaikeuksia lyhyessä ajassa ja tässä tilanteessa myös ystävyys on katkennut ihmisen kanssa, joka ei ollut valmis omista itsekkäistä syistä edes tekemään minimiä. Edes käymään kylässä parin viikon välein kysymässä vointiani. En olisi kuulema saanut odottaa häneltä mitään, vaikka kyseessä läheisin ystäväni. Minun olisi vain pitänyt jatkaa hänen loputonta ymmärtämistään ja päähän taputtamistaan jota olen siis tehnyt jo vuosia. Ei kestänyt, kun huomautin hänelle että oli mielestäni toiminut loukkaavasti vaan meni raivolla henkilökohtaisuuksiin elämäni vaikeimpana ajankohtana. Ja hän on minulle tänäkin päivänä verisesti loukkaantunut koska kritisoin hänen käytöstään. Toisaalta taas joidenkin ei niin läheisten ihmisten sydämellisyys on yllättänyt positiivisesti.

Sun tilanteessasihan ystäväsi oli odottanut sinulta loputonta ymmärtämistä ja päähän taputtamista, joten mun mielestä silloin on ihan ok, että sinäkin odotit häneltä jotain. Eli eri tilanne kuin meillä, jotka emme itsekään odota mitään päähän taputteluja tai muutakaan ystäviltämme. 

Mä olen kerran sairastunut äkillisesti ja vakavasti, jouduin kolmeksi viikoksi sairaalaan enkä edes ilmoittanut ystävilleni, että olen sairaalassa. Mutta mulla onkin hyvin läheinen suku ja mulle riitti, että läheiseni kävivät mua katsomassa sairaalassa. Lisäksi olen luonteeltani sellainen, että mitä enemmän ja kovempia kipuja mulla on, sitä enemmän haluan olla ihan yksin.  Sairaana en aina jaksaisi edes läheisiänikään, mutta koska heille on tärkeää olla silloin mun luonani, suon sen heille. 

Toinen asuu aika kaukana ja suunnittelee raskaita ja pitkiä tapaamisia. Itselläni voimat riittäisivät töiden lisäksi vain melko lyhyesti nähdä ja jutella kahvilassa ym. En myöskään jaksa pitkiä puheluita. Viesteihin en juuri saa vastauksia koska ei jaksa kirjoittaa. Jos on erilaiset odotukset ystävyydestä ja erilaiset voimavarat, niin sekin vaikuttaa jatkuuko se.

Yksi orastava, samanikäisten lasten kautta syntynyt kaverisuhde karahti kiville sen takia, että kaveri hurahti tosi rajusti tiedätte kyllä mihin luontaistuotemerkkiin. Kerran sitten kysyi, että nähtäiskö joskus niin lapsetkin saa leikkiä pitkästä aikaa, ja ilahduin ihan vilpittömästi, joo niin oiskin kiva nähdä. Ehdotus kuitenkin jatkui niin, että etkös sä lähtisi mun kanssa tämmöiseen painonpudotuskuuriin näillä mun myymillä upeilla tuotteilla. Musta ne tuotteet on huijausta enkä halua edes ystävällisyyttäni kuunnella tuputusta, plus se oli vähän turhan rohkean tuttavallisesti vihjaistu, että mä tarttisin laihdutuskuuria. Ei nähty enää.

Mun täytyy valita tosi tarkasti, kenen kanssa ystävystyn, koska mun voimavarat pitää yhteyttä, olla tukena ja tavata ihmisiä on henkisesti ja fyysisesti vähäiset moninaisista syistä, kuten vaativat harrastukset, masennus ja perhearjen pyörittäminen. Siksi on korkea kynnys ryhtyä hieromaan ystävyyttä jonkun kanssa, joka vaikuttaa ihan joo kivalta ja meillä on jotain yhteistä, mutta ei kuitenkaan tule sellaista fiilistä, että nyt löytyi oikeasti tosi helmi tyyppi, jonka kanssa luonteet ja huumorintaju osuu yksiin ja jonka seurasta nautin enkä pelkästään kuormitu lisää. Ei niitä sellaisia ovista ja ikkunoista jatkuvasti tursu tarjolle,