Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Täällä yksi :) Ei vaan löydy sitä samaa aaltopituutta muiden kanssa.

Olen sosiaalisesti ihan hyvä juttelija ja esimerkiksi töissä pärjään oikein hyvin, mutta kaikki ihmissuhteiden syventämisen yritykset ystävyydeksi päätyvät siihen, että ei vaan onnistu. Aina jää jokin näkymätön kalvo siihen ymmärryksen väliin muiden kanssa ja sit ei varmaan kukaan vaan jaksa sitä ihmetellä enempää.

Arvelen, että hyppään liian nopeasti liian syvällisiin pohdintoihin asioista. Musta on ihana pohtia kaikenlaisia politiikka ja maailmanjärjestys sekä filosofia -aiheita, kun moni muu tahtoisi varmaan jutella keveämpiä. Minä en taas jaksa miettiä sanoiko a nyt b:lle näin vai sen mitä d sanoi siitä, kun c oli vaihtanut ikkunaansa kouluverkon jo marraskuussa....

Olen päättänyt että enää en stressaa, löysin mindfulnessista rauhaa asian kanssa ja avoimessa yliopistossa suorittelen kursseja, joissa tuota syväpohdintaa saa tehdä esseiden muodossa.

Voimia. Meitä ”erilaisia yksinäisiä” kulkee kaupungilla kadulla vastaan enemmän kuin arvaatkaan, vaikka ulkoisesti näyttää muulta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi :) Ei vaan löydy sitä samaa aaltopituutta muiden kanssa.

Olen sosiaalisesti ihan hyvä juttelija ja esimerkiksi töissä pärjään oikein hyvin, mutta kaikki ihmissuhteiden syventämisen yritykset ystävyydeksi päätyvät siihen, että ei vaan onnistu. Aina jää jokin näkymätön kalvo siihen ymmärryksen väliin muiden kanssa ja sit ei varmaan kukaan vaan jaksa sitä ihmetellä enempää.

Arvelen, että hyppään liian nopeasti liian syvällisiin pohdintoihin asioista. Musta on ihana pohtia kaikenlaisia politiikka ja maailmanjärjestys sekä filosofia -aiheita, kun moni muu tahtoisi varmaan jutella keveämpiä. Minä en taas jaksa miettiä sanoiko a nyt b:lle näin vai sen mitä d sanoi siitä, kun c oli vaihtanut ikkunaansa kouluverkon jo marraskuussa....

Olen päättänyt että enää en stressaa, löysin mindfulnessista rauhaa asian kanssa ja avoimessa yliopistossa suorittelen kursseja, joissa tuota syväpohdintaa saa tehdä esseiden muodossa.

Voimia. Meitä ”erilaisia yksinäisiä” kulkee kaupungilla kadulla vastaan enemmän kuin arvaatkaan, vaikka ulkoisesti näyttää muulta.

Kouluverkon = jouluverhon 😂

Samaa linjaa jatkan myös instagramissa... toiset saa jo parissa minuutissa lukuisia tykkäyksiä, kaikkinensa kymmeniä, satoja, tuhansia, itse saanut max n. 25.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on hyviä ystäviä, joten en ole samanlaisessa tilanteessa kuin ap, mutta jäin miettimään asiaa siltä kannalta, että miksi jotkut ystävyyssuhteet ei ole ”lähtenyt lentoon” vaikka teoriassa ei pitäisi olla mitään vikaa. Ja totesin, että nämä ihmiset ei ole antaneet itsestään kovin paljoa. He voi olla tosi huomaavaisia ja anteliaita ja esim pyytää kylään, tarjota pullat kahvilassa tms, mutta koska keskustelut liikkuu aika asiapitoisilla linjoilla, niin sellasta sidettä ei pääse syntymään. Mutta ne ihmiset, jotka kertoo henkilökohtaisia asioita itsestään ja elämästään, heistä tulee paljon läheisempiä. Ystävyyssuhteessa on silloin luottamusta. Ja onhan se itselle kiva tunne, kun toinen luottaa minuun ja kertoo omasta elämästään. Ja silloin jakaa myös omia syvempiä ajatuksia toisen kanssa. Mutta jos keskustelut aina pyörii vain jossain...sanotaan nyt vaikka et mitä reseptejä on viimeksi kokeillut/mitä työpaikalla joku teki ja sano/mitä siskontyttö on puuhannut, niin ei siinä ole paljon pohjaa mihin lähteä ystävyyttä rakentaan. Toinen jää etäiseksi vaikka kuinka olisi antelias tai pyytelis kylään yms.

Kertoisitko vielä mitä nämä henkilökohtaiset kerrottavat asiat ovat? Ihan esimerkkejä kysyisin. Olisi helpompi miettiä olenko itse valmis kertomaan niitä.

No nyt kysyttäessä tietenkin lyö pää tyhjää :D Mutta yleisesti ottaen kun pohdin tätä eroa, niin tuttavien/kavereiden kanssa juttelee sellaisia aika turvallisia aiheita. Vaikka jostain mitä maailmalla tapahtuu, jos on eläimiä tai lapsia niin niihin liittyvistä jutuista, ehkä harrastuksiin liittyvistä jutuista, työpaikalla työkavereiden kanssa ehkä työhön liittyvistä asioista tai sellaista pintapuolista jutustelua viikonlopun/lomien tekemisestä. Näin lyhyesti vaan pari esimerkkiä mainittuna.

Mutta sitten ne ihmiset, joihin on kehittynyt kunnollinen ystävyyssuhde.. toki heidän kans tulee juteltua samanlaisista aiheista, mutta jossain vaiheessa yleensä vaistoaa sen, onko toisen kanssa siinä mielessä samalla aaltopituudella, että voi jutella myös syvällisemmistä asioista ja sitä myöten molemminpuolin antaa itsestä enemmän toiselle. Ehkä itselle sellaisia juttuja on esim jutteleminen millaista elämä on ollut. Kun aikuisena tapaa uuden ihmisen, niin puuttuu tosiaan se yhteinen historia. Siksi mun mielestä on tärkeä oppia tuntemaan toisen ihmisen taustoja, että voi ymmärtää paremmin. Ehkä sieltä sitten löytyy samanlaisia elämänkokemuksia ja saatkin vertaiskumppanin. Yleensä jos on itse avoin, se saa myös toista avautuun. Yleensä tietynlainen tunteista puhuminen... esim. miksi joku asia ärsyttää, miksi olen iloinen jostain, mitä asioita harmittelen, mistä asioista haaveilen tulevaisuudessa tekeväni...kaikki tällaset avaa persoonallisuutta ja ihmisestä saa jotain irti. Ja sitten kun tuntuu, että ystävyys voisi olla pääsemässä vauhtiin niin yhteiset kokemukset vahvistaa suhdetta. Lähtee vaikka yhdessä kokeileen jotain uutta, tai tekee jonku päiväretken vaikka Tallinnaan..ihan mitä vaan. Mutta niistä kokemuksista se yhteinen pohja alkaa muodostuun ja saa asioita mitä myöhemmin yhdessä muistella.

Toki kyse ystävyyssuhteissakin on kyse myös kemiastakin, eli joidenkin kanssa vain natsaa paremmin kuin toisten kanssa, mutta oma toimintakin vaikuttaa suhteiden syntymiseen!

Nämä tuli nyt itellä mieleen..

Mulla on ystäviä ja kavereita, mutta en ole hakenut sellaisia ihmissuhteita, joissa meillä olisi menneisyydessä ollut samanlaisia elämänkokemuksia tai saisin toisesta vertaiskumppanin. Mulle ei ole merkitystä, miksi ystäväni tai kaverini on sellainen kuin on. Riittää, että viihdyn hänen seurassaan ja hän minun. Ihmiset, jotka tykkäävät analysoida omia tai toisten tunteita eivät ole mun mielestäni kovin kiinnostavaa seuraa. Jos jokin asia naurattaa tai toinen asia harmittaa, en koe tarpeelliseksi tietää, miksi näin on. Pikemminkin ajattelen niin, että jos tiedän toisen menneisyydestä liikaa, se vaikuttaa koko ihmissuhteeseen. Koen, että mun pitäisi ottaa jollain tavalla huomioon toisen menneisyydessä tapahtuneita asioita. Esimerkiksi välttää puhumasta joistain aiheista tai olla ystävän seurassa iloitsematta joistakin oman elämäni asioista. Elän mieluummin nykyhetkessä. Niin omassa elämässäni kuin muidenkin elämässä. Elämään kuuluu erilaiset vaikeudet, mutta ne käsitellään, selvitetään ja sen jälkeen jatketaan elämää. Tunnen ihmisiä, jotka kantavat menneisyytensä painolasteja mukanaan eivätkä osaa tai halua päästää niistä irti, ja he saattavat olla varsin raskasta seuraa. Varsinkin silloin, kun haluavat "puhua syvällisiä". Mun mielestä on ihan eri asia kuunnella ja tukea ystävää, joka kertoo jääneensä juuri työttömäksi, kuin kuunnella ja tukea ihmistä, joka kertoo 15 vuotta sitten tapahtuneesta avioerostaan, sen aiheuttamista tunteistaan ja siitä, miten avioero on vaikuttanut koko loppuelämään. 

Olen varmaan jotenkin yksinkertainen ihminen, koska mun mielestä ei ole mitään epäselvää, miksi minä tai joku muu on iloinen uudesta työpaikasta, palkankorotuksesta, hankkimastaan koiranpennusta, tulevasta lomareissusta tms. Tai miksi harmittaa, kun suunniteltu lomareissu peruuntuikin pandemian takia, kaupassa käynti kipsatun jalan kanssa tuntuu hankalalta, työpaikalla alkaneet yt-neuvottelut ahdistavat  jne jne. 

Vierailija kirjoitti:

Toisinaan kaipaan ystävää, jonka kanssa puhua luetuista kirjoista.

Tähän suosittelen Bookcrossing-sivustoa ja sen Suomi-forumia. Koronan jälkeen voi vaikka osallistua tapaamisiin ja ehkä sitä kautta tutustua uusiin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen!

Täytin juuri ennen koronarajoituksia alkuvuodesta pyöreitä ja yritin järjestää sen kunniaksi kerrankin juhlat. Sanoin, etten kaipaa mitään lahjoja, vaan olisin tarjonnut kotonani hyvät ruoat ja olisi istuttu iltaa. Mitä kävi? 17 kutsutusta 3 olisi tullut. Lopulta peruin juhlat koronan takia, kun en kehdannut pitää kolmelle juhlia, joihin olisi pitänyt tulla enemmän porukkaa. Hävettää olla näin yksinäinen. :'(

Olen pahoillani että niin moni peru julhiisi tulemisen. Mutta hyvin olisit voinut kolmelle juhlat järjestää, siinä ei ole mitään noloa. Toiseksi ainakaan itelläni ei löytyisi 17 ihmistä ketä kutsua. En halua vähätellä yksinäisyyden tunnettasi mutta kuulostaa että sinulla on aika paljon ainakin kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on hyviä ystäviä, joten en ole samanlaisessa tilanteessa kuin ap, mutta jäin miettimään asiaa siltä kannalta, että miksi jotkut ystävyyssuhteet ei ole ”lähtenyt lentoon” vaikka teoriassa ei pitäisi olla mitään vikaa. Ja totesin, että nämä ihmiset ei ole antaneet itsestään kovin paljoa. He voi olla tosi huomaavaisia ja anteliaita ja esim pyytää kylään, tarjota pullat kahvilassa tms, mutta koska keskustelut liikkuu aika asiapitoisilla linjoilla, niin sellasta sidettä ei pääse syntymään. Mutta ne ihmiset, jotka kertoo henkilökohtaisia asioita itsestään ja elämästään, heistä tulee paljon läheisempiä. Ystävyyssuhteessa on silloin luottamusta. Ja onhan se itselle kiva tunne, kun toinen luottaa minuun ja kertoo omasta elämästään. Ja silloin jakaa myös omia syvempiä ajatuksia toisen kanssa. Mutta jos keskustelut aina pyörii vain jossain...sanotaan nyt vaikka et mitä reseptejä on viimeksi kokeillut/mitä työpaikalla joku teki ja sano/mitä siskontyttö on puuhannut, niin ei siinä ole paljon pohjaa mihin lähteä ystävyyttä rakentaan. Toinen jää etäiseksi vaikka kuinka olisi antelias tai pyytelis kylään yms.

Kertoisitko vielä mitä nämä henkilökohtaiset kerrottavat asiat ovat? Ihan esimerkkejä kysyisin. Olisi helpompi miettiä olenko itse valmis kertomaan niitä.

No nyt kysyttäessä tietenkin lyö pää tyhjää :D Mutta yleisesti ottaen kun pohdin tätä eroa, niin tuttavien/kavereiden kanssa juttelee sellaisia aika turvallisia aiheita. Vaikka jostain mitä maailmalla tapahtuu, jos on eläimiä tai lapsia niin niihin liittyvistä jutuista, ehkä harrastuksiin liittyvistä jutuista, työpaikalla työkavereiden kanssa ehkä työhön liittyvistä asioista tai sellaista pintapuolista jutustelua viikonlopun/lomien tekemisestä. Näin lyhyesti vaan pari esimerkkiä mainittuna.

Mutta sitten ne ihmiset, joihin on kehittynyt kunnollinen ystävyyssuhde.. toki heidän kans tulee juteltua samanlaisista aiheista, mutta jossain vaiheessa yleensä vaistoaa sen, onko toisen kanssa siinä mielessä samalla aaltopituudella, että voi jutella myös syvällisemmistä asioista ja sitä myöten molemminpuolin antaa itsestä enemmän toiselle. Ehkä itselle sellaisia juttuja on esim jutteleminen millaista elämä on ollut. Kun aikuisena tapaa uuden ihmisen, niin puuttuu tosiaan se yhteinen historia. Siksi mun mielestä on tärkeä oppia tuntemaan toisen ihmisen taustoja, että voi ymmärtää paremmin. Ehkä sieltä sitten löytyy samanlaisia elämänkokemuksia ja saatkin vertaiskumppanin. Yleensä jos on itse avoin, se saa myös toista avautuun. Yleensä tietynlainen tunteista puhuminen... esim. miksi joku asia ärsyttää, miksi olen iloinen jostain, mitä asioita harmittelen, mistä asioista haaveilen tulevaisuudessa tekeväni...kaikki tällaset avaa persoonallisuutta ja ihmisestä saa jotain irti. Ja sitten kun tuntuu, että ystävyys voisi olla pääsemässä vauhtiin niin yhteiset kokemukset vahvistaa suhdetta. Lähtee vaikka yhdessä kokeileen jotain uutta, tai tekee jonku päiväretken vaikka Tallinnaan..ihan mitä vaan. Mutta niistä kokemuksista se yhteinen pohja alkaa muodostuun ja saa asioita mitä myöhemmin yhdessä muistella.

Toki kyse ystävyyssuhteissakin on kyse myös kemiastakin, eli joidenkin kanssa vain natsaa paremmin kuin toisten kanssa, mutta oma toimintakin vaikuttaa suhteiden syntymiseen!

Nämä tuli nyt itellä mieleen..

Mulla on ystäviä ja kavereita, mutta en ole hakenut sellaisia ihmissuhteita, joissa meillä olisi menneisyydessä ollut samanlaisia elämänkokemuksia tai saisin toisesta vertaiskumppanin. Mulle ei ole merkitystä, miksi ystäväni tai kaverini on sellainen kuin on. Riittää, että viihdyn hänen seurassaan ja hän minun. Ihmiset, jotka tykkäävät analysoida omia tai toisten tunteita eivät ole mun mielestäni kovin kiinnostavaa seuraa. Jos jokin asia naurattaa tai toinen asia harmittaa, en koe tarpeelliseksi tietää, miksi näin on. Pikemminkin ajattelen niin, että jos tiedän toisen menneisyydestä liikaa, se vaikuttaa koko ihmissuhteeseen. Koen, että mun pitäisi ottaa jollain tavalla huomioon toisen menneisyydessä tapahtuneita asioita. Esimerkiksi välttää puhumasta joistain aiheista tai olla ystävän seurassa iloitsematta joistakin oman elämäni asioista. Elän mieluummin nykyhetkessä. Niin omassa elämässäni kuin muidenkin elämässä. Elämään kuuluu erilaiset vaikeudet, mutta ne käsitellään, selvitetään ja sen jälkeen jatketaan elämää. Tunnen ihmisiä, jotka kantavat menneisyytensä painolasteja mukanaan eivätkä osaa tai halua päästää niistä irti, ja he saattavat olla varsin raskasta seuraa. Varsinkin silloin, kun haluavat "puhua syvällisiä". Mun mielestä on ihan eri asia kuunnella ja tukea ystävää, joka kertoo jääneensä juuri työttömäksi, kuin kuunnella ja tukea ihmistä, joka kertoo 15 vuotta sitten tapahtuneesta avioerostaan, sen aiheuttamista tunteistaan ja siitä, miten avioero on vaikuttanut koko loppuelämään. 

Olen varmaan jotenkin yksinkertainen ihminen, koska mun mielestä ei ole mitään epäselvää, miksi minä tai joku muu on iloinen uudesta työpaikasta, palkankorotuksesta, hankkimastaan koiranpennusta, tulevasta lomareissusta tms. Tai miksi harmittaa, kun suunniteltu lomareissu peruuntuikin pandemian takia, kaupassa käynti kipsatun jalan kanssa tuntuu hankalalta, työpaikalla alkaneet yt-neuvottelut ahdistavat  jne jne. 

En sitä tarkoittanut, että pitäisi löytyä juuri samanlaisia taustoja omaavia ihmisiä, mutta niin voi käydä kun tutustuu ihmiseen ja se on ihan totta, että joku loputon ruotiminen menneisyyden vaikeuksista on raskasta. Mutta kyllä mun mielestä silti se auttaa ymmärtämään ihmistä paremmin, kun tietää jotain hänen lähtökohdistaan, mitä elämän varrella on tapahtunut niin positiivisia kuin ikävämpiäkin juttuja.

En ehkä osannut tarpeeksi selvästi avata ajatusteni, mutta heitin nyt vaan muutaman esimerkin kun joku kysyi näistä henk.koht aiheista. Tuli vielä mieleen eräs tuttu/kaveri jota nään harvakselleen. Juttu kyllä luistaa, mutta hän ei esimerkiksi koskaan kysy mitä mulle kuuluu, tai mitä oon tehny viime aikoina tai mitä ajattelen jostain asioista. Keskustelut hänen kanssaan liikkuu tosi asialinjoilla, ja se ei mun mielestä edistä mitään henkilökohtaisen ystävyyssuhteen syntymistä, jos puuttuu aito kiinnostus toista ihmistä kohtaan - vaikka juttu muuten sujuiski niistä eri asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on hyviä ystäviä, joten en ole samanlaisessa tilanteessa kuin ap, mutta jäin miettimään asiaa siltä kannalta, että miksi jotkut ystävyyssuhteet ei ole ”lähtenyt lentoon” vaikka teoriassa ei pitäisi olla mitään vikaa. Ja totesin, että nämä ihmiset ei ole antaneet itsestään kovin paljoa. He voi olla tosi huomaavaisia ja anteliaita ja esim pyytää kylään, tarjota pullat kahvilassa tms, mutta koska keskustelut liikkuu aika asiapitoisilla linjoilla, niin sellasta sidettä ei pääse syntymään. Mutta ne ihmiset, jotka kertoo henkilökohtaisia asioita itsestään ja elämästään, heistä tulee paljon läheisempiä. Ystävyyssuhteessa on silloin luottamusta. Ja onhan se itselle kiva tunne, kun toinen luottaa minuun ja kertoo omasta elämästään. Ja silloin jakaa myös omia syvempiä ajatuksia toisen kanssa. Mutta jos keskustelut aina pyörii vain jossain...sanotaan nyt vaikka et mitä reseptejä on viimeksi kokeillut/mitä työpaikalla joku teki ja sano/mitä siskontyttö on puuhannut, niin ei siinä ole paljon pohjaa mihin lähteä ystävyyttä rakentaan. Toinen jää etäiseksi vaikka kuinka olisi antelias tai pyytelis kylään yms.

Kertoisitko vielä mitä nämä henkilökohtaiset kerrottavat asiat ovat? Ihan esimerkkejä kysyisin. Olisi helpompi miettiä olenko itse valmis kertomaan niitä.

No nyt kysyttäessä tietenkin lyö pää tyhjää :D Mutta yleisesti ottaen kun pohdin tätä eroa, niin tuttavien/kavereiden kanssa juttelee sellaisia aika turvallisia aiheita. Vaikka jostain mitä maailmalla tapahtuu, jos on eläimiä tai lapsia niin niihin liittyvistä jutuista, ehkä harrastuksiin liittyvistä jutuista, työpaikalla työkavereiden kanssa ehkä työhön liittyvistä asioista tai sellaista pintapuolista jutustelua viikonlopun/lomien tekemisestä. Näin lyhyesti vaan pari esimerkkiä mainittuna.

Mutta sitten ne ihmiset, joihin on kehittynyt kunnollinen ystävyyssuhde.. toki heidän kans tulee juteltua samanlaisista aiheista, mutta jossain vaiheessa yleensä vaistoaa sen, onko toisen kanssa siinä mielessä samalla aaltopituudella, että voi jutella myös syvällisemmistä asioista ja sitä myöten molemminpuolin antaa itsestä enemmän toiselle. Ehkä itselle sellaisia juttuja on esim jutteleminen millaista elämä on ollut. Kun aikuisena tapaa uuden ihmisen, niin puuttuu tosiaan se yhteinen historia. Siksi mun mielestä on tärkeä oppia tuntemaan toisen ihmisen taustoja, että voi ymmärtää paremmin. Ehkä sieltä sitten löytyy samanlaisia elämänkokemuksia ja saatkin vertaiskumppanin. Yleensä jos on itse avoin, se saa myös toista avautuun. Yleensä tietynlainen tunteista puhuminen... esim. miksi joku asia ärsyttää, miksi olen iloinen jostain, mitä asioita harmittelen, mistä asioista haaveilen tulevaisuudessa tekeväni...kaikki tällaset avaa persoonallisuutta ja ihmisestä saa jotain irti. Ja sitten kun tuntuu, että ystävyys voisi olla pääsemässä vauhtiin niin yhteiset kokemukset vahvistaa suhdetta. Lähtee vaikka yhdessä kokeileen jotain uutta, tai tekee jonku päiväretken vaikka Tallinnaan..ihan mitä vaan. Mutta niistä kokemuksista se yhteinen pohja alkaa muodostuun ja saa asioita mitä myöhemmin yhdessä muistella.

Toki kyse ystävyyssuhteissakin on kyse myös kemiastakin, eli joidenkin kanssa vain natsaa paremmin kuin toisten kanssa, mutta oma toimintakin vaikuttaa suhteiden syntymiseen!

Nämä tuli nyt itellä mieleen..

Mulla on ystäviä ja kavereita, mutta en ole hakenut sellaisia ihmissuhteita, joissa meillä olisi menneisyydessä ollut samanlaisia elämänkokemuksia tai saisin toisesta vertaiskumppanin. Mulle ei ole merkitystä, miksi ystäväni tai kaverini on sellainen kuin on. Riittää, että viihdyn hänen seurassaan ja hän minun. Ihmiset, jotka tykkäävät analysoida omia tai toisten tunteita eivät ole mun mielestäni kovin kiinnostavaa seuraa. Jos jokin asia naurattaa tai toinen asia harmittaa, en koe tarpeelliseksi tietää, miksi näin on. Pikemminkin ajattelen niin, että jos tiedän toisen menneisyydestä liikaa, se vaikuttaa koko ihmissuhteeseen. Koen, että mun pitäisi ottaa jollain tavalla huomioon toisen menneisyydessä tapahtuneita asioita. Esimerkiksi välttää puhumasta joistain aiheista tai olla ystävän seurassa iloitsematta joistakin oman elämäni asioista. Elän mieluummin nykyhetkessä. Niin omassa elämässäni kuin muidenkin elämässä. Elämään kuuluu erilaiset vaikeudet, mutta ne käsitellään, selvitetään ja sen jälkeen jatketaan elämää. Tunnen ihmisiä, jotka kantavat menneisyytensä painolasteja mukanaan eivätkä osaa tai halua päästää niistä irti, ja he saattavat olla varsin raskasta seuraa. Varsinkin silloin, kun haluavat "puhua syvällisiä". Mun mielestä on ihan eri asia kuunnella ja tukea ystävää, joka kertoo jääneensä juuri työttömäksi, kuin kuunnella ja tukea ihmistä, joka kertoo 15 vuotta sitten tapahtuneesta avioerostaan, sen aiheuttamista tunteistaan ja siitä, miten avioero on vaikuttanut koko loppuelämään. 

Olen varmaan jotenkin yksinkertainen ihminen, koska mun mielestä ei ole mitään epäselvää, miksi minä tai joku muu on iloinen uudesta työpaikasta, palkankorotuksesta, hankkimastaan koiranpennusta, tulevasta lomareissusta tms. Tai miksi harmittaa, kun suunniteltu lomareissu peruuntuikin pandemian takia, kaupassa käynti kipsatun jalan kanssa tuntuu hankalalta, työpaikalla alkaneet yt-neuvottelut ahdistavat  jne jne. 

En sitä tarkoittanut, että pitäisi löytyä juuri samanlaisia taustoja omaavia ihmisiä, mutta niin voi käydä kun tutustuu ihmiseen ja se on ihan totta, että joku loputon ruotiminen menneisyyden vaikeuksista on raskasta. Mutta kyllä mun mielestä silti se auttaa ymmärtämään ihmistä paremmin, kun tietää jotain hänen lähtökohdistaan, mitä elämän varrella on tapahtunut niin positiivisia kuin ikävämpiäkin juttuja.

En ehkä osannut tarpeeksi selvästi avata ajatusteni, mutta heitin nyt vaan muutaman esimerkin kun joku kysyi näistä henk.koht aiheista. Tuli vielä mieleen eräs tuttu/kaveri jota nään harvakselleen. Juttu kyllä luistaa, mutta hän ei esimerkiksi koskaan kysy mitä mulle kuuluu, tai mitä oon tehny viime aikoina tai mitä ajattelen jostain asioista. Keskustelut hänen kanssaan liikkuu tosi asialinjoilla, ja se ei mun mielestä edistä mitään henkilökohtaisen ystävyyssuhteen syntymistä, jos puuttuu aito kiinnostus toista ihmistä kohtaan - vaikka juttu muuten sujuiski niistä eri asioista.

Tajuan, mitä tarkoitat. Mulle toisen ihmisen ymmärtäminen ei ole tarpeellista. Mulla on esim muutaman vuoden ajan ollut hyvä kaveri, joka on alkoholisti. Ei siis edes raitistunut alkoholisti. En tiedä hänen menneisyydestään oikeastaan mitään. Mun ei tarvitse ymmärtää, miksi hän on alkoholisti, koska mulle on ihan se ja sama, onko hän alkoholisti syystä A vai syystä B. Vain siinä tapauksessa asialla olisi merkitystä, jos hyväksyisin vain syyn B enkä haluaisi tavata häntä enää, jos syy olisikin A. Olen hyväksynyt hänet kaverikseni hänen alkoholismistaan huolimatta ja sen vuoksi on täysin merkityksetöntä, miksi hän on alkoholisti. 

Elämäni varrella olen tutustunut useisiin "ymmärtämistä" haluaviin ihmisiin . Valitettavan usein he eivät kuitenkaan ymmärrä. Korkeintaan kuvittelevat ymmärtävänsä. Pahimmassa tapauksessa nämä keittiöpsykologit tekevät täysin virheellisiä syy-seuraus -päätelmiä. Jos olen kertonut, että elämässäni on tapahtunut asia X, he olettavat automaattisesti, että sen vuoksi mä ajattelen jostain asiasta tavalla Y. Eivät tajua, että tilanne on just päinvastoin eli ajattelen tavalla Y tapahtumasta X huolimatta. Olisin siis ajatellut tavalla Y, vaikka asiaa X ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ihmisillä on ikävä tapa muodostaa toisesta ihmisestä käsitys omien kokemustensa perusteella ja varsinkin täyttää puuttuvat aukot jollain itse keksimällään olettamuksella. Joskus nuorena vielä jaksoin "ymmärtäjiä", mutta kärsivällisyyteni ei enää riitä vääntämään ratakiskosta, miten toinen on mun suhteeni täysin väärässä. 

En ole enää kovin nuori ja mun mielestä aikuisena alkanut ystävyyssuhde saa alkaa juuri siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran tavattiin. Puhtaalta pöydältä. Ilman menneisyyden painolasteja  tai tarvetta ymmärtää toista ihmistä hänen menneen elämänsä perusteella. Mulla on hyvä ystävä, joka vasta yli 10 ystävyysvuotemme jälkeen kertoi olleensa pahasti koulukiusattu. Hän on sanonut, että mun kanssani oli hirveän helppoa ystävystyä, koska mä otin hänet elämääni sellaisena kuin hän oli enkä ole koskaan kysellyt mitään hänen menneisyydestään. Olen kuulemma hänen ensimmäinen ihmissuhteensa, jossa hän on voinut kokonaan unohtaa koulukiusaamistaustansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on hyviä ystäviä, joten en ole samanlaisessa tilanteessa kuin ap, mutta jäin miettimään asiaa siltä kannalta, että miksi jotkut ystävyyssuhteet ei ole ”lähtenyt lentoon” vaikka teoriassa ei pitäisi olla mitään vikaa. Ja totesin, että nämä ihmiset ei ole antaneet itsestään kovin paljoa. He voi olla tosi huomaavaisia ja anteliaita ja esim pyytää kylään, tarjota pullat kahvilassa tms, mutta koska keskustelut liikkuu aika asiapitoisilla linjoilla, niin sellasta sidettä ei pääse syntymään. Mutta ne ihmiset, jotka kertoo henkilökohtaisia asioita itsestään ja elämästään, heistä tulee paljon läheisempiä. Ystävyyssuhteessa on silloin luottamusta. Ja onhan se itselle kiva tunne, kun toinen luottaa minuun ja kertoo omasta elämästään. Ja silloin jakaa myös omia syvempiä ajatuksia toisen kanssa. Mutta jos keskustelut aina pyörii vain jossain...sanotaan nyt vaikka et mitä reseptejä on viimeksi kokeillut/mitä työpaikalla joku teki ja sano/mitä siskontyttö on puuhannut, niin ei siinä ole paljon pohjaa mihin lähteä ystävyyttä rakentaan. Toinen jää etäiseksi vaikka kuinka olisi antelias tai pyytelis kylään yms.

Kertoisitko vielä mitä nämä henkilökohtaiset kerrottavat asiat ovat? Ihan esimerkkejä kysyisin. Olisi helpompi miettiä olenko itse valmis kertomaan niitä.

No nyt kysyttäessä tietenkin lyö pää tyhjää :D Mutta yleisesti ottaen kun pohdin tätä eroa, niin tuttavien/kavereiden kanssa juttelee sellaisia aika turvallisia aiheita. Vaikka jostain mitä maailmalla tapahtuu, jos on eläimiä tai lapsia niin niihin liittyvistä jutuista, ehkä harrastuksiin liittyvistä jutuista, työpaikalla työkavereiden kanssa ehkä työhön liittyvistä asioista tai sellaista pintapuolista jutustelua viikonlopun/lomien tekemisestä. Näin lyhyesti vaan pari esimerkkiä mainittuna.

Mutta sitten ne ihmiset, joihin on kehittynyt kunnollinen ystävyyssuhde.. toki heidän kans tulee juteltua samanlaisista aiheista, mutta jossain vaiheessa yleensä vaistoaa sen, onko toisen kanssa siinä mielessä samalla aaltopituudella, että voi jutella myös syvällisemmistä asioista ja sitä myöten molemminpuolin antaa itsestä enemmän toiselle. Ehkä itselle sellaisia juttuja on esim jutteleminen millaista elämä on ollut. Kun aikuisena tapaa uuden ihmisen, niin puuttuu tosiaan se yhteinen historia. Siksi mun mielestä on tärkeä oppia tuntemaan toisen ihmisen taustoja, että voi ymmärtää paremmin. Ehkä sieltä sitten löytyy samanlaisia elämänkokemuksia ja saatkin vertaiskumppanin. Yleensä jos on itse avoin, se saa myös toista avautuun. Yleensä tietynlainen tunteista puhuminen... esim. miksi joku asia ärsyttää, miksi olen iloinen jostain, mitä asioita harmittelen, mistä asioista haaveilen tulevaisuudessa tekeväni...kaikki tällaset avaa persoonallisuutta ja ihmisestä saa jotain irti. Ja sitten kun tuntuu, että ystävyys voisi olla pääsemässä vauhtiin niin yhteiset kokemukset vahvistaa suhdetta. Lähtee vaikka yhdessä kokeileen jotain uutta, tai tekee jonku päiväretken vaikka Tallinnaan..ihan mitä vaan. Mutta niistä kokemuksista se yhteinen pohja alkaa muodostuun ja saa asioita mitä myöhemmin yhdessä muistella.

Toki kyse ystävyyssuhteissakin on kyse myös kemiastakin, eli joidenkin kanssa vain natsaa paremmin kuin toisten kanssa, mutta oma toimintakin vaikuttaa suhteiden syntymiseen!

Nämä tuli nyt itellä mieleen..

Mulla on ystäviä ja kavereita, mutta en ole hakenut sellaisia ihmissuhteita, joissa meillä olisi menneisyydessä ollut samanlaisia elämänkokemuksia tai saisin toisesta vertaiskumppanin. Mulle ei ole merkitystä, miksi ystäväni tai kaverini on sellainen kuin on. Riittää, että viihdyn hänen seurassaan ja hän minun. Ihmiset, jotka tykkäävät analysoida omia tai toisten tunteita eivät ole mun mielestäni kovin kiinnostavaa seuraa. Jos jokin asia naurattaa tai toinen asia harmittaa, en koe tarpeelliseksi tietää, miksi näin on. Pikemminkin ajattelen niin, että jos tiedän toisen menneisyydestä liikaa, se vaikuttaa koko ihmissuhteeseen. Koen, että mun pitäisi ottaa jollain tavalla huomioon toisen menneisyydessä tapahtuneita asioita. Esimerkiksi välttää puhumasta joistain aiheista tai olla ystävän seurassa iloitsematta joistakin oman elämäni asioista. Elän mieluummin nykyhetkessä. Niin omassa elämässäni kuin muidenkin elämässä. Elämään kuuluu erilaiset vaikeudet, mutta ne käsitellään, selvitetään ja sen jälkeen jatketaan elämää. Tunnen ihmisiä, jotka kantavat menneisyytensä painolasteja mukanaan eivätkä osaa tai halua päästää niistä irti, ja he saattavat olla varsin raskasta seuraa. Varsinkin silloin, kun haluavat "puhua syvällisiä". Mun mielestä on ihan eri asia kuunnella ja tukea ystävää, joka kertoo jääneensä juuri työttömäksi, kuin kuunnella ja tukea ihmistä, joka kertoo 15 vuotta sitten tapahtuneesta avioerostaan, sen aiheuttamista tunteistaan ja siitä, miten avioero on vaikuttanut koko loppuelämään. 

Olen varmaan jotenkin yksinkertainen ihminen, koska mun mielestä ei ole mitään epäselvää, miksi minä tai joku muu on iloinen uudesta työpaikasta, palkankorotuksesta, hankkimastaan koiranpennusta, tulevasta lomareissusta tms. Tai miksi harmittaa, kun suunniteltu lomareissu peruuntuikin pandemian takia, kaupassa käynti kipsatun jalan kanssa tuntuu hankalalta, työpaikalla alkaneet yt-neuvottelut ahdistavat  jne jne. 

En sitä tarkoittanut, että pitäisi löytyä juuri samanlaisia taustoja omaavia ihmisiä, mutta niin voi käydä kun tutustuu ihmiseen ja se on ihan totta, että joku loputon ruotiminen menneisyyden vaikeuksista on raskasta. Mutta kyllä mun mielestä silti se auttaa ymmärtämään ihmistä paremmin, kun tietää jotain hänen lähtökohdistaan, mitä elämän varrella on tapahtunut niin positiivisia kuin ikävämpiäkin juttuja.

En ehkä osannut tarpeeksi selvästi avata ajatusteni, mutta heitin nyt vaan muutaman esimerkin kun joku kysyi näistä henk.koht aiheista. Tuli vielä mieleen eräs tuttu/kaveri jota nään harvakselleen. Juttu kyllä luistaa, mutta hän ei esimerkiksi koskaan kysy mitä mulle kuuluu, tai mitä oon tehny viime aikoina tai mitä ajattelen jostain asioista. Keskustelut hänen kanssaan liikkuu tosi asialinjoilla, ja se ei mun mielestä edistä mitään henkilökohtaisen ystävyyssuhteen syntymistä, jos puuttuu aito kiinnostus toista ihmistä kohtaan - vaikka juttu muuten sujuiski niistä eri asioista.

Tajuan, mitä tarkoitat. Mulle toisen ihmisen ymmärtäminen ei ole tarpeellista. Mulla on esim muutaman vuoden ajan ollut hyvä kaveri, joka on alkoholisti. Ei siis edes raitistunut alkoholisti. En tiedä hänen menneisyydestään oikeastaan mitään. Mun ei tarvitse ymmärtää, miksi hän on alkoholisti, koska mulle on ihan se ja sama, onko hän alkoholisti syystä A vai syystä B. Vain siinä tapauksessa asialla olisi merkitystä, jos hyväksyisin vain syyn B enkä haluaisi tavata häntä enää, jos syy olisikin A. Olen hyväksynyt hänet kaverikseni hänen alkoholismistaan huolimatta ja sen vuoksi on täysin merkityksetöntä, miksi hän on alkoholisti. 

Elämäni varrella olen tutustunut useisiin "ymmärtämistä" haluaviin ihmisiin . Valitettavan usein he eivät kuitenkaan ymmärrä. Korkeintaan kuvittelevat ymmärtävänsä. Pahimmassa tapauksessa nämä keittiöpsykologit tekevät täysin virheellisiä syy-seuraus -päätelmiä. Jos olen kertonut, että elämässäni on tapahtunut asia X, he olettavat automaattisesti, että sen vuoksi mä ajattelen jostain asiasta tavalla Y. Eivät tajua, että tilanne on just päinvastoin eli ajattelen tavalla Y tapahtumasta X huolimatta. Olisin siis ajatellut tavalla Y, vaikka asiaa X ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ihmisillä on ikävä tapa muodostaa toisesta ihmisestä käsitys omien kokemustensa perusteella ja varsinkin täyttää puuttuvat aukot jollain itse keksimällään olettamuksella. Joskus nuorena vielä jaksoin "ymmärtäjiä", mutta kärsivällisyyteni ei enää riitä vääntämään ratakiskosta, miten toinen on mun suhteeni täysin väärässä. 

En ole enää kovin nuori ja mun mielestä aikuisena alkanut ystävyyssuhde saa alkaa juuri siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran tavattiin. Puhtaalta pöydältä. Ilman menneisyyden painolasteja  tai tarvetta ymmärtää toista ihmistä hänen menneen elämänsä perusteella. Mulla on hyvä ystävä, joka vasta yli 10 ystävyysvuotemme jälkeen kertoi olleensa pahasti koulukiusattu. Hän on sanonut, että mun kanssani oli hirveän helppoa ystävystyä, koska mä otin hänet elämääni sellaisena kuin hän oli enkä ole koskaan kysellyt mitään hänen menneisyydestään. Olen kuulemma hänen ensimmäinen ihmissuhteensa, jossa hän on voinut kokonaan unohtaa koulukiusaamistaustansa. 

Joo, tämä selvensi näkökulmaasi ja ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Joskus niitä omia ajatuksia on kauhean vaikea kirjottaen tuoda esille, kuin mitä se kasvotusten keskutellen olisi. Allekirjoitan tämän täysin, että en minäkään sitä keittiöpsykologia-puolta kaipaa ja että pitää alkaa raskaimman kautta analysoimaan, miksi joku on näin tai niin tai miten joku asia vaikutti toiseen. Sanotaan näin, että menneisyydessä on kiva käydä, mutta ei jäädä sinne. Eli minusta on kiva tietää ihmisen elämänhistoriaa mutta ei sitä syväanalysoimaan tarvi kuitenkaan jäädä :) No joo, mutta tämä tästä aiheesta :)

Uusien ystävien hankkiminen on monesti haastavaa näin aikuisiällä. Itsellä muutamia ystäviä, mutta kaikilla on aina niin kiire, että tapaamiset jäävät vähälle.

Ollaan pohdittu miehen kanssa, että aikuisille pitäisi saada jotakin "kerhotoimintaa" myls Suomeen. Ulkomailla asuessa on monia tällaisia paikkoja/tapahtumia joka lähtöön jossa pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin. Esimerkiksi Firenzessä oli joka viikko keskiiviikkona jutustelu/illalistapahtuma. Lisäksi oli omien intressien mukaan paljon tekemistä. Näissä pääsi juttelemaan uusille ihmisille ja luomaan kaverisuhteita. Varsinkin kun kaupungista ei tuntenut ketään, tämä oli henkireikä muuttaessa työn perässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on hyviä ystäviä, joten en ole samanlaisessa tilanteessa kuin ap, mutta jäin miettimään asiaa siltä kannalta, että miksi jotkut ystävyyssuhteet ei ole ”lähtenyt lentoon” vaikka teoriassa ei pitäisi olla mitään vikaa. Ja totesin, että nämä ihmiset ei ole antaneet itsestään kovin paljoa. He voi olla tosi huomaavaisia ja anteliaita ja esim pyytää kylään, tarjota pullat kahvilassa tms, mutta koska keskustelut liikkuu aika asiapitoisilla linjoilla, niin sellasta sidettä ei pääse syntymään. Mutta ne ihmiset, jotka kertoo henkilökohtaisia asioita itsestään ja elämästään, heistä tulee paljon läheisempiä. Ystävyyssuhteessa on silloin luottamusta. Ja onhan se itselle kiva tunne, kun toinen luottaa minuun ja kertoo omasta elämästään. Ja silloin jakaa myös omia syvempiä ajatuksia toisen kanssa. Mutta jos keskustelut aina pyörii vain jossain...sanotaan nyt vaikka et mitä reseptejä on viimeksi kokeillut/mitä työpaikalla joku teki ja sano/mitä siskontyttö on puuhannut, niin ei siinä ole paljon pohjaa mihin lähteä ystävyyttä rakentaan. Toinen jää etäiseksi vaikka kuinka olisi antelias tai pyytelis kylään yms.

Kertoisitko vielä mitä nämä henkilökohtaiset kerrottavat asiat ovat? Ihan esimerkkejä kysyisin. Olisi helpompi miettiä olenko itse valmis kertomaan niitä.

No nyt kysyttäessä tietenkin lyö pää tyhjää :D Mutta yleisesti ottaen kun pohdin tätä eroa, niin tuttavien/kavereiden kanssa juttelee sellaisia aika turvallisia aiheita. Vaikka jostain mitä maailmalla tapahtuu, jos on eläimiä tai lapsia niin niihin liittyvistä jutuista, ehkä harrastuksiin liittyvistä jutuista, työpaikalla työkavereiden kanssa ehkä työhön liittyvistä asioista tai sellaista pintapuolista jutustelua viikonlopun/lomien tekemisestä. Näin lyhyesti vaan pari esimerkkiä mainittuna.

Mutta sitten ne ihmiset, joihin on kehittynyt kunnollinen ystävyyssuhde.. toki heidän kans tulee juteltua samanlaisista aiheista, mutta jossain vaiheessa yleensä vaistoaa sen, onko toisen kanssa siinä mielessä samalla aaltopituudella, että voi jutella myös syvällisemmistä asioista ja sitä myöten molemminpuolin antaa itsestä enemmän toiselle. Ehkä itselle sellaisia juttuja on esim jutteleminen millaista elämä on ollut. Kun aikuisena tapaa uuden ihmisen, niin puuttuu tosiaan se yhteinen historia. Siksi mun mielestä on tärkeä oppia tuntemaan toisen ihmisen taustoja, että voi ymmärtää paremmin. Ehkä sieltä sitten löytyy samanlaisia elämänkokemuksia ja saatkin vertaiskumppanin. Yleensä jos on itse avoin, se saa myös toista avautuun. Yleensä tietynlainen tunteista puhuminen... esim. miksi joku asia ärsyttää, miksi olen iloinen jostain, mitä asioita harmittelen, mistä asioista haaveilen tulevaisuudessa tekeväni...kaikki tällaset avaa persoonallisuutta ja ihmisestä saa jotain irti. Ja sitten kun tuntuu, että ystävyys voisi olla pääsemässä vauhtiin niin yhteiset kokemukset vahvistaa suhdetta. Lähtee vaikka yhdessä kokeileen jotain uutta, tai tekee jonku päiväretken vaikka Tallinnaan..ihan mitä vaan. Mutta niistä kokemuksista se yhteinen pohja alkaa muodostuun ja saa asioita mitä myöhemmin yhdessä muistella.

Toki kyse ystävyyssuhteissakin on kyse myös kemiastakin, eli joidenkin kanssa vain natsaa paremmin kuin toisten kanssa, mutta oma toimintakin vaikuttaa suhteiden syntymiseen!

Nämä tuli nyt itellä mieleen..

Mulla on ystäviä ja kavereita, mutta en ole hakenut sellaisia ihmissuhteita, joissa meillä olisi menneisyydessä ollut samanlaisia elämänkokemuksia tai saisin toisesta vertaiskumppanin. Mulle ei ole merkitystä, miksi ystäväni tai kaverini on sellainen kuin on. Riittää, että viihdyn hänen seurassaan ja hän minun. Ihmiset, jotka tykkäävät analysoida omia tai toisten tunteita eivät ole mun mielestäni kovin kiinnostavaa seuraa. Jos jokin asia naurattaa tai toinen asia harmittaa, en koe tarpeelliseksi tietää, miksi näin on. Pikemminkin ajattelen niin, että jos tiedän toisen menneisyydestä liikaa, se vaikuttaa koko ihmissuhteeseen. Koen, että mun pitäisi ottaa jollain tavalla huomioon toisen menneisyydessä tapahtuneita asioita. Esimerkiksi välttää puhumasta joistain aiheista tai olla ystävän seurassa iloitsematta joistakin oman elämäni asioista. Elän mieluummin nykyhetkessä. Niin omassa elämässäni kuin muidenkin elämässä. Elämään kuuluu erilaiset vaikeudet, mutta ne käsitellään, selvitetään ja sen jälkeen jatketaan elämää. Tunnen ihmisiä, jotka kantavat menneisyytensä painolasteja mukanaan eivätkä osaa tai halua päästää niistä irti, ja he saattavat olla varsin raskasta seuraa. Varsinkin silloin, kun haluavat "puhua syvällisiä". Mun mielestä on ihan eri asia kuunnella ja tukea ystävää, joka kertoo jääneensä juuri työttömäksi, kuin kuunnella ja tukea ihmistä, joka kertoo 15 vuotta sitten tapahtuneesta avioerostaan, sen aiheuttamista tunteistaan ja siitä, miten avioero on vaikuttanut koko loppuelämään. 

Olen varmaan jotenkin yksinkertainen ihminen, koska mun mielestä ei ole mitään epäselvää, miksi minä tai joku muu on iloinen uudesta työpaikasta, palkankorotuksesta, hankkimastaan koiranpennusta, tulevasta lomareissusta tms. Tai miksi harmittaa, kun suunniteltu lomareissu peruuntuikin pandemian takia, kaupassa käynti kipsatun jalan kanssa tuntuu hankalalta, työpaikalla alkaneet yt-neuvottelut ahdistavat  jne jne. 

En sitä tarkoittanut, että pitäisi löytyä juuri samanlaisia taustoja omaavia ihmisiä, mutta niin voi käydä kun tutustuu ihmiseen ja se on ihan totta, että joku loputon ruotiminen menneisyyden vaikeuksista on raskasta. Mutta kyllä mun mielestä silti se auttaa ymmärtämään ihmistä paremmin, kun tietää jotain hänen lähtökohdistaan, mitä elämän varrella on tapahtunut niin positiivisia kuin ikävämpiäkin juttuja.

En ehkä osannut tarpeeksi selvästi avata ajatusteni, mutta heitin nyt vaan muutaman esimerkin kun joku kysyi näistä henk.koht aiheista. Tuli vielä mieleen eräs tuttu/kaveri jota nään harvakselleen. Juttu kyllä luistaa, mutta hän ei esimerkiksi koskaan kysy mitä mulle kuuluu, tai mitä oon tehny viime aikoina tai mitä ajattelen jostain asioista. Keskustelut hänen kanssaan liikkuu tosi asialinjoilla, ja se ei mun mielestä edistä mitään henkilökohtaisen ystävyyssuhteen syntymistä, jos puuttuu aito kiinnostus toista ihmistä kohtaan - vaikka juttu muuten sujuiski niistä eri asioista.

Tajuan, mitä tarkoitat. Mulle toisen ihmisen ymmärtäminen ei ole tarpeellista. Mulla on esim muutaman vuoden ajan ollut hyvä kaveri, joka on alkoholisti. Ei siis edes raitistunut alkoholisti. En tiedä hänen menneisyydestään oikeastaan mitään. Mun ei tarvitse ymmärtää, miksi hän on alkoholisti, koska mulle on ihan se ja sama, onko hän alkoholisti syystä A vai syystä B. Vain siinä tapauksessa asialla olisi merkitystä, jos hyväksyisin vain syyn B enkä haluaisi tavata häntä enää, jos syy olisikin A. Olen hyväksynyt hänet kaverikseni hänen alkoholismistaan huolimatta ja sen vuoksi on täysin merkityksetöntä, miksi hän on alkoholisti. 

Elämäni varrella olen tutustunut useisiin "ymmärtämistä" haluaviin ihmisiin . Valitettavan usein he eivät kuitenkaan ymmärrä. Korkeintaan kuvittelevat ymmärtävänsä. Pahimmassa tapauksessa nämä keittiöpsykologit tekevät täysin virheellisiä syy-seuraus -päätelmiä. Jos olen kertonut, että elämässäni on tapahtunut asia X, he olettavat automaattisesti, että sen vuoksi mä ajattelen jostain asiasta tavalla Y. Eivät tajua, että tilanne on just päinvastoin eli ajattelen tavalla Y tapahtumasta X huolimatta. Olisin siis ajatellut tavalla Y, vaikka asiaa X ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ihmisillä on ikävä tapa muodostaa toisesta ihmisestä käsitys omien kokemustensa perusteella ja varsinkin täyttää puuttuvat aukot jollain itse keksimällään olettamuksella. Joskus nuorena vielä jaksoin "ymmärtäjiä", mutta kärsivällisyyteni ei enää riitä vääntämään ratakiskosta, miten toinen on mun suhteeni täysin väärässä. 

En ole enää kovin nuori ja mun mielestä aikuisena alkanut ystävyyssuhde saa alkaa juuri siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran tavattiin. Puhtaalta pöydältä. Ilman menneisyyden painolasteja  tai tarvetta ymmärtää toista ihmistä hänen menneen elämänsä perusteella. Mulla on hyvä ystävä, joka vasta yli 10 ystävyysvuotemme jälkeen kertoi olleensa pahasti koulukiusattu. Hän on sanonut, että mun kanssani oli hirveän helppoa ystävystyä, koska mä otin hänet elämääni sellaisena kuin hän oli enkä ole koskaan kysellyt mitään hänen menneisyydestään. Olen kuulemma hänen ensimmäinen ihmissuhteensa, jossa hän on voinut kokonaan unohtaa koulukiusaamistaustansa. 

Joo, tämä selvensi näkökulmaasi ja ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Joskus niitä omia ajatuksia on kauhean vaikea kirjottaen tuoda esille, kuin mitä se kasvotusten keskutellen olisi. Allekirjoitan tämän täysin, että en minäkään sitä keittiöpsykologia-puolta kaipaa ja että pitää alkaa raskaimman kautta analysoimaan, miksi joku on näin tai niin tai miten joku asia vaikutti toiseen. Sanotaan näin, että menneisyydessä on kiva käydä, mutta ei jäädä sinne. Eli minusta on kiva tietää ihmisen elämänhistoriaa mutta ei sitä syväanalysoimaan tarvi kuitenkaan jäädä :) No joo, mutta tämä tästä aiheesta :)

Minäkään en tarkoita, että omasta menneisyydestään pitäisi vaieta täysin. Ei tietenkään tarvitse.  Mutta jokaisella täytyy olla oikeus ihan itse päättää, mitä mörköjä tai hyviä haltiattaria menneisyydestään tuo ihmissuhteeseen ja milloin eikä niiden tuomisen  pitäisi mun mielestäni pitäisi olla ystävystymisen edellytys. 

Mitä tulee tuohon elämänhistoriasta tietämiseen, niin sekin voi olla asia, josta ei kannata kertoa kaikille. Mä tutustun mielelläni uusiin ihmisiin, mutta läheskään kaikkien kanssa ei synny edes kaveruutta, ystävyydestä puhumattakaan. Mulla on ystäviä, joiden lapsuus on ollut köyhää ja monilta osin varsin kurjaakin. Miksi ihmeessä menisin "hieromaan naamaan", että mun lapsuuteni taas oli onnellinen, turvallinen, rakastava ja materialistisesti yltäkylläinen?  Ajan tällä takaa sitä, että vaikka sinun mielestäsi olisi miten kiva tahansa piipahtaa toisen ihmisen menneisyydessä, jollekin toiselle voi olla ihan hyvä, ettei siellä edes piipahda.  Toisen ihmisen menneisyydessä piipahtaminen kun saattaa nostaa esille oman menneisyytensä ikäviä muistoja. Vaikka oman lapsuutensa köyhyyden, kun toisella onkin ollut yltäkylläinen lapsuus. Mennyt on mennyttä ja nyt on nyt. On paljon järkevämpää keskittyä nykyisyyteen. Jaetaan toisen kanssa nykyhetki ja annetaan menneisyyden olla siellä, mihin se kuuluukin: menneisyydessä. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen!

Täytin juuri ennen koronarajoituksia alkuvuodesta pyöreitä ja yritin järjestää sen kunniaksi kerrankin juhlat. Sanoin, etten kaipaa mitään lahjoja, vaan olisin tarjonnut kotonani hyvät ruoat ja olisi istuttu iltaa. Mitä kävi? 17 kutsutusta 3 olisi tullut. Lopulta peruin juhlat koronan takia, kun en kehdannut pitää kolmelle juhlia, joihin olisi pitänyt tulla enemmän porukkaa. Hävettää olla näin yksinäinen. :'(

Onkohan juurisyy häpeässä ja kulissijuhlissa? Eivätkö tulossa olleet kolme olleet lähimpiä ystäviäsi? Onko sinulla sellaisia, mikseivät päässeet paikalle? Mikset kehdannut näyttää kutsumillesi aitoa elämääsi? Kolme ei ole mitenkään vähän, jos itse olisit ollut neljäntenä ja vielä korona-aikana.

Vierailija kirjoitti:

Uusien ystävien hankkiminen on monesti haastavaa näin aikuisiällä. Itsellä muutamia ystäviä, mutta kaikilla on aina niin kiire, että tapaamiset jäävät vähälle.

Ollaan pohdittu miehen kanssa, että aikuisille pitäisi saada jotakin "kerhotoimintaa" myls Suomeen. Ulkomailla asuessa on monia tällaisia paikkoja/tapahtumia joka lähtöön jossa pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin. Esimerkiksi Firenzessä oli joka viikko keskiiviikkona jutustelu/illalistapahtuma. Lisäksi oli omien intressien mukaan paljon tekemistä. Näissä pääsi juttelemaan uusille ihmisille ja luomaan kaverisuhteita. Varsinkin kun kaupungista ei tuntenut ketään, tämä oli henkireikä muuttaessa työn perässä.

Suomesta löytyy ihan älytön määrä kaikenlaista tekemistä. On vaikka mitä kerhoa, harrastuspiiriä, asukasyhdistystä, seurakuntaa, paikallistoimintaa jne. Tai siis ainakin isommista kaupungeista löytyy. Jos pääkaupunkiseudulla osallistuisi niistä jokaiseen, ei ehtisi käydä edes töissä. 

Tuollainen jutustelu/illallistapahtuma tosin taitaa puuttua. Siis mihin mentäisiin vain tutustumaan muihin ihmisiin. Mikään ei estä sinua perustamasta sellaista. 

Itse rakastan analysoida asioita ja jutella syvällisiä kaikesta, mutta en silti kai halua mitään bestiskaveruutta jossa on hirveästi velvollisuuksia kumpaankaan suuntaan. Ihmettelen niitä jotka haluaa vaan jutella niitä näitä. Mutta tuo näkökulma että tutustuu sellaisena kuin on ilman mitään koulukiusaamistaustojen kaivelua on ihan mukava. Ehkä on hyvä että on kaikenlaisia ystäviä, niitä joiden kanssa kevytoleskelua ilman analyysejä tai ennakkoluuloja ja niitä joiden kanssa voi jutella kaikesta vähän diipimmin, ilman ennakkoluuloja toki mieluiten silloinkin, eihän ne pois toisiaan sulje.

Mietin ystäviä joita minulla on ja peilasin ketjun kommentteihin. Yksi asia nousi esiin, nimittäin ihmisten virheiden hyväksyminen. Olen varmaan itse liiankin kiltti, mutta jokaisella ihmisillä joka elämääni on jäänyt on jotain ongelmia sosiaalisissa taidoissa tai muuten elämässä. Itse ymmärrän ja hyväksyn nämä, mutta keskustelun perusteella aika moni muu ei. Nämä ovat sellaisia kuten yhdellä on tapana töksäytellä kovasti asioita, tarkoittaa hyvä mutta sanoo asiat liian suoraan ja välillä (tahattomasti) loukkaavasti. Tiedän kuitenkin että tarkoittaa hyvää. Toinen on kovin kärkäs puhumaan ja tykkää provosoida ihmisiä. Hänellä on kuitenkin sydän kultaa, on se ihminen johon voi aina luottaa kun tarvitsee hädässä apua. Yksi on aikataulurajoitteinen, peruu tapaamisia viime tipalla ja myöhästyy usein. On kuitenkin loistavaa seuraa silloin kun tapaamiset onnistuu. Yhdellä on isoja elämänhallinnallisia ongelmia, rahat aina loppu ja ei saa pidettyä työpaikkojaan. On kuitenkin kultainen ihminen eikä esimerkiksi lokkeile muilta tai lainaile rahaa. 

Tiedän että moni muu ei hyväksyisi tällaisia asioita lähipiirinsä ihmisiltä. Enkä tarkoita että pitäisikään hyväksyä, tällainen huomio vain väliin omasta elämästäni :)

Vierailija kirjoitti:

Itse rakastan analysoida asioita ja jutella syvällisiä kaikesta, mutta en silti kai halua mitään bestiskaveruutta jossa on hirveästi velvollisuuksia kumpaankaan suuntaan. Ihmettelen niitä jotka haluaa vaan jutella niitä näitä. Mutta tuo näkökulma että tutustuu sellaisena kuin on ilman mitään koulukiusaamistaustojen kaivelua on ihan mukava. Ehkä on hyvä että on kaikenlaisia ystäviä, niitä joiden kanssa kevytoleskelua ilman analyysejä tai ennakkoluuloja ja niitä joiden kanssa voi jutella kaikesta vähän diipimmin, ilman ennakkoluuloja toki mieluiten silloinkin, eihän ne pois toisiaan sulje.

Minäkin pidän asioiden analysoimisesta, mutta en siitä, että analysoitava asia olisi joko minun tai keskustelukumppanini menneisyyteen liittyvä asia. Mulle on edelleenkin hieman epäselvää, mitä ovat "syvälliset" asiat, joista niin monet haluavat puhua. Olen saanut sen kuvan, että ne olisivat jotain omaan tai toisen henkilökohtaiseen elämään liittyviä yksityisasioita. Kerroin aiemmin hyvästä kaveristani, joka on alkoholisti. Hänen kanssaan olen käynyt useita keskusteluja esimerkiksi siitä, mitä kuoleman jälkeen mahdollisesti on. Olemme pohdiskelleet asiaa eri valtauskontojen sekä luonnonuskontojen näkökulmasta. Myös ateistien näkökulmasta. Olemme jutelleet myös mm eutanasiasta. Pohdiskelleet, mitä se käytännössä tarkoittaisi, millaisia riskejä tai eettisiä ongelmia  siihen liittyisi jne. Mä pidän tällaisia keskusteluja syvällisinä. 

Vierailija kirjoitti:

Tulen tänne jonon jatkoksi lukematta muuta kuin ensimmäisen kirjoituksen.

Olen tehnyt aika pitkän uran töissä, joissa asiantuntemus on melkein yhtä tärkeää kuin se, että saa solmituksi ja ylläpidetyksi tiiviitä ja pitkiä asiakassuhteita. Minua pidetään mukavana, auttavaisena ja erittäin huumorintajuisena ihmisenä, ja seurassani viihdytään. Kukaan ei tiedä, että vietän aivan kaiken aikani yksin, koska en vain löydä itselleni kavereita. Olen ollut 30 vuoden aikana muutamassa pitkäaikaisessa työpaikassa, eikä yhtään työkaveruudesta alkanutta kaveruutta ole olemassa.

Olen toki käynyt kahvilla ihmisten kanssa, mutta aina vain sen yhden kerran. Pikkujouluissa olen saanut olla itsekseni, eikä muihin yhteisjuttuihin minua ole kutsuttu. Minulle on kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti helppo kääntää selkä.

Asian tekee vielä ikävämmäksi se, että minulla on kaikenlaisia taitoja, joille keskivertotumpeloilla ihmisillä olisi käyttöä. Tästä seuraa kummallista askeltamista kaveruuden laitamilla, kun minut pitäisi saada tekemään pikku hommia, joista ei haluttaisi maksaa ammattilaisille eikä kyllä minullekaan. Ystävyys leimahtaa äkkiä ja sammuu sitten, kun työ on tehty. Noloahan se on kummallekin osapuolelle, mutta se toinen osapuoli sentään tanssahtelee tiehensä mielissään siitä, että sai hyvää halvalla.

Toisaalta haluaisin tietää, mikä minussa estää kavereiden tarttumisen, mutta toisaalta en halua, koska en varmaan osaisi muuttaa itseäni siihen suuntaan, että kelpaisin. Onnekseni siedän yksikseni olemista keskivertoa paremmin, lieneekö se sitten synnynnäinen vai olosuhteiden pakosta opittu olotila.

Olet kuitenkin saanut käyttää asiantuntemusta töissä? Mä taas olen lupaavamman uran alun jälkeen päätynyt määräaikaisuuksiin, joissa pohjimmiltaan tehokas tekeminen on tärkeämpää kuin ajattelu. Silti parempiasemaisille saatetaan antaa kunniaa niistäkin töistä. Ihmetellään vaan, miten en muka ole sosiaalisempi ja etene sitä kautta. Ei ymmärretä, että yleensäkin tekemisiäni on voitu arvostaa ja siksi aiemmissa töissä ja harrastuksissa olen tutustunut ihmisiin. Jos työn jälkeni vielä piilotetaan muiden alle ja naureskellaan, miten en muka tee tekemääni tai oletetaan, että harrastustutut ovat liittyneet turhanpäiväiseen sosiaalisuuteen, en todellakaan saa mitään ystäviä.

Usko, että jotkut ihmiset aidosti ovat sellaisia, että heidän rooliaan asioiden tekijöinä tai vaivaa nähneinä arvostetaan. Ihan turhaa yrittää muuttaa heitä päinvastoin huonoasemaisiksi muka-bimboiksi. Epämielekäs työasema sitten vaikuttaa niin, etteivät muut pohjimmiltaan arvosta, mille en voi mitään. Ystäviäni todennäköisesti olisivat kaltaiseni, osaamista ja näkemyksiä arvostavat ihmiset. Kun työsuhteet ovat lyhyitä ja asema kehno, ei tutustumiselle ja arvostuksen kertymiselle jää aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusien ystävien hankkiminen on monesti haastavaa näin aikuisiällä. Itsellä muutamia ystäviä, mutta kaikilla on aina niin kiire, että tapaamiset jäävät vähälle.

Ollaan pohdittu miehen kanssa, että aikuisille pitäisi saada jotakin "kerhotoimintaa" myls Suomeen. Ulkomailla asuessa on monia tällaisia paikkoja/tapahtumia joka lähtöön jossa pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin. Esimerkiksi Firenzessä oli joka viikko keskiiviikkona jutustelu/illalistapahtuma. Lisäksi oli omien intressien mukaan paljon tekemistä. Näissä pääsi juttelemaan uusille ihmisille ja luomaan kaverisuhteita. Varsinkin kun kaupungista ei tuntenut ketään, tämä oli henkireikä muuttaessa työn perässä.

Suomesta löytyy ihan älytön määrä kaikenlaista tekemistä. On vaikka mitä kerhoa, harrastuspiiriä, asukasyhdistystä, seurakuntaa, paikallistoimintaa jne. Tai siis ainakin isommista kaupungeista löytyy. Jos pääkaupunkiseudulla osallistuisi niistä jokaiseen, ei ehtisi käydä edes töissä. 

Tuollainen jutustelu/illallistapahtuma tosin taitaa puuttua. Siis mihin mentäisiin vain tutustumaan muihin ihmisiin. Mikään ei estä sinua perustamasta sellaista. 

Verkostoitumistapahtumia on jonkin verran, esim. IT-alan naisilla on aamiaistilaisuuksia ym. minkä ideana on pääasiassa tutustua muihin saman alan naisiin. Työelämässä kun ei välttämättä niin törmää muihin naisiin ollenkaan. Kannattaa selvittää löytyisikö oman alan tai kiinnostuksen kohteen ympäriltä vastaavia. Tai tosiaan perustaa sellainen, nämäkin tapahtumat ovat ihan tavallisten ihmisen omalla vapaa-ajallaan järjestämiä. 

Vierailija kirjoitti:

Myös ulkonäkö vaikuttaa yllättävän paljon. Olen huomannut, että tavallisennäköiset, lihavat ja rumat naiset kohtelevat minua kaikkein ilkeiten. Tämä kuulostaa kauhealta, mutta on  fakta: Itse olen ystävällinen, huomaavainen, karismaattinen, hauska, persoonallinen, mielenkiintoinen, hoikka, kaunis ja seksikäs, ja se luultavasti on liikaa tavallisennäköisille, rumille ja lihaville ei-niin-viehättäville naisille!

..syynä luultavasti ihan vain kateus, että olen vain kaikinpuolin kertakaikkisen liian upea!..

..Näissäkin tapauksissa uskon perimmäisenä syynä olleen kateus minua kohtaan.

Mikä on ajanut sinut johtopäätökseen, että muut ovat kateellisia sinua kohtaan? Suurin osa ihmisistä on tavallisen näköisiä, tottakai ilkeilijöitäkin sitten löytyy eniten heistä. Voisiko sinussa olla jotain, joka viestittää ihmisille väärää kuvaa sinusta - vaikket niin haluaisikaan? Kenties käyttäydyt tietämättäsi kylmästi tai ylimielisen oloisesti muita kohtaan.

Jos taasen kohtaat erikoisen paljon sinua huonosti kohtelevia ihmisiä, niin silloinkin kannattaa vilkaista peiliin. Miten karismaattiselle, huomaavaiselle, lämminsydämiselle ja ystävälliselle ihmiselle voi kertyä "vihamiehiä" noin paljon?

Täällä yksi introvertti joka suorastaan imaistaan erilaisiin porukoihin. Monet alkavat jo kättelyssä suhtautua minuun kuin perheenjäseneen. Teininä oli vielä toisin, mutta jostain parikymppisestä alkaen kaikki muuttui. Minustakaan eivät tosin kaikki pidä.

Vaikka olisi itse suosittu, ihmissuhteet voivat silti tuntua raskailta. En tarkoita että ihmiset olisivat raskaita, vaan pikemminkin niin, että kohdatessani muita joudun kohtaamaan myös omat mörköni, joiden kanssa on vielä selviteltävää. Useinkin minusta tuntuu kevyemmältä tavata täysin vieraita ihmisiä.

Minun takiani moni on ehkä miettinyt mitä vikaa hänessä on kun en ole halunnut ystävystyä tai pitää ystävyyttä yllä. ”Vika” on usein jossain aivan muualla. Jokaisen kannattaisi luottaa itseensä eikä liikaa etsiä vikaa itsestään. Ne joissa oikeasti on vikaa eivät osaisi edes kyseenalaistaa itseään.