Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Voi ärsytys. Asiallinen viestini ilman yhtään asiatonta sanaa jäi tarkistukseen. 😡 Kylläpä kannatti tuhlata vartti sen kirjoittamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt vaan harrastuksia kehiin. Liikuntaa, työväenopistoa, joogaa tai mitä ikinä. Saat ihmisiä arkeesi ja jossain vaiheessa huomaat kuuluvasi johonkin porukkaan.
Olen harrastanut vaikka mitä, mutta en ymmärrä miten siellä kehenkään kaverustuu? Keskitytään siihen aiheeseen tunnin verran ja lähdetään kotiin. Miten vaikka joogassa ystävystyt? Olen nimittäin käynyt joogassakin ja sinne tultiin kiireellä töistä tai kuka mistäkin. Tunti hiljaista joogailua ja sitten kukin omille teilleen, kotiin perheen luo laittamaan ruokaa tms. Tai joku jumppa, miten siinä kenenkään kanssa alat jutustella, kun täysi työ seurata ohjaajaa ja pysyä mukana? Sama kaikissa kädentaitoihin liittyvissä tai taiteessa, kaikki hiljentyy sen oman tekemisensä äärelle. Monia jopa ärsyttää, jos siellä alat pölistä toisen kanssa.
Aikuisena ystävystyminen on vaikeaa. Ei vakiintuneeseen kaveriporukkaan pääse noin vain sisään.
Nuorempana kaveripiirit olivat vasta syntymässä ja heittäytyminen uusiin asioihin normaalia. Aikuisena moni tottuu elämään sitä tasaista elämää johon uudet asiat ja yllätykset eivät enää sovi.
Minulla muutama kaveri, mutta näköjään sillä ehdolla että minä pidän enemmän yhteyttä heihin kuin he minuun.
Minun täytyy olla se joka järjestää ja kutsuu, on tullut muuten jotain "susta ei ikinä kuulu"
Sain lapsenkin niin silloinkin piti olla järjestämässä ja itse pyytämässä. Jos jätti pallon toiselle niin heti hiljeni.
Annoin olla
Vankilassa saisit ystäviä. Kaikki huijarit vaan on vapaalla jalalla mutta rehelliset joutuu vankilaan.
No, mä oon ollu ikuinen kakkonen joka asiassa isolle siskolleni. Sillä on hyvä työ, enemmän rahaa, mukava aviomies, 3 poikaa, hieno talomitä mulla on ? Pelkkää velkaaei miestä, ei lapsia, ei kunnon työtä..rahaa niukastija olenhan sentään opiskellut kokiksi ! Ja siitä valmistunut kauan ennen, kuin hän on edes aloittanut mitään opintoja. Mutta töitä ei vaan löydy edes hakemalla. Ei kukaan palkkaa vammaisia mihinkään järkevään työhön, esim opettajaksi, eikä he pääse kait edes opiskelemaan siihen ammattiin.ei edes erityiskouluun.ei mihinkään muuhun, kuin jonnekin esim maatilalle halkoja siirtämään/leipäpusseja hakkaamaan.siinä menee järki !! Ja selkäkin. Ku muutama niistä ei tee mitään, vaan vaeltavat siellä minne sattuu ja tunkevat eteen, kun on ite ottamassa jotakin halkoaja niitä voi jopa tippua päälle ! Eikä ne sitten oo mitenkään siitä vastuussa.näyttelevät niiiiin viatonta prinssiä/prinsessaa, myös ne, joilla on oma avustaja mukana. Ne saisivat muuten tulla sen avustajan autolla, ei meidän muiden !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallinen hyvä ystävä kirjoitti:
Hei
Olen löytänyt aikuisena muutaman uuden mahdollisen ystävän kaverihaku.netistä.
Olen heistä tosi iloinen, suosittelen kokeilemaan, et ole yksin 😊
Ootko kaverihaku saitin legendaarinen "tyttömäinen".
Itse kärsin miehenä kohtaanto-ongelmasta. Olin nuorempana monelle ivailun kohde enkä todellakaan nauttinut siitä statuksesta mikä minulle joukkueurheilu-ympäristössä annettiin. Muutin muualle ja jossain vaiheessa tein päätöksen, että minun paikkani ei ole pohjalla muiden ihmisten silmissä.
Hankin työelämässä mainetta armottoman kovana suorittajana joka tekee eikä selittele. Sitten löysin liikunnan ja hyvän ravinnon elämääni ja aikamoisen rämpimisen jälkeen löysin jonkinlaisen Alfa-identiteetin jonka myötä myös kaunista naisseuraa on riittänyt. Ja on muuten vähättely noissa harrastuspiireissä loppunut.
Nykyisissä työ- ja harrastuspiireissä ihmisiä kyllä olisi, mutta samantyylisiä tyyppejä on vaikea löytää. Yritin läheistä ystävyyttä sellaisen vähän reppanan tyypin kanssa, niin lopulta se erilaisuus itsekurin suhteen kaikissa pienissä asioissa oli vaan liikaa. Ja sitten taas sellaiset oikeasti korkean itsekurin omaavat tyypit joissa on paljon samaa kuin minussa, niin ovat usein niin korkeissa johtotehtävissä tai varakkaita yrittäjiä että se elintason ero tällaiseen keskipalkkaiseen on vaan liian suuri jotta voitaisiin bondata.
Se on juurikin se Lika barn läka bäst. Todella monille ystävyyteen linkittyy vahvasti herkuttelu ravintoloissa ja toistensa luona. Sellaisiakin ystävyyksiä on tullut koettua missä se ei vaan toimi kun itse urheilen ja syön herkkuja hyvin rajoitetusti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se kyllä ihmeen vaikea saada kavereita..oon kyllä itsekkin yrittänyt. Nyt, kun asun eri paikkakunnalla (jo pidempään) niin huomaa mitenkä jotkut käyvät lenkillä ym. Yhdessä. Ei mahdu jo oleviin kaveriporukoihin.
Kyllähän tähän on jo tottunut vuosien saatossa.. :(
Jatkan vielä, että tuntuu kuin minusta halutaan vain hyötyä..ajatellaan lopulta itseään :( minusta saisi hyvän ja luotettavan ystävän.
Joidenkin on niin helppo tutustua eikä tarvitse olla yksinäinen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Soitin monelle kaverille, mutta kukaan muu ei vastannut. Näin minulle tulevat puhelut alkavat. Olen se viimeinen lenkki, johon otetaan yhteyttä. Kun kukaan muu ei kerkiä ottamaan pätkätyötä vastaan, kukaan muu ei pääse teatteriin tai konserttiin. Edes siskoa ei hävetä sanoa, että kun muut eivät olleet kotona niin tulin tänne.
Keski-ikäisen miehen on vaikea löytää ystäviä,baarituttuja kyllä löytää jos haluaa,mutta en viihdy kuppiloissa tuopin äärellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt vaan harrastuksia kehiin. Liikuntaa, työväenopistoa, joogaa tai mitä ikinä. Saat ihmisiä arkeesi ja jossain vaiheessa huomaat kuuluvasi johonkin porukkaan.
Olen harrastanut vaikka mitä, mutta en ymmärrä miten siellä kehenkään kaverustuu? Keskitytään siihen aiheeseen tunnin verran ja lähdetään kotiin. Miten vaikka joogassa ystävystyt? Olen nimittäin käynyt joogassakin ja sinne tultiin kiireellä töistä tai kuka mistäkin. Tunti hiljaista joogailua ja sitten kukin omille teilleen, kotiin perheen luo laittamaan ruokaa tms. Tai joku jumppa, miten siinä kenenkään kanssa alat jutustella, kun täysi työ seurata ohjaajaa ja pysyä mukana? Sama kaikissa kädentaitoihin liittyvissä tai taiteessa, kaikki hiljentyy sen oman tekemisensä äärelle. Monia jopa ärsyttää, jos siellä alat pölistä toisen kanssa.
Jep. Ja mulle kävi jopa niin että opiskelin harvinaista kieltä jonka kurssilla oli minä ja viisi minua n. 30-40 vuotta vanhempaa naista. Edes nämä mukavat mummelit eivät halunneet jutella kanssani vaan keskustelivat vain keskenään :D. En ole koskaan saanut yhdestäkään harrastuksestani uutta ystävää vaikka olisin itse ollut aktiivinen ja hakeutunut juttelemaan muiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Sama. Täytin tänä vuonna 40v. En pitänyt juhlia, koska kutsuttavia olisi 2 ja kumpikaan heistä ei olisi tulossa, vaikka kutsuttaisiin. Vietin syntymäpäivän yksin. Kävin museossa näyttelyssä ja kahvilassa kakulla, ja tein pienen shoppailukierroksen.
Toinen ystävä lupasi, että tehdään pieni kotimaanmatka kesällä synttärien kunniaksi. Sitä edelleen odotellessa.
Jos joskus menen naimisiin, niin en tiedä pitäisikö edes häitä. Sinne tulisi vain sulhasen puolen ihmisiä.
Täällä toinen nelikymppinen samassa tilanteessa. Mutta olen tullut siihen tulokseen että synttärit on parempikin viettää yksin. Kun täytin 30, kaverini järkkäsivät minulle lahjaksi pienen matkan melko lähelle ja lähtivät siis itse seuraksi. Olin aivan ällikällä lyöty ja koin olevani arvostettu ja rakastettu ystävä - kunnes saavuimme perille ja minulle ilmoitettiin että niin siis sun täytyis nyt maksaa tästä X euroa, koska tämähän oli aivan liian kallis lahjaksi, et kai luullut että me kustannetaan tämä koko homma?? Ilo vaihtui totaaliseen nöyryytykseen. Sen jälkeen olenkin sitten juhlinut merkkipäiviä lähinnä yksin ja olenkin ollut paljon onnellisempi niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja kysyi helpottaako missään vaiheessa. Olen kohta kuusikymppinen, ja jäin yhtäkkiä lukiossa yksin. Sen jälkeen en ole onnistunut luomaan yhtäkään pysyvää ystävyyssuhdetta.
Kokemukset täysin samoja mitä muillakin kirjoittajilla.
Pahinta on, että tämä on periytyvää: lapsellani on täysin samat kokemukset, ollut jo alakoulusta lähtien.
En osaa samastua aloittajan juttuun. Olen itsekin varsin yksin ollut elämäni, vain 1-2 ystävää. Mutta olen ollut siihen tyytyväinen, koska olen introvertti ja tykkään lueskella sekä harrastaa yksin asioita.
Niinpä mietin, että miksi aloittaja näkee asian ongelmana? Voisiko sittenkin vain tyytyä siihen, että osaa olla itsekseenkin. Miksi väen väkisin tunkee itseään "piireihin"?
Nämä uudetvuodet ja muut vähän raskaita. Minulla on sinänsä paljon kavereita, mutta heillä kaikilla on omat suosikkikaverit, enkä itse kuulu yhteenkään ydinkaveriporukkaan. Arjessa saan seuraa, jos järkkään sitä itse. Mutta jos en itse aktiivisesti järjestä seuraa, olen itsekseni vaikka maailman tappiin.
"Niinpä mietin, että miksi aloittaja näkee asian ongelmana? Voisiko sittenkin vain tyytyä siihen, että osaa olla itsekseenkin. Miksi väen väkisin tunkee itseään "piireihin"?"
No siinähän se ero tuli. Sinä olet introvertti ja tyytyväinen tilanteeseen, mutta kaikille tuo ei riitä.
Minäkin olen yrittänyt hyvinkin aktiivisesti pitää yhteyttä ihmisiin, joista oikeasti pidän, mutta en vain saa vastakaikua. Nyt olen lopettanut kokonaan yrittämisen. Vuosia sitten olin hauskassa työporukassa mukana ja näimme toisiamme paljon töiden ulkopuolella. Nykyään ei enää tehdä töitä yhdessä, mutta tämä porukka tapaa edelleen keskenään ilman minua. Viimeksi sovin tapaavani yhden heistä ja sovittiin päivämäärä. Hän sanoi pyytävänsä muitakin mukaan ja ilmoittelevansa tarkempaa kellonaikaa & paikkaa myöhemmin. Ei kuulunut enää mitään ja edellisenä päivänä en saanut vastausta viestiini. Tapaamispäivänä näin instasta että siellähän se koko porukka taas on keskenään drinksuilla. Päätin tässä vaiheessa jättää nämäkin ihmiset omaan arvoonsa. Suunnittelen tässä nyt muuttoa kanarialle. Ei minulla ole täällä mitään tai ketään, joten miksi en vain tekisi isompaa elämänmuutosta ihan vaan huvikseni.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se, jolle jaetaan ilot ja surut, mutta jään ulos tärkeistä tehtävistä. En ole ollut kenenkään kaaso, enkä kenenkään kummitukseksi kelvannut. Ne ihmiset, jotka olisivat näihin tehtäviin voineet ehkä valita, ovat tosin myös sinkkuja/lapsettomia. Vastavuoroisuus suhteissa puuttuu-ei ole tullut kuuloonkaan, että ne ihmiset, joille olen "luottamustehtäviä" jakanut, olisivat halunneet minut vastaavaan rooliin. Tämä harmitti aikoinaan valtavasti, mutta enää en odota mitään. Olen tyytyväinen siihen, mitä on. On edes ne muutamat ystävät, joille voi rehellisesti olla oma itsensä ja puhua kaiken. Se lienee jo enemmän kuin ei mitään. Yhteydenottoja olen kylläkin joko tiedostamattomasti tai tietoisesti vähentänyt ihan kaikkiin. Herkkä olen, ja pettymykset raskaita. Siispä mieluiten omassa suojassa ilman odotuksia.
Tää on vähän erikoinen vinkki, mutta jos politiikan maailma kiinnostaa niin ei muutakun kuntavaaleissa ehdolle ja sitä kautta luottamusta ja suosiota hankkimaan. Itse olen toki pääosin muista syistä politiikassa, mutta kyllä se lämmittää mieltä, että vaikka en ole kenenkään kummi, tai ollut kaaso tai paras ystävä, niin sadat ihmiset silti antavat sen ainoan äänensä ja luottamuksensa minulle. Toki siis se voi olla joku toinenkin harrastus, mutta kehotan luovalla tavalla hakemaan näihin tunteisiin, toiveisiin ja toteutumattomiin asioihi vastakaikua ehkä jostain muualta, kuin kavereista ja sieltä voikin löytyä se oma juttu.
Minulla on aina lupaavia alkuja ihmisten kanssa, mutta sitten kuitenkin jonkun ajan päästä päädytään samaan eli siihen, että minua ja juttujani nauretaan, pilkataan ja väheksytään.
Vaihdan siinä vaiheessa työpaikkaa, jos sellainen on tapahtunut töissä. Tai lopetan seurustelun, jos sellainen jatkuu ystävän tai tutun taholta. Säästän aina mahdollisimman paljon, että voin sitten tarvittaessa vaihtaa esim. työpaikkaa, jos työpaikalla on jotain tylypahkan väkeä, enkä halua sinne jäädä.
Olenkin alkanut viime vuosina satsata omaan hyvinvointiini, itsetuntooni ja siihen, että selviäisin yksin, viihtyisin yksin ja menisin yksin. En vain jaksa enää muiden ihmisten perseasenteita itseäni kohtaan.
Elämäni suurimpia ihmeitä olikin se, kun lähdin kerran yksin Lappiin asti etelästä. Minä, joka en eläissäni ole yksin reissannut, en julkisilla, enkä oikein muutenkaan yksin selvinnyt mistään. Työpaikalla tylyttäjäni naureskeli tekemääni reissua, vaikka kertoi, ettei itse ole koskaan reissannut yksin. No en siinä työpaikassa enää ole, joten samapa tuo, mitä tuokin ihminen sitten on mieltä minusta.
Sama. Täytin tänä vuonna 40v. En pitänyt juhlia, koska kutsuttavia olisi 2 ja kumpikaan heistä ei olisi tulossa, vaikka kutsuttaisiin. Vietin syntymäpäivän yksin. Kävin museossa näyttelyssä ja kahvilassa kakulla, ja tein pienen shoppailukierroksen.
Toinen ystävä lupasi, että tehdään pieni kotimaanmatka kesällä synttärien kunniaksi. Sitä edelleen odotellessa.
Jos joskus menen naimisiin, niin en tiedä pitäisikö edes häitä. Sinne tulisi vain sulhasen puolen ihmisiä.