Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on ihana uusi, oikeastaan "täydellinen" miesystävä, silti epäilyttää...
15.12.2020 |
Olin pitkään sinkkuna ja noin puolisen vuotta sitten tutustuin mieheen, joka ei aluksi sykähdyttänyt muuten kuin kaverina. Jokin ääni sisälläni kuitenkin kannusti antamaan mahdollisuuden, koska näin hänessä monia sellaisia ominaisuuksia, joita olen mieheltä toivonut. Epäröinti muuttui pieneksi ihastukseksi ja päädyimme virallistamaan suhteemme seurusteluksi.
Mies on kaikkea, mitä toivoa saattaa. Komea (ainakin omasta mielestäni), reilu, avarakatseinen keskustelija, huomioonottavainen ja hyvä rakastaja. Hän osaa myös olla ajoittain hyvinkin hauska ja meillä on mukavaa yhdessä. Jos tulee erimielisyyksiä, osataan keskustella ja sopia asioista toista kunnioittaen.
Kaikesta huolimatta koen epäröintiä ja välillä mietin, että olemmeko vain hyviä ystäviä. Rakastelu on ihanaa ja huomioonottavaa, mutta en "janoa" sitä. Voisin hyvin olla ilman pitkiäkin aikoja. Edellisissä suhteissa olen halunnut joka päivä. Toisaalta nyt olen reilusti vanhempi, kuin aiemmissa suhteissani, joten voi olla, että ikä vaikuttaa halukkuuteen.
En oikein saa kiinni, että mistä kiikastaa. Ehkä ongelmana on se, että koen miehen vähän tylsäksi. Puhumme paljon syvällisistä asioista, mutta en koe, että hän pystyy "stimuloimaan" minua älyllisesti. Toisinaan koen oloni vähän "kuolleeksi" vietettyäni pidempiä aikoja hänen kanssaan. Hän elää niin säntillistä "normaalia" arkea ja minä taas olen sielultani yökukkuja ja taiteilija.
En oikein tiedä miksi edes tänne kirjoitan, mutta jos jollain on jotain ajatuksia tämän suhteen, saa laittaa viestiä...
Kommentit (110)
Minäkin olen räiskyvä ja mies rauhallinen kuin mikä. Mitä sitten? Ei haittaa kumpaakaan. Ehkäpä mies tuntee itsekin enemmän heräävänsä eloon mun kanssa ja minä osaan edes joskus rauhoittua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku suhteessa vaivaa, niin kuuntelisin itseäni. Miksi olla yhdessä, miksi rakentaa suhdetta, jos...
Ajattelen, että ei ole mitään syytä olla rakentamatta suhdetta tällaisen miehen kanssa. Pidän hänestä kovasti, mutta sellainen rakkauden huuma puuttuu. Rationaalisesti ajateltuna en oikeastaan edes pidä rakkauden huumaa tavoiteltavana tunteena, sillä kaikki rakkauden huumaan perustuneet ihastumiseni ovat olleet täysin tuhoontuomittuja viritelmiä. Jostain syystä kuitenkin jokin osa minussa kaipaa "jotain". Ähh.ap
Olen ollut samassa tilanteessa. Jos sitä kipinää ei vaan ole, niin sitä ei ole eikä ole reilua jatkaa suhdetta. En itsekään haluaisi olla miehen kanssa, joka jatkuvasti epäröisi haluaako minut vai ei. En myöskään haluaisi, että minua pidetään itsestäänselvyytenä, tai varalla. Jos vastaan nyt tulisi mies joka saisi kaikki tunteet syttymään, lähtisitkö tuosta suhteesta?
Toisaalta, voi myös pohtia mistä se kipinän kokemus tulee ja onko se jollain lailla saavutettavissa tuossa suhteessa. Aika usein se mitä koetaan "kipinänä" on toisen ennalta-arvaamattomuus ja saavuttamattomuus. Siksi näillä huithapeli miehillä on usein vientiä: nainen ei ikinä "saa" miestä itselleen ja aina pitää olla varpaillaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Haluatko oikeasti elää sellaista arkea?
Eihän parisuhteeseen sisältö tule toisen ulkonäöstä tai oikeastaan edes keskusteluista. Vaan siitä, että jonkinlainen tunnevuorovaikutus vallitsee, hyvässä ja pahassa. Jos tämä mies on täysin päinvastainen kuin ne tähänastiset, jotka ovat niitä tunteita herättäneet, niin onhan se erikoista olettaa, että samojen tunteiden pitäisi tässä suhteessa silti nousta.
Jos tukahtumisen tunne nousee, niin onko se aito vai jotain, mitä aloittaja on kokenut lapsena, esimerkiksi jos vanhempi ei ole tuntunut ymmärtävän, ja on pitänyt teeskennellä kelvatakseen?
Eli minkälaiset tunteet nyt sitten nousevat tässä tilanteessa hänellä, onko mukana syvää pettymystä ja sellaisia isoja asioita, jotka oikeastaan saattavat tarkoittaa että nyt käsitellään varhaisen elämän pettymystä, ja koetaan lapsen täysivaltaista ahdistusta?
Missä roolissa ap siis on ollut näissä aiemmissa suhteissa? Jahdattu, jahtaaja, ymmärtäjä vai lämmönmetsästäjä? Minkälaisia ne vallitsevat tunnetilat olivat noissa suhteissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mitään kiirettä ei ole, antaisin minäkin suhteelle vielä jonkun kuukauden aikaa. Huolestuttavinta minusta on, että olosi tuntuu "kuolleelta", jos olette pitkään yhdessä. Joudutko kenties vaimentamaan jotain osaa itsessäsi, ehkä huomaamatta?
Hyvä kysymys. Aloin oikein pohtimaan tuota ja siinä on kyllä totuuden siemen. Kuoletan itsessäni ehkä sellaista eläväisyyttä ja innostuneisuutta. Mies on niin rauhallinen, että varmaan sen takia sitten en ilmennä tätä räiskyvää osaa persoonassani yhtä paljon kuin normaalisti. Tästä se kuollut olo varmaan tulee. Olemme puhuneet tästä hänen kanssaan ja hän on sanonut kokevansa syyllisyyttä, ettei osaa aina innostua kaikesta samalla tavalla...
No tuossa korona-aika voi kyllä vaikuttaa. Normaalisti ehkä saisit muista ympyröistä elämääsi muita puolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohan kuulostaa juuri sopivalta. Sattuu kohdalle vain kerran elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku suhteessa vaivaa, niin kuuntelisin itseäni. Miksi olla yhdessä, miksi rakentaa suhdetta, jos...
Ajattelen, että ei ole mitään syytä olla rakentamatta suhdetta tällaisen miehen kanssa. Pidän hänestä kovasti, mutta sellainen rakkauden huuma puuttuu. Rationaalisesti ajateltuna en oikeastaan edes pidä rakkauden huumaa tavoiteltavana tunteena, sillä kaikki rakkauden huumaan perustuneet ihastumiseni ovat olleet täysin tuhoontuomittuja viritelmiä. Jostain syystä kuitenkin jokin osa minussa kaipaa "jotain". Ähh.ap
Olen ollut samassa tilanteessa. Jos sitä kipinää ei vaan ole, niin sitä ei ole eikä ole reilua jatkaa suhdetta. En itsekään haluaisi olla miehen kanssa, joka jatkuvasti epäröisi haluaako minut vai ei. En myöskään haluaisi, että minua pidetään itsestäänselvyytenä, tai varalla. Jos vastaan nyt tulisi mies joka saisi kaikki tunteet syttymään, lähtisitkö tuosta suhteesta?
Toisaalta, voi myös pohtia mistä se kipinän kokemus tulee ja onko se jollain lailla saavutettavissa tuossa suhteessa. Aika usein se mitä koetaan "kipinänä" on toisen ennalta-arvaamattomuus ja saavuttamattomuus. Siksi näillä huithapeli miehillä on usein vientiä: nainen ei ikinä "saa" miestä itselleen ja aina pitää olla varpaillaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Haluatko oikeasti elää sellaista arkea?
En todellakaan kaipaa epävarmuutta. Olen muutenkin jo ihan vereslihalla mitä tulee deittailuun ja parisuhteisiin. Mulle on todella tärkeää, että mies on ns. pomminvarma. Eli tiedän varmaksi, että hän haluaa olla kanssani. Tästä syystä olemme näinkin pitkään onnistuneet tapailemaan, koska en ole kertaakaan joutunut epäilemään miehen motiiveja tai tunteita. Normaalisti pienikin epäilys ajaa mut sellaisen hulluuden partaalle, että pistän homman poikki.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos tukahtumisen tunne nousee, niin onko se aito vai jotain, mitä aloittaja on kokenut lapsena, esimerkiksi jos vanhempi ei ole tuntunut ymmärtävän, ja on pitänyt teeskennellä kelvatakseen?
Eli minkälaiset tunteet nyt sitten nousevat tässä tilanteessa hänellä, onko mukana syvää pettymystä ja sellaisia isoja asioita, jotka oikeastaan saattavat tarkoittaa että nyt käsitellään varhaisen elämän pettymystä, ja koetaan lapsen täysivaltaista ahdistusta?
Missä roolissa ap siis on ollut näissä aiemmissa suhteissa? Jahdattu, jahtaaja, ymmärtäjä vai lämmönmetsästäjä? Minkälaisia ne vallitsevat tunnetilat olivat noissa suhteissa?
Ymmärrän ehkä jotenkin mitä haet takaa. Isäni on alkoholisti ja äitini väkivaltainen ja epävakaa luonteeltaan. Varmasti vaikuttaa nämä lapsuuden haavat ja pelot myös tänä päivänä. Parhaani mukaan olen suhderintamalla vältellyt vanhempieni kaltaisia ihmisiä.
ap
ap
Mies ei stimuloi älyllisesti. Tyhmää ei kukaan jaksa. Ole rehellinen itsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisko olla mitenkään niin, että tunteet ei olis ihan kaikki kaikessa...esim. nälän tunne vaihtelee verrattain laajalla säteellä, eikä silti määrää fiksun ihmisen syömisiä ja syömättä jättämisiä.
Produktiivisena ajatuksena: Elämä ei oo diznileffa, ja jokainen chance on mahdollisuus - vaikka toki suurin osa arvoista on hattuja täynnä sontaa.
Rehellisenä vastauksena: Jätä se sika ja lähde esim tekemään oivalluttavaa elämysmatkaa hindustanin aroille. Vaikka videobloggaat sitten samalla tajunnanpäräyttävistä henkisen kasvun hetkistäsi.
Ja jos olet tosissasi (en mitenkään voi uskoa, tai sitten olet kyllä pääsi tyhjentänyt johonkin mustaan aukkoon): Ehkäpä ihan swot -analyysin paikka? Vaikka kaverin kanssa siten, että jätät fiilinkit kokonaan yhtälöstä ulos.
Montakin ajatusta tulee. Yksi on tämä:
Kaikkea ei voi saada. Jokaisessa suhteessa on jokin "puutos", ja toivon mukaan se on pieni eikä iso. Tietenkin jos ei halua suhdetta, niin sitten ei tarvitse katsella edes niitä pieniä inhimillisiä puutoksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mihinkäs se ap nyt hävisi?
Syömään päivällistä? Tai rakastelemaan tämän miehen kanssa? Tai jouluostoksille? Jatkanko :D ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tukahtumisen tunne nousee, niin onko se aito vai jotain, mitä aloittaja on kokenut lapsena, esimerkiksi jos vanhempi ei ole tuntunut ymmärtävän, ja on pitänyt teeskennellä kelvatakseen?
Eli minkälaiset tunteet nyt sitten nousevat tässä tilanteessa hänellä, onko mukana syvää pettymystä ja sellaisia isoja asioita, jotka oikeastaan saattavat tarkoittaa että nyt käsitellään varhaisen elämän pettymystä, ja koetaan lapsen täysivaltaista ahdistusta?
Missä roolissa ap siis on ollut näissä aiemmissa suhteissa? Jahdattu, jahtaaja, ymmärtäjä vai lämmönmetsästäjä? Minkälaisia ne vallitsevat tunnetilat olivat noissa suhteissa?
Ymmärrän ehkä jotenkin mitä haet takaa. Isäni on alkoholisti ja äitini väkivaltainen ja epävakaa luonteeltaan. Varmasti vaikuttaa nämä lapsuuden haavat ja pelot myös tänä päivänä. Parhaani mukaan olen suhderintamalla vältellyt vanhempieni kaltaisia ihmisiä.
ap
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tukahtumisen tunne nousee, niin onko se aito vai jotain, mitä aloittaja on kokenut lapsena, esimerkiksi jos vanhempi ei ole tuntunut ymmärtävän, ja on pitänyt teeskennellä kelvatakseen?
Eli minkälaiset tunteet nyt sitten nousevat tässä tilanteessa hänellä, onko mukana syvää pettymystä ja sellaisia isoja asioita, jotka oikeastaan saattavat tarkoittaa että nyt käsitellään varhaisen elämän pettymystä, ja koetaan lapsen täysivaltaista ahdistusta?
Missä roolissa ap siis on ollut näissä aiemmissa suhteissa? Jahdattu, jahtaaja, ymmärtäjä vai lämmönmetsästäjä? Minkälaisia ne vallitsevat tunnetilat olivat noissa suhteissa?
Ymmärrän ehkä jotenkin mitä haet takaa. Isäni on alkoholisti ja äitini väkivaltainen ja epävakaa luonteeltaan. Varmasti vaikuttaa nämä lapsuuden haavat ja pelot myös tänä päivänä. Parhaani mukaan olen suhderintamalla vältellyt vanhempieni kaltaisia ihmisiä.
ap
ap
Hmm... eli, toisessa viestissä kerrotkin että olet herkästi nostanut kytkimen jos olet epäillyt olevasi vaarassa tulla hylätyksi. Olet siis kuitenkin kokenut vetoa ihmisiin, joiden pelkäät voivan hylätä sinut, koska muutenhan et juurikaan olisi joutunut häipyilemään?
Ihminen välttelee epäluotettavan vanhemman kaltaisia ihmisiä tietoisesti, mutta kuitenkin huomaa suhteen kuluessa päätyneensä yhteen jonkun kanssa, jossa on yllättävän paljon samaa. Tämä on luonnollista, koska tuttuus puhuttelee.
Tämän teorian mukaan nykyinen kumppanisi on liian turvallinen, joten koet että jokin on vialla. Ihminen kun hakeutuu sitten kuitenkin näyttelemään lapsuuttaan uudelleen ja yrittää käsikirjoittaa siihen onnellisen lopun. Se ei kuitenkaan luonnistu, jos vastanäyttelijä on eri näytelmään kuuluvassa roolissa, koska hänellä on väärä käsikirjoitus.
Pystytkö kirjoittamaan tarinaa uudelleen? Että tekisit töitä itsesi kanssa hyväksyäksesi ajatuksen, että sinulle voisi tehdä hyvää sellainen mies, jonka turvallisuutta sinun ei tarvitse mitenkään ansaita? Vai onko hän liian anteeksipyytävä, jolloin koet, että sinun täytyy vetää häntä perässäsi vaikka tarvitsisit itse valtaosan siitä huomiosta, jonka nyt joudut laittamaan häneen?
Vierailija kirjoitti:
Eli kunnollinen mies ei kelpaa. Kannattaa hakea sitten tinderistä niitä chadjyräkyrpiä, jos se on miesmakusi
Tässä ei nyt kyllä ollut tästä kyse, lueppa aloitus ajatuksella uudelleen :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mitään kiirettä ei ole, antaisin minäkin suhteelle vielä jonkun kuukauden aikaa. Huolestuttavinta minusta on, että olosi tuntuu "kuolleelta", jos olette pitkään yhdessä. Joudutko kenties vaimentamaan jotain osaa itsessäsi, ehkä huomaamatta?
Hyvä kysymys. Aloin oikein pohtimaan tuota ja siinä on kyllä totuuden siemen. Kuoletan itsessäni ehkä sellaista eläväisyyttä ja innostuneisuutta. Mies on niin rauhallinen, että varmaan sen takia sitten en ilmennä tätä räiskyvää osaa persoonassani yhtä paljon kuin normaalisti. Tästä se kuollut olo varmaan tulee. Olemme puhuneet tästä hänen kanssaan ja hän on sanonut kokevansa syyllisyyttä, ettei osaa aina innostua kaikesta samalla tavalla...
55 jatkaa vielä kun huomasin tämän. Tuo ei ehkä ole kovin hyvä merkki, että joudut pienentämään itseäsi tietyllä lailla. Ylipäänsä jos kumppanin kanssa tulee alitajuista tarvetta joko pienentää tai suurentaa itseään, jotain on pielessä. Se on salakavalaa, mutta vaikutat fiksulta joten saat ehkä tilanteesta kiinni jos tutkailet sitä. Mies saattaa hieneovaraisesti manipuloida sinua, vaikka päällepäin onkin ihana ja ymmärtävä. En väitä, että näin on, vaan että sellainenkin mahdollisuus kannattaa skannata.
No jopas. Eikö tässä ole hieman ylianalysoinnin makua? Kunnollisesta ja rauhallisesta miehestä väännetään manipuloijaa. Kas kun et narsistiksi väittänyt.
Ei jatkoon. Mielestäni tärkeintä on viihtyä suhteessa. Etenkin noin alussa se kun helppoa, mutta jos jo noin alkumetreillä tuntuu tylsältä, niin mietipä mitä se on 10 vuoden päästä.
Mies on ok, mutta et ole rakastumassa häneen. Nyt pitää päättää tyydytkö tähän vai odotatko löydätkö sellaisen johon rakastut.
Vierailija kirjoitti:
Mies on ok, mutta et ole rakastumassa häneen. Nyt pitää päättää tyydytkö tähän vai odotatko löydätkö sellaisen johon rakastut.
Niin. Voi olla. En haluaisi kyllä odotella enää. Olin 7 vuotta sinkkuna ja tämä on ensimmäinen, jonka kanssa pystyn näkemään yhteisen tulevaisuuden... Mutta en tietenkään halua "tyytyä" häneen. Se olisi väärin häntä kohtaan. Hän ansaitsee naisen, joka haluaa vain hänet. Haluaisin olla sellainen nainen hänelle.
ap
Alue: Aihe vapaa
Numerot näköjään hyppelee, 53 (tai mikä lie nyt) eli vaihdevuosista kirjoittanut oli siis sama kuin tämä. :)