Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Minä ymmärrän sinua aloittaja! Olen itse vähän samankaltainen, luonnekuvauksesikin olisi voinut olla omani. Ja olen myös kolmikymppinen. Olen välillä ihmetellyt, että luulisi juuri, että jo ystävällisyys riittäisi siihen, että olisi riittävästi kavereita.

Esimerkiksi lukioaikana meillä oli 4 hengen kaveriporukka johon kuuluin ja lukion jälkeen kaikki muuttivat eri suuntiin opiskelemaan tai töihin. Myöhemmin huomasin somen kautta että nämä 3 muuta olivat alkaneet nähdä toisiaan usein vielä 20-30 vuotiaina ja kukaan heistä ei kertaakaan ollut kutsunut minua mukaan. Se harmitti vähän, koska siitä tuli olo että eikö kukaan heistä oikeasti sitten pitänytkään minusta sen enempää...

Työpaikalla myös tapahtunut sitä, että porukka menee yhdessä syömään eikä kukaan kutsu minua mukaan jne.

En osaa sanoa mistä johtuu, mutta ehkä me introvertimmat joudumme sivuun helpommin.

Ap, ymmärrän sinua liiankin hyvin. Omalta kohdaltani kaikki alkoi jo pienen koulun todella pieneltä luokalta, en ole koskaan oppinut kunnolla toimimaan ihmisten kanssa. Kun oli pieni luokka ja itse enemmän koulu- kuin moposuuntautunut, jäin jo silloin syrjään. Lukioluokilla olin niitä harvoja syrjäkylistä tulijoita ja taas aika yksin, joukkoon toki otettiin koulussa, muttei muuta. Armeijassa alokasajan tupa oli toiveiden täyttymys (tosi hyvä henki, mukavia tyyppejä), mutta jouduin vastoin tahtoani lopulta eri yksikköön joten se siitä. Yliopiston ekana vuonna muut liikkuivat tutorryhmänsä kanssa, meidän tutorin suurin ponnistus oli kai palkkion kuittaaminen. Tuolta ajalta minulla kyllä jäi pari tosi hyvää ystävää, ei olla aina yhteydessä kovin usein, mutta heihin voin aika paljolti luottaa. Työpaikoilla kelpasin kaikille hyvän asiaosaamiseni takia, mutta muuten oli hiukan niin ja näin. Yritin joskus liikaakin tehdä itseäni tykö, mutta sittemmin olen alkanut hyväksyä syrjään jäämisen. Ei viitsi olla aina se, joka soittaa, kutsuu kylään jne. Saattaa kuulostaa kylmältä, mutta joskus olen ajatellut, että parempi olla ilman suurta kaveripiiriä kuin yrittää epätoivoisesti miellyttää muita. Niin kuin kaikessa, nallekarkit eivät vaan mene tasan.    

Hei

Olen löytänyt aikuisena muutaman uuden mahdollisen ystävän kaverihaku.netistä.

Olen heistä tosi iloinen, suosittelen kokeilemaan, et ole yksin 😊

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä, AP!

Täytyy sanoa että moni ihminen menettää sinussa hyvän ystävän! Olisit varmasti luotettava ja ihana ystävä. Toivottavasti löydät vielä sellaisia ystäviä jotka osaavat arvostaa sinua!<3

Joo näin niinku toi juttu että muuttaa niin on aina uudet ihmiset.sit on työ tai opiskelu.se vie aikaa ja voimavaroja sit tulee perheet ja muut ja liiton ja työnantajien kinkerit monesti menee märällä linjalla.ne on pakko käyntejä kun ketään ei kiinnosta se mitä tehää virkistymispäivinä mut pakko mennä ku muuten pomo loukkaantuu ym.kyllä ne vapaa ajan ihmis suhteet olis kumminkin hyvä löytää työpaikan ulkopuolelta

Vähän tää sama fiilis. Ystäväni(?) valittavat, kun ei oikein osaa näyttää tunteitani. Minusta saa kuulemma tylsän, hiljaisen, mauttoman ja tunteettoman kuvan, vaikka pään sisäinen maailmani onkin sanoisinko suhteellisen rikas. Viihdyn kyllä usein hyvin yksin.

Minä olen se, jolle jaetaan ilot ja surut, mutta jään ulos tärkeistä tehtävistä. En ole ollut kenenkään kaaso, enkä kenenkään kummitukseksi kelvannut. Ne ihmiset, jotka olisivat näihin tehtäviin voineet ehkä valita, ovat tosin myös sinkkuja/lapsettomia. Vastavuoroisuus suhteissa puuttuu-ei ole tullut kuuloonkaan, että ne ihmiset, joille olen "luottamustehtäviä" jakanut, olisivat halunneet minut vastaavaan rooliin. Tämä harmitti aikoinaan valtavasti, mutta enää en odota mitään. Olen tyytyväinen siihen, mitä on. On edes ne muutamat ystävät, joille voi rehellisesti olla oma itsensä ja puhua kaiken. Se lienee jo enemmän kuin ei mitään. Yhteydenottoja olen kylläkin joko tiedostamattomasti tai tietoisesti vähentänyt ihan kaikkiin. Herkkä olen, ja pettymykset raskaita. Siispä mieluiten omassa suojassa ilman odotuksia.

). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssill

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mä en ole nähnyt maaliskuussa koronan alkamisen jälkeen kavereita kuin 3 kertaa. siis liki 9 kk aikana. toki on rajoituksia joo mutta eipä kukaan halua nähdä tai pitää muutenkaan yhteyttä. enää korona-aikana mulle ei laiteta viestejä aiemmankaan vertaa.

Minä näin viime vuonna. Ihan normaalia. Kerran vuodessa yleensä tapaan jonkun.

Teillä on sentään joku jota tavata ja tämä on vain poikkeusaikaa teille!

Peruskoulussa olin kyllä se, joka oli niiden "suosittujen tyttöjen kaveripiirissä". Tosin jos tekivät jotain mielestäni turhaa tai typerää, sanoin että nääh, jätän väliin. Eli annoin kyllä itsestäni sen kuvan, ettei mua kiinnosta mikään biletys ja bailaaminen. Tai mua ei kiinnostanut se draama ja juoruilu, mikä nousi aina pintaan tuossa porukassa.

Opiskeluajoilta ei jäänyt sellaisia kavereita, koska olin luokkani ainut nainen. Uravalinnan takia myös suurin osa työkavereistani on ollut miehiä. Jos naisia on ollut, on suurin osa heistä ollut joko tosi ilkeitä mua kohtaan, tai sitten ihan sairaan herkkiä ottamaan itseensä, joten heidän kanssaan on keskustellut pakolliset, ja muuten yrittänyt varoa sanojani. Ja olen siis aika hiljainen, ja osaan säätää kyllä puheeni hyvin sen mukaan, millaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. En ainakaan itse nähnyt, että käytöksessäni olisi ollut mitään, mikä ärsyttäisi toista, nähnyt työpaikoilla mikä on hierarkia ja käyttäytynyt joustavasti sen mukaan.

Eli työpaikoilta ei mitään. Kouluista ei mitään. Ala-asteella tutustuin pari vuotta vanhempaan tyttöön, joka on tänä päivänä se ainut ystäväni, jota kiinnostaa mitä mulle kuuluu. Nää ystävien puuttumiset huomaa mm. Siitä, etten ole saanut kutsuja kenenkään muiden häihin, kuin omien sisarusteni. Peruskouluaikainen ystäväporukka perustaa toisille babyshowereita jne, on mahtavia synttäripippaloita ja niitä esitellään somessa sitten. Toisaalta harmittaa ettei mua oo kutsuttu, mutta toisaalta pidän kaikkia noita asioita typeriä. Ehkä sen takia etten itselleni järjestä ikinä mitään, kun tiedän ettei oo ketään kutsuttavaa. Katkeruutta, ehkä? :s

En kyllä tiedä mitä tekisin, jos tuo ainut lapsuudenystäväni ei olisi enää elämässäni. Yksinäistä välillä on, mutta oon kiitollinen tuosta yhdestä ystävästä, joka on oikeasti ystävä<3

Vierailija kirjoitti:

en kyselisi palstalla tällaisia. eiköhän joku tuu heti kommentoimaan, että vika on sussa.

En usko vika on hänessä.Aina tosin löytyy itsekäitä ihmisiä jotka eivät näe nenää pidemälle ja haluavat loukata tuntematontakin.Siinä mielessä kun lyötyä on jo lyöty.Kestääkö negatiiviset vastaukset.olet täysin oikeassa.ei kannata kysyä vastaavia tällä pastalla.On D-asema.joka tukee yksinäisiä ikään katsomatta.nettistä löytyy osote ja yhteystiedot.Laitat vaind-asema.Ovat ihania sydämelisä ihmisä.sinun henkilö tietojasi ei kysytä.Voit olla liisa/ lasse.Riitää heille! Jos et ole helsingistä.Voit soitaa silti.En tiedä onko muut kaupungit.Heillä on etä yhteysin.löydät d-asema f.b. Siis etä toiminta juttuja  korona aika.

Sama juttu. Minulla on selvästi joku merkki tai jotain. Ihan jo lapsesta alkaen olen jäänyt kaiken ulkopuolelle. Kiusaamistaustaa myös. Olin jo silloin ainoa jota ei kutsuttu luokan muiden lasten ja myöhemmin nuorten bileisiin. Joskus sain synttärikutsuja mutta todennäköisesti siksi, että viisaat vanhemmat kutsuivat luokalta kaikki. En tiedä olinko vaan normaalisti kiusattu vai oikeasti niin äärettömän vastenmielinen.

Kouluaika oli minulle suurta tuskaa. Tyttöjä oli pariton määrä ja jäin aina luokassa yksin, ihan muutamaa kertaa lukuun ottamatta. Yläasteella lintsasin paljon koska oli vaan kamalaa olla niin yksin ja hylättynä muiden ollessa tiivistä porukkaa. Se on niin noloa ja hävetävää varsinkin teinille.

No aikuisena ihan sama tilanne. Aloitin harrastuksen ja siitä porukasta muut ovat klikkiytyneet ja muodostaneet suhteita. Minä olen aktiivisesti koittanut luoda ystävyyttä heihin mutta ihan penkin alle on mennyt kaikki yritykset. Uudempia tulijoita otetaan avosylin vastaan ja heti porukoihin. Minun seuraa ei vaan selvästi haluta missään. Tämä käsityöharrastus on minulle tärkeä mutta en haluaisi enää käydä siellä sen vuoksi että taas kerran olen yksin. Muut ovat kavereita somessa ja tykkäävät ja jakelevat sydämiä toisilleen. Minuun siellä ei reagoida ja osa on minut myös poistanut. Todella ikävää. En kerta kaikkiaan tiedä mitä teen aina niin väärin. Ja tilanne ei todennäköisesti tule muuttumaan, minun on parempi vaan irtautua tästä koska tunnen oloni erittäin erittäin säälittäväksi. Säästäisin edes itsekunnioitukseni rippeet. Olen siis tuntenut jo pitkään pahaa oloa, mutta roikkunut siellä koska olen toivonut tilanteen muuttuvan sen myötä että itse olisin aktiivinen. No ei ole muuttunut. Ehkä täytyy jo uskoa.

Olen 31-vuotias nainen, ja olen koko aikuisiälläni käynyt vain yhdesti kylässä ihmisen luona, joka ei ole sisarukseni tai vanhempani.

Kouluajoilta ei jäänyt yhtään ystävää, koska 5-luokalta lukion loppuun "ystävyys"suhteet muodostuivat käytännössä kokonaan kiusaamisen ympärille, minua kiusattiin joskus, joskus jotain muuta, mutta p*skan puhuminen ja jäynän tekeminen oli jokapäiväinen ajanviete. Ja koskaan ei voinut tietää mitä he puhuivat itsestäni selän takana, muutaman kerran jäivät verekseltään kiinni. Joskus ihmissuhteet saattoivat katketa täysin yhtäkkiä kun joukon johtajat päättivät jonkun olevan epäsuosiossa. En halunnut pitää kehenkään heihin yhteyttä kotoa pois muutettuani.

Sitten opiskelin miesvaltaista alaa enkä edes yrittänyt ystävystyä kenenkään kanssa, en myöskään hoitaa traumojani. Eikä kukaan myöskään yrittänyt ystävystyä minun kanssani tai ylipäätään ottaa mitään kontaktia. Sitten masennuin ja ahdistuin niin pahasti että en enää kyennyt olemaan ihmisten kanssa tekemisissä j kotoa poistuminen edes kauppaan tai lenkille oli hankalaa, joten olin sairaslomalla muutaman kuukauden.

Sitten menin psykoterapiaan ja sain hyvän työpaikan, jossa ihmiset olivat ystävällisiä minulle. Vähitellen tilanteeni parantui tosi paljon, nykyään pystyn menemään työkavereiden kanssa lounaalle ja urheilutunneille töiden jälkeen. Ja joidenkin työkavereiden kanssa olo tuntuu rentoutuneelta ja pystyn keskustelemaan luontevasti, vaikka isoissa porukoissa ahdistaa edelleen.

Mutta läheisiä kavereita en ole pystynyt saamaan. Olen yrittänyt ylläpitää suhteita työkavereihin työn ulkopuolella, kutsua heitä paikkoihin ja viestitellä, mutta mitään vastavuoroisuutta ei ole tapahtunut. Olen myös yrittänyt kokeilla erilaisia harrastusjuttuja, kokkauskursseja, kirjakerhoa, käsityökerhoa ym. mutta minkäänlaista lähestymistä on hirveän vaikea luoda. Vaikutan varmaan töissä suht normaalilta, mutta vietän kirjaimellisesti kaiken vapaa-aikani yksin ja olen hirveän surullinen suurimman osan ajasta. Terapeuttini on edelleen ainut ihminen koko elämässäni jolle olen ikinä puhunut henkilökohtaisista asioistani. En tiedä yhtään mitä voisin tehdä enemmän. Minulta jotenkin vain puuttuu kokonaan se komponentti mikä saa ihmiset tutustumaan toisiinsa.

Nostetaanpa vanhaa ketjua... 

Joo, on tuttuakin tutumpaa. Tässä otteita jutuista, joita minulle on tapahtunut pelkästään kuluneen vuoden aikana:

-Tein tiivistä yhteistyötä erään yhteisen projektin parissa muutaman muun oikein mukavan ihmisen kanssa, meillä oli mielestäni oikein mukavaa. Projektin loppuessa eräs heistä ehdotti, että tavataanpa sitten myöhemmin porukalla ja oikein kunnolla tapahtumassa X (tiesimme, että suurin osa meistä olisi siellä), ja kaikki muutkin tuntuivat innostuvan ideasta. No, minähän ilahduin ja ajattelin, että tottahan toki tavataan. Tartuin sitten härkää sarvista, kun tapahtuma X läheni, ja laitoin projektissa olleille viestiä, että pitikös meidän kokoontua yhteen, olisi kiva tavata. Viestini nähtiin, mutta en saanut keneltäkään koskaan mitään vastausta. Menin sitten sinne tapahtumaan, ja näinkin ohimennen näitä ihmisiä. Ihan asiallisesti juttelivat, mutta tuntuivat olevan hyvin kiireisiä omien kavereittensa ym. kanssa. Ei sitten tavattu porukalla ajan kanssa… Jäi pitkäksi aikaa hölmö ja melko ulkopuolinen olo.

- Meillä oli kolmen hengen vähän tiiviimpi porukka työpaikalla, höpöttelimme niitä näitä ja jaoimme henkilökohtaisiakin asioita. Sitten yksi heistä vaihtoi työpaikkaa (asui muutenkin toisella paikkakunnalla). Tuossa hiljattain näin täysin sattumalta näitä kahta muuta porukan jäsentä kaupungilla, se työpaikkaa vaihtanut ja muualle muuttanut oli tullut tänne tapahtumaan Y ja samalla tapaamaan ex-porukkamme kolmatta jäsentä. En olisi välttämättä ollut kiinnostunut ko. tapahtumasta, mutta olisihan sen nyt toki ollut kiva tavata ja näin. Mutta eipä sitten, hyvät päivänjatkot ja hauskaa tapahtumaa Y sitten vaan.

Muitakin juttuja on, mutta tässäpä oli kaksi oikein elävää esimerkkiä siitä, millaista elämäni on ollut. Koronan myötä yksinäisyyteni korostui. Kun edellä kuvatun kaltaisia juttuja sattuu säännöllisesti vuodesta toiseen, niin olen huomannut erakoituvani, en enää odota hirveästi mitään toisilta ihmisiltä. Kyllä minulla on ystäviäkin ja sosiaalista elämää, mutta sosiaalisessa kanssakäymisessä ja ihmissuhteissa on aina ollut tällaisia haasteita. En tiedä, ehkä kaikilla on niitä, mutta kenties minulla on jokin tunnelukko tai trauma, joka korostaa tällaisia kokemuksia.

Toisaalta minulla on ollut muutenkin yksinäisyystaustaa ja muitakin raskaita juttuja elämän varrella, ehkä ne näkyvät, vaikken niitä aktiivisesti esille tuokaan. Esim. ikävuosina n. 12-20 minulla ei käytännössä ollut lainkaan kavereita, ja elin hyvin yksinäisen murros- ja nuoruusiän. Sain kyllä samanhenkisiä ystäviä sitten myöhemmin, mutta nuoruuteni jäi tietyllä tavalla elämättä, mikä on heijastunut kielteisesti moneen asiaan näin myöhemminkin. Koen, että minulta on jäänyt kokematta paljon normaaliin elämään kuuluvaa, ja tuskin tuollainen totaaliyksinäisyys keskeisinä kasvuvuosina oli muutenkaan hyväksi. Onneksi sisäinen maailmani on rikas ja viihdyn hyvin yksinkin. Ja aina voi lukea uuden kirjan... 

Jokaisella on kuitenkin se oma taso, jonka alapuolelta ei ihmisiä ystäväksi huoli. Sullakin on, ap. Minä olen myös nyt aikuisiällä jokseenkin yksinäinen, mutta negatiivisten ihmisten seurassa en viihdy. Jotkut ihmiset kaipaavat loputonta ongelmiensa kuuntelijaa, ja heillä on kaikki aina huonosti. Myös wokettajat saavat minulla karvat pystyyn.

Toiset käyttäytyvät ikävästi päihtyneenä ollessaan. Ilmeisesti silloin nousee kaikki vanhat kaunat ja mielipahat esiin?

Senkinnolen huomannut, että itse akateemisena omaan tiettyjä arvoja ja arvostan tavoitteiden asettelua elämässä. En löydä mitään yhteistä esim. pitkäaikaistyöttömän kanssa joka ei edes halua työllistyä.

Samoin ulkomaanmatkoilla muutama naispuolinen ystävä on alkanut kilahdella milloin mistäkin. Kolme tälläistä ystävää on elämäni varrella ollut, jotka ilmeisesti alkavat stressata matkustaessa ja sitten kiukuttelevat ja purkavat sen sitten matkakumppaniin. Onneksi kaikki eivät ole tuollaisia kuitenkaan mutta kolmekin on jo aika paljon mielestäni.

Aika raskasta sekin kun pitää teeskennellä ettei ole yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

ap:n kohdalla tuli mieleen pari selittävää tekijää:

3. harrastuksesi ovat aika yksin tehtäviä juttuja --> miten voisit tavata ihmisiä, jos katselet netflixiä kotona tai istut nenä kiinni kirjassa? 

Voit mennä lukupiiriin ja jos paikkakunnallasi on esim. elokuvakerho. Myös työväenopistojen kursseilta voisi löytyä samanhenkistä kulttuuriasioista kiinnostuneita ihmisiä. Sirllä tapaa ainakin viikoittain samanhenkisiä, ja saattaapa jonkun kanssa synkata niin, että voi ehdottaa vaikka elokuviin ta teatteriin menemistä. Mutta ei välttämättä heti, etteivät introvertimmat säikähdä. Sosiaaliset suhteet ovat hyväksi, vaikkei syvällisiä suhteita syntyisikään. Netissä on kai myös jotain lenkkiseurasovelluksia tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ap:n kohdalla tuli mieleen pari selittävää tekijää:

 

3. harrastuksesi ovat aika yksin tehtäviä juttuja --> miten voisit tavata ihmisiä, jos katselet netflixiä kotona tai istut nenä kiinni kirjassa? 

Voit mennä lukupiiriin ja jos paikkakunnallasi on esim. elokuvakerho. Myös työväenopistojen kursseilta voisi löytyä samanhenkistä kulttuuriasioista kiinnostuneita ihmisiä. Sirllä tapaa ainakin viikoittain samanhenkisiä, ja saattaapa jonkun kanssa synkata niin, että voi ehdottaa vaikka elokuviin ta teatteriin menemistä. Mutta ei välttämättä heti, etteivät introvertimmat säikähdä. Sosiaaliset suhteet ovat hyväksi, vaikkei syvällisiä suhteita syntyisikään. Netissä on kai myös jotain lenkkiseurasovelluksia tms.

-Monet piirit, kerhot, seurat ja yhdistykset vain tuppaavat olemaan sellaisia että niissä käydään kerran viikossa suorittamassa pari tuntia jotain yhtä asiaa. Ulkopuolella sitten ei olla tuntevinaan kun vastaan tullaan.

Mä käyn kielikursseilla enkä ole sieltä ystäviä saanut mutta koen siellä tapahtuvan sosiaalisuuden erittäin piristäväksi.

Tunneilla tulee paljon vuorovaikutustilanteita muiden kanssa. 

En ole ulospäinsuuntautunut, mutta pakon sanelemana piti jo lapsena opetella kulissit ja teeskennellä. Kirjoittamaton sääntö. En ole haalinut ystäviä, parhaat tulivat itse luokseni ja minulla on aina ollut tosi hyviä ystäviä.

Muuten esim. minut on suljettu ulkopuolelle suvustani, koska luonteeni on täysin erilainen kuin heillä. Tiedän, mitä on ulossulkeminen.

Koti on siellä missä on ystävät. En osaa sanoa, miksi jotkut meistä jäävät ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi.

Nyt vaan harrastuksia kehiin. Liikuntaa, työväenopistoa, joogaa tai mitä ikinä. Saat ihmisiä arkeesi ja jossain vaiheessa huomaat kuuluvasi johonkin porukkaan.