Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

En ehdi lukea koko ketjua, joten varmaankin nyt toistan jo aiempana sanottua. Ap, halusin vaan sanoa, että kuulostat tosi mukavalta ihmiseltä. Olen sinua 15 vuotta vanhempi ja olen huomannut, että neljänkympin jälkeen ystävyyssuhteissa etsii jotakin vähän aidompaa ja ystävällisempää, ehkä juuri sinun kaltaistasi ihmistä. 

Kiinnitin huomiota, että puhut aloituksessasi "ystävistä" enimmäkseen ryhmänä ihmisiä, kaveriporukkana. Puhut koulukavereiden porukkaan kuulumisesta, työkavereista ryhmänä, ystävien kutsumisesta luoksesi tai kutsun saamisesta ystävien juhliin. Entäpä, jos tapasi olla vuorovaikutuksessa toimii paremmin kahden kesken? Tosin mainitset, että olet joskus kutsunut kaverin kahville ja se on jäänyt yhteen kertaan.

Minulla on paljon tuttavia ja kavereita, mutta koen heidät jollain tavalla etäiseksi. Varsinaiset ystävyyssuhteet ovat minulla muodostuneet vähän epätyypillisesti. Ystäväni ovat esimerkiksi eri ikäluokkaa, eri sukupuolta tai eri kansallisuutta. Olen sattumalta törmännyt samoihin ihmisiin toistuvasti esim. lenkkipolulla, kirjastossa tai ruokakaupassa. Olemme vaihtaneet muutaman sanan ja jääneet juttelemaan joskus pidemmäksi aikaa. Sitten jossain vaiheessa jompi kumpi on sanonut, että mitä jos käytäisiin ostosten/kirjaston jälkeen tuossa kahvilla tai pitäisikö joskus käydä yhdessä lenkillä? Myös uimahallin saunasta olen löytänyt ystävän.

Tällainen kuulostaa vähän kummalliselta, mutta myös 17-vuotias poikani on löytänyt tähän samaan tapaan kaksi ystävää kirjastosta, toinen on 25-vuotias japanilainen nainen ja toinen on yli 80-vuotias entinen fyysikko. Me jotkut ihmiset ollaan kai hieman omituisia eikä ystävyyssuhteet synny meille tavalliseen tapaan, ehkä.

Minä olen myös tällainen epätyypillinen ystävystyjä, jonka ystävissä on eri-ikäisiä, eri sukupuolta olevia, eri kansallisuutta edustavia ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Pidän kummallisena sitä, että Suomessa vaikuttaa paikka paikoin olevan yhä se käsitys, että "normaalit" ystävyyssuhteet ovat aina samanikäisten ja samaa sukupuolta olevien välillä, kaikki muu on poikkeavaa ja ehkä merkki jostain sosiaalisesta häiriöstä. Mielestäni kyky solmia ystävyyssuhteita itsestä poikkeavien ihmisten kanssa on ehdottomasti rikkaus. Kouluvuosien jälkeen harva sitä paitsi tulee olemaan ainoastaan oman viiteryhmänsä ympäröimänä vaan joutuu väkisinkin tilanteisiin, joissa joutuu tekemisiin mitä moninaisempien ihmisten kanssa. Usein tällaiset kirjavammat yhteisöt ovat vapaampia negatiivisesta ryhmäpaineesta ja yhdenmukaisuuteen pakottamisesta, koska ihmiset ovat jo valmiiksi erilaisia keskenään. Monilla ihmisillä tuntuu silti olevan vielä ennakkoluuloja ystävystymisen suhteen ja he hakeutuvat mieluummin omanikäisten, samaa sukupuolta olevien seuraan. Sinänsä tämä on ihan ymmärrettävää, koska kyllä samanlaiset sukupolvi- ja elämänkokemukset voivat toimia yhdistävänä tekijänä. Aina ne eivät kuitenkaan riitä ystävystymiseen saakka ja silloin saattaisi natsata myös "lokeron" ulkopuolelta, jos sen vaihtoehdon osaa ottaa huomioon.

Vierailija kirjoitti:

Kun ihminen itse sanoo olevansa ihan tavallinen, mulle tulee mieleen sellainen tasapaksu, joka ei harrasta mitään kiinnostavaa (esim kävely metsässä on kivaa, mutta ei siitä säkenöivää keskustelua saa).

Siis sanalla sanoen vähän perässä raahattava, tyyppi jota muut viihdyttävät, ja hän vaan on ja möllöttää viihdytettävänä.

No loogisesti ne tyypit, joiden kanssa muilla on hauskaa, ei jää yksin. Eli joku siinä vuorovaikutuksessa on pielessä, ellei kukaan tykkää.

Kuinka bondata suomalaisen kanssa:

1. Mieti muutama sinua ärsyttävä tai häiritsevä asia.

2. Tuo yleisesti ilmi niitä vaikuttaen siltä ettet voi tehdä asialle mitään.

3. Jos onnistuit kohdassa 2, joku pitää sinua helposti lähestyttävänä ja *mainitsee sinulle ehkä jostain epäkohdasta* jossain. ** tartu syöttiin, se on suomenkielellä sanottuna tutustutaanko.

4. Valittakaa yhdessä asioista toisillenne ja pian löydätte yhteisen valittamisen aiheen. Muista myös mainita että ei nyt yleensä tällä tavalla valita kaikesta..

5. Jos pääsette valittamisesta johonkin rakentavaan ja kivaan oivallukseen yhdessä, oli kiva jutella ja olisi kiva jutella toistekin! - Vois vaikka whatsupissa? Vatsapissa

Jospa joku löytää hengenheimolaisiaan näillä vinkeillä. <3

yksin mutta ei yksinäinen kirjoitti:

Kun kavereita ei ole, olen vain alkanut tehdä asioita yksin, mennä yksin, harrastaa yksin, shoppailla yksin, syödä yksin jne. Menen baariin yksin ja ravintolaan syömään yksin. Kun sen kerran uskaltaa tehdä, sen voi tehdä aina jatkossa ihan helposti. Varsinkin matkoilla juttuseuraa kyllä löytyy niistä muista paikalla olevista ihmisistä. Kannattaa rohkeasti vain alkaa jutella, mennä seuraan, mennä mukaan.

Menin laivalle erään ryhmän mukana, josta en tuntenut ketään. Kyllä löysin silti ryhmästä juttuseuraa, kun illalla menimme buffettiin syömään. Oli hauskaa ja toki alkoholi auttoi asiaa sekä hyvä ruoka. Tax freessä voi shoppailla yksinkin ja se on just parasta yksin: kukaan ei ole hoputtamassa, että mennään jo, mun pitää mennä hakemaan tuolta toisesta päästä myymälää tuota ja tätä. Merimaiseman katseluun ja maisemakuvien ottamiseen ei kaveria tarvitse. 

En jätä elämääni elämättä vain siksi että olen yksin enkä jätä asioita tekemättä enkä maailmaa näkemättä vain siksi että olen yksin: en jää kotiin suremaan. Teen vain sen kaiken ihan itse ja yksin.

Aikoinaan olin pahalla mielellä syystä x, ja kukaan "kavereistani" ei kerennyt nähdä minua, tai siis heillä oli jo jotain muuta sovittuna. Sisuunnuin sitten, ja lähdin yksin baariin, koska en halunnut viettää iltaa yksin kotona pahalla mielellä vain siksi että ne muutama kaveri olivat jossain muualla, tekemässä jotain hauskaa sellaisella kokoonpanolla että minä en mahtunut mukaan. Aukesi ihan uusi maailma! Ihmiset tulivat juttelemaan illan mittaan, ja tutustuin useisiin mukaviin ihmisiin siellä, sellaisiin jotka myös syystä y tai b olivat yksin liikenteessä. Tuon jälkeen en enää kysellyt baariseuraa, vaan jos tuttuja näin niin sitten näin.

Kun sitten aloin seurustelemaan, ei miesystävä sulattanut sitä että menen yksin baariin, että pitäisi aina olla joku kaveri, että mitä minä oikein haen sieltä yksinäni, seuraa vai? Ei auttanut selitykset että en jää yksin kotiin siksi että kavereita ei ole, että en anna sellaisille ihmisille valktaa elämääni niin että heidän takiaan istun kotona yksin. Osittain tästä syystä tuli sitten erokin, tai siis toimi laukaisijana.

Nykyään oleskelen enimmäkseen kotosalla tai 6v sitten löytyneen mieheni kanssa jossain. Baarissa ei käy kumpikaan. 

Olet ihmissuhteessa itsesi kanssa aina. Pidä siitä huolta.

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut aloituksen..

Olen myös 30v pikkupaikkakuntalainen ja muutin pois n. 2008 enkä ole tähänkään päivään mennessä onnistunut saamaan uusia kavereita, ainakaan sellaisia ketä näkisi.

Lapsuuteni ei ollut mitenkään erityisen hyvä ja tiedän sen vaikuttavan elämääni edelleen, en osaa luottaa ihmisiin ja olen hieman varautunut aina kun tapaan uusia ihmisiä. Höpötän kyllä niitä näitä mutta sisimmissäni olen todella epävarma koko ajan. Varsinkaan naisiin en oikein luota (liikaa selkäänpuukottamista ja kiusaamista yläasteella),  tulen luontevammin juttuun miesten kanssa ja korona veikin minulta mukavan työpaikan missä olin enimmäkseen jätkäseurassa ja pystyin olemaan oma itseni.. Muutama näistä tyypeistä jäänyt sentään jonkinlaisiksi kavereiksi.

Nyt työpaikan vaihdoksen kautta kaikki yksinäisyyden tunteet sun muut negatiiviset asiat nostaa taas päätään.. Nyt onkin enimmäkseen naisia kollegoina ja voi kuinka ulkopuoliseksi sitä itsensä voikin tuntea :( Ei myöskään ollut ikävä tätä naisten klikki-pelleilyä, mutta nyt tätä joutuu sietämään joka työpäivä. Huh ne ilmeet kun sanot klikkiläisille jotain ja saat takaisin todella outoja katseita, just sellaisia 'mitä tuo luuseri selittää'

Olen yrittänyt tutustua ihmisiin mm. netin kautta ja tavannutkin ihmisiä, mutta aina nämä sitten jotenkin jää, tai käy niin että se henkilö muuttaa muualle asumaan (eräskin mukava nainen muutti ulkomaille). Tuli vaan sellainen olo että olenko niin kamala että minua pitää paeta ulkomaille asti xD

Yritän vain elää tämän kanssa.. Välillä tulee niitä huonoja jaksoja ja tuntuu että elämä potkii päähän.. :/ Mutta aika lailla tottunut käymään kaikkialla yksin, se siinä ainakin on ettei kukaan hoputa ja saa ihan rauhassa suunnitella omat aikataulut :)

Vierailija kirjoitti:

yksin mutta ei yksinäinen kirjoitti:

Kun kavereita ei ole, olen vain alkanut tehdä asioita yksin, mennä yksin, harrastaa yksin, shoppailla yksin, syödä yksin jne. Menen baariin yksin ja ravintolaan syömään yksin. Kun sen kerran uskaltaa tehdä, sen voi tehdä aina jatkossa ihan helposti. Varsinkin matkoilla juttuseuraa kyllä löytyy niistä muista paikalla olevista ihmisistä. Kannattaa rohkeasti vain alkaa jutella, mennä seuraan, mennä mukaan.

Menin laivalle erään ryhmän mukana, josta en tuntenut ketään. Kyllä löysin silti ryhmästä juttuseuraa, kun illalla menimme buffettiin syömään. Oli hauskaa ja toki alkoholi auttoi asiaa sekä hyvä ruoka. Tax freessä voi shoppailla yksinkin ja se on just parasta yksin: kukaan ei ole hoputtamassa, että mennään jo, mun pitää mennä hakemaan tuolta toisesta päästä myymälää tuota ja tätä. Merimaiseman katseluun ja maisemakuvien ottamiseen ei kaveria tarvitse. 

En jätä elämääni elämättä vain siksi että olen yksin enkä jätä asioita tekemättä enkä maailmaa näkemättä vain siksi että olen yksin: en jää kotiin suremaan. Teen vain sen kaiken ihan itse ja yksin.

Aikoinaan olin pahalla mielellä syystä x, ja kukaan "kavereistani" ei kerennyt nähdä minua, tai siis heillä oli jo jotain muuta sovittuna. Sisuunnuin sitten, ja lähdin yksin baariin, koska en halunnut viettää iltaa yksin kotona pahalla mielellä vain siksi että ne muutama kaveri olivat jossain muualla, tekemässä jotain hauskaa sellaisella kokoonpanolla että minä en mahtunut mukaan. Aukesi ihan uusi maailma! Ihmiset tulivat juttelemaan illan mittaan, ja tutustuin useisiin mukaviin ihmisiin siellä, sellaisiin jotka myös syystä y tai b olivat yksin liikenteessä. Tuon jälkeen en enää kysellyt baariseuraa, vaan jos tuttuja näin niin sitten näin.

Kun sitten aloin seurustelemaan, ei miesystävä sulattanut sitä että menen yksin baariin, että pitäisi aina olla joku kaveri, että mitä minä oikein haen sieltä yksinäni, seuraa vai? Ei auttanut selitykset että en jää yksin kotiin siksi että kavereita ei ole, että en anna sellaisille ihmisille valktaa elämääni niin että heidän takiaan istun kotona yksin. Osittain tästä syystä tuli sitten erokin, tai siis toimi laukaisijana.

Nykyään oleskelen enimmäkseen kotosalla tai 6v sitten löytyneen mieheni kanssa jossain. Baarissa ei käy kumpikaan. 

Miten ihmeessä tutustuit uusiin ihmisiin? Mua ainakin katsotaan ylimielisesti, eikä ketään juttele (mielellään). Mistä tämä sitten johtuu?

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut aloituksen..

Olen myös 30v pikkupaikkakuntalainen ja muutin pois n. 2008 enkä ole tähänkään päivään mennessä onnistunut saamaan uusia kavereita, ainakaan sellaisia ketä näkisi.

Lapsuuteni ei ollut mitenkään erityisen hyvä ja tiedän sen vaikuttavan elämääni edelleen, en osaa luottaa ihmisiin ja olen hieman varautunut aina kun tapaan uusia ihmisiä. Höpötän kyllä niitä näitä mutta sisimmissäni olen todella epävarma koko ajan. Varsinkaan naisiin en oikein luota (liikaa selkäänpuukottamista ja kiusaamista yläasteella),  tulen luontevammin juttuun miesten kanssa ja korona veikin minulta mukavan työpaikan missä olin enimmäkseen jätkäseurassa ja pystyin olemaan oma itseni.. Muutama näistä tyypeistä jäänyt sentään jonkinlaisiksi kavereiksi.

Nyt työpaikan vaihdoksen kautta kaikki yksinäisyyden tunteet sun muut negatiiviset asiat nostaa taas päätään.. Nyt onkin enimmäkseen naisia kollegoina ja voi kuinka ulkopuoliseksi sitä itsensä voikin tuntea :( Ei myöskään ollut ikävä tätä naisten klikki-pelleilyä, mutta nyt tätä joutuu sietämään joka työpäivä. Huh ne ilmeet kun sanot klikkiläisille jotain ja saat takaisin todella outoja katseita, just sellaisia 'mitä tuo luuseri selittää'

Olen yrittänyt tutustua ihmisiin mm. netin kautta ja tavannutkin ihmisiä, mutta aina nämä sitten jotenkin jää, tai käy niin että se henkilö muuttaa muualle asumaan (eräskin mukava nainen muutti ulkomaille). Tuli vaan sellainen olo että olenko niin kamala että minua pitää paeta ulkomaille asti xD

Yritän vain elää tämän kanssa.. Välillä tulee niitä huonoja jaksoja ja tuntuu että elämä potkii päähän.. :/ Mutta aika lailla tottunut käymään kaikkialla yksin, se siinä ainakin on ettei kukaan hoputa ja saa ihan rauhassa suunnitella omat aikataulut :)

Toisia naisia halveksuja nainen on kyllä ihan huomattavan typerä. Kun tuo on ennakkoasenne, turha odottaa että kukaan ajattelisi sinusta yhtään sen positiivisemmin kuin sinä heistä.

Vierailija kirjoitti:

Mä monesti mietin näissä ketjuissa annettuja ohjeita ja vaatimuksia, että ihanko oikeasti ystävystyminen on vaatinut noin kamalasti niiltäkin joilla ystäviä on? Eikö nämä ystävyydet ole kenelläkään syntyneet ihan vaan luonnollisesti kun on syystä tai toisesta vietetty enemmän aikaa samassa paikassa?

Tällaisissa tapauksissa samassa paikassa yleensä vietetään aikaa jostain muusta syystä kuin että ystävystyttäisiin, ja ystävystyminen on sitten sivutuote. Tuntuu, että jos lähtee varta vasten ystävystymään, sitä saattaa tulla hieman pakottaneeksi eikä kaikki toimikaan "luonnollisesti"?

En tiedä, itsellä kun tuntuu että ystävyyssuhteet on syntyneet juuri noin "sivutuotteena" - fuksivuonna sain yhden hyvän kaverin, hän innosti aloittamaan uuden harrastuksen, pikkuhiljaa sen parista tuli uusia ystäviä. Sitten tapasin tuon harrastuksen parissa nykyisen mieheni, jonkin aikaa seurusteltuamme hän innosti minut toiseen uuteen lajiin, ja sen parista taas tuli uusia kavereita. Aikuisiän parhaimmat ystävät tulleet noista harrastuksista. Vanhoista koulukavereista on jäljellä muutama, joiden kanssa viestittelen ehkä kerran kuussa ja nähdään kerta vuoteen, kun ei enää asuta lähekkäin ja aletaan olla ruuhkavuosissa. Töissä on hyviä tuttuja, muttei nyt ystäviä johtuen varmaan siitä, ettei itseä ole niin kiinnostanut mennä juttelemaan.

Kommentoin sen verran että yksinolo Suomessa on kylläkin normaalia eikä siitä kannata alkaa syytellä itseään liikaa. Nimenomaan meillä ei ihmisten sosiaalinen puoli kehity samassa mitassa kuin muualla, ja tapana ei ole pyytää yksinolijoita tai yleensäkään ketään mukaan mihinkään. Ihanne on toisten välttely ja huomaamattajättäminen. Erikoisuutena porukat tapaavat samalla kokoonpanolla vuosikymmenestä toiseen.

Viidakon laki on johtava seurustelutyyli. Puheenaiheet kaapataan itselle kuin susilauma taistelee lihanriekaleista. Syvällisempää keskustelua kaipaavat jäävät nuolemaan näppejään. Ryhmä ei tajua jakaa huomiota vaan ahneimmat syövät sen.

Monet suomalaiset ovat introvertteja, ja koska kulttuurissamme ei opita selkeästi vetämään tai pitämään rajoja, pelätään että toinen vie liikaa huomiota. Minuakin kyllä vähän pelottaa nämä jotka toivovat ystävää, jolle voisi millon vaan soittaa ja itkeä ongelmiaan.

Neuvo voisi olla tavoitella yhteistyötä kaveriksi sopivan tuttavan tai netistä haetun henkilön kanssa jonkun määritellyn puuhan ympärille. Silloin on helpompi myös sopia tapaamisten rajat ja laatu. Jos etsii seuraa nimikkeellä ”yksinäinen”, tulee kohtaamaan ongelmaisia henkilöitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut aloituksen..

Olen myös 30v pikkupaikkakuntalainen ja muutin pois n. 2008 enkä ole tähänkään päivään mennessä onnistunut saamaan uusia kavereita, ainakaan sellaisia ketä näkisi.

Lapsuuteni ei ollut mitenkään erityisen hyvä ja tiedän sen vaikuttavan elämääni edelleen, en osaa luottaa ihmisiin ja olen hieman varautunut aina kun tapaan uusia ihmisiä. Höpötän kyllä niitä näitä mutta sisimmissäni olen todella epävarma koko ajan. Varsinkaan naisiin en oikein luota (liikaa selkäänpuukottamista ja kiusaamista yläasteella),  tulen luontevammin juttuun miesten kanssa ja korona veikin minulta mukavan työpaikan missä olin enimmäkseen jätkäseurassa ja pystyin olemaan oma itseni.. Muutama näistä tyypeistä jäänyt sentään jonkinlaisiksi kavereiksi.

Nyt työpaikan vaihdoksen kautta kaikki yksinäisyyden tunteet sun muut negatiiviset asiat nostaa taas päätään.. Nyt onkin enimmäkseen naisia kollegoina ja voi kuinka ulkopuoliseksi sitä itsensä voikin tuntea :( Ei myöskään ollut ikävä tätä naisten klikki-pelleilyä, mutta nyt tätä joutuu sietämään joka työpäivä. Huh ne ilmeet kun sanot klikkiläisille jotain ja saat takaisin todella outoja katseita, just sellaisia 'mitä tuo luuseri selittää'

Olen yrittänyt tutustua ihmisiin mm. netin kautta ja tavannutkin ihmisiä, mutta aina nämä sitten jotenkin jää, tai käy niin että se henkilö muuttaa muualle asumaan (eräskin mukava nainen muutti ulkomaille). Tuli vaan sellainen olo että olenko niin kamala että minua pitää paeta ulkomaille asti xD

Yritän vain elää tämän kanssa.. Välillä tulee niitä huonoja jaksoja ja tuntuu että elämä potkii päähän.. :/ Mutta aika lailla tottunut käymään kaikkialla yksin, se siinä ainakin on ettei kukaan hoputa ja saa ihan rauhassa suunnitella omat aikataulut :)

Toisia naisia halveksuja nainen on kyllä ihan huomattavan typerä. Kun tuo on ennakkoasenne, turha odottaa että kukaan ajattelisi sinusta yhtään sen positiivisemmin kuin sinä heistä.

En usko että on typeryyttä, kokemukset aiheuttaneet epävarmuutta ja pelkotiloja... itsellenikin on aina ollut vaikeampi aluksi tutustua naisiin kuin miehiin (myös kiusaamistausta peruskoulusta), mutta onneksi on juttelualoitteita tullut muiden naisten puolelta niin, etten ole jäänyt paitsi naispuolisistakaan ystävistä. Olen muutenkin uusiin ihmisiin tutustuessa ujompi ja hiljaisempi kuin sitten todellisuudessa olen kun minut tuntee, mutta naisten kohdalla huomaan ainakin itse itsessäni suurempaa epävarmuutta.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne nuoruudesta. Itseltänikin kesti pitkään löytää omat kaveriporukat, oikeastaan aloin löytää ystäviä vasta yliopistossa. Lukio ja yläaste meni juuri tuolla kaavalla, ettei ikinä kutsuttu mihinkään bileisiin, yhteisiin juttuihin jne. Uusia ystäviä en löytänyt mitenkään. Onneksi minulla on kuitenkin lapsuudesta pari läheistä ystävää, joten en ollut yksin.

Elämäni oli juuri tuon tyyppistä kuin kuvailet. Vaikea sanoa, mistä se johtui. Ehkä siitä, etten ollut silloin vielä löytänyt oikein "omaa juttuani" ja olin todella epävarma ja ujo. Harrastin juuri vähän tuollaisia "perusjuttuja", eli harrastuksien kauttakaan ei löytänyt ystäviä. Yliopistossa opiskelin ensin eri alaa pari vuotta. Sama meno kuin lukiossa jatkui, en löytänyt ystäviä, en uskaltanut käydä missään opiskelijatapahtumissa (koska en nyt yksin tietysti niihin halunnut mennä, kun en tuntenut ketään), luennoilla istuin yksin ja lopulta lopetin luennoilla käynnin kokonaan, koska hävetti niin paljon yksin siellä istuminen. Kadehdin kaikkia, jotka viettivät aktiivista opiskelijaelämää ja kävivät paikoissa, tutustuivat ihmisiin, harrastivat.

Muutos tapahtui sitten, kun vaihdoin yliopistoa useamman yrittämän jälkeen alalle, minne olin pari vuotta hakenut. Kun opinnot alkoivat ja muutin uuteen kaupunkiin, tajusin, että asioiden on pakko muuttua. En halunnut enää jäädä ulkopuoliseksi. Aloin tietoisesti osallistua kaikkiin fuksitapahtumiin, jutella ihmisille, käydä luennoilla, menin opiskelijatoimintaan aktiviisesti mukaan, kävin kaikissa opiskelijatapahtumissa mitä vain oli tarjolla. Ja pääsin kuin pääsinkin porukkaan. Sain paljon uusia kavereita. Ehkä asiaan vaikutti, että olin vihdoin omalla tuntuvalla alalla ja porukka oli samanhenkistä. Yliopisto oli ihanaa ja aktiivista aikaa ja sain roimasti itseluottamusta.

Sittemmin olen löytänyt myös paljon uusia harrastuksia ja sitä kautta on tullut paljon ystäviä ja monta ystäväporukkaa, joiden kanssa vietän aikaa. Harrastuksien myötä olen myös löytänyt enemmän itsevarmuutta ja olen nykyään jopa aika räväkkä ja puhelias, mikä on suurinpiirtein vastakohta siihen, millainen olin vielä lukioiässä.

Eli vinkkini on: vielä voi tehdä muutoksen. Harrastukset ovat hyvä tapa löytää se oma porukka ja samalla myös itsevarmuutta.

Mitä harrastat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut aloituksen..

Olen myös 30v pikkupaikkakuntalainen ja muutin pois n. 2008 enkä ole tähänkään päivään mennessä onnistunut saamaan uusia kavereita, ainakaan sellaisia ketä näkisi.

Lapsuuteni ei ollut mitenkään erityisen hyvä ja tiedän sen vaikuttavan elämääni edelleen, en osaa luottaa ihmisiin ja olen hieman varautunut aina kun tapaan uusia ihmisiä. Höpötän kyllä niitä näitä mutta sisimmissäni olen todella epävarma koko ajan. Varsinkaan naisiin en oikein luota (liikaa selkäänpuukottamista ja kiusaamista yläasteella),  tulen luontevammin juttuun miesten kanssa ja korona veikin minulta mukavan työpaikan missä olin enimmäkseen jätkäseurassa ja pystyin olemaan oma itseni.. Muutama näistä tyypeistä jäänyt sentään jonkinlaisiksi kavereiksi.

Nyt työpaikan vaihdoksen kautta kaikki yksinäisyyden tunteet sun muut negatiiviset asiat nostaa taas päätään.. Nyt onkin enimmäkseen naisia kollegoina ja voi kuinka ulkopuoliseksi sitä itsensä voikin tuntea :( Ei myöskään ollut ikävä tätä naisten klikki-pelleilyä, mutta nyt tätä joutuu sietämään joka työpäivä. Huh ne ilmeet kun sanot klikkiläisille jotain ja saat takaisin todella outoja katseita, just sellaisia 'mitä tuo luuseri selittää'

Olen yrittänyt tutustua ihmisiin mm. netin kautta ja tavannutkin ihmisiä, mutta aina nämä sitten jotenkin jää, tai käy niin että se henkilö muuttaa muualle asumaan (eräskin mukava nainen muutti ulkomaille). Tuli vaan sellainen olo että olenko niin kamala että minua pitää paeta ulkomaille asti xD

Yritän vain elää tämän kanssa.. Välillä tulee niitä huonoja jaksoja ja tuntuu että elämä potkii päähän.. :/ Mutta aika lailla tottunut käymään kaikkialla yksin, se siinä ainakin on ettei kukaan hoputa ja saa ihan rauhassa suunnitella omat aikataulut :)

Toisia naisia halveksuja nainen on kyllä ihan huomattavan typerä. Kun tuo on ennakkoasenne, turha odottaa että kukaan ajattelisi sinusta yhtään sen positiivisemmin kuin sinä heistä.

Tässä ei kyllä ollut mitään halveksimista, opettele tulkitsemaan tekstiä paremmin.

Jos mietin omia kollegoita ketkä saattavat tuntea olonsa ulkopuolisiksi, tai juuri niitä omia vuosikurssilaisia keitä pakosti muista enää vuosien jälkeen, niin ei heistä juuri kukaan koskaan oma-aloitteisesti tee aloitetta muihin ihmisiin. Siis esimerkiksi työpaikalla tai yliopistossa. Jos se sosiaalinen, täällä halveksittu ekstrovertti kysyy iloisesti taukohuoneessa viikonlopun kuulumisia, vastaa tämä "ulkopuolinen" toki kohteliaasti takaisin, mutta ei koskaan itse ensiksi kysy muiden kuulumisia. Ei osallistu ainejärjestöiltoihin, ei työrientoihin, ei mihinkään.

Mä löysin eri ikäisistä miehistä hyviä ystäviä. Minulla on siis puoliso, jostain syystä naisten kanssa ei koskaan tuu mitään. Monet ovat todella pinnallisia, pitää aina olla jotain kulissia pystyssä, tietyn näköinen takki tai mielipide.

Minulla on nyt 10v  nuorempia mieskavereita ja 30v minua vanhempia. 20v, 51v ja 76v. Miesten kanssa on niin kiva keskustella kun eivät tuomitse, voi olla täysin oma ittensä eivätkä välitä mistään ulkonäöstä tai pinnallisista asioista.

Miehet ovat rauhallisia ja mietteliäitä.

Vierailija kirjoitti:

Jos mietin omia kollegoita ketkä saattavat tuntea olonsa ulkopuolisiksi, tai juuri niitä omia vuosikurssilaisia keitä pakosti muista enää vuosien jälkeen, niin ei heistä juuri kukaan koskaan oma-aloitteisesti tee aloitetta muihin ihmisiin. Siis esimerkiksi työpaikalla tai yliopistossa. Jos se sosiaalinen, täällä halveksittu ekstrovertti kysyy iloisesti taukohuoneessa viikonlopun kuulumisia, vastaa tämä "ulkopuolinen" toki kohteliaasti takaisin, mutta ei koskaan itse ensiksi kysy muiden kuulumisia. Ei osallistu ainejärjestöiltoihin, ei työrientoihin, ei mihinkään.

mä olen sosiaalinen, aina kyselemässä muiden yhteistiedot, järkkäämässä juhlia, antamassa lahjoja, otan yhteyttä. Ihmiset eivät välitä, eivätkä vastaa, unohtavat minua.

Mulla kuulemma on erinomaiset sosiaaliset taidot kun otan aina muita huomioon ja silti on selkärankaa.

Vierailija kirjoitti:

Neuvo voisi olla tavoitella yhteistyötä kaveriksi sopivan tuttavan tai netistä haetun henkilön kanssa jonkun määritellyn puuhan ympärille. Silloin on helpompi myös sopia tapaamisten rajat ja laatu. Jos etsii seuraa nimikkeellä ”yksinäinen”, tulee kohtaamaan ongelmaisia henkilöitä.

Tämä. Etsin joskus seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä ja kaverinhakupalstoilta mutta tulos ei ollut hääppöinen. Moni oli jotenkin jumiutunut yksinäisyyteensä ja määritteli koko identiteettinsä sen kautta. Sen seurauksena esim. noilla foorumeilla jutut pyörivät lähinnä vain yksinäisyyden ja sen kurjuuden ympärillä. Useilla keskustelijoilla oli myös aika uhriutuva ja passiivis-aggressiivinen asenne suhteessa muihin ihmisiin, tyyliin "on se kumma kun tämmöinen kiva ja kiltti ihminen jää aina yksin mutta jos ihmiset kaipaa huonoa kohtelua kavereiltaan, niin minkä mä niiden tyhmyydelle voin???". Ikäväkseni huomasin, että tuollainen keskustelutyyli tarttuu helposti ja huomasin alkavani muuttua samanlaiseksi katkeraksi marisijaksi. Nostin kytkintä tajuttuani asian.

Lisänä vielä mainittakoon yksinäisten palstoilla päivystävät seuranhakijat, useimmiten miehet, joilla ei ole mitään kiinnostusta tutustua kaveripohjalta. Monesta heistä sai vaikutelman, että eivät ole mieleltään terveimpiä ja eivät itsekään välttämättä tiedä, mitä haluavat. Joku pitäisi vain saada rinnalle mahdollisimman nopeasti. Ei sen väliä, kuka.

Vierailija kirjoitti:

Mä löysin eri ikäisistä miehistä hyviä ystäviä. Minulla on siis puoliso, jostain syystä naisten kanssa ei koskaan tuu mitään. Monet ovat todella pinnallisia, pitää aina olla jotain kulissia pystyssä, tietyn näköinen takki tai mielipide.

Minulla on nyt 10v  nuorempia mieskavereita ja 30v minua vanhempia. 20v, 51v ja 76v. Miesten kanssa on niin kiva keskustella kun eivät tuomitse, voi olla täysin oma ittensä eivätkä välitä mistään ulkonäöstä tai pinnallisista asioista.

Miehet ovat rauhallisia ja mietteliäitä.

Mä viihdyn isäni ja hänen kaverinsa kanssa. Paljon enemmän yhteistä kun oma ikäisten pissiksien kanssa. Naiset on aina pyörittelemässä silmiään, suljetaan ulkopuolelle ja aina yhtä kiukkusia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mietin omia kollegoita ketkä saattavat tuntea olonsa ulkopuolisiksi, tai juuri niitä omia vuosikurssilaisia keitä pakosti muista enää vuosien jälkeen, niin ei heistä juuri kukaan koskaan oma-aloitteisesti tee aloitetta muihin ihmisiin. Siis esimerkiksi työpaikalla tai yliopistossa. Jos se sosiaalinen, täällä halveksittu ekstrovertti kysyy iloisesti taukohuoneessa viikonlopun kuulumisia, vastaa tämä "ulkopuolinen" toki kohteliaasti takaisin, mutta ei koskaan itse ensiksi kysy muiden kuulumisia. Ei osallistu ainejärjestöiltoihin, ei työrientoihin, ei mihinkään.

mä olen sosiaalinen, aina kyselemässä muiden yhteistiedot, järkkäämässä juhlia, antamassa lahjoja, otan yhteyttä. Ihmiset eivät välitä, eivätkä vastaa, unohtavat minua.

Mulla kuulemma on erinomaiset sosiaaliset taidot kun otan aina muita huomioon ja silti on selkärankaa.

Ystävien saaminen on hankalaa, sen myönnän. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että yksipuolinen parisuhde on paljon helpompi tunnistaa kuin yksipuolinen "ystävyys". Ei ole ystävyys kovin kummoista, jos huomion ottaminen ja tärkeysasteella korkealle priorisointi on vain toisen osapuolen heiniä. Ei kaikki ystävyydet kestä vain siksi, että on asuttu lapsena naapurissa tai oltu yläasteella samalla luokalla.

Vierailija kirjoitti:

Mä löysin eri ikäisistä miehistä hyviä ystäviä. Minulla on siis puoliso, jostain syystä naisten kanssa ei koskaan tuu mitään. Monet ovat todella pinnallisia, pitää aina olla jotain kulissia pystyssä, tietyn näköinen takki tai mielipide.

Minulla on nyt 10v  nuorempia mieskavereita ja 30v minua vanhempia. 20v, 51v ja 76v. Miesten kanssa on niin kiva keskustella kun eivät tuomitse, voi olla täysin oma ittensä eivätkä välitä mistään ulkonäöstä tai pinnallisista asioista.

Miehet ovat rauhallisia ja mietteliäitä.

Näin itselläkin! Ei vain ole oikein mitään juteltavaa naisten kanssa ja ehkä enemmän samoja mielenkiinnon kohteita miesten kanssa (+ huumorintaju).