Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?
Tuon "Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?" -ketjun innoittamana. Kun tapaa uusia sinänsä ihan mukavia ihmisiä, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa suhteesta ei kehity mitään tuttavuutta syvempää, tahattomasti tai jommankumman puolelta tarkoituksellisesti. Erityisesti ajattelen tilanteita, joissa itse on ollut kiinnostunut tutustumaan toiseen, mutta toinen ei osoita vastakaikua, oli sitten itse kummalla puolella tätä yhtälöä tahansa. Joskus tietysti on kyseessä olosuhteet ja ajoitus, miksei tuttavuus tai kaveruus syvenny ystävyydeksi. Itse sitä tietysti tahtoisi ajatella, että miksi joku ei halua tutustua, mähän olen hauska ja ystävällinen tyyppi. Joskus on hankala objektiivisesti nähdä syitä tilanteelle. Mutta kyllä niitä raadollisia syitä on itse kullakin olla se osapuoli, joka ei vastaa Facebook-ystäväpyyntöön tai keksii tekosyitä, kun ei halua lähteä kahville jonkun sellaisen kanssa, joka ei ihan kuitenkaan tunnu siltä että haluaisi ystävystyä.
Mitä syitä teillä on siihen, että olette torjuneet jonkun ystävystymisyritykset? Oli se sitten elämäntilanteesta, olosuhteista tai ihmisten välisistä asioista johtuva syy. Ei ne aina ole kovin yleviä tai reiluja syitä. Niistä ehkä huomaa senkin, että vaikka se ystävyys ei lähtisi kehittymään, se ei tarkoita sitä että toinen osapuoli olisi mitenkään auttamattoman paska tyyppi.
Mulle tulee omakohtaisesti äkkiseltään lähivuosilta mieleen seuraavia:
- Kaverin huumorintaju ei ollenkaan osunut yhteen omani kanssa, vitsit menivät ohi puolin ja toisin
- Tutustuin töissä yhteistyökumppaniin, jonka kanssa en halunnut vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta töissä hänelle täytyi olla ystävällinen mikä ehkä hämäsi häntä luulemaan kaverisuhteeltamme enemmän
- Kaverin kaverin jatkuva negatiivisuus lähes kaiken suhteen
- Loukkaavan suora puhe muille sillä varjolla, että "mä nyt vaan on tämmönen"
- Arvelin ihmisen pitävän minua alempiarvoisena, koska hän oli todella kaunis ja tyylikäs
- Tuttu oli jatkuvasti suuna päänä joka paikassa kuin superpallo, itse olen rauhallisempi tyyppi
- Eräs kertoi suunnilleen ensitapaamisella sairaushistoriansa ja vuodatti kovat elämänkokemuksensa
- Toinen oletti, että olen hänestä ja hänen asioistaan loputtoman varauksettoman kiinnostunut, ei ollut kiinnostunut vastaavasti minusta lainkaan
- Perhekerhossa eräs mukava äiti oli minua niin paljon vanhempi, että meidän elämäntilanteet lapsijuttujen ulkopuolella oli hyvin erilaisia
Kommentit (1035)
Olen aina pitänyt työkaverit loitommalla. Yhdessä työssä kuulin heti toiselta että eräs nainen on kova puhumaan eteenpäin asioista. Tämä on tullut sittemmin todistettua ainakin kahdesti. Epäluotettava hlö.
Yhdellä hälytys palaa päällä koko ajan. Ns. Tavallinen ihminen mutta hirveästi ongelmia. Ei jaksa terapioida.
Oikeastaan en edes jaksaisi yhtään lisäihmistä / tuttavuutta näin 40veenä. Lapset vie mehut eikä itselle ainakaan helpolla löydy ns.sielunkumppania.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-Ei ollut mitään yhteistä. Ei ollut oikeastaan mitään puheenaihetta
-Tiesin ko henkilön olevan kaksinaamainen. Hirmu mukava oli minulle, mutta ei kiinnostunut tämän tyypin seura kun tiesin millainen selkäänpuukottaja hän todellisuudessa on.
-Henkilö oli ekstorevertin esikuva. Koko ajan äänessä ja liikkeellä. Kaikki energia kului hänen seurassa
-Äärimmäisen negatiivinen persoona. Vei myös kaikki energiat.
Kyllä etsin ystäviä tosi tarkoituksella mutta en ole valmis ystävystymään tai antamaan itsestäni heti, jos vaan joku nappaa kiinni. Esim. En aio olla aina se, joka ehdottaa näkemistä, en jaksa olla pitkään se, joka otetaan itsestäänselvyytenä enkä jaksa olla se, jonka puoleen käännytään vain silloin, kun minulta halutaan jotakin. Ja tuollaisia n. 90% tapaamistani ihmisistä on. :D
Työkaveri, joka työasioiden yhteydessä osoittautui super-itsekkääksi. Ei auta muita, neuvottelee lomat muiden selän takana yms.
Nyt jo pitkään olen ollut samassa työpaikassa ja ko henkilö yrittää lähestyä. En vaan lämpene.
Juu ja töissä en jaksa yrittää ystävystyä kenenkään kanssa, työ on työ ja pidän henk. Koht. Elämäni erillään. Huomaan esim. Töissä, että moni kollega antaa itsestään hirveästi työkavereilleen ja lörpöttelee tyyliin kaikki asiansa muille. Itse haluan pitää ”työroolini” erillään. Työminäni on melko paljon asiallisempi kuin privaattiminäni. Ja en halua sekoittaa näitä kahta useimmissa yhteyksissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuisten ADHD on mulle vaan liikaa. Voin olla pinnallisesti kaveri, mutta jaksaminen ei riitä syvempään ystävyyteen. En kestä sitä kaaosta, jatkuvia muutoksia ja myöhässä olemista sekä tietynlaista rajattomuutta. Mulle vaikka yhteinen mökkiviikonloppu ADHD-seurassa on liikaa ja oken ihan poikki.
Töissä tutustuttiin. Toinen paljastui suuruudenhulluksi narsistiksi, jolla todella huikeat luulot itsestään ja osaamisestaan. Hän on nykyään työpaikkojen kiertolaisen. Joku aina kummasti menee pieleen ja vika muissa. En jaksa buustata ja uskotella, että hän on upea taivaanlahja mihin ikinä meneekin ja kaikki muuttuu kullaksi, mihin hän koskee. Oikeasti on typerä hölmö, joka ei tule kenenkään kanssa toimeen ja tuottaa aina pettymyksen työnantajille osaamisellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on yksi työkaveri, jolla on samanlainen elämäntilanne kuin minulla. Hän on kyllä tosi mukava ja tullaan juttuun. Hän haluaisi selvästi ystävystyä, ja minäkin halusin aluksi, mutta... kun hänen kanssa on aivan mahdotonta yrittää sopia vapaa-ajalla näkemisestä.
Hän hokee jatkuvasti, kuinka hän haluaisi, että mentäisiin kahville tai viinille, ja kuinka kurjaa on kun ei olla nähty töiden ulkopuolella taas kuukausiin. Ja kuinka hänelle käy ihan milloin vain minulle sopii. Sitten ehdotan muutamaa vaihtoehtoa tapaamisen ajankohdalle, ja yllättäen mikään niistä ei käy, mutta kuulemma milloin tahansa muulloin kävisi. Heitän pari uutta ehdotusta, nekään ei käy. Sitten hän ehdottaa ajankohtaa, ja sovitaan tapaaminen siihen. Sitten tapaamista edeltävänä iltana hän laittaa melkein joka kerta viestin, että sovittu aika ei käy sittenkään, ja kertoo usein syyksi, että onkin sopinut menoa jonkun muun kanssa.
Alussa yritin ajatella, että ehkä kyse on vain sattumista ja huonosta tuurista, mutta kun viimeisen vuoden aikana sama kuvio on toistunut lähes joka kerta, kun ollaan yritetty sopia tapaamista (n. kerran kuussa)... olen nyttemmin todennut, että olkoot, ja ottanut etäisyyttä. En jaksa säätää enää ja joutua lopulta jälleen kerran toteamaan, että tälläkin kertaa olin vain varasuunnitelma. Hän jaksaa edelleen valitella miten tylsää ja yksinäistä hänellä on, kun ei nähdä. En oikeasti ymmärrä, miksi hän tekee tuota.
Mulla oli kans kaveri joka harrasti tota! En lopuksi jaksanut sitä loputonta säätöä. Hänellä oli liian paljon kavereita, päätin ettei tarvitse mua siihen lisäksi.
Juteltiin kivan oloisen työkaverin kanssa niitä näitä ja mentiin käymään pihalla hakemassa paketteja. Siinä odotellessa kaveri pisti tupakan palamaan ja hihan alta paljastui joku tatuointi. Kysäsin asiasta niin kehuskeli miten koko ylävartalo täynnä tatuointeja.
Eli syynä se että tupakoi ja kauttaaltaan tatuoitu, mielestäni kertoo aikalailla kaiken oleellisen ihmisen elämänasenteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen avoin uusille ystäville ja tuttavuuksille, mutta ystäväehdokkaan kielteinen ajattelu vie voimat. Hän kiinnitti kaikessa huomionsa siihen, mikä on huonosti. Yritin aikani lempeästi ohjailla keskustelua paremmille raiteille, mutta tuli raja vastaan.
Myös uskovaisuus on toisinaan erottava tekijä. Käyn jopa itse kirkossa, mutta sellaiset ihmiset käyvät yleensä hankalaksi seuraksi, jotka ottavat uskonasiat liian tosissaan tai kirjaimellisesti. Joutuu varomaan, ettei kirosanoja lipsahda ystäväehdokkaan seurassa jne.
Vierailija kirjoitti:
Aikuisten ADHD on mulle vaan liikaa. Voin olla pinnallisesti kaveri, mutta jaksaminen ei riitä syvempään ystävyyteen. En kestä sitä kaaosta, jatkuvia muutoksia ja myöhässä olemista sekä tietynlaista rajattomuutta. Mulle vaikka yhteinen mökkiviikonloppu ADHD-seurassa on liikaa ja oken ihan poikki.
Mulla on add eli nykyisin pelkkä adhd. Pidän rutiineista, olen aina ajoissa jopa hieman etuajassa ja pidän tiukat rajat, vaikka olenkin sosiaalinen. Kivat ennakkoluulot sulla. Itse en jaksa näitä, jotka niputtavat ja ahtavat ihmiset tiukkaan laatikkoon oman rajallisen ymmärryskykyä vuoksi ennen kuin tutustuvat ihmiseen. Toisin sanoen yksinkertaiset ihmiset ovat rasittavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutustuin hiljattain henkilöön, joka rupesi samantien jo samana iltana pommittamaan minua messengerissä. En edes lukenut viestejä pariin päivään, mutta silti niitä sateli muutaman tunnin välein. Lopulta katsoin viestit läpi, ja niissä tämä henkilö hehkutti minua, antoi numeronsa ja kyseli minun numeroani jotta voitaisiin soitella, sekä kyseli voitaisiinko nähdä asap. Vastasin lyhyesti, että mulla ei ole tapana roikkua puhelimessa, enkä tarkasta viestejä kovin usein. Häneltä rupesi taas satelemaan viestejä, jolloin mykistin keskustelun messengerissä. Tästä viikko eteenpäin törmäsin häneen sattumalta, ja hän rupesi heti kärttämään numeroani. Nyt sanoin etten anna salaista numeroani puolitutuille, josta hän suuttui ja käveli pois. Tästä meni muutama päivä, ja huomasin että häneltä oli tullut taas messengeriin viestejä. En aio lukea niitä. Eli siis, itse en jaksa ihmisiä jotka yrittävät liikaa olla kavereita, tai haluavat olla yhteyksissä 24/7. Myös draamailu ja lapselliset suuttumiset ovat turhan kuluttavia asioita mielestäni. Ja tällä henkilöllä ikää jotain 50+.
Tämä! Mulla sama kokemus ex kollegasta, ihan samanlaista. Jatkuvaa pommitusta. Ikää kuitenkin 40v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Miksi alapeukku? :)
Ehkä siksi, että kaikki eivät usko "erityisherkkyyksiin". Mullakin on kaveri, joka luulee tietävänsä mua paremmin, mitä milloinkin tunnen. Sanoo olevansa erityisherkkä ja vaistoavansa musta asioita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kerran väitti, että mulla on jotain isoja murheita ja olen sen vuoksi ahdistunut. Todellisuudessa mua ei ahdistanut yhtään mikään vaan olin saanut melko messevän palkankorotuksen. En vain halunnut kertoa asiasta "erityisherkälle" kaverilleni, joka kärsii kroonisesta rahapulasta ja vippailee mielellään rahaa jokaiselta, joka on tarpeeksi tyhmä lainatakseen hänelle rahaa.
Vähän arvasinkin, että liittyy tuohon, ja meinasin jo kommentoida heti perään. :) En tarkoittanut ollenkaan tietäväni kaikkia toisen ihmisen ajatuksia tai tunteita. Sehän olisi mahdotonta. Tarkoitan, että luen tilanteita aika tarkkanäköisesti ja huomaan asioita, joita monet eivät huomaa. Tuossa työkaverini tapauksessa kuitenkin tunsin vahvasti sen surun, joka näkyi kaikessa elekielessä, sanoissa ja sanattomasti..ja tunsinhan tyypin, joten se auttoi lukemaan.
Meitä erityisherkkiäkin on erilaisia. Kaikki eivät suinkaan edes ole empaattisia tai huomaavaisia ja voivat olla melko keskeneräisiäkin itsensä kanssa. Se on vaan yhdenlainen piirre ihmisessä ja yhdessä persoonallisuuden piirteiden kanssa voi tehdä ihmisestä hyvinkin erilaisen. Yhteistä on esim. asioiden ja tunteiden syvällinen prosessointi. Mutta mitään ”erityistä” siinä ei toki ole :)
Tässäkin tapauksessa parhaiten samanhenkisiä ystäviä löytää toisista erityisherkistä. Tuliko muuten tästä työkaveristasi sinulle sellainen syvällinen ystävä, jollaisia haluat ystäviksesi? Ja jos ei, miksi ei?
Vaikeus on vaan siinä, että erityisherkkyys on vain yksi osa kokonaisuutta, joten se ei takaa yhteensopivuutta. Olen kyllä tavannut ihania, lämpimiä, empaattisia herkkiä ja sitten taas toisen mielipiteitä jyrääviä, töksäytteleviä, epäempaattisia ja hyvin asenteellisia herkkiä. Mutta kiitos muistutuksesta, täytynee ottaa selvää herkkien tapaamisista tms. :)
Se työkaveri jäi sitten taakse, koska käänsi minulle selkänsä. Minua kiusattiin rajusti työpaikalla, hän vielä sanoi itse minulle, että minut on otettu silmätikuksi. Jouduin lopulta sairauslomalle ja hän itse poisti minut työpaikan epävirallisesta keskusteluryhmästä ja oli myös levittänyt terveystietojani työporukassa. Koin sen niin suurena iskuna vasten kasvoja etten enää voinut luottaa häneen, joten vähensin yhteydenpitoa ja se sitten lopulta jäi kokonaan.
Se mikään kaveri ollut alun alkaenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Besserwisser, jatkuva oikeassa olemisen tarve, muiden haukkuminen, valitus ja kitinä kaikesta, ei yhteisiä mielenkiinnonkohteita, negatiivisuus..............johonkin näistä se yleensä kaatuu
Vierailija kirjoitti:
Aion olla tästä lähtien tarkempi koska kaikki ystävyyssuhteet ovat johtaneet jonkinlaiseen omistushaluun ja kontrollointiin heidän puoleltaan. Olen päätynyt katkaisemaan kaveruudet. En halua että minulta odotetaan mitään tai että minulla olisi velvollisuuksia kenenkään suuntaan. Hauskana alkaneista suhteista on tullut rasitteita.
Kannattaa sitten mainita uusille tuttavuuksille tavoistasi. Eihän se ihan reilua ole jos ollaan ystäviä vuosia ja toinen pitää sua yhtä tärkeänä kun paperin palaa.
yksi mies josta olin kiinnostunut luuli voivansa jättää minut, siis naisen, friend zonelle.
No ei todellakaan voi :D
Minä valitsen miehet jotka ovat friend zonella, ei toisinpäin.
Vierailija kirjoitti:
yksi mies josta olin kiinnostunut luuli voivansa jättää minut, siis naisen, friend zonelle.
No ei todellakaan voi :D
Minä valitsen miehet jotka ovat friend zonella, ei toisinpäin.
Eli hän jätti sinut friend zonelle, jonka jälkeen katkaisit välit
Mulla on paljon ollut halukkaita, jotka ovat joko liian päsmäreitä päällepuhujia tai sitten perässävedettäviä hoidokkeja. En oikein muuta syytä keksi miksen tutustuisi. Kyllä ajan mittaan sitten näkee onko siitä ystäväksi vai loppuuko yhteydenpito. Nämä hoivattavat osoittautuvat rasittaviksi ja taakaksi. Muistan yhden koulukaverin, joka tartti apua koko ajan. Ihan mukava ja hauska, mutta aina piti olla jeesaamassa. Hänellä ei ollut lainkaan oma-aloitteisuutta eikä oikein millään saralla "lahjoja". Hän ei vain kyennyt ratkaisemaan ongelmia itse, kuten nuotion sytyttäminen, jumiutuneen tietokoneen korjaaminen tai vaikka soittaa huoltomiehelle, eikä minulle, kun kämpässä putki hajonnut. Hän halusi Ikeasta kaapin ja soitti ensin minulle, että tulisin kuskiksi ja tietenkin kasaisin sen hänelle. Hän ei ole vissiin vieläkään itsenäistynyt ja isänsä hoivaa sitä vielä.
Sitten näitä päällepäsmäreitä riittää. Ne ovat oikein hauskaa seuraa pieninä erinä, mutta energiasyöppöjä. Se minä minän puskeminen on raskasta ja mitä vanhemmaksi tulee, niin osaa kyllä erottaa nämä kaksi tyyppiä.
Sitten myönnän kyllä, että kovin erilaisen habituksen omaavat ei myöskään niin herkästi pääse kaveriksi. Esim itse edustan casual lookkia kotona ja työpaikalla, niin boheemit tai tatuoidut ei ehkä ihan ekana pääse lähelle. Tuntuu, ettei ole heidän kanssaan oikein mitään keskusteltavaa. Ja vähemmän huomiota saa kovin tylsät ihmiset, joilla ei ole mitään annettavaa.
Pääsääntöisesti aina tutustun hetken ihmiseen. Olis se sitten kuka tahansa. Monesti ihmisillä voi vaatetus tai joku muu ensivaikutelmaan vaikuttava tekijä olla harhaanjohtava. Itse olen vähän erikoisempi tai miten sen sanois, huomiota herättävä kirjavilla vaatteilla, että ihmiset tulevat juttelemaan. Työn puolesta myös hymyilen ihmisten parissa, mistä olen saanut monesti palautetta. Minua pidetään helposti lähestyttävänä, mutta pidemmän päälle etäisenä.
seppisS kirjoitti:
Juteltiin kivan oloisen työkaverin kanssa niitä näitä ja mentiin käymään pihalla hakemassa paketteja. Siinä odotellessa kaveri pisti tupakan palamaan ja hihan alta paljastui joku tatuointi. Kysäsin asiasta niin kehuskeli miten koko ylävartalo täynnä tatuointeja.
Eli syynä se että tupakoi ja kauttaaltaan tatuoitu, mielestäni kertoo aikalailla kaiken oleellisen ihmisen elämänasenteesta.
Niin mitä se sinulle siis kertoo, voisitko avata?
Alue: Aihe vapaa
Tutustuin hiljattain henkilöön, joka rupesi samantien jo samana iltana pommittamaan minua messengerissä. En edes lukenut viestejä pariin päivään, mutta silti niitä sateli muutaman tunnin välein. Lopulta katsoin viestit läpi, ja niissä tämä henkilö hehkutti minua, antoi numeronsa ja kyseli minun numeroani jotta voitaisiin soitella, sekä kyseli voitaisiinko nähdä asap. Vastasin lyhyesti, että mulla ei ole tapana roikkua puhelimessa, enkä tarkasta viestejä kovin usein. Häneltä rupesi taas satelemaan viestejä, jolloin mykistin keskustelun messengerissä. Tästä viikko eteenpäin törmäsin häneen sattumalta, ja hän rupesi heti kärttämään numeroani. Nyt sanoin etten anna salaista numeroani puolitutuille, josta hän suuttui ja käveli pois. Tästä meni muutama päivä, ja huomasin että häneltä oli tullut taas messengeriin viestejä. En aio lukea niitä. Eli siis, itse en jaksa ihmisiä jotka yrittävät liikaa olla kavereita, tai haluavat olla yhteyksissä 24/7. Myös draamailu ja lapselliset suuttumiset ovat turhan kuluttavia asioita mielestäni. Ja tällä henkilöllä ikää jotain 50+.