Miksi lihomisesta ei saa sanoa suhteessa? Avopuoliso suuttui

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttää se, kun painokeskustelussa syyllistetään sitä lihonutta kumppania tyyliin "jos se rakastaisi niin se laihduttaisi". Kuten joku edellä sanoikin, laihdutus altistaa syömishäiriöille ja ihan tutkimustenkin mukaan pitkässä juoksussa pikemminkin lihottaa. Moni on taistellut painon ja ruokasuhteen kanssa koko elämänsä. Ei ole harvinaista, että se painonnousu ahdistaa niin paljon, että ap:n puolison tavoin alkaa tulla itsetuhoisiakin ajatuksia. Jos ihminen vihaa itsekin sitä läskiä kroppaansa niin paljon ettei halua enää elää siinä, niin miten helvetissä te luulette että hän onnistuisi laihduttamaan puolison takia? Oletteko te oikeasti noin itsekeskeisiä, että kuvittelette teidän nalkutuksenne vahvemmiksi motivaattoreiksi kuin syvä henkinen ja fyysinen pahoinvointi?

Itselläni on ollut syömishäiriö, joten ymmärrän pointtisi. Siitä ei välttämättä lopullisesti parane, tai ainakin oma kokemukseni on tämä. Ehkä itse ajattelen tässä niin, että asiaan olisi siksi hyvä puuttua varhaisessa vaiheessa tukea, rakkautta ja hyväksyntää antamalla. Asia ei muutu, vaikka painosta ei puhuisi mitään. Siinä se olisi kuin elefantti olohuoneessa ja kaikista tuntuisi silti yhtä pahalle.

Täällä on ihmeellinen käsitys siitä, että ylipainosta ei voisi toiselle puhua lempeästi ja kauniisti. Toki se todennäköisesti tuntuu toisesta pahalta, mutta ihan samalla tavalla sekin tuntuu, jos yllättäen toinen ottaa eron ja kertoo, että haluat ovat menneet.

Jos ylipainosta ja terveydestä ei voi puhua, miten voi esimerkiksi omaa alaikäistä lasta ohjata terveellisempään elämään? Onhan vastaavassa tilanteessa lapsellekin sanottava, että painoa on liikaa, se on terveydelle huono asia ja on tärkeää siksi syödä terveellisemmim, minä autan siinä ja yhdessä me onnistutaan. En vain ymmärrä tätä vaikenemisen kulttuuria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏

Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?

Niinpä. Kun olet niin viisas niin sanopa miten me lihavien miesten puolisot otamme miehen läskit puheeksi miestä loukkaamatta? Suomessa useammalla naisella kuin miehellä on se lihonut kumppani. Miehistä 66% ja naisista 46% on lihavia.

"Rakas, toivoisin, että pitäisit terveydestäsi hieman parempaa huolta. Musta tuntuu, että se on alkanut vaikuttaa jo sek*ielämäämme ja pelottaa, että sairastut."Kyllä mieheni tuon kestäisi ja fiksuna ihmisenä olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani.

Meinaatko että se vaikuttaa s*ksielämäänne sillä että hänellä on erektiovaikeuksia painonsa vuoksi vai siksi että sinä et enää kiihotu hänestä? Koska jos jälkimmäinen, fiksuna ihmisenä kumppanisi osaisi miettiä haluaako olla sellaisessa suhteessa. Jos haluaa, niin hei, mikäs siinä. Uskoisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä haluaa olla suhteessa jossa ulkonäkömme ei ole niin merkityksellinen seikka etteikö kumppania kohtaan voisi tuntea intohimoa vaikkei sixpäkkiä enää olisikaan. Että intohimoa on vielä siinäkin vaiheessa kun tissit roikkuvat navassa, käsissä on sellaiset nahka-allit että tuulettaa kylppärin hampaita pestessään ja ryppyjä on naamassa enemmän kuin vuosia. Että kumppani hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Sellaisessa suhteessa on turvallista, rakkaudentäyteistä ja ihanaa olla. Minun puolisoni halusi minua intohimoisesti myös vaikka lihoin raskauden aikana melkein 40kg ja niiden kilojen sulattelemiseen meni aikaa. Eikä tässä kohta 20v jälkeen ole enää niin iso merkitys sillä että puolisolla on kasipäkki ja hiton terhakka treenattu takapuoli. Kyllähän ne kivoja ovat, mutta kyllä se seksikkyys ihan muista asioista tulee.

Mä taas näen asian aivan toisin. Kun ihastumme, haluamme olla toisen silmissä mahdollisimman haluttavia. Minä haluan näyttää mm myös panostamalla ulkonäkööni, että toinen ei ole muuttunut itsestäänselvyydeksi, jolle saa luvan "kelvata" mitä tarjolla on. Toki toinenkin pitää itsestään huolta samalla tavalla. Ja toki siihen liittyy muu kuin ulkonäköasiat.

Ja mitä olen seurannut, niin kyllä minun silmään onnellisimmat pariskunnat ovat juuri näitä, jotka pitävät itsestään ja suhteestaan huolta monin tavoin. Eivätkä ajattele "saa kelvata ja jos ei kelpaa, etsiköön jonkun toisen!!!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏

Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?

Miksi siitä pitäisi voida sanoa? Miksi ihmeessä jonkun pitäisi leikkiä että olen hoikka? Mitä ihmettä se puolison paino kuuluu sinulle?

-eri

Koska parisuhteessa halulla, intohimolla, sekssikkyydellä on iso merkitys. Jos toinen alkaa kokea negatiivisia fiiliksiä näitä asioita kohtaan, on reilua asiasta pienimuotoisesti ja kauniisti sanoa, että toiselle jää mahdollisuus muuttaa tilannetta eli laihtua.

Jos intohimosi ja puolisosi seksikkyys sinulle on hänen painostaan kiinni, on hänen ehdottomasti saatava siitä kuulla ja miettiä että onko suhteenne oikeasti tuon arvoinen. Tilanne ei varmasti muutu paremmaksi sillä että sinä siitä sanot. Paras vaihtoehto on ihan oikeasti, että eroat ja otat sellaisen puolison jolle kerrot heti alusta asti että hänen hoikkuutensa on sinulle niin tärkeää että parisuhde ei toimi jos hänen painonsa nousee.

Suurimmalle osalle ihmisistä painolla on iso merkitys halun kokemisessa. Ihan turha sitä on kieltää. Painoraja tietysti vaihtelee, mutta taatusti sinullakin on jossain vaiheessa se piste, ettet enää halua puolisoasi, jos hän tarpeeksi lihoo. Se voi olla 80kg tai se voi olla 250kg, mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan.

Ota saatana ero! Sinulla ei ole mitään oikeutta prässätä muita henkilökohtaisten mieltymystesi takia. Jos et kiihotu puolisostasi enää nykyään, niin etsi uusi.

Miksi kiihdyt noin? En haluaisi etsiä uutta miestä 20 vuoden jälkeen tuosta noin vain yrittämättä edes korjata tilannetta.

Mutta miten se tilanne korjataan sillä että ahdistetaan sitä kumppania lisää? Huomautteleminen ei johda mihinkään hyvään kumppanin psyykeelle. Joko hyväksyt tosiasian tai yrität korjata sitä laittamalla omat elämäntapasi kuntoon ja huolehtimalla siitä että kumppanisi ei joudu hoitamaan esim sinun kotihommiasi tai enemmän kuin oman osansa lastenhoidosta. Huolehtimalla omalta osaltasi että sillä kumppanilla on tarpeeksi lepoaikaa ja tarpeeksi omaa aikaa ja kivoja juttuja elämässään.

Se on todella perseestä kuinka moni huitelee omissa harrastuksissaan työpäivän jälkeen ja odottaa että kumppani on sillä välin siivonnut, hoitanut lasten läksyt, ruoanlaitot ja pyykit oman työpäivänsä päälle. Sitten pitäisi vielä rättiväsyneenä harrastaa seksiä ettei “suhde väljähdy” ja sitten ihmetellään kun se kumppani lihoo kun stressin keskellä ei välttämättä ehdi syödä terveellisesti ja järkevästi, väsyneenä syö energiapitoista ruokaa vain pysyäkseen hereillä tai ruoasta tulee lohduttaja kaiken kiireen ja stressin keskellä. Näitä on niin nähty. Sitten puoliso itkee kössihallin pukuhuoneessa että kun se vaimo on niin läski, miksei se huolehdi itsestään ja kanna vastuuta omasta terveydestään.

Vierailija kirjoitti:

No kyllä mainitsin avopuolisolle asiasta kun bisseä alkoi kulumaan päivittäin sellaisia määriä että se alkoi näkymään jo reiluna ylipainona, pöhöttyneenä ulkomuotona ja jatkuvana väsymyksenä ja huonona kuntona.

Ei sillä ole mitään eroa onko kilot peräisin syömisistä tai juomisesta, ylipaino ei ole silti terveellistä ja ikävää se on katsoa vaan vierestä kun toinen tuhoaa terveytensä.

Mutta esim sen kaljan kanssa on täysin mahdollista lopettaa sen juominen kokonaan. Syödä pitää ihan joka ikinen päivä.

Olen ollut kommentoimatta kumppanin ulkomuotoa, vaikka hän on ollut niin laiha, etten ole kokenut kehoa mitenkään viehättävänä. Jokaisella on omat ristinsä ja ongelmansa, olin ihmisen enkä hänen kehonsa kanssa ja jos henkinen yhteys on kunnossa, voi nauttia seksistä myös epäseksikkään kehon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Se juuri vihjailu onkin aivan perseestä ja vertailu johonkin luuviuluun kun asiasta puhuu arvostaen toista minä kuuntelen sitä mieluummin kun vihjailua syömisiäni kyllä jokainen lihava tietää et pitäs muuttaa elämän tapojaan mutta se vain ei ole niin yksinkertaista kun kuvittelee moni jolla ei ongelmaa.

Ei voi suoraan sanoa, ei vihjaillen, mitenkään päin ei saa sanoa kun on suuri vääryys. Jos kyse olisi syömishäiriön sijaan alkoholismista ei täällä kukaan puolustelisi aloittajan juoppoa naista, mutta kun kyse on tarpeesta mättää herkkuja naamaan niin että yli 30 kiloa kertyy painoa alle kahdessa vuodessa se pitäisi vain hiljaa hyväksyä.

Mikä ihmeen pyhä lehmä tämä painoasia on? Se on vielä ehkä helpoin asia muuttaa. Itse sain kiloja helposti pois kun jätin ruokavaliosta pois lihottaneet asiat ja aloitin kävelylenkit. Tein sen omasta aloitteestani kun maharöllykkä alkoi inhottaa. Mies taas ei edes pidä siitä jos olen liian laiha. Olen enemmän vanhanaikainen tässä asiassa, koska suosin ajatusta painonhallinnasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttää se, kun painokeskustelussa syyllistetään sitä lihonutta kumppania tyyliin "jos se rakastaisi niin se laihduttaisi". Kuten joku edellä sanoikin, laihdutus altistaa syömishäiriöille ja ihan tutkimustenkin mukaan pitkässä juoksussa pikemminkin lihottaa. Moni on taistellut painon ja ruokasuhteen kanssa koko elämänsä. Ei ole harvinaista, että se painonnousu ahdistaa niin paljon, että ap:n puolison tavoin alkaa tulla itsetuhoisiakin ajatuksia. Jos ihminen vihaa itsekin sitä läskiä kroppaansa niin paljon ettei halua enää elää siinä, niin miten helvetissä te luulette että hän onnistuisi laihduttamaan puolison takia? Oletteko te oikeasti noin itsekeskeisiä, että kuvittelette teidän nalkutuksenne vahvemmiksi motivaattoreiksi kuin syvä henkinen ja fyysinen pahoinvointi?

Kiva! Meillä isä kyttäsi yhden lapsen syömisiä, kun hänellä oli ylipainoa. Muistan vieläkin miten painostavia ruokailuhetket olivat: "X, älä nyt ota sitä leipäpalaa, sinulla on painoa jo tarpeeksi!" Ja tämä toistui ja toistui.

Muidenkin lasten kohdalla ylipainon kertymistä pelättiin. Kun olin jo vuosia sairastanut bulimiaa, niin minulle saatettiin huomautella, että on tainnut painoa tulla jne.

Kotoa pois muuttaminen oli iso helpotus.

Itselläni on ollut syömishäiriö, joten ymmärrän pointtisi. Siitä ei välttämättä lopullisesti parane, tai ainakin oma kokemukseni on tämä. Ehkä itse ajattelen tässä niin, että asiaan olisi siksi hyvä puuttua varhaisessa vaiheessa tukea, rakkautta ja hyväksyntää antamalla. Asia ei muutu, vaikka painosta ei puhuisi mitään. Siinä se olisi kuin elefantti olohuoneessa ja kaikista tuntuisi silti yhtä pahalle.

Täällä on ihmeellinen käsitys siitä, että ylipainosta ei voisi toiselle puhua lempeästi ja kauniisti. Toki se todennäköisesti tuntuu toisesta pahalta, mutta ihan samalla tavalla sekin tuntuu, jos yllättäen toinen ottaa eron ja kertoo, että haluat ovat menneet.

Jos ylipainosta ja terveydestä ei voi puhua, miten voi esimerkiksi omaa alaikäistä lasta ohjata terveellisempään elämään? Onhan vastaavassa tilanteessa lapsellekin sanottava, että painoa on liikaa, se on terveydelle huono asia ja on tärkeää siksi syödä terveellisemmim, minä autan siinä ja yhdessä me onnistutaan. En vain ymmärrä tätä vaikenemisen kulttuuria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttää se, kun painokeskustelussa syyllistetään sitä lihonutta kumppania tyyliin "jos se rakastaisi niin se laihduttaisi". Kuten joku edellä sanoikin, laihdutus altistaa syömishäiriöille ja ihan tutkimustenkin mukaan pitkässä juoksussa pikemminkin lihottaa. Moni on taistellut painon ja ruokasuhteen kanssa koko elämänsä. Ei ole harvinaista, että se painonnousu ahdistaa niin paljon, että ap:n puolison tavoin alkaa tulla itsetuhoisiakin ajatuksia. Jos ihminen vihaa itsekin sitä läskiä kroppaansa niin paljon ettei halua enää elää siinä, niin miten helvetissä te luulette että hän onnistuisi laihduttamaan puolison takia? Oletteko te oikeasti noin itsekeskeisiä, että kuvittelette teidän nalkutuksenne vahvemmiksi motivaattoreiksi kuin syvä henkinen ja fyysinen pahoinvointi?

Itselläni on ollut syömishäiriö, joten ymmärrän pointtisi. Siitä ei välttämättä lopullisesti parane, tai ainakin oma kokemukseni on tämä. Ehkä itse ajattelen tässä niin, että asiaan olisi siksi hyvä puuttua varhaisessa vaiheessa tukea, rakkautta ja hyväksyntää antamalla. Asia ei muutu, vaikka painosta ei puhuisi mitään. Siinä se olisi kuin elefantti olohuoneessa ja kaikista tuntuisi silti yhtä pahalle.

Täällä on ihmeellinen käsitys siitä, että ylipainosta ei voisi toiselle puhua lempeästi ja kauniisti. Toki se todennäköisesti tuntuu toisesta pahalta, mutta ihan samalla tavalla sekin tuntuu, jos yllättäen toinen ottaa eron ja kertoo, että haluat ovat menneet.

Jos ylipainosta ja terveydestä ei voi puhua, miten voi esimerkiksi omaa alaikäistä lasta ohjata terveellisempään elämään? Onhan vastaavassa tilanteessa lapsellekin sanottava, että painoa on liikaa, se on terveydelle huono asia ja on tärkeää siksi syödä terveellisemmim, minä autan siinä ja yhdessä me onnistutaan. En vain ymmärrä tätä vaikenemisen kulttuuria.

Kiva! Meillä isä kyttäsi erityisesti yhden lapsen syömisiä, kun hänellä oli ylipainoa. Muistan vieläkin miten painostavia ruokailuhetket olivat: "X, älä nyt ota sitä leipäpalaa, sinulla on painoa jo tarpeeksi!" Ja tämä toistui ja toistui.

Muidenkin lasten kohdalla ylipainon kertymistä pelättiin. Kun olin jo vuosia sairastanut bulimiaa, niin minulle saatettiin huomautella, että on tainnut painoa tulla jne.

Kotoa pois muuttaminen oli iso helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏

Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?

Niinpä. Kun olet niin viisas niin sanopa miten me lihavien miesten puolisot otamme miehen läskit puheeksi miestä loukkaamatta? Suomessa useammalla naisella kuin miehellä on se lihonut kumppani. Miehistä 66% ja naisista 46% on lihavia.

"Rakas, toivoisin, että pitäisit terveydestäsi hieman parempaa huolta. Musta tuntuu, että se on alkanut vaikuttaa jo sek*ielämäämme ja pelottaa, että sairastut."Kyllä mieheni tuon kestäisi ja fiksuna ihmisenä olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani.

Meinaatko että se vaikuttaa s*ksielämäänne sillä että hänellä on erektiovaikeuksia painonsa vuoksi vai siksi että sinä et enää kiihotu hänestä? Koska jos jälkimmäinen, fiksuna ihmisenä kumppanisi osaisi miettiä haluaako olla sellaisessa suhteessa. Jos haluaa, niin hei, mikäs siinä. Uskoisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä haluaa olla suhteessa jossa ulkonäkömme ei ole niin merkityksellinen seikka etteikö kumppania kohtaan voisi tuntea intohimoa vaikkei sixpäkkiä enää olisikaan. Että intohimoa on vielä siinäkin vaiheessa kun tissit roikkuvat navassa, käsissä on sellaiset nahka-allit että tuulettaa kylppärin hampaita pestessään ja ryppyjä on naamassa enemmän kuin vuosia. Että kumppani hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Sellaisessa suhteessa on turvallista, rakkaudentäyteistä ja ihanaa olla. Minun puolisoni halusi minua intohimoisesti myös vaikka lihoin raskauden aikana melkein 40kg ja niiden kilojen sulattelemiseen meni aikaa. Eikä tässä kohta 20v jälkeen ole enää niin iso merkitys sillä että puolisolla on kasipäkki ja hiton terhakka treenattu takapuoli. Kyllähän ne kivoja ovat, mutta kyllä se seksikkyys ihan muista asioista tulee.

En ole puhunut mitään näkyvistä vatsalihaksista tai että toisen pitäisi olla edes normaalipainoinen. Mutta kyllä minulta kaikki fyysiset halut lähtisi, jos mieheni painaisi 150kg. Ihan samalla tavalla tiedän ja uskon, että myös minun painollani on merkitystä miehen haluille.

Minäkin olen lihonut raskausaikoina, eikä mieskään ole ihan samassa kunnossa kuin nuorena. Ei haittaa eikä muuta halujani, mutta jos tosissaan jomman kumman paino alkaisi reilusti nousemaan, niin ei se näytä eikä tunnu hyvälle kummastakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä mainitsin avopuolisolle asiasta kun bisseä alkoi kulumaan päivittäin sellaisia määriä että se alkoi näkymään jo reiluna ylipainona, pöhöttyneenä ulkomuotona ja jatkuvana väsymyksenä ja huonona kuntona.

Ei sillä ole mitään eroa onko kilot peräisin syömisistä tai juomisesta, ylipaino ei ole silti terveellistä ja ikävää se on katsoa vaan vierestä kun toinen tuhoaa terveytensä.

Mutta esim sen kaljan kanssa on täysin mahdollista lopettaa sen juominen kokonaan. Syödä pitää ihan joka ikinen päivä.

Ei siinä ole mitään muttia. Syödä voi myös niin ettei lihoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏

Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?

Miksi siitä pitäisi voida sanoa? Miksi ihmeessä jonkun pitäisi leikkiä että olen hoikka? Mitä ihmettä se puolison paino kuuluu sinulle?

-eri

Koska parisuhteessa halulla, intohimolla, sekssikkyydellä on iso merkitys. Jos toinen alkaa kokea negatiivisia fiiliksiä näitä asioita kohtaan, on reilua asiasta pienimuotoisesti ja kauniisti sanoa, että toiselle jää mahdollisuus muuttaa tilannetta eli laihtua.

Jos intohimosi ja puolisosi seksikkyys sinulle on hänen painostaan kiinni, on hänen ehdottomasti saatava siitä kuulla ja miettiä että onko suhteenne oikeasti tuon arvoinen. Tilanne ei varmasti muutu paremmaksi sillä että sinä siitä sanot. Paras vaihtoehto on ihan oikeasti, että eroat ja otat sellaisen puolison jolle kerrot heti alusta asti että hänen hoikkuutensa on sinulle niin tärkeää että parisuhde ei toimi jos hänen painonsa nousee.

Suurimmalle osalle ihmisistä painolla on iso merkitys halun kokemisessa. Ihan turha sitä on kieltää. Painoraja tietysti vaihtelee, mutta taatusti sinullakin on jossain vaiheessa se piste, ettet enää halua puolisoasi, jos hän tarpeeksi lihoo. Se voi olla 80kg tai se voi olla 250kg, mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan.

Ota saatana ero! Sinulla ei ole mitään oikeutta prässätä muita henkilökohtaisten mieltymystesi takia. Jos et kiihotu puolisostasi enää nykyään, niin etsi uusi.

Sinänsä mukava huomata ettei kaikki muutkaan lihavat ole leppoisia, koska ainakin itseä ärsyttää kaiken muun ohella sekin etten osaa olla tyytyväinen kiloihini kuten nykyään niin kovin muodikasta on. 

Jotenkin tuntuu niin kovin vieraalta ajatukselta olla sinut itsensä kanssa kun mikään ei ole enää oman identiteetin mukaista vaan on kuin olisi vangittuna vieraaseen kroppaan. Tähän ei edes stana totu vaan edelleen kolhii itseään ovenkarmeihin ja huonekaluihin kun kulkee sen oman hoikan/normipainoisen minäkuvan mukaan. Tai huomaa parkkipaikalla että enhän mä tosiaan mahdukaan menemään pysäköityjen autojen välistä vaan mun pitää kiertää..

Sitten tässä vielä pitäisi olla leppoinen sun muuta ylpeästi kurvikasta junarosea ja great girliä. Juuei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttää se, kun painokeskustelussa syyllistetään sitä lihonutta kumppania tyyliin "jos se rakastaisi niin se laihduttaisi". Kuten joku edellä sanoikin, laihdutus altistaa syömishäiriöille ja ihan tutkimustenkin mukaan pitkässä juoksussa pikemminkin lihottaa. Moni on taistellut painon ja ruokasuhteen kanssa koko elämänsä. Ei ole harvinaista, että se painonnousu ahdistaa niin paljon, että ap:n puolison tavoin alkaa tulla itsetuhoisiakin ajatuksia. Jos ihminen vihaa itsekin sitä läskiä kroppaansa niin paljon ettei halua enää elää siinä, niin miten helvetissä te luulette että hän onnistuisi laihduttamaan puolison takia? Oletteko te oikeasti noin itsekeskeisiä, että kuvittelette teidän nalkutuksenne vahvemmiksi motivaattoreiksi kuin syvä henkinen ja fyysinen pahoinvointi?

Itselläni on ollut syömishäiriö, joten ymmärrän pointtisi. Siitä ei välttämättä lopullisesti parane, tai ainakin oma kokemukseni on tämä. Ehkä itse ajattelen tässä niin, että asiaan olisi siksi hyvä puuttua varhaisessa vaiheessa tukea, rakkautta ja hyväksyntää antamalla. Asia ei muutu, vaikka painosta ei puhuisi mitään. Siinä se olisi kuin elefantti olohuoneessa ja kaikista tuntuisi silti yhtä pahalle.

Täällä on ihmeellinen käsitys siitä, että ylipainosta ei voisi toiselle puhua lempeästi ja kauniisti. Toki se todennäköisesti tuntuu toisesta pahalta, mutta ihan samalla tavalla sekin tuntuu, jos yllättäen toinen ottaa eron ja kertoo, että haluat ovat menneet.

Jos ylipainosta ja terveydestä ei voi puhua, miten voi esimerkiksi omaa alaikäistä lasta ohjata terveellisempään elämään? Onhan vastaavassa tilanteessa lapsellekin sanottava, että painoa on liikaa, se on terveydelle huono asia ja on tärkeää siksi syödä terveellisemmim, minä autan siinä ja yhdessä me onnistutaan. En vain ymmärrä tätä vaikenemisen kulttuuria.

Kiva! Meillä isä kyttäsi erityisesti yhden lapsen syömisiä, kun hänellä oli ylipainoa. Muistan vieläkin miten painostavia ruokailuhetket olivat: "X, älä nyt ota sitä leipäpalaa, sinulla on painoa jo tarpeeksi!" Ja tämä toistui ja toistui.

Muidenkin lasten kohdalla ylipainon kertymistä pelättiin. Kun olin jo vuosia sairastanut bulimiaa, niin minulle saatettiin huomautella, että on tainnut painoa tulla jne.

Kotoa pois muuttaminen oli iso helpotus.

Otit oman ikävän kokemuksesi ja tulkitsit sen pohjalta kommenttiani. Todellakin isäsi teki väärin! Mikään ei ole kammottavampaa kuin tuollainen vihjailu ja syömisen kommentointi. Mutta jos lapsi on ihan aidosti hyvin ylipainoinen, on lasta kohtaan väärin, ettei häntä yritettäisi rakkaudella ja lempeydellä tukea terveellisissä elämäntavoista. Aikuiset lapset ovat eri asia ja siihen ei mielestäni ole oikeutta vanhemmilla puuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttää se, kun painokeskustelussa syyllistetään sitä lihonutta kumppania tyyliin "jos se rakastaisi niin se laihduttaisi". Kuten joku edellä sanoikin, laihdutus altistaa syömishäiriöille ja ihan tutkimustenkin mukaan pitkässä juoksussa pikemminkin lihottaa. Moni on taistellut painon ja ruokasuhteen kanssa koko elämänsä. Ei ole harvinaista, että se painonnousu ahdistaa niin paljon, että ap:n puolison tavoin alkaa tulla itsetuhoisiakin ajatuksia. Jos ihminen vihaa itsekin sitä läskiä kroppaansa niin paljon ettei halua enää elää siinä, niin miten helvetissä te luulette että hän onnistuisi laihduttamaan puolison takia? Oletteko te oikeasti noin itsekeskeisiä, että kuvittelette teidän nalkutuksenne vahvemmiksi motivaattoreiksi kuin syvä henkinen ja fyysinen pahoinvointi?

Itselläni on ollut syömishäiriö, joten ymmärrän pointtisi. Siitä ei välttämättä lopullisesti parane, tai ainakin oma kokemukseni on tämä. Ehkä itse ajattelen tässä niin, että asiaan olisi siksi hyvä puuttua varhaisessa vaiheessa tukea, rakkautta ja hyväksyntää antamalla. Asia ei muutu, vaikka painosta ei puhuisi mitään. Siinä se olisi kuin elefantti olohuoneessa ja kaikista tuntuisi silti yhtä pahalle.

Täällä on ihmeellinen käsitys siitä, että ylipainosta ei voisi toiselle puhua lempeästi ja kauniisti. Toki se todennäköisesti tuntuu toisesta pahalta, mutta ihan samalla tavalla sekin tuntuu, jos yllättäen toinen ottaa eron ja kertoo, että haluat ovat menneet.

Jos ylipainosta ja terveydestä ei voi puhua, miten voi esimerkiksi omaa alaikäistä lasta ohjata terveellisempään elämään? Onhan vastaavassa tilanteessa lapsellekin sanottava, että painoa on liikaa, se on terveydelle huono asia ja on tärkeää siksi syödä terveellisemmim, minä autan siinä ja yhdessä me onnistutaan. En vain ymmärrä tätä vaikenemisen kulttuuria.

Ei sille lapsellekaan todellakaan sanota että painoa on liikaa! Herranen aika sentään! Ei se ole vaikenemisen kulttuuria, vaan ihan järjenkäyttöä. Lasta ohjataan terveellisiin ruokatottumuksiin eikä sanota painosta. Laihduttaminen aiheuttaa syömishäiriöitä - niin anoreksiaa, bulimiaa, ortoreksiaa ja etenkin ahmimishäiriöitä. Miksi siis kukaan haluaisi tällaista lapselleen tai kumppanilleen? Ihan sama juttu kuin se ettei ole mitään vaikenemisen kulttuuria se ettet voi käydä sanomassa työkaverillesi että btw, sun pisamat on tosi inhottavan näköisiä, voisit harkita että meikkaisit ne piiloon, vaan ihan normaalia järjenkäyttöä.

Lapsen kanssa asia on vähän helpompi ja itselläni on tästä ihan omakohtaista kokemustakin. Pyöreä lapsi ohjataan parempiin ruokailutottumuksiin omilla esimerkeillä ja sillä että kotiin ei rahdata mitään herkkuja. Meillä ei ole ikinä puhuttu lapsen kuullen kenenkään painosta, tai painon yhteydestä ruokaan, mitään ruokalajia ei ole koskaan demonisoitu vaan puhuttu että jotkut ruoat ovat terveellisempiä kuin toiset ja herkuttelu on silloin tällöin todella terveellistä, mutta ei kovin usein. Ruoka-ajat ovat pitävät, tarjolla on terveellistä ruokaa ja se syödään yhdessä pöydän ääressä ilman mitään digilaitteita tai kirjoja. Muualla ei syödä, eikä meillä napostella. Ravintolassa käydään ja siellä nautitaan ihan ilman mitään ihmettelyjä, kahvilassakin saavat tilata aina yhden kappaleen mitä ikinä haluavat. Minä olen vastuussa vanhempana siitä että tarjoan lapselleni oikean mallin syömiseen. Tämän lisäksi tarjoan heille mallin terveellisestä ja kivasta liikkumisesta, varmistan että he menevät ajoissa nukkumaan jotta saavat tarpeeksi unta ja että heillä on elämässään muutakin sisältöä kuin syöminen.

Käyttäjä16 kirjoitti:

Mua hämmästyttää tässäkin eniten se että lihavalle ei saa sanoa mitään (tupakoitsijalle voi kyllä nalkuttaa hajusta, laiskalle makaamisesta, pelaajalle ajan tappamisesta, epäsiistille kylvystä ja pihtarille puutteesta jne).

Jos oma paino v-tuttaa niin kai sille pitää tehdä jotain viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa että kumppanikin välttelee. Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa jos ei vaan pysty enää koskemaan toisen paisunutta vartaloa. Sen verran pitäisi voida tehdä oman parisuhteen eteen! Lihavuus vie niin paljon pois koko perheeltä.

Kaikki laihtuu kyllä tavalla tai toisella.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että toisen painon huomauttelijoilla on itsellä jotain ongelmia omassa päässä. Tuntuisiko mukavalta, jos ihmiset sanoisi, että onpas susta tullut ruma naamasta. Aiotko tehdä sille jotain? Ei kestä katsella.

Laihakin voi "läskistyä"

Ystäväni sairastui teini-iässä anoreksiaan. Terapian avulla on ollut ok nämä viimeiset vuodet. Huomasi vähän aika sitten saaneensa muutaman näkyvän extra kilon. Oli kysynyt miehensä mielipidettä joka onneksi vastasi, onhan tuota mullekin ilmaantunut.

Molemmat aloitti vesiliikunnassa käynnin eikä asiasta ole puhuttu sen enempää.

Mikä onni! Liiallisesta vatvomisesta olisi saattanut tulla uudelleen anoreksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏

Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?

Niinpä. Kun olet niin viisas niin sanopa miten me lihavien miesten puolisot otamme miehen läskit puheeksi miestä loukkaamatta? Suomessa useammalla naisella kuin miehellä on se lihonut kumppani. Miehistä 66% ja naisista 46% on lihavia.

"Rakas, toivoisin, että pitäisit terveydestäsi hieman parempaa huolta. Musta tuntuu, että se on alkanut vaikuttaa jo sek*ielämäämme ja pelottaa, että sairastut."Kyllä mieheni tuon kestäisi ja fiksuna ihmisenä olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani.

Meinaatko että se vaikuttaa s*ksielämäänne sillä että hänellä on erektiovaikeuksia painonsa vuoksi vai siksi että sinä et enää kiihotu hänestä? Koska jos jälkimmäinen, fiksuna ihmisenä kumppanisi osaisi miettiä haluaako olla sellaisessa suhteessa. Jos haluaa, niin hei, mikäs siinä. Uskoisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä haluaa olla suhteessa jossa ulkonäkömme ei ole niin merkityksellinen seikka etteikö kumppania kohtaan voisi tuntea intohimoa vaikkei sixpäkkiä enää olisikaan. Että intohimoa on vielä siinäkin vaiheessa kun tissit roikkuvat navassa, käsissä on sellaiset nahka-allit että tuulettaa kylppärin hampaita pestessään ja ryppyjä on naamassa enemmän kuin vuosia. Että kumppani hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Sellaisessa suhteessa on turvallista, rakkaudentäyteistä ja ihanaa olla. Minun puolisoni halusi minua intohimoisesti myös vaikka lihoin raskauden aikana melkein 40kg ja niiden kilojen sulattelemiseen meni aikaa. Eikä tässä kohta 20v jälkeen ole enää niin iso merkitys sillä että puolisolla on kasipäkki ja hiton terhakka treenattu takapuoli. Kyllähän ne kivoja ovat, mutta kyllä se seksikkyys ihan muista asioista tulee.

Mä taas näen asian aivan toisin. Kun ihastumme, haluamme olla toisen silmissä mahdollisimman haluttavia. Minä haluan näyttää mm myös panostamalla ulkonäkööni, että toinen ei ole muuttunut itsestäänselvyydeksi, jolle saa luvan "kelvata" mitä tarjolla on. Toki toinenkin pitää itsestään huolta samalla tavalla. Ja toki siihen liittyy muu kuin ulkonäköasiat.

Ja mitä olen seurannut, niin kyllä minun silmään onnellisimmat pariskunnat ovat juuri näitä, jotka pitävät itsestään ja suhteestaan huolta monin tavoin. Eivätkä ajattele "saa kelvata ja jos ei kelpaa, etsiköön jonkun toisen!!!"

Eiköhän kaikki ajattele että haluavat olla kumppaninsa silmissä mahdollisimman viehättäviä. Mutta voimavarat eivät riitä elämässä kaikkeen ja jos sinulle on ok että huolehdit vaikkapa lapsistasi huomattavasti enemmän ja hankit jostain lisätienestiä niin ettei kumppanisi tarvitse käydä töissä, niin joo, varmasti hän pystyy panostamaan itseensä (ja samalla siihen ulkonäköönsä) enemmän.

Se on toiseen panostamista että huolehtii ettei toinen joudu kohtuuttoman kuorman alle, tai ymmärtää jos vaikka toinen masentuu ja siinä kestää hetki toipuessa. Siihen ei mikään painosta huomauttelu auta tippaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se juuri vihjailu onkin aivan perseestä ja vertailu johonkin luuviuluun kun asiasta puhuu arvostaen toista minä kuuntelen sitä mieluummin kun vihjailua syömisiäni kyllä jokainen lihava tietää et pitäs muuttaa elämän tapojaan mutta se vain ei ole niin yksinkertaista kun kuvittelee moni jolla ei ongelmaa.

Ei voi suoraan sanoa, ei vihjaillen, mitenkään päin ei saa sanoa kun on suuri vääryys. Jos kyse olisi syömishäiriön sijaan alkoholismista ei täällä kukaan puolustelisi aloittajan juoppoa naista, mutta kun kyse on tarpeesta mättää herkkuja naamaan niin että yli 30 kiloa kertyy painoa alle kahdessa vuodessa se pitäisi vain hiljaa hyväksyä.

Mikä ihmeen pyhä lehmä tämä painoasia on? Se on vielä ehkä helpoin asia muuttaa. Itse sain kiloja helposti pois kun jätin ruokavaliosta pois lihottaneet asiat ja aloitin kävelylenkit. Tein sen omasta aloitteestani kun maharöllykkä alkoi inhottaa. Mies taas ei edes pidä siitä jos olen liian laiha. Olen enemmän vanhanaikainen tässä asiassa, koska suosin ajatusta painonhallinnasta.

No se ihmeen pyhä lehmä se on, että alkoholin voi jättää kokonaan pois elämästään, mutta syömistä ei. Painonhallinta on vääristynyt suhde ruokaan sekin. Ajattele jos voisit elää ihan normaalisti ajattelematta painoasi lainkaan? Pysyä hyväkuntoisena ja terveenä ja onnellisena ihan ilman ajatustakaan painollesi. Eikö se olisi ihanaa?

Olen tällä hetkellä painavampi kuin koskaan. Ja ahdistaa.

Olen aina pitänyt itseäni läskinä, oli paino viisissä- tai kuusissakymmenissä tai enemmän. Lihavan identiteetti syntyi kahdeksanvuotiaana, kun terkkari totesi, että olen ylipainoinen ja pitäisi saada paino alas. Siihen se sitten jäikin. Ei mitään neuvoja miten se tehdään eikä mitään kartoitusta mistä tilanne johtuu.

Jos otat painon puheeksi, tee se sitten kunnolla. Kerro millaisia tuloksia odotat ja miksi, eli täsmennä ehtosi. Vastaanottaja voi sitten arvioida lähteekö tavoittelemaan niitä vai luovuttaako heti. Lisäksi kannattaa heti puhua sekin, että uudelleenlihomisen riski on todellinen ja mitä sitten tapahtuu.

Omalle puolisolle voin luvata vain sen, että inhoan olla painava ja tietyissä raameissa pyrin pitämään huolta painostani, mutta lopputulos vaihtelee. Jos tulee suru/stressi tms, olen painoreaktiivinen. En ole ainakaan vielä painanut yli sataa kiloa ja toivon, etten koskaan painaisi, koska se hajottaisi oman terveyteni, itsetuntoni ja masentaisi. Sohvaperuna en ole koskaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytin vanhoja kuvia, ollaanpa _me_ nuoria ja nättejä.

Ehdotin yhteisesti elämän muutosta, tehdään terveellisestä ja ruokaa ja liikutaan yhdessä.

Pimahti, uhkaa itse murhalla ja erolla.

Ei ole tervettä, että 31v lihoo 68 kilosta 96 kiloon alle parissa vuodessa.

Ap

Olet oikeassa. Kyllä meidän parisuhteessa asioista voidaan puhua molemmin puolin. Ihmettelen tätä vastaanottoa täällä. Lihoaminen on joku tabu verrattuna muihin terveyttä ja ulkonäköä ja hyvinvointia pilaaviin asioihin. Esimerkiksi tupakoinnista saanee valittaa?

Hirveen tärkeää tuntuu olevan tuo oikeus valittaa milloin mistäkin. Ei kuulosta hirveän hyvinvoivalta ja terveeltä tuollainen naama nutturalla nalkuttaminen.

Ei, sulla ei ole mitään yleismaailmallista oikeutta marista yhtään mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏

Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?

Niinpä. Kun olet niin viisas niin sanopa miten me lihavien miesten puolisot otamme miehen läskit puheeksi miestä loukkaamatta? Suomessa useammalla naisella kuin miehellä on se lihonut kumppani. Miehistä 66% ja naisista 46% on lihavia.

"Rakas, toivoisin, että pitäisit terveydestäsi hieman parempaa huolta. Musta tuntuu, että se on alkanut vaikuttaa jo sek*ielämäämme ja pelottaa, että sairastut."Kyllä mieheni tuon kestäisi ja fiksuna ihmisenä olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani.

Meinaatko että se vaikuttaa s*ksielämäänne sillä että hänellä on erektiovaikeuksia painonsa vuoksi vai siksi että sinä et enää kiihotu hänestä? Koska jos jälkimmäinen, fiksuna ihmisenä kumppanisi osaisi miettiä haluaako olla sellaisessa suhteessa. Jos haluaa, niin hei, mikäs siinä. Uskoisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä haluaa olla suhteessa jossa ulkonäkömme ei ole niin merkityksellinen seikka etteikö kumppania kohtaan voisi tuntea intohimoa vaikkei sixpäkkiä enää olisikaan. Että intohimoa on vielä siinäkin vaiheessa kun tissit roikkuvat navassa, käsissä on sellaiset nahka-allit että tuulettaa kylppärin hampaita pestessään ja ryppyjä on naamassa enemmän kuin vuosia. Että kumppani hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Sellaisessa suhteessa on turvallista, rakkaudentäyteistä ja ihanaa olla. Minun puolisoni halusi minua intohimoisesti myös vaikka lihoin raskauden aikana melkein 40kg ja niiden kilojen sulattelemiseen meni aikaa. Eikä tässä kohta 20v jälkeen ole enää niin iso merkitys sillä että puolisolla on kasipäkki ja hiton terhakka treenattu takapuoli. Kyllähän ne kivoja ovat, mutta kyllä se seksikkyys ihan muista asioista tulee.

En ole puhunut mitään näkyvistä vatsalihaksista tai että toisen pitäisi olla edes normaalipainoinen. Mutta kyllä minulta kaikki fyysiset halut lähtisi, jos mieheni painaisi 150kg. Ihan samalla tavalla tiedän ja uskon, että myös minun painollani on merkitystä miehen haluille.

Minäkin olen lihonut raskausaikoina, eikä mieskään ole ihan samassa kunnossa kuin nuorena. Ei haittaa eikä muuta halujani, mutta jos tosissaan jomman kumman paino alkaisi reilusti nousemaan, niin ei se näytä eikä tunnu hyvälle kummastakaan.

Kyllä minä himoitsisin puolisoani vaikka hän painaisi sen 200kg. Samalla tavalla himoitsisin häntä vaikka hän kaljuuntuisi, tai sairastuisi syöpään, tai menettäisi nenänsä. Himoitsisin ja rakastaisin kumppaniani samalla tavalla vaikka hän joutuisi onnettomuuteen ja menettäisi kaikki komeat piirteensä.

Ja jos minua kiinnostaisi kumppanin paino, niin pyrkisin silloin siihen että hänen rasvaprosenttinsa pysyy alhaisena, eikö? Miksei minua silloin kiinnostaisi kuinka se toteutuu parhaiten, sen sijaan että toitottaisin kuviteltua oikeuttani huomautella hänen painostaan?