Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on ihana uusi, oikeastaan "täydellinen" miesystävä, silti epäilyttää...
15.12.2020 |
Olin pitkään sinkkuna ja noin puolisen vuotta sitten tutustuin mieheen, joka ei aluksi sykähdyttänyt muuten kuin kaverina. Jokin ääni sisälläni kuitenkin kannusti antamaan mahdollisuuden, koska näin hänessä monia sellaisia ominaisuuksia, joita olen mieheltä toivonut. Epäröinti muuttui pieneksi ihastukseksi ja päädyimme virallistamaan suhteemme seurusteluksi.
Mies on kaikkea, mitä toivoa saattaa. Komea (ainakin omasta mielestäni), reilu, avarakatseinen keskustelija, huomioonottavainen ja hyvä rakastaja. Hän osaa myös olla ajoittain hyvinkin hauska ja meillä on mukavaa yhdessä. Jos tulee erimielisyyksiä, osataan keskustella ja sopia asioista toista kunnioittaen.
Kaikesta huolimatta koen epäröintiä ja välillä mietin, että olemmeko vain hyviä ystäviä. Rakastelu on ihanaa ja huomioonottavaa, mutta en "janoa" sitä. Voisin hyvin olla ilman pitkiäkin aikoja. Edellisissä suhteissa olen halunnut joka päivä. Toisaalta nyt olen reilusti vanhempi, kuin aiemmissa suhteissani, joten voi olla, että ikä vaikuttaa halukkuuteen.
En oikein saa kiinni, että mistä kiikastaa. Ehkä ongelmana on se, että koen miehen vähän tylsäksi. Puhumme paljon syvällisistä asioista, mutta en koe, että hän pystyy "stimuloimaan" minua älyllisesti. Toisinaan koen oloni vähän "kuolleeksi" vietettyäni pidempiä aikoja hänen kanssaan. Hän elää niin säntillistä "normaalia" arkea ja minä taas olen sielultani yökukkuja ja taiteilija.
En oikein tiedä miksi edes tänne kirjoitan, mutta jos jollain on jotain ajatuksia tämän suhteen, saa laittaa viestiä...
Kommentit (110)
Naiset tekevät näistä asioista aivan liian vaikeita. Huoh...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tukahtumisen tunne nousee, niin onko se aito vai jotain, mitä aloittaja on kokenut lapsena, esimerkiksi jos vanhempi ei ole tuntunut ymmärtävän, ja on pitänyt teeskennellä kelvatakseen?
Eli minkälaiset tunteet nyt sitten nousevat tässä tilanteessa hänellä, onko mukana syvää pettymystä ja sellaisia isoja asioita, jotka oikeastaan saattavat tarkoittaa että nyt käsitellään varhaisen elämän pettymystä, ja koetaan lapsen täysivaltaista ahdistusta?
Missä roolissa ap siis on ollut näissä aiemmissa suhteissa? Jahdattu, jahtaaja, ymmärtäjä vai lämmönmetsästäjä? Minkälaisia ne vallitsevat tunnetilat olivat noissa suhteissa?
Ymmärrän ehkä jotenkin mitä haet takaa. Isäni on alkoholisti ja äitini väkivaltainen ja epävakaa luonteeltaan. Varmasti vaikuttaa nämä lapsuuden haavat ja pelot myös tänä päivänä. Parhaani mukaan olen suhderintamalla vältellyt vanhempieni kaltaisia ihmisiä.
ap
ap
Hmm... eli, toisessa viestissä kerrotkin että olet herkästi nostanut kytkimen jos olet epäillyt olevasi vaarassa tulla hylätyksi. Olet siis kuitenkin kokenut vetoa ihmisiin, joiden pelkäät voivan hylätä sinut, koska muutenhan et juurikaan olisi joutunut häipyilemään?
Ihminen välttelee epäluotettavan vanhemman kaltaisia ihmisiä tietoisesti, mutta kuitenkin huomaa suhteen kuluessa päätyneensä yhteen jonkun kanssa, jossa on yllättävän paljon samaa. Tämä on luonnollista, koska tuttuus puhuttelee.
Tämän teorian mukaan nykyinen kumppanisi on liian turvallinen, joten koet että jokin on vialla. Ihminen kun hakeutuu sitten kuitenkin näyttelemään lapsuuttaan uudelleen ja yrittää käsikirjoittaa siihen onnellisen lopun. Se ei kuitenkaan luonnistu, jos vastanäyttelijä on eri näytelmään kuuluvassa roolissa, koska hänellä on väärä käsikirjoitus.
Pystytkö kirjoittamaan tarinaa uudelleen? Että tekisit töitä itsesi kanssa hyväksyäksesi ajatuksen, että sinulle voisi tehdä hyvää sellainen mies, jonka turvallisuutta sinun ei tarvitse mitenkään ansaita? Vai onko hän liian anteeksipyytävä, jolloin koet, että sinun täytyy vetää häntä perässäsi vaikka tarvitsisit itse valtaosan siitä huomiosta, jonka nyt joudut laittamaan häneen?
Tätä se varmasti osittain ainakin on. Toisaalta tunnistan itsessäni taipuvaisuuden muokata itseäni toisen mukaan. Eli koska hän on rauhallinen ja tasapainoinen, muokkaan itseäni tällaiseksi, vaikka olen jotain muuta. Oloni on kuollut, koska en toteuta omaa persoonaani autenttisella tavalla. Varmasti tämä ailahteleva ja spontaani osa minussa on myös traumojeni tuotosta ja elämä tosiaan tuntuu epämukavalta, jos siinä ei ole heilahteluja, kuten lapsuuteni on minulle opettanut. Hänen kanssaan nämä ailahtelevat piirteeni ovat oikein korostuneet. Hän ei ymmärrä, miksi saatan muuttaa mieltäni yhtäkkiä vaikka sen suhteen, mitä teemme arki-iltana kotona. Esim. saatan innostua askartelemaan, vaikka olemme suunnitelleet katsovamme yhdessä jotain televisio-ohjelmaa. Olen vasta tämän suhteen myötä huomannut, miten poukkoileva olen tekemisissäni. Koen tästä syyllisyyttä ja jos en saa vapaasti poukkoilla ja vaihtaa mieltäni, tunnen oloni kahlituksi. Tällainen ailahtelevuus oli äitini yksi ominaisuuksista, joka aiheutti minulle lapsena suuresti kärsimystä. Nyt ikään kuin tuotan hänelle tätä samaa kärsimystä. En oikein tiedä, että miten löytää balanssi tässä asiassa. Ei kai se nyt kuitenkaan ole vaarallista vaihtaa suunnitelmia lennosta, jos kyseessä ei ole mikään sen kummempi asia, kuin television katsominen. Isommista suunnitelmista pidän kyllä aina kiinni, toisin kuin äitini tai isäni.
ap
Minua alkoi hymyilyttää kommenttisi. Olen itse hyvin samanlainen, ja tunnistan tuon poukkoilevuuden. Mieheni taas on päinvastainen: rauhallinen, tasainen, hyvin suunnitelmallinen ja hänellä on tai ainakin oli suuria vaikeuksia spontaaniin suunnitelmien muuttamiseen. Viimeiseksi mainittu ominaisuus on tässä vuosien myötä laantunut, sillä olemme molemmat tulleet tässä asiassa toisiamme vastaan, mies enemmän kuin minä.
Onko ongelmasi siis se, että mies saa sinut tuntemaan itsesi jollain tapaa "huonoksi" olemalla itse niin ärsyttävän rauhallinen, tavallinen ja suunnitelmallinen? Minulla nimittäin oli tällaisia tunteita muutamia vuosia parisuhteemme alussa. Kun ollaan sovittu vaikka leffailta ja sitten itseäni ei olekaan huvittanut, vaan haluankin lähteä salille, niin hieman siinä saa toinen nieleskellä. Onneksi mieheni osaa keksiä itselleen mielekästä tekemistä ja nykyisin on hyvin tottunut, että pienissä asioissa muutan mieltäni helposti. Tapailuvaiheessa sovimme yleensä, että nähdään, mutta jätettiin avoimeksi, mitä tehdään.
Miten mies ilmaisee turhautumisensa sinun poukkoiluusi? Pystytkö avoimesti olla oma itsesi? Oletko jutellut tästä asiasta miehen kanssa?
Jätät miehen jollekin joka osaa enemmän arvostaa.
Jatkat vanhapiika elämää, tuskin sinulle kukaan kelpaa. Kaikista löytyy jotain vikaa, jos ei muuta niin ”sen jonkin” puuttuminen.
Parisuhteissa "paperilla täydellinen" ei ole riittävä, tävä, pitää niiden feromonien myös kohdata.
Vaikka minusta tämä on provo, tarkoitus taas todistaa, että naisen muka pitäisi valita mies, jota ei halua.
Jos et janoa seksiä hänen kanssaan näin aluksi, se loppuu täysin parin vuoden päästä. Fakta. Ette ole feromoneissa mätsi.
Jännä miten palstauleillakin on aina niin pakottava tarve päästä seksittömiin suhteisiin? Viitaten ketjun painostukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täydellistä miestä tai naista ei ole. Jos sellaista lähtee etsimään saa varautua pettymykseen kerta toisensa jälkeen. Kannattaa kysyä itseltään rehellisesti, että olenko itse täydellinen? Mitä voin muuttaa itsessäni vai pitääkö minun jotain yrittää muuttaa. Toista ei voi muuttaa mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä lähde tähän. Vain täydellinen on riittävä.
Kuvittele että elät tylsyydessä pitkään, ehkä loppuelämäsi... Ei toimi.
Pistät tähän korkeat panokset ja hops, kaikki on mennyt ja olet vanha käpy. Ei kannata.
Tinder ja muut treffaukset ovat johtaneet siihen, että mikään ei riitä. Jos tulis vieläkin parempi, joten...loputon haku jatkuu ja jatkuu vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on ok, mutta et ole rakastumassa häneen. Nyt pitää päättää tyydytkö tähän vai odotatko löydätkö sellaisen johon rakastut.
Niin. Voi olla. En haluaisi kyllä odotella enää. Olin 7 vuotta sinkkuna ja tämä on ensimmäinen, jonka kanssa pystyn näkemään yhteisen tulevaisuuden... Mutta en tietenkään halua "tyytyä" häneen. Se olisi väärin häntä kohtaan. Hän ansaitsee naisen, joka haluaa vain hänet. Haluaisin olla sellainen nainen hänelle.
ap
Ymmärrän sinua täysin. Itse yritin väkisellä olla 10 vuotta miehen kanssa jota en rakastanut, mutta ei ollut mitään syytä olla rakastamatta. Ei se huonoa aikaa ollut, mutta siinä mielessä hankalaa etten olisi voinut kuvitellakaan suostuvani hänen kosintaansa. Ja sitten rakastuinkin mieheen joka ei millään tapaa vastannut ihannemiestäni ja nyt olemme naimisissa.
Kaikkea hyvää sinulle, ratkaisu ei ole helppo.
Vierailija kirjoitti:
Täydellistä miestä tai naista ei ole. Jos sellaista lähtee etsimään saa varautua pettymykseen kerta toisensa jälkeen. Kannattaa kysyä itseltään rehellisesti, että olenko itse täydellinen? Mitä voin muuttaa itsessäni vai pitääkö minun jotain yrittää muuttaa. Toista ei voi muuttaa mitenkään.
Eihän tässä ole kyse täydellisyydestä vaan tunteiden puuttumisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tukahtumisen tunne nousee, niin onko se aito vai jotain, mitä aloittaja on kokenut lapsena, esimerkiksi jos vanhempi ei ole tuntunut ymmärtävän, ja on pitänyt teeskennellä kelvatakseen?
Eli minkälaiset tunteet nyt sitten nousevat tässä tilanteessa hänellä, onko mukana syvää pettymystä ja sellaisia isoja asioita, jotka oikeastaan saattavat tarkoittaa että nyt käsitellään varhaisen elämän pettymystä, ja koetaan lapsen täysivaltaista ahdistusta?
Missä roolissa ap siis on ollut näissä aiemmissa suhteissa? Jahdattu, jahtaaja, ymmärtäjä vai lämmönmetsästäjä? Minkälaisia ne vallitsevat tunnetilat olivat noissa suhteissa?
Ymmärrän ehkä jotenkin mitä haet takaa. Isäni on alkoholisti ja äitini väkivaltainen ja epävakaa luonteeltaan. Varmasti vaikuttaa nämä lapsuuden haavat ja pelot myös tänä päivänä. Parhaani mukaan olen suhderintamalla vältellyt vanhempieni kaltaisia ihmisiä.
ap
ap
Hmm... eli, toisessa viestissä kerrotkin että olet herkästi nostanut kytkimen jos olet epäillyt olevasi vaarassa tulla hylätyksi. Olet siis kuitenkin kokenut vetoa ihmisiin, joiden pelkäät voivan hylätä sinut, koska muutenhan et juurikaan olisi joutunut häipyilemään?
Ihminen välttelee epäluotettavan vanhemman kaltaisia ihmisiä tietoisesti, mutta kuitenkin huomaa suhteen kuluessa päätyneensä yhteen jonkun kanssa, jossa on yllättävän paljon samaa. Tämä on luonnollista, koska tuttuus puhuttelee.
Tämän teorian mukaan nykyinen kumppanisi on liian turvallinen, joten koet että jokin on vialla. Ihminen kun hakeutuu sitten kuitenkin näyttelemään lapsuuttaan uudelleen ja yrittää käsikirjoittaa siihen onnellisen lopun. Se ei kuitenkaan luonnistu, jos vastanäyttelijä on eri näytelmään kuuluvassa roolissa, koska hänellä on väärä käsikirjoitus.
Pystytkö kirjoittamaan tarinaa uudelleen? Että tekisit töitä itsesi kanssa hyväksyäksesi ajatuksen, että sinulle voisi tehdä hyvää sellainen mies, jonka turvallisuutta sinun ei tarvitse mitenkään ansaita? Vai onko hän liian anteeksipyytävä, jolloin koet, että sinun täytyy vetää häntä perässäsi vaikka tarvitsisit itse valtaosan siitä huomiosta, jonka nyt joudut laittamaan häneen?
Tätä se varmasti osittain ainakin on. Toisaalta tunnistan itsessäni taipuvaisuuden muokata itseäni toisen mukaan. Eli koska hän on rauhallinen ja tasapainoinen, muokkaan itseäni tällaiseksi, vaikka olen jotain muuta. Oloni on kuollut, koska en toteuta omaa persoonaani autenttisella tavalla. Varmasti tämä ailahteleva ja spontaani osa minussa on myös traumojeni tuotosta ja elämä tosiaan tuntuu epämukavalta, jos siinä ei ole heilahteluja, kuten lapsuuteni on minulle opettanut. Hänen kanssaan nämä ailahtelevat piirteeni ovat oikein korostuneet. Hän ei ymmärrä, miksi saatan muuttaa mieltäni yhtäkkiä vaikka sen suhteen, mitä teemme arki-iltana kotona. Esim. saatan innostua askartelemaan, vaikka olemme suunnitelleet katsovamme yhdessä jotain televisio-ohjelmaa. Olen vasta tämän suhteen myötä huomannut, miten poukkoileva olen tekemisissäni. Koen tästä syyllisyyttä ja jos en saa vapaasti poukkoilla ja vaihtaa mieltäni, tunnen oloni kahlituksi. Tällainen ailahtelevuus oli äitini yksi ominaisuuksista, joka aiheutti minulle lapsena suuresti kärsimystä. Nyt ikään kuin tuotan hänelle tätä samaa kärsimystä. En oikein tiedä, että miten löytää balanssi tässä asiassa. Ei kai se nyt kuitenkaan ole vaarallista vaihtaa suunnitelmia lennosta, jos kyseessä ei ole mikään sen kummempi asia, kuin television katsominen. Isommista suunnitelmista pidän kyllä aina kiinni, toisin kuin äitini tai isäni.
ap
Minua alkoi hymyilyttää kommenttisi. Olen itse hyvin samanlainen, ja tunnistan tuon poukkoilevuuden. Mieheni taas on päinvastainen: rauhallinen, tasainen, hyvin suunnitelmallinen ja hänellä on tai ainakin oli suuria vaikeuksia spontaaniin suunnitelmien muuttamiseen. Viimeiseksi mainittu ominaisuus on tässä vuosien myötä laantunut, sillä olemme molemmat tulleet tässä asiassa toisiamme vastaan, mies enemmän kuin minä.
Onko ongelmasi siis se, että mies saa sinut tuntemaan itsesi jollain tapaa "huonoksi" olemalla itse niin ärsyttävän rauhallinen, tavallinen ja suunnitelmallinen? Minulla nimittäin oli tällaisia tunteita muutamia vuosia parisuhteemme alussa. Kun ollaan sovittu vaikka leffailta ja sitten itseäni ei olekaan huvittanut, vaan haluankin lähteä salille, niin hieman siinä saa toinen nieleskellä. Onneksi mieheni osaa keksiä itselleen mielekästä tekemistä ja nykyisin on hyvin tottunut, että pienissä asioissa muutan mieltäni helposti. Tapailuvaiheessa sovimme yleensä, että nähdään, mutta jätettiin avoimeksi, mitä tehdään.
Miten mies ilmaisee turhautumisensa sinun poukkoiluusi? Pystytkö avoimesti olla oma itsesi? Oletko jutellut tästä asiasta miehen kanssa?
Onpa helpottavaa kuulla joltain, jolla on samanlaisia haasteita. Olemme kyllä puhuneet asiasta aika paljonkin ja mies on myös tullut vastaan siinä, että nykyisin keksii itselleen jotain tekemistä, kun mä juutun tekemään omia juttuja. Tietysti se silti välillä nakertaa häntä ja tämä, että minulta "odotetaan" jotain taas nakertaa minua. En kestä sitä tunnetta, että olen velvollinen täyttämään toisen ihmisen odotuksia. Tulee sellainen olo, kuin olisin vastuussa sen toisen ihmisen hyvinvoinnista. Tiedän, että kuulostaa liioittelulta, mutta tunnetasolla se tuntuu vain siltä, enkä osaa järkeillä itseäni ulos siitä tunteesta. Ollaan sovittu, että kuunnellaan omia tarpeitamme. Esimerkiksi sen sijaan, että hän odottaa minua, hän voi lukea kirjaa tai tehdä jotain omaa projektia.
Ymmärrän kyllä, että jatkuva venkslailu ja epävarmuus suunnitelmista väsyttää toista. Itse en jaksaisi samanlaista tuuliviiriä päivääkään, koska itselle se varmuus ja luotettavuus on kaikki kaikessa... On kyllä miehellä kestämistä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on ok, mutta et ole rakastumassa häneen. Nyt pitää päättää tyydytkö tähän vai odotatko löydätkö sellaisen johon rakastut.
Niin. Voi olla. En haluaisi kyllä odotella enää. Olin 7 vuotta sinkkuna ja tämä on ensimmäinen, jonka kanssa pystyn näkemään yhteisen tulevaisuuden... Mutta en tietenkään halua "tyytyä" häneen. Se olisi väärin häntä kohtaan. Hän ansaitsee naisen, joka haluaa vain hänet. Haluaisin olla sellainen nainen hänelle.
ap
Ymmärrän sinua täysin. Itse yritin väkisellä olla 10 vuotta miehen kanssa jota en rakastanut, mutta ei ollut mitään syytä olla rakastamatta. Ei se huonoa aikaa ollut, mutta siinä mielessä hankalaa etten olisi voinut kuvitellakaan suostuvani hänen kosintaansa. Ja sitten rakastuinkin mieheen joka ei millään tapaa vastannut ihannemiestäni ja nyt olemme naimisissa.
Kaikkea hyvää sinulle, ratkaisu ei ole helppo.
Minä taas toisinaan haaveilen kosinnasta ja olemme siitä jopa puhuneetkin. Mies on aivan täydellinen kumppani ja en ole koskaan tavannut ketään muuta, jonka kanssa olisin voinut kuvitella samalla tavalla yhteisen tulevaisuuden. Eli ehkä olen vähän eri tilanteessa, kuin missä sinä entisesi kanssa... Kuulostaa varmasti aika ristiriitaiselta ja sitä se onkin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täydellistä miestä tai naista ei ole. Jos sellaista lähtee etsimään saa varautua pettymykseen kerta toisensa jälkeen. Kannattaa kysyä itseltään rehellisesti, että olenko itse täydellinen? Mitä voin muuttaa itsessäni vai pitääkö minun jotain yrittää muuttaa. Toista ei voi muuttaa mitenkään.
Tiedän, etten ole täydellinen. Mies on minua paljon parempi niin monella tavalla. Muuta en muuttaisi miehessä, kuin sen, että osaisi älyllisesti innostaa minua enemmän.
ap
Vierailija kirjoitti:
Jos et janoa seksiä hänen kanssaan näin aluksi, se loppuu täysin parin vuoden päästä. Fakta. Ette ole feromoneissa mätsi.
Jännä miten palstauleillakin on aina niin pakottava tarve päästä seksittömiin suhteisiin? Viitaten ketjun painostukseen.
Joku muukin otti tuolla esille feromonit. Koen kyllä vetoa hänen tuoksuunsa ja pidän häntä seksuaalisesti viehättävänä. Voisin myös kuvitella saavani lapsen hänen kanssaan.
ap
Kuulostaa että et ole rakastunut.
Sitä ei oikein voi päättää kehen rakastuu. Voi olla mielessä, että haluaisin ehdottomasti tällaisen ja tällaisen kumppanin mutta tunteet roihahtaakin jollekin erilaiselle - jonka kanssa parisuhde ei sitten onnistukaan...
Ehkä ei ihmiset tosiaan ole yksiavioisia, nuo tunteet tähtää lähinnä seksiin ja lisääntymiseen. Parisuhde on sitten tietoinen valinta joka voi onnistua sellaisen kanssa johon rakastuu ja jonka kanssa lisääntyy, tai sitten ei. Erittäin usein ei.
Suosittelen aloittajalle terapiaa. Älä ainakaan ala lisääntymään ennen... noin häilyväisen ei ole hyvä kasvattaa jälkikasvua.
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen aloittajalle terapiaa. Älä ainakaan ala lisääntymään ennen... noin häilyväisen ei ole hyvä kasvattaa jälkikasvua.
Kiitos. Olenkin jo käynyt useamman vuoden terapiassa. Suosittelen lämpimästi samaa myös sinulle. <3
Vierailija kirjoitti:
Älylliset haasteet voi hakea kavereilta ja työpaikalta, ei kumppanilta. Jos tämä on siis ainoa ongelmasi.
Paitsi jos on sapioseksuaali eli juuri tämä asia sytyttää. Vähän siltä vaikutti.
Alue: Aihe vapaa
Tätä se varmasti osittain ainakin on. Toisaalta tunnistan itsessäni taipuvaisuuden muokata itseäni toisen mukaan. Eli koska hän on rauhallinen ja tasapainoinen, muokkaan itseäni tällaiseksi, vaikka olen jotain muuta. Oloni on kuollut, koska en toteuta omaa persoonaani autenttisella tavalla. Varmasti tämä ailahteleva ja spontaani osa minussa on myös traumojeni tuotosta ja elämä tosiaan tuntuu epämukavalta, jos siinä ei ole heilahteluja, kuten lapsuuteni on minulle opettanut. Hänen kanssaan nämä ailahtelevat piirteeni ovat oikein korostuneet. Hän ei ymmärrä, miksi saatan muuttaa mieltäni yhtäkkiä vaikka sen suhteen, mitä teemme arki-iltana kotona. Esim. saatan innostua askartelemaan, vaikka olemme suunnitelleet katsovamme yhdessä jotain televisio-ohjelmaa. Olen vasta tämän suhteen myötä huomannut, miten poukkoileva olen tekemisissäni. Koen tästä syyllisyyttä ja jos en saa vapaasti poukkoilla ja vaihtaa mieltäni, tunnen oloni kahlituksi. Tällainen ailahtelevuus oli äitini yksi ominaisuuksista, joka aiheutti minulle lapsena suuresti kärsimystä. Nyt ikään kuin tuotan hänelle tätä samaa kärsimystä. En oikein tiedä, että miten löytää balanssi tässä asiassa. Ei kai se nyt kuitenkaan ole vaarallista vaihtaa suunnitelmia lennosta, jos kyseessä ei ole mikään sen kummempi asia, kuin television katsominen. Isommista suunnitelmista pidän kyllä aina kiinni, toisin kuin äitini tai isäni.
ap