Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Juu, täällä toinen. Aina ulkopuolinen.

En osaa pitää ihmisistä kiinni, annan niiden vain mennä kun kuitenkin haluavat mennä.

Jään ulkopuoliseksi jopa omissa seurustelusuhteissani ja mies vain häipyy kun jään passiiviseksi.

Ehkä minusta saa kuvan, ettei minua kiinnosta. Tavallaan se on totta: väsyn ihmisiin helposti enkä jaksa olla kauan seurallinen. En ole erityisen sosiaalinen, paitsi niiden kanssa jotka tunnen erittäin hyvin jo entuudestaan, kuten todella vanhat ystävät ja perheenjäsenet ja heidän puolisonsa.

Viihdyn parhaiten yksin. Nyt olen aikuisiällä hyväksynyt itseni tämmöisenä kuin olen: tällainen vain olen. Nuorempana jatkuva sosiaalinen epäonnistuminen oli raskasta enkä käsittänyt mikä minussa on vikana. Nyt kuitenkin pahin on takana, kun olen hyväksynyt itseni.

En ehdi lukea koko ketjua, joten varmaankin nyt toistan jo aiempana sanottua. Ap, halusin vaan sanoa, että kuulostat tosi mukavalta ihmiseltä. Olen sinua 15 vuotta vanhempi ja olen huomannut, että neljänkympin jälkeen ystävyyssuhteissa etsii jotakin vähän aidompaa ja ystävällisempää, ehkä juuri sinun kaltaistasi ihmistä. 

Kiinnitin huomiota, että puhut aloituksessasi "ystävistä" enimmäkseen ryhmänä ihmisiä, kaveriporukkana. Puhut koulukavereiden porukkaan kuulumisesta, työkavereista ryhmänä, ystävien kutsumisesta luoksesi tai kutsun saamisesta ystävien juhliin. Entäpä, jos tapasi olla vuorovaikutuksessa toimii paremmin kahden kesken? Tosin mainitset, että olet joskus kutsunut kaverin kahville ja se on jäänyt yhteen kertaan.

Minulla on paljon tuttavia ja kavereita, mutta koen heidät jollain tavalla etäiseksi. Varsinaiset ystävyyssuhteet ovat minulla muodostuneet vähän epätyypillisesti. Ystäväni ovat esimerkiksi eri ikäluokkaa, eri sukupuolta tai eri kansallisuutta. Olen sattumalta törmännyt samoihin ihmisiin toistuvasti esim. lenkkipolulla, kirjastossa tai ruokakaupassa. Olemme vaihtaneet muutaman sanan ja jääneet juttelemaan joskus pidemmäksi aikaa. Sitten jossain vaiheessa jompi kumpi on sanonut, että mitä jos käytäisiin ostosten/kirjaston jälkeen tuossa kahvilla tai pitäisikö joskus käydä yhdessä lenkillä? Myös uimahallin saunasta olen löytänyt ystävän.

Tällainen kuulostaa vähän kummalliselta, mutta myös 17-vuotias poikani on löytänyt tähän samaan tapaan kaksi ystävää kirjastosta, toinen on 25-vuotias japanilainen nainen ja toinen on yli 80-vuotias entinen fyysikko. Me jotkut ihmiset ollaan kai hieman omituisia eikä ystävyyssuhteet synny meille tavalliseen tapaan, ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, ketkä sanotte, että pitäisi puhua pinnallisten lisäksi syvällisempiä:

Kaikki eivät lähde syvällisiin keskusteluihin mukaan tai osaa suhtautua vakavampiin aiheisiin. Osa vaivaantuu noissa tilanteissa. Joskus myös toisten ongelmia vähätellään "Ei tuo Jennin krooninen sairaus/puolison jääminen työttömäksi/vanhemman sairastuminen nyt niin paha ole. Ihan tavallisia juttuja ja sattuu muillekin. Sitä paitsi Jennin elämä on muuten niin helppoa, että tekee ihan hyvää kokea välillä vaikeuksia."

Minulla on myös esim. yksi kaveri, joka saattaa itse avautua jostain vaikeasta asiasta, esim. vaikeasta vaiheesta miehensä kanssa. Kun seuraavan kerran nähdessä kysyn, miten heillä menee, niin vastaus on "ei kuulu sulle, en halua puhua aiheesta" ja vihainen mökötys päälle. Siinä sitten mietit, että teitkö väärin, kun otit esille aiheen, josta toinen itse puhui viimeksi ensin.

Mulla on kaikissa ihmissuhteissani periaate, että en ota puheeksi toisen vaikeita asioita vaan luotan siihen, että hän ottaa ne itse puheeksi, jos haluaa puhua niistä. 

Niin mullakin, mutta tämä yksi kirjoittaja on sitä mieltä että jos ei kerro juttuja jotka saavat levitessään kohteen vereslihalle, niin ei voi ystävystyä. Mulle ainakin ystävyys on luottamusta, ja sellainen joka kaataa kaiken vasta tutustumisvaiheessa uuden ihmisen niskaan on epäilyttävä.

Kun kavereita ei ole, olen vain alkanut tehdä asioita yksin, mennä yksin, harrastaa yksin, shoppailla yksin, syödä yksin jne. Menen baariin yksin ja ravintolaan syömään yksin. Kun sen kerran uskaltaa tehdä, sen voi tehdä aina jatkossa ihan helposti. Varsinkin matkoilla juttuseuraa kyllä löytyy niistä muista paikalla olevista ihmisistä. Kannattaa rohkeasti vain alkaa jutella, mennä seuraan, mennä mukaan.

Menin laivalle erään ryhmän mukana, josta en tuntenut ketään. Kyllä löysin silti ryhmästä juttuseuraa, kun illalla menimme buffettiin syömään. Oli hauskaa ja toki alkoholi auttoi asiaa sekä hyvä ruoka. Tax freessä voi shoppailla yksinkin ja se on just parasta yksin: kukaan ei ole hoputtamassa, että mennään jo, mun pitää mennä hakemaan tuolta toisesta päästä myymälää tuota ja tätä. Merimaiseman katseluun ja maisemakuvien ottamiseen ei kaveria tarvitse. 

En jätä elämääni elämättä vain siksi että olen yksin enkä jätä asioita tekemättä enkä maailmaa näkemättä vain siksi että olen yksin: en jää kotiin suremaan. Teen vain sen kaiken ihan itse ja yksin.

Toivottavasti kaikille löytyisi edes se yksi ystävä, toki yksinkin pärjää mutta soisi ettei kukaan joutuisi olemaan vastentahtoaan yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Osittain. Minulla on kyllä aina ollut kavereita, mutta olen aina jäänyt jostain syystä kaveriporukoiden ulkopuolelle. Esimerkiksi yläasteella meillä oli sellainen noin viiden hengen porukka, vietettiin koulussa paljon aikaa yhdessä ja ainakin kaksi näistä kavereistani oli jossain vaiheessa sanonut, että olen heidän paras ystävänsä. Siitä huolimatta nämä neljä keksivät yhteistä tekemistä koulun ulkopuolella, kävivät syömässä ja muualla yhdessä, eivätkä pyytäneet minua mukaan - toistuvasti. En ymmärrä, kyse ei ollut mistään ulkopuolelle muiluttamisesta, koska he kyllä muuten olivat kanssani ja ihan vilpittömästi tuntuivat pitävän minusta. 

Tämä nyt ei liittynyt aivan ketjun aiheeseen, mutta halusin vain kertoa, kun tuli otsikosta mieleen. Tsemppiä ap:lle, monessa asiassa on usein kyse siitä, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaikki on niin sattumanvaraista. 

Mä huomasin vasta aikuisena että pari kaveria tarkoitti "parhaall ystävällä" sitä että kuuntelin heidän huolia ja yritin auttaa, ja kun hän ei ollut sitä vailla, niin hän biletti ja piti hauskaa muiden kavereiden kanssa. "Paras ystävä" oli vain tyhjä sana jolla hän piti minua hollilla kuuntelemassa murheitaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä kelpasin muille parhaiten silloin, kun omassa elämässä meni huonosti. Mieheni oli jättänyt, olin määräaikaisessa työssä vailla tietoa jatkosta, asuin yksin vieraalla paikkakunnalla töiden takia, sairastuin vielä fyysisesti... Kanssani oli helppo olla, koska olin se, jolla menee vielä surkeammin kuin itsellä.

Sittemmin elämäni muuttui paremmaksi. Löysin uuden puolison, sain vakituisen työpaikan, sairauteeni löytyy paremmin hoitoa, odotamme puolisoni kanssa lasta. Kummasti seurani ei enää kiinnostakaan, kun elämässä pyyhkii hyvin. Iloja ei voi jakaa kenenkään kanssa, kun niistä tulee toisille paha mieli. Kun kerroin vakituisesta työpaikasta tai lapsen odotuksesta, sain aika piikikkäitäkin kommentteja. Ihmiset olivat unohtaneet, kuinka kurjasti minulla meni vielä muutamaa vuotta aiemmin...

Aivan kuin omasta elämästäni, toki tilanteet erejä, mutta muuten. Sain lapsen nuorena, eikä isänsä kanssa jatko toiminut. Sen jälkeen seurutselin muutaman kerran, aina katkerat loput niissä suhteissa. Kun sitten löysin mieheni jonka kanssa ostettiin talo, ja mentiin yksiin, alkoi 20v kaverinani olleelta kuulua kummaa piikittelyä. Varmaan tlo olisi homeessa, en sovi mieheni kanssa yhteen koska mieheni on liian asia x, en tulisi jaksamaan hänen lapsiaan jne. Ketään ei oikeastaan kiinnosta kuin ne omat ilot, jos minulla on kivaa menossa elämässäni, niin jo näkyy kateuden viherrys kaverin poskilla. Vaikka hänellä olisi ihan samat jutut itsellään, tai ainakin jossain vaiheessa ne olisi kokenut, niin ei, minun onneni ja iloin ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Luulisi että olisi jotenkin mahdollista, että yksinäiset, porukoista ulos jäävät voisivat löytää toisensa. Onnistuisiko?

Se onnistui vielä lapsena ja teininä. Minullakin oli se oma "epäsuosittujen tyttöjen porukka." Mutta sitten aikuisena se porukka hajosi hyvin monenlaisista syistä. Enkä ole aikuisena enää onnistunut luomaan läheisiä ystävyyssuhteita. On minulla työkaverit, mutta heilläkin on työpaikoilla aina se oma yksi bestis tai joku porukka, eikä niihin huolita uusia sekaan. Nuorempana vielä uskalsin yrittää jotenkin tuppautua sekaan, mutta huomasin selvästi ettei minua kaivata niin luovutin yrittämästä.

En vaan jotenkin osaa näitä asioita. Miksi kaikilla juorukelloilla on aina sosiaaliset piirit, mutta minulla ei?

Taidan olla jotenkin sosiaalisesti vammainen. Älyssäni ei liene suuremmin vikaa, olen kuitenkin keksinyt monia työtä helpottavia asioita töissä, jotka kaikki muutkin ovat todenneet toimiviksi ja ottaneet käyttöön. En vaan ole ihmisenä kiinnostava ollut oikein koskaan. Sama ollut miesten suhteen. On minusta ulkonäön perusteella ollut muutama kiinnostunut varsinkin nuorena, mutta on pian selvinnyt, että muuten en ole kiinnostava ollenkaan. Olen tylsä. Ei voi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulisi että olisi jotenkin mahdollista, että yksinäiset, porukoista ulos jäävät voisivat löytää toisensa. Onnistuisiko?

Se onnistui vielä lapsena ja teininä. Minullakin oli se oma "epäsuosittujen tyttöjen porukka." Mutta sitten aikuisena se porukka hajosi hyvin monenlaisista syistä. Enkä ole aikuisena enää onnistunut luomaan läheisiä ystävyyssuhteita. On minulla työkaverit, mutta heilläkin on työpaikoilla aina se oma yksi bestis tai joku porukka, eikä niihin huolita uusia sekaan. Nuorempana vielä uskalsin yrittää jotenkin tuppautua sekaan, mutta huomasin selvästi ettei minua kaivata niin luovutin yrittämästä.

En vaan jotenkin osaa näitä asioita. Miksi kaikilla juorukelloilla on aina sosiaaliset piirit, mutta minulla ei?

Taidan olla jotenkin sosiaalisesti vammainen. Älyssäni ei liene suuremmin vikaa, olen kuitenkin keksinyt monia työtä helpottavia asioita töissä, jotka kaikki muutkin ovat todenneet toimiviksi ja ottaneet käyttöön. En vaan ole ihmisenä kiinnostava ollut oikein koskaan. Sama ollut miesten suhteen. On minusta ulkonäön perusteella ollut muutama kiinnostunut varsinkin nuorena, mutta on pian selvinnyt, että muuten en ole kiinnostava ollenkaan. Olen tylsä. Ei voi mitään.

Ai miksikö? Miksi tälläkin palstalla on vaikka kuinka paljon ketjuja julkkisjuoruista? Miksi on olemassa 7 päivää -lehti?  Miksi ihmisiä kiinnostaa niin kovasti muiden ihmisten tekemiset ja tekemättä jättämiset?  Mulla on jo sen verran ikää, että olen nähnyt monen suositun painuvan yksinäisyyteen, kun hänestä ei olekaan ollut enää kenellekään mitään hyötyä. Sosiaaliset piirit ei todellakaan aina tarkoita sitä, että sulla olisi joku todellinen ystävä silloin, kun sun maailmasi on romahtamaisillaan. Sosiaaliset piirit katoaa hyvin äkkiä. 

Mä en ole koskaan kaivannut porukoita tai piirejä. Mulle riittää yksittäiset ystävät ja kaverit. Kukaan mun ystävistäni ei edes tunne toisiaan. En kaipaa mitään instakuvia tyyliin "voi miten meillä oli porukalla ihanaa...puspuspus". Olen nuorena kuulunut Helsingin yöelämässä  julkisuuden feikkipiireihin ja kyllä se vaan oli niin teennäistä, että en kaipaa niitä aikoja yhtään. Laatu korvaa määrän. Ainakin mun mielestäni. 

Voi ap, minulla on hyvin samankaltaisia ajatuksia ja kokemuksia. Missäpäin Suomea asut? Olen nelikymppinen nainen Pohjois-Suomesta ja mielelläni olisin ystäväsi. :)

Vierailija kirjoitti:

en kyselisi palstalla tällaisia. eiköhän joku tuu heti kommentoimaan, että vika on sussa.

Voihan se vika joskus ollakin itsessäkin. Miten se "vika" vaan sitten määritellään? Siinä tullaan siihen, että  mikä on normaali? Olen ainakin itse alkanut pohtia, että minussa on oltava jokin vika kun toisilla kavereita ja miehiä tulee ja menee ja sitä pidetään "normaalina", että elämässä ihmiset elämässä tulee ja menee. Mutta mun elämässäni se ei ole koskaan ollut se normaali. Minulla ei ole koskaan ollut elämässäni sellaista tilannetta, että kun yksi lähtee, niin toinen tulee.

Minä oon aina kulkenut enemmän tai vähemmän yksin ja välillä on tullut jotain orastavia ystävyyssuhteita tai miehiä, mutta ne aina huomaa kuinka tylsä olen ja vaihtaa niihin nopeammin seuraansa vaihtaviin tyyppeihin.

Nykyään tiedän tasan tarkkaan vian olevan itsessäni. Koska en enää edes osaa olla ihmisten kanssa läheisissä tekemisissä. Tulen kyllä toimeen työpaikalla kaikkien kanssa. Jopa niiden hankalien ja outojen tyyppien kanssa, joiden kanssa kaikilla muilla tulee kitkaa. Tämä johtuu varmaan siitä, että en enää odotakaan mitään syvällisempää yhteyttä kenenkään kanssa, tai että kukaan edes hiukan tykkäisi minusta. Hoidan vaan kylmästi työni ja häivyn himaan. Ja mua ei oikeastaan enää loukkaa edes mikään porukasta pois jättäminen koska se on mulle normaalia. Ja juoruja itsestäni en edes kuule koska ei ole ketään niistä mulle kertomassa, joten juorutkoon muut minusta mitä lystäävät. Kun niitä ei kuule, ne ei myöskään loukkaa. Aika helppoa elämää yksinkulkijalla loppupeleissä, kun ei elämä ole muiden ihmisten tunnetiloista minuun liittyen riippuvainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?

Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.

Totta. Meille on vaikea löytää kaveria jotka olemme kiinnostuneita elämän ihmettelystä, luonnon pienistä ihmeistä,  sanojen pyörittelystä, rakkaudesta, ja ympärillä pyörivästä maailmasta syvemmällä tasolla kuin ennalta arvattavasta politiikasta, joka on vain jahkailua eikä mikään muutu, omasta itsestä ja kehollisuudesta, tai "kulttuurista" jonka "harrastamisen" on lähinnä tarkoitettu nostamaan itseä toisten yläpuolelle fiinimmäksi ihmiseksi, saati sitten että olisimme koskaan edes liittyneet facebookiin.

Tästä kommentista paistaa sellainen ylimielisyys, etten ihmettele, jos kaveria on vaikea löytää.

Oletko tosissasi 😯😯😯!!!

Täysin normaali vähän erilaisemman ihmisen kuvaus itsestään. Onko sinulla huono itsetunto tai jotain?

Vierailija kirjoitti:

en kyselisi palstalla tällaisia. eiköhän joku tuu heti kommentoimaan, että vika on sussa.

Niinpä. OIkeasti vikahan on vain niissä kymmenissä, sadoissa ja tuhansissa muissa ihmisissä. Ei koskaan yksinäisessä itsessään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?

Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.

Totta. Meille on vaikea löytää kaveria jotka olemme kiinnostuneita elämän ihmettelystä, luonnon pienistä ihmeistä,  sanojen pyörittelystä, rakkaudesta, ja ympärillä pyörivästä maailmasta syvemmällä tasolla kuin ennalta arvattavasta politiikasta, joka on vain jahkailua eikä mikään muutu, omasta itsestä ja kehollisuudesta, tai "kulttuurista" jonka "harrastamisen" on lähinnä tarkoitettu nostamaan itseä toisten yläpuolelle fiinimmäksi ihmiseksi, saati sitten että olisimme koskaan edes liittyneet facebookiin.

Tästä kommentista paistaa sellainen ylimielisyys, etten ihmettele, jos kaveria on vaikea löytää.

Oletko tosissasi 😯😯😯!!!

Täysin normaali vähän erilaisemman ihmisen kuvaus itsestään. Onko sinulla huono itsetunto tai jotain?

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta kyllä minustakin aimmasta viestistä paistoi läpi tietynlainen ylmielisyys eli ollaan niin erilaisia, erikoisia ja paljon parempia ihmisiä kuin muut. Ei olla liitytty edes Facebookiin!!!!!!!! Mitä uniikimmaksi itsesi teet ja mitä enemmän vaadit samaa uniikkiutta mahdollisilta ystäviltäsi, sitä vaikeammaksi varmaan ystävien saaminen muodostuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on moni kommentoinut sitä, että pitäisi näille mahdollisille ystäville avautua asioistaan. Ymmärrän tämän, mutta jos yritän ns. sopivasti avautua, ettei heti alkuun mennä syvään päätyyn, niin eipä ole järkevää sekään. Kun vielä sitä luottoa ei ole, niin nämä / tämä kenelle avautuu, jakaa tiedon surutta eteenpäin. Eli koska ette ole vielä niiiin ystäviä ja avaudut, poltat näppisi.

Miten tämän itsestään jakamisen sitten pitäisi teidän mielestänne tapahtua? Samalla tavalla on toimittu kuin moni muu samassa tilanteessa. Sen toisen kanssa löytyy yhteinen sävel ja luottamus heti. Toisen kanssa ei mitenkään. Tähän en ole selitystä löytänyt.

Ehkä sitten se, että kuulun niihin jolle avaudutaan (en kerro eteenpäin), mutta kelpaan vain olkapääksi ja siihen, että minusta yritetään hyötyä. Minulta kun kysytään mitä kuuluu, sitä ei edes haluta tietää. Aihe vaihtuu nopeasti.

Voi osaisinpa selittää. Yritän. Ensin kannattaa toiseen ihmiseen tutustua ihan rauhassa. Vaikka esim puoli vuotta tai vuoden verran. Jo siinä ajassa toisesta ehtii huomaamaan, miten hän puhuu sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole paikalla. Puhuuko hyvää vai pahaa. Kertooko kolmannen osapuolen henkilökohtaisia ja kenties arkaluontoisiakin asioita. Mulle yksi merkittävä asia on, puhuuko toinen ihminen "eräästä työkaveristaan" vai "työkaveristaan Marjasta". Heti, jos käytetään nimiä, mulla soi hälytyskello. Mun ei kuulu tietää, kuka hänen työkavereistaan. Mitä vähemmän toinen ihminen puhuu kolmansista osapuolista, sen parempi. Mua ei ihan oikeasti kiinnosta jonkun kumminkaimanserkunpojan seikkailut Pattayalla. Jo pelkästään se, että joku olettaa mua kiinnostavan, soittaa taas hälytyskelloja. Kolmansista osapuolista voi kertoa silloin, kun asia on neutraali JA liittyy keskeisellä tavalla kyseiseen kertojaan. Esim "Olin siskoni kanssa viime kesänä Roomassa". Tämä on ok, mutta ei enää se, mitä hänen siskonsa Roomassa sanoi tai teki. Hänen siskonsa sanomiset ja tekemiset eivät kuulu mulle. Ne ovat kertojan ja hänen siskonsa välisiä asioita. 

Tässä alkuvaiheessa kerron toiselle ihmiselle itsestäni vain sellaisia asioita, joista ei olisi mulle haittaa eikä edes aiheuttaisi mielipahaa, jos kertomani olisi seuraavana päivänä iltapäivälehtien lööpeissä. Voin esim kertoa, mitä teen työkseeni ja hieman valottaa, millaista työni on (mun tittelini kun ei kerro kenellekään yhtään, mitä oikeasti työssäni teen). Voin kertoa parisuhdetilanteestani (olen eronnut ja sinkku), lasteni lukumäärän, mitä harrastan, millaisista asioista olen kiinnostunut ja miksi. Voin kertoa vaikka mun elämänkatsomuksestani (eklektinen pakanuus), jos toista sattuu kiinnostamaan sellainen. 

Kun olen tarpeeksi vakuuttunut, ettei toinen ole ainakaan kylän pahin juorukello, voin kertoa vähän enemmänkin itsestäni. Asioita menneisyydestäni, jotka aikoinaan ovat ehkä olleet varsin kipeitäkin, mutta joista olen päässyt jo yli. Asioita, jotka ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, millainen olen tänään. 

Syvään päätyyn menen vasta sitten, kun ollaan toisen kanssa jo ystäviä ja pystyn luottamaan häneen lähes täysin. Koskaan ei voi kehenkään luottaa 100%:sti. 

Kuulostaa kyllä hieman neuroottiselta, enkä tämän perusteella epäile, että on vaikea löytää juttukavereita. Se, että kaveri kertoo siskostaan ja lomasta Roomassa ei ole mitään arkaluonteisten asioiden levittelyä, vaan normaalia keskustelun alustusta, johon sitten sun on tarkoitus tarttua kertomalla jotain pientä ja mukavaa itsestäsi ja siten jatkaa keskustelua. Erikoista, että katsot ettet halua kertoa etkä kuulla kolmansista osapuolista arkaluonteisia asioita (kuulostaa muuten ihan joltain lakitekstiltä), mutta voit kyllä puhua erikoisesta vakaumuksestasi. Eli et osaa small talkia, vaan alat jauhaa uskonnosta. Raskas keskustelukumppani.

Vierailija kirjoitti:

Netissä kun tutustuu ihmisiin ja etsii ystäviä niin usein sama kaava toistuu. Ihminen on yksinäinen ja miettii että miksi niin on, kun on itse niin hyvä tyyppi. Aluksi vaikuttaakin siltä ja ihmettelen hänen kanssaan täysin samaa, että kun vaikutat niin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta jne. Aluksi voikin olla ihan hauskaa ja tuntuu että synkkaa. Kunnes sieltä tulee esiin joku piirre jota se ihminen ei itse edes tajua. Esim yksi tyyppi oli sellainen että hän koki ettei ystävien kuulu olla eri mieltä mistään. Minun olisi kuulunut kannustaa ja tukea häntä ihan sama mitä hän tekee, vaikka hän olisi tyyliin pöllinyt jonkun auton tai mitä tahansa typerää, ystävyys on kuulemma sitä että ollaan aina tukena ja sen ystävän puolella. Minun mielestäni kun ystävyys on sitä että uskaltaa olla eri mieltä ja toiselle voi jopa sanoa että nyt kyllä teit hölmösti mutta että selvitetään tämä yhdessä jos ystävä kykenee ottamaan teoistaan vastuun eikä vaadi aina vaan ymmärtäväistä pään silitystä aivan jokaiseen asiaan.

Toiset saattavat myös esim olla tosi äkkipikaisia luonteeltaan ja alku kohteliaisuuden jälkeen alkavat töksäytellä asioita. Se pitäisi aina ymmärtää vaikka toinen sanoisi kuinka loukkaavia asioita koska jälleen, ystävä pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on. Riitaa tulee ihan tyhjänpäiväisistä jutuista kun toinen kokee oikeudekseen oksentaa pahan olonsa jatkuvasti toisen päälle ja se on mukamas normaalia ystävyyttä. Itse nämä tyypit kokee olevansa aitoa ja hauskaa seuraa eivätkä voi ymmärtää mikä aina ihmissuhteissa menee pieleen. Riidat kuuluu elämään, se on totta mutta jos jatkuvasti loukkaa toista ja selittelee sitä tempperamenttisella luonteella niin ihmekös kun kukaan ei jaksa olla vastaanottamassa tätä "rehellistä palautetta".

Kolmas ihmistyyppi johon usein törmää on ihmiset jotka on ihan perus mukavia eikä heissä sinänsä ole yhtään mitään vikaa. Heidän kanssaan ei vaan millään saa aikaan hyvää keskustelua. Joko toinen vastaa kaikkeen kauhean lyhyesti tai sitten ei vaan löydy tarpeeksi yhteisiä juttuja joista puhua ja homma kuivuu kasaan. Keskustelusta tulee väkinäistä ja sitä kuuluisaa klikkiä ei vaan synny. En tiedä mikä siinä on ettei se vaan toimi kaikkien kanssa, sinänsä kun ihminen saattaa olla ihan mukava. Jotenkin se keskustelu ei vaan etene eikä löydy mitään mihin ns. tarttua. Joskus on vaan hyvin vaikeaa löytää niitä ihmisiä jotka on tarpeeksi samankaltaisia. Siinä vika ei varsinaisesti ole kummassakaan, pitäisi vaan löytyä niitä asioita jotka yhdistää ja joidenkin kanssa vaan keskustelua syntyy mistä vain tosi helposti kun toisten kanssa se on sitä ikuista väkinäistä small talkia.

Ja ennenkuin tämä kuulostaa siltä että syytän kaikkia muita paitsi itseäni niin ihan varmasti minussakin on omat syyni miksi ystäviä ei löydy niin helposti. Osan tunnistan itse ja yritän niitä työstää mutta osaa ei välttämättä vaan millään itse näe. Se on välillä ihan melkein lottovoitto ja täysin tuurista kiinni kenet sattuu kohtaamaan ja miten se ihmissuhde etenee. Mutta ihminen on usein liian lähellä itseään että voisi täysin tulkita omaa käytöstään ja huomata niitä syitä miksi voi olla vaikeaa tutustua muihin.

On varmasti syitä itsessä, mutta ei siinä määrin ettei mukaan yhtään ystävää löydy mistään. Kyllä me muutkin osaamme analysoida omia puutteitamme, ihan kuten sinäkin.

Vierailija kirjoitti:

Väitän (hieman rohkeasti kun tilastotietoa ei asiasta ole) että lapsuudessa kaltoinkohdellut ovat usein aikuisena yksinäisiä ja heidän on vaikea ystävystyä. Olen tällainen halattu, murjotti, alistettu ja nöyryytetty lapsi itsekln, narsistivanhemman kiusaama ja rääkkäämä.

Olen näennäisesti menestynyt, akateeminen, erittäin korkeassa virassa, hyvä työssäni, perheellinen, mutta SILTI mun on mahdoton saada ystäviä.

Osin ehkä on kyse siitä että lapsena on viety usko ihmisiin eli kestää pitkään ennenkuin luotan keneenkään. Osittain ehkä se että monesti huonostikihdelluista ”loistaa aura” joka saa muutkin kohtelemaan huonosti. Esim työssä mua on urani alussa kohdeltu tosi huonosti ja törkeästi enkä ole uskaltanut puolustautua, mm pahoinpitely työpaikalla josta en nostanut äläkkää.

Mutta suurin syy on se että tällainen ihminen on erilainen. Joku tuossa yllä kuvaili hyvin että sellainen hiljainen suru tai muu vastaava henkii meistä. Se EI ole siis katkeruutta, en esim kerro koskaan lapsuudestani kellekään. Mutta sellainen viipyilevä leijuva haikeus, kaiho, suru... en oikein osaa selittää.

Tunnistan aina kuitenkin helposti ihmisen jolla samanlainen tausta kuin mulla.

Olen oppinut suojautumaan kaltoinkohtelulta olemalla menestyvä, esim johtajana olen asemassa jossa mua ei uskalleta samalla lailla haastaa/ärsyttää/talloa kuin alempana organisaatiossa. Toki johtajakollegat tekee sitä mutta olen oppinut pitämään puoleni. Mulle tää työ sopii hyvin koska en ole työpaikan piireissä sisällä ja mua ei haittaa tippakaan vaikken olisi suosittu tai pidetty.

Omat lapseni kasvatan rakkaudella ja hellyydellä ja pidän erityisesti huolta että heillä on kavereita. Kaverit saa aina tulla meille, kuskaan kavereille, järjestän kivaa tekemistä välillä kavereillekin. Tämä helposti periytyy. Pitää olla tarkka ettei omille lapsille tule samanlaista ”yksinäisyyden auraa”.

Tsemppiä kaikille samaa kokeneille.

Onpa ikävää että sinulla on ollut huono lapsuus :( Omaa kaverittomuuttani tuollainen ei selitä, koska lapsuuteni oli mainio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väitän (hieman rohkeasti kun tilastotietoa ei asiasta ole) että lapsuudessa kaltoinkohdellut ovat usein aikuisena yksinäisiä ja heidän on vaikea ystävystyä. Olen tällainen halattu, murjotti, alistettu ja nöyryytetty lapsi itsekln, narsistivanhemman kiusaama ja rääkkäämä.

Olen näennäisesti menestynyt, akateeminen, erittäin korkeassa virassa, hyvä työssäni, perheellinen, mutta SILTI mun on mahdoton saada ystäviä.

Osin ehkä on kyse siitä että lapsena on viety usko ihmisiin eli kestää pitkään ennenkuin luotan keneenkään. Osittain ehkä se että monesti huonostikihdelluista ”loistaa aura” joka saa muutkin kohtelemaan huonosti. Esim työssä mua on urani alussa kohdeltu tosi huonosti ja törkeästi enkä ole uskaltanut puolustautua, mm pahoinpitely työpaikalla josta en nostanut äläkkää.

Mutta suurin syy on se että tällainen ihminen on erilainen. Joku tuossa yllä kuvaili hyvin että sellainen hiljainen suru tai muu vastaava henkii meistä. Se EI ole siis katkeruutta, en esim kerro koskaan lapsuudestani kellekään. Mutta sellainen viipyilevä leijuva haikeus, kaiho, suru... en oikein osaa selittää.

Tunnistan aina kuitenkin helposti ihmisen jolla samanlainen tausta kuin mulla.

Olen oppinut suojautumaan kaltoinkohtelulta olemalla menestyvä, esim johtajana olen asemassa jossa mua ei uskalleta samalla lailla haastaa/ärsyttää/talloa kuin alempana organisaatiossa. Toki johtajakollegat tekee sitä mutta olen oppinut pitämään puoleni. Mulle tää työ sopii hyvin koska en ole työpaikan piireissä sisällä ja mua ei haittaa tippakaan vaikken olisi suosittu tai pidetty.

Omat lapseni kasvatan rakkaudella ja hellyydellä ja pidän erityisesti huolta että heillä on kavereita. Kaverit saa aina tulla meille, kuskaan kavereille, järjestän kivaa tekemistä välillä kavereillekin. Tämä helposti periytyy. Pitää olla tarkka ettei omille lapsille tule samanlaista ”yksinäisyyden auraa”.

Tsemppiä kaikille samaa kokeneille.

Tunnistan itse tuon kaltoinkohdeltu, näkymätön lapsi -syndroman. Silti minuun on haluttu tutustua ja olla kaveria - kun olin lapsi ja nuori. Nyt varttuneena aikuisena olen joutunut pettymään kaikkien potentiaalisten ystävien suhteen.

Osasyy on siinä, että minäkin olen pitkälle kouluttautunut, mutta nyt työkyvyttömyyseläkkeellä. Vaikuttaa siltä, että suuri osa muista joutoihmisistä on (entisiä) työläisiä, älyllinen tasomme ei kohtaa (turha ottaa tästä pulttia!) ja ne työkykyiset kollegat eivät halua kaveerata tämmöisen pudokkaan kanssa.

Asuin pitkään ulkomaassa, jossa sain aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman leimoja.

Ystävystyin helposti monenkin kanssa, minua kutsuttiin kahville, juhliin jne.

Suomessa elämä nyt on mitä on.

Muuten: omat lapseni ovat pienempinä naureskelleet kaverittomuuttani. Nyt aikuisina heillä on edelleen laajat sosiaaliset piirit. Kuten kerroit, minäkin pidin huolta, että lapsena heillä oli paljon tilaisuuksia löytää kavereita.

Todennäköisesti yksinäisyytesi johtuu ennakkoluuloistasi toisia työeläkeläisiä kohtaan. OLet itse olevinasi parempi, eikä sinulle kelpaa kuin akateeminen töissäolija. Ei ystävyyttä tuollaiselle pinnallisuudelle ja ennakkoluuloille voi perustaa. Vähän kuin haluaisi olla kaveri vain laihojen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies on ollut vähän sellainen, että ei ollut kavereita. Oli koulukiusattu ja hajanainen perhe lisäksi. Ei ollut kavereita töissä. Hänelle kävi niin että sai kerran töissä paniikkikohtauksen, ja yksi ihana työkaverimies vei hänet loppupäiväksi autolla kotiin, ja he kävivät kahvilla sitä ennen ja keskustelivat terapiasta, jossa myös työkaverimies oli ollut! Nyt tuosta miehestä on tullut mun miehen tosi hyvä ystävä, ja he tekstailevat päivittäin ja olen ollut pariskuntatreffeillä hänen luonaan käymässä. Tuon jutun jälkeen mies kutsuttiin mukaan juhlimaan ja hän on päässyt omaan porukkaan työkavereiden kanssa, joilla on samoja kiinnostuksenkohteita. Olen mielettömän iloinen siitä, että miehellä on noin ihana ystävä.

Veikkaan, että olennaista oli tuo että muut näkivät hänestä tuon haavoittuvan puolen. Mielestäni sille että ystävyys syvenee tuttuvuudesta joksikin muuksi, vaaditaan jonkinlaista avautumista tai vastaavaa. Yleensä siksi aikuisena on vaikea saada ystäviä kun kaikki ovat niin asiallisia ja pysytään arkisissa aiheissa eikä keskustella syvällisiä. Ei ehkä kannata paniikkikohtausta järjestää, mutta miettiä että miten ja missä välissä olisi luontevaa jakaa jotain vähän henkilökohtaisempaa. Tietysti huomioiden, että kellekään ilkeälle juorukellolle ei kannata uskoutua, mutta heidät tunnistaa siitä ovatko koskaan sanoneet sinulle pahaa sanaa muista selän takana.

Mielestäni jos ei ole mikään suosittu papupata ja vitsinkertoja, tuo voi olla toinen tapa saada ystäviä.

Mun mies on sen oloinen että hänelle avautuu tuntemattomat ihmiset kaupan kulmalla, ja missä tahansa. Jo pelkkä hänen olemus riittää siihen. Itse kun olen ollut haavoittunut ja vaikeassa tilanteessa, niin on vain lyöty lisää, ihan olemassa olevine kavereidenkin taholta, joten ehkä pätee toisiin, toisiin ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

en kyselisi palstalla tällaisia. eiköhän joku tuu heti kommentoimaan, että vika on sussa.

Niinpä. OIkeasti vikahan on vain niissä kymmenissä, sadoissa ja tuhansissa muissa ihmisissä. Ei koskaan yksinäisessä itsessään. 

Luuletko,  etten ole miettinyt, mikä minussa on vikana? 

-yksi yksinäisistä