Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Minä olen muutaman hyvän kaverin aikuisiällä saanut. Tosin heidänkin kanssaan yhteyksissä olen varsin harvoin, kun jokaisella on nämä aikuisiän kiireet. Yhdistävä tekijä kuitenkin on, että olimme samassa työpaikassa useita vuosia.

Sitten on ollut useampia tapauksia työpaikalla, että sinne on tullut joku todella jees tyyppi, jonka kanssa juttu luistaa. Kuitenkin tiemme ovat eronneet "liian aikaisin" työpaikkojen tai paikkakuntien vaihdosten myötä ja myös yhteydenpito on jäänyt, ja jäljellä on vain muistot. Sanoisin, että tuo tiheä muuttaminen on suurin syy tilanteeseen sen lisäksi, että aikuisiällä on muutenkin vaikea saada uusia kavereita.

Tuosta miesten paremmuudesta kavereina. Minun kokemukseni on, että ns. tavismiehet ovat monesti ymmärtäväisiä, syvällisiä ja huumorintajuisia ihmisiä ja heidän kanssaan on helppo ystävystyä. Vaikka emme näkisi kuin ehkä kerran vuodessa tai kahdessa, niin kun se yhteys on kerran saatu muodostettua, se yleensä myös säilyy. Juttu jatkuu melkein samasta kohtaa mihin se edellisellä kerralla jäi.

Taiteilijatyypeissä ja nörteissä on ollut sitten hankalampia tapauksia, joiden kanssa ei kaveruus oikein tahdo onnistua. Ovat yllättävän naisvihamielisiä, päällepäin esittävät rentoa modernia jätkää mutta jos tuttavuus lähtee yhtään syvenemään, niin asenteetkin tulevat esiin. Naiset ei tiäks tavallaan tajuu taiteesta mitään eikä varsinkaan mistään tietokoneista tai WoWista, ne vaan diggaa jotain Salkkareita vaikka jotkut esittää olevansa jotain leffafriikkejä. Mistään arkisistakaan asioista heidän kanssaan ei voi keskustella, koska sekin on pakko vääntää viisasteluksi ja inttämiseksi vaikkapa siitä, onko taivas tänään sähkön- vai ultramariininsininen. Vastoin stereotypioita myös jotkut homomiehet ovat olleet inhottavia, udelleet seksielämästä ja kommentoineet ulkonäköä vaikka ovat alussa olleet niin parasta kaveria.

Koen osittain samaa. Etenkin tuo työpaikka-asia kuulostaa erittäin tutulta. Työpaikalla luulen, että olen ystävystynyt jonkun tai useammankin kanssa ja sitten kun vaihdan työpaikkaa, ei toisesta kuulu mitään (vastataan kyllä mun kuulumisten kyselyihin, mutta siihen se jää).

Onnekseni mulla on muutama ystävä peruskoulusta ja opiskeluajoilta. Ne on pysyneet. Kuitenkin huomaa, että aina vaan vähemmän ja vähemmän on yhteisiä asioita ja vähemmän nähdään. Nyt toki korona-aikana ei olla edes yritetty nähdä. Mutta mulla on kyllä ihan normaalia nähdä ystävieni kanssa vaikka muutaman kuukauden välein. En oikeastaan tiedä, minkä verran he muita ystäviään näkevät. Tai siis joitain varmasti enemmän mutta ainakin mulla on se käsitys, että tää on ihan hyvä mutta kuitenkin ollaan ystäviä. Tosin ei mulla taida olla oikeastaan yhtään ystävää, jolle voisi ihan mistä vaan puhua. Yhdelle melkein kaikesta, mutta yksi aihepiiri on hänelle sen verran arka, että siksi en puhu siitä hänen kanssaan. Mutta eipä tuo haittaa.

Just päätin etten enää ikinä pidä yhteyttä kaverini, joka tuo jatkuvasti leugkien esiin sen, että on rikkaissa naimisissa ja rahaa riittää. Pidän vaarana että sanon totuuden: 'olet keski-ikäinen lihavahko yksinäinen täti Ilomantsista. Miehesi pitää sinua lähinnä orjan asemassa niin kotona kuin perheyrityksessä. Luulet itsestäsi ihan liikaa.' Niinpä minä, ainoa kaverinsa, en enää jaksa tavata häntä ja kuunnella kuinka rikas miehensä on.

Tää kuulostaa todella kylmältä, mutta niin hyvää työkaveria ainakaan mulla ei vielä ole ollut, että haluaisin häntä nähdä säännöllisesti vapaa-ajallakin. Tämäkin siis saattaa olla syynä ettei töistä löydy ns vapaa-ajan ystäviä, kaikki ei vaan halua sekoittaa niitä keskenään ja itse olen juuri tälläinen. Koen kyllä että olen sillälailla kaveri monenkin työkaverin kanssa, että voidaan jutella ties mistä, nauretaan yhdessä, juttu luistaa ym. kuin ystävillä konsanaan, mutta kun nään heitä jo miltei joka päivä töissä 8h, niin joku säännöllinen kahvittelu/lenkkeily siihen päälle ei kiinnosta enää yhtään.

Nelikymppisenä perheenäitinä sanon, että ruuhkavuosia elävä ei yksinkertaisesti jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Arki on kellon kanssa kilpaa juoksemista ja viikonloput haluaa vain olla yksin tai perheen kanssa.

Itse olen ilmeisesti helposti lähestyttävä peruspullea täti ja aikuisena olen saanut uusia ystäviä esim. kysymällä töissä yhdeltä ihmiseltä hänen paidassaan olevasta kuvasta. Liittyi molempien harrastukseen. Tästä aikaa 15 vuotta ja tämä ihminen on parhaimpia ystäviäni edelleen. Eli pitää löytää samanlaisia ihmisiä kuin itse on. Tutustuessa pitää avautua itse, pitää jäädä mieleen jotenkin. Omaa ihmistuntemusta siis kehottaisin kehittämään, jotta ne omanlaiset ihmiset löytyvät.

Saman olen huomannut. Itse olin todella sosiaalinen, mutta kolmannella luokalla paras ystäväni vaihtoi parasta ystävää ja minusta tuli kiertopalkinto, olin aina sen parina, joka jäi ilman paria. Sinänsä älytöntä, että tuo tapahtuma tuntui sanelleen koko koulu-urani. Olin aina se, jonka puoleen käännyttiin kun paras kaveri hylkäsi ja kohta taas olin yksin tai odotin, että koska ne kaverit nyt hylkäävät. Joitakin kavereita oli, mutta tunsin aina itseni ulkopuoliseksi ja odotin sitä, että tajuavat miten surkea kaveri olen. Opiskellessa löysin vasta viimeisenä vuonna kavereita, joihin ei ole sen jälkeen yhteyttä pidetty. Sitten muutin Saksaan ja sieltä sain sydänystävän Ikean bussipysäkiltä ja työpaikan porukan (jossa oli väkeä pitkin maailmaa ja vähemmän niitä saksalaisia) kanssa oltiin megaläheisiä, tyyliin jos oli sydänsuruja, joku oli kohta oven takana juustokakun kanssa ovikelloa pimpottamassa. Suomeen palatessa sitten olin taas ihan ulkona kaikesta. Tällä hetkellä asun pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki ovat tunteneet toisensa vaippaikäsestä saakka, heillä on vakiutuneet harrastuksensa, menonsa ja ystävänsä. Itselläni on leikki-ikäinen lapsi, jonka kanssa tulee illat ja viikonloput touhuttua, mutta kovasti jo mietin, että toivottavasti tämä yksinäisyys ei periydy. Toisiin äiteihin suhtaudun vähän kun kollegoihin. Jutellaan mukavia ja ollaan kohteliaita. Itsestäni tosin tuntuu, että olen niin pitkään yksinäinen, että tähän on tottunut. Aina välillä yritystä löytyy suuntaan jos toiseenkin, mutta huomaan, että en edes jaksa kiinnostua tuntemattomien sielunelämästä niin kamalasti. Tosiystäviä minulla sitten on edelleen muutama lapsuudestani toisella puolella Suomea ja ympäri Eurooppaa. 40 täytän tammikuussa ja jätän suosiolla juhlimatta tai raahaan perheeni ravintolaan syömään ja siinä se. 

:/

Sitten kun Löydät hengenheimolaisia, niin et ole enää yksin. Joskus se vain vie aikaa.

Ole oma itsesi. Kyllä sinä ystävä ja löydät. Ole avoin.

Ole kiinnostunut. Ota rennosti.

Koeta myös nähdä ne jotka voisivat ollakin ystäviäsi. Ehkä havittelet sellaisia, jotka eivät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

yksin mutta ei yksinäinen kirjoitti:

Kun kavereita ei ole, olen vain alkanut tehdä asioita yksin, mennä yksin, harrastaa yksin, shoppailla yksin, syödä yksin jne. Menen baariin yksin ja ravintolaan syömään yksin. Kun sen kerran uskaltaa tehdä, sen voi tehdä aina jatkossa ihan helposti. Varsinkin matkoilla juttuseuraa kyllä löytyy niistä muista paikalla olevista ihmisistä. Kannattaa rohkeasti vain alkaa jutella, mennä seuraan, mennä mukaan.

Menin laivalle erään ryhmän mukana, josta en tuntenut ketään. Kyllä löysin silti ryhmästä juttuseuraa, kun illalla menimme buffettiin syömään. Oli hauskaa ja toki alkoholi auttoi asiaa sekä hyvä ruoka. Tax freessä voi shoppailla yksinkin ja se on just parasta yksin: kukaan ei ole hoputtamassa, että mennään jo, mun pitää mennä hakemaan tuolta toisesta päästä myymälää tuota ja tätä. Merimaiseman katseluun ja maisemakuvien ottamiseen ei kaveria tarvitse. 

En jätä elämääni elämättä vain siksi että olen yksin enkä jätä asioita tekemättä enkä maailmaa näkemättä vain siksi että olen yksin: en jää kotiin suremaan. Teen vain sen kaiken ihan itse ja yksin.

Aikoinaan olin pahalla mielellä syystä x, ja kukaan "kavereistani" ei kerennyt nähdä minua, tai siis heillä oli jo jotain muuta sovittuna. Sisuunnuin sitten, ja lähdin yksin baariin, koska en halunnut viettää iltaa yksin kotona pahalla mielellä vain siksi että ne muutama kaveri olivat jossain muualla, tekemässä jotain hauskaa sellaisella kokoonpanolla että minä en mahtunut mukaan. Aukesi ihan uusi maailma! Ihmiset tulivat juttelemaan illan mittaan, ja tutustuin useisiin mukaviin ihmisiin siellä, sellaisiin jotka myös syystä y tai b olivat yksin liikenteessä. Tuon jälkeen en enää kysellyt baariseuraa, vaan jos tuttuja näin niin sitten näin.

Kun sitten aloin seurustelemaan, ei miesystävä sulattanut sitä että menen yksin baariin, että pitäisi aina olla joku kaveri, että mitä minä oikein haen sieltä yksinäni, seuraa vai? Ei auttanut selitykset että en jää yksin kotiin siksi että kavereita ei ole, että en anna sellaisille ihmisille valktaa elämääni niin että heidän takiaan istun kotona yksin. Osittain tästä syystä tuli sitten erokin, tai siis toimi laukaisijana.

Nykyään oleskelen enimmäkseen kotosalla tai 6v sitten löytyneen mieheni kanssa jossain. Baarissa ei käy kumpikaan. 

Miten ihmeessä tutustuit uusiin ihmisiin? Mua ainakin katsotaan ylimielisesti, eikä ketään juttele (mielellään). Mistä tämä sitten johtuu?

Kun ei mene baariin yömyöhään hälinään, niin ihan siinä baaritiskillä esim. tikusta asiaa, huh, olipas ulkona viima! Jahs, täällähän on muitakin aikaisin liikkeellä. jne. Ei kaikki ala juttelemaan, mutta moni kyllä, ja muut tekevät tuota ihan smaa. Lopulta meillä oli vakkari baaripöytä, jossa oli aina tuttuja naamoja. Ei mitään persukset olalle touhua, vaan muutaman tunnin höpinää, ja sitten kotiin, vaikka ihan viikolla. Toki itse pitää olla aloitteellinen, mutta eiköhän sen verran joudu joustaa, mikäli haluaa uusia tuttavuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Taiteilijatyypeissä ja nörteissä on ollut sitten hankalampia tapauksia, joiden kanssa ei kaveruus oikein tahdo onnistua. Ovat yllättävän naisvihamielisiä, päällepäin esittävät rentoa modernia jätkää mutta jos tuttavuus lähtee yhtään syvenemään, niin asenteetkin tulevat esiin. Naiset ei tiäks tavallaan tajuu taiteesta mitään eikä varsinkaan mistään tietokoneista tai WoWista, ne vaan diggaa jotain Salkkareita vaikka jotkut esittää olevansa jotain leffafriikkejä. Mistään arkisistakaan asioista heidän kanssaan ei voi keskustella, koska sekin on pakko vääntää viisasteluksi ja inttämiseksi vaikkapa siitä, onko taivas tänään sähkön- vai ultramariininsininen. Vastoin stereotypioita myös jotkut homomiehet ovat olleet inhottavia, udelleet seksielämästä ja kommentoineet ulkonäköä vaikka ovat alussa olleet niin parasta kaveria.

Ihan kuin omasta elämästäni nämä kokemuksesi; juuri näistä ihmistyypeistä. "Joo-joo kyllä minä tiedän", "asiaa ei voi selittää loogisesti, et sinä voi ymmärtää"- suorastaan ylimielinen ja väheksyvä asennoituminen on johtanut siihen, että ystävyyssuhteet näiden kanssa lopulta hiljentyivät. Ihan jatkuvaa marisemista, pätemistä ja vähättelyä. Tavismiehissä ei ole vastaavaa tullut lainkaan koettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut aloituksen..

Olen myös 30v pikkupaikkakuntalainen ja muutin pois n. 2008 enkä ole tähänkään päivään mennessä onnistunut saamaan uusia kavereita, ainakaan sellaisia ketä näkisi.

Lapsuuteni ei ollut mitenkään erityisen hyvä ja tiedän sen vaikuttavan elämääni edelleen, en osaa luottaa ihmisiin ja olen hieman varautunut aina kun tapaan uusia ihmisiä. Höpötän kyllä niitä näitä mutta sisimmissäni olen todella epävarma koko ajan. Varsinkaan naisiin en oikein luota (liikaa selkäänpuukottamista ja kiusaamista yläasteella),  tulen luontevammin juttuun miesten kanssa ja korona veikin minulta mukavan työpaikan missä olin enimmäkseen jätkäseurassa ja pystyin olemaan oma itseni.. Muutama näistä tyypeistä jäänyt sentään jonkinlaisiksi kavereiksi.

Nyt työpaikan vaihdoksen kautta kaikki yksinäisyyden tunteet sun muut negatiiviset asiat nostaa taas päätään.. Nyt onkin enimmäkseen naisia kollegoina ja voi kuinka ulkopuoliseksi sitä itsensä voikin tuntea :( Ei myöskään ollut ikävä tätä naisten klikki-pelleilyä, mutta nyt tätä joutuu sietämään joka työpäivä. Huh ne ilmeet kun sanot klikkiläisille jotain ja saat takaisin todella outoja katseita, just sellaisia 'mitä tuo luuseri selittää'

Olen yrittänyt tutustua ihmisiin mm. netin kautta ja tavannutkin ihmisiä, mutta aina nämä sitten jotenkin jää, tai käy niin että se henkilö muuttaa muualle asumaan (eräskin mukava nainen muutti ulkomaille). Tuli vaan sellainen olo että olenko niin kamala että minua pitää paeta ulkomaille asti xD

Yritän vain elää tämän kanssa.. Välillä tulee niitä huonoja jaksoja ja tuntuu että elämä potkii päähän.. :/ Mutta aika lailla tottunut käymään kaikkialla yksin, se siinä ainakin on ettei kukaan hoputa ja saa ihan rauhassa suunnitella omat aikataulut :)

Toisia naisia halveksuja nainen on kyllä ihan huomattavan typerä. Kun tuo on ennakkoasenne, turha odottaa että kukaan ajattelisi sinusta yhtään sen positiivisemmin kuin sinä heistä.

En usko että on typeryyttä, kokemukset aiheuttaneet epävarmuutta ja pelkotiloja... itsellenikin on aina ollut vaikeampi aluksi tutustua naisiin kuin miehiin (myös kiusaamistausta peruskoulusta), mutta onneksi on juttelualoitteita tullut muiden naisten puolelta niin, etten ole jäänyt paitsi naispuolisistakaan ystävistä. Olen muutenkin uusiin ihmisiin tutustuessa ujompi ja hiljaisempi kuin sitten todellisuudessa olen kun minut tuntee, mutta naisten kohdalla huomaan ainakin itse itsessäni suurempaa epävarmuutta.

Mua tytöt hyljeksivät jo ala-asteella. Sama jatkui yläasteella, vaikka jonkinnäköisiä kaveriporukoita olikin. Koskaan ei ollut "bestistä", niin kuin muilla. Siitä aina haaveilin, mutta en osannut olla niin kuin olisi pitänyt olla, enkä kyllä sitä bestisdraamaa olisi halunnutkaan. Se nyt vain on tosiasia, että miehet kelpuuttavat joukkoonsa helpommin, ja mukaan mahtuu hiljaisia, syrjäänvetäytyviä, ja muuten omituisia tyyppejä. Minulta puuttui, ja puuttuu siis edelleenkin naistyypillinen sosiaalinen pelisilmä. Onneksi kaltaisiani on muitakin, ja minulla onkin muutama tosi hyvä naisystävä :) Yksi on teiniajoilta, samanlainen kuin minäkin, ja toinen on parikymppisenä samasta työharjoittelupaikasta löydetty. Meitä yhdistää se että emme "tulkitse" ja "analysoi" toistemme nenänasentoja ja äänenpainoja. 

En haaveile miesystävistä, jos ystävystyn niin haluan ystäväni olevan samantyyppinen nainen kuin itsekin olen. Minulla on monta miespuolista kaveria, ja he ovat myös mieheni kavereita nykyään. Aika paljon on myös kokemusta siitä kun olen kuvitellut, ja minulle on sanottu että olemme jonkun miehen kanssa kavereita, mutta sitten mies onkin ollut mustis jostain seukkailustani, tai tunnustanut rakkaudentunteensa, jolloin olen pettynyt siihen että minulle on valehdeltu kaveruutta, vaikka taustalla on ollutkin muuta mielessä. Eipä sillä, kyllä siperia opettaa, enkä enää halua uusia mieskavereita. Naisystäviä sentään toivoisin lisää.

Yksinäisille sanoisin, opetelkaa sitä smalltalk’a ja olkaa kiinnostuneita toisista ihmisistä ja säästäkää se tympeä jurnuilmeenne kotioloihin. Ihan pikkasen sitä hymyä suupieliin, kyllä kannattaa.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta miesten paremmuudesta kavereina. Minun kokemukseni on, että ns. tavismiehet ovat monesti ymmärtäväisiä, syvällisiä ja huumorintajuisia ihmisiä ja heidän kanssaan on helppo ystävystyä. Vaikka emme näkisi kuin ehkä kerran vuodessa tai kahdessa, niin kun se yhteys on kerran saatu muodostettua, se yleensä myös säilyy. Juttu jatkuu melkein samasta kohtaa mihin se edellisellä kerralla jäi.

Taiteilijatyypeissä ja nörteissä on ollut sitten hankalampia tapauksia, joiden kanssa ei kaveruus oikein tahdo onnistua. Ovat yllättävän naisvihamielisiä, päällepäin esittävät rentoa modernia jätkää mutta jos tuttavuus lähtee yhtään syvenemään, niin asenteetkin tulevat esiin. Naiset ei tiäks tavallaan tajuu taiteesta mitään eikä varsinkaan mistään tietokoneista tai WoWista, ne vaan diggaa jotain Salkkareita vaikka jotkut esittää olevansa jotain leffafriikkejä. Mistään arkisistakaan asioista heidän kanssaan ei voi keskustella, koska sekin on pakko vääntää viisasteluksi ja inttämiseksi vaikkapa siitä, onko taivas tänään sähkön- vai ultramariininsininen. Vastoin stereotypioita myös jotkut homomiehet ovat olleet inhottavia, udelleet seksielämästä ja kommentoineet ulkonäköä vaikka ovat alussa olleet niin parasta kaveria.

Totta! Olen huomannut kolmen miespuolisen kaverini käytöksestä sovinistisuutta, joka on tullut esille oikeastaan vasta vuosien kuluessa. Kaikkia heitä yhdistää se että pitävät minua ns. "hyvänä jätkänä", eli naissuodattimet ovat jossain vaiheessa unohtuneet. Minä en tietenkään ole tällainen heidän mainitsemansa kiukuttelija, menkkaileva äkäpussi, kiinnostunut typerisä akkojenkotkotuksista, enkä ulkomuotoani turhaan valittava ja siitä kehuja kerjäävä hupakko, vaan ne muut, oikeat naiset ovat sellaisia. Ja että onneksi heillä on minunlaiseni nainen kaverina, joka ymmärtää miesten vaikeuksia naisrintamalla, kun naiset ovat niin ailahtelevaisia ja turhasta suuttuvia!

Ei varmaan tarvitse sanoa että välimme on viilenneet roimasti.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisille sanoisin, opetelkaa sitä smalltalk’a ja olkaa kiinnostuneita toisista ihmisistä ja säästäkää se tympeä jurnuilmeenne kotioloihin. Ihan pikkasen sitä hymyä suupieliin, kyllä kannattaa.

Koska kaikki "yksinäisethän" ovat naama kurtussa? Ei kukaan itsestäni tiedä kuinka yksinäinen olen. Ei kaikki yksinäiset ole mitään syrjään vetäytyviä kurttunaamoja, joilta puuttuu alkeellisemmatkin käytöstavat. Tosiasiassa väittäisin, että on aika vaikea vaikka työyhteisössä tietää, kuka oikeasti on yksinäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Tää kuulostaa todella kylmältä, mutta niin hyvää työkaveria ainakaan mulla ei vielä ole ollut, että haluaisin häntä nähdä säännöllisesti vapaa-ajallakin. Tämäkin siis saattaa olla syynä ettei töistä löydy ns vapaa-ajan ystäviä, kaikki ei vaan halua sekoittaa niitä keskenään ja itse olen juuri tälläinen. Koen kyllä että olen sillälailla kaveri monenkin työkaverin kanssa, että voidaan jutella ties mistä, nauretaan yhdessä, juttu luistaa ym. kuin ystävillä konsanaan, mutta kun nään heitä jo miltei joka päivä töissä 8h, niin joku säännöllinen kahvittelu/lenkkeily siihen päälle ei kiinnosta enää yhtään.

Olin kauan sitten työpaikasa jonka porukan kanssa tehtiin reissuja, ja pidettiin saunailtoja sun muita. Ajattelin että onpas mahtavaa kun on tällainen hyvä työporukka jonka kanssa ollaan ystäviä työajan ulkopuolellakin. Kuitenkin asian tila valkeni pikkuhiljaa, kun minullekin tultiin puhumaan pahaa jsotain työkaverista jonka kanssa just oltiin ryyppäämässä kuin parhaat ystävykset konsanaan. Sitten se osui minunkin kohdalleni, kun avioerosin. Selkäni takana puhuttiin vaikka mitä, ja lopulta sanoin näille minulle kielijöille että en halua enää että kerrotte minulle mitä minusta puhutaan. Vaihdoin sitten työpistettä, ja saman olen tehnyt vuosien varrella useinkin. Aina on otettu hyvin porukkaan mukaan, mutta en ole enää lähtenyt kaveeraamaan, vaan hoidan vain työni, ja pidän vapaa-ajan omanani. Edellisistä työpisteistä on kyllä jäänyt muutama hyvä kaveri, mutta enää en töistä uusia halua.

Vierailija kirjoitti:

Minua ällöttää juuri nämä ns. suositut jotka kaveeraa kaikkien kanssa. Onko heillä oikeita kavereita vai onko kaikki kilpakumppaneita?

Mikä ihme on tämä "oikean kaveri"? Mitkä ne kriteerit on, kun tässäkin ketjussa moni sanoo ettei ole oikeita kavereita / ystäviä? 

Tässä viestiketjussa monesta (Huom! En todellakaan väitä että kaikista!) kommentista paistaa myös läpi, että sosiaalisia ihmisiä pidetään jotenkin pinnallisina ja petollisina. Samalla kuitenkin haikaillaan sitä tutustumista. Miksi, jos me sosiaaliset ollaan niin kamalia?

Vierailija kirjoitti:

Kerroit AP olevasi korkeasti koulutettu?

Itse oon huomannut, kuinka tuo korkeakoulutus ja kova motivaatio omaan työhön on työpaikalla joillekin turn off. Meillä töissä on hyvin monella koulutustaustalla porukkaa töissä (amis/opisto/amk/yliopisto) ja kyllä sen vaan usein huomaa, että "lika barn leka bäst" eli samankaltaiset ihmiset tulevat parhaiten juttuun keskenään. Ainakin meillä koulutuserot näkyy jo ihan mielenkiinnonkohteissakin. Se Maisteri-Minna harrastaa juoksua, joogaa ja matkustelua kulttuurikohteissa, kun taas Auli-Amis harrastaa karaokekisoja, facebook-arvontoihin osallistumista ja matkustelee Espanjaan rantalomalle. Minnaa kiinnostaa uutiset politiikan ja yhteiskunnan saralta, Aulista on kiva seurata viihdeuutisia jne. Parhaiten töissä klikkaa heillä, jotka jakavat suunnilleen saman koulutustason/elämäntavan. Kyse ei ole siitä, että joku olisi toista parempi, ihmiset ovat vaan erilaisia.

Oksettavaa mustavalkoisuutta jos kirjoittajan käsitys ihmisten mielenkiinnon kohteista suhteessa koulutustaustaan on näin vajavainen- taitaa olla ihan maisteris-minnan käsialaa.

Järjestettiin häät. Paikalle kutsuttiin ehkä 70 ihmistä. Kutsuihin vastasi 0. Ei siskot, ei vanhemmat, ei kaverit. Joku 7 vierasta saatiin haalittua vaimon puolelta. Päätettiin perua koko paska. Hirveet määrät suunnittelua ja paikkojen varaamisia hukkaan kun ketään ei napannu. Kellarissa varmaan 200l viiniä, kaljaa ja vodkaa. Kummankin hääpuvut kaapissa. Välillä vituttaa ku ei kavereita eikä sukua. On meillä toisemme.

Kirjoitin jo aiemmin ketjuun, ja tulin vielä jakamaan että itselläkin kokemus siitä tyttöjen bestispelistä ulos jäämisestä. Ekalla luokalla sain hyvän kaverin ja oltiinkin ns. bestiksiä (ainakin hatarien muistikuvieni mukaan) kunnes luokalle tuli uusi tyttö ja hän alkoi syrjimään minua meidän leikeissä. Tämä tyttö esitti välillä kaveria mutta ilkeili läpi ala-asteen minulle vaatteista, kodistani, koostani (olin laiha), ihan kaikesta. Hän oli sellainen ilkeä kovis. Muistan että surin tosi paljon sitä että jäin yksin ja tämä kaverini ikään kuin hylkäsi minut. Lopulta hänenkin bestis vaihtui jälleen tyttöön jolla oli sama harrastus. Luokalle tuli lisääkin uusia mutta itse olin aina se jämäpala. Ja jos kaverustui jonkun kanssa, se muutti aika pian myös pois. Tuli tätäkin itkettyä.

Ironista että itkin yhdenkin tytön poismuuttoa siinä 7-luokalla, mutta vasta myöhemmin tajusin kuinka kaksinaamainen hän oli. Hän saattoi esittää ystävää, mutta seuraavana päivänä oli kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Kun ei ollut muutakaan ja tuollaiseen olin tottunut, pidin häntä kaverinani. Tämän ja toisen tytön juonittelut saivat aikaan vakavan koulukiusaamisen alkamisen jossa lähes koko luokka kääntyi minua vastaan. Se oli ihan hirveää. Samoihin aikoihin lähennyin taas sen ekan luokan ihan ekan kaverini kanssa. Oltiin ihan hyviä kavereita, kunnes siinä n.25v huomasin että hän tekee sitä taas: vaihtaa "bestistä". Ei me varmaan koskaan mitään bestiksiä ole oltukaan, mutta pointti on että hän alkoi aika töykeästi laittaa toisen ihmisen edelleni. Jos oltiin sovittu jotain, perui koska toinen olikin pyytänyt. Oli vähän hölmö olo siinä vaiheessa kun sama tapahtui jo toistumiseen. Tytöt ei kai useimmat osaa olla monen kaverin kanssa ja kohdella kaikkia kivasti, vaikka olisikin läheisempi jonkun toisen kanssa. Aina pitää olla se yksi paras ystävä, ja muut on sellaisia varakavereita. Kyllästyin eikä olla enää oltu tekemisissä.

Tuntuu kyllä että oli harvinaisen huonotuurinen lapsuus. Niin monta kieroa tyyppiä "kaverina" ja kaikkea muutakin. Tottakai se vaikuttaa vieläkin. Mutta onneksi on hyviäkin kokemuksia! Mutta ei se helppoa ole löytää niitä.