Miksi lihomisesta ei saa sanoa suhteessa? Avopuoliso suuttui

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se juuri vihjailu onkin aivan perseestä ja vertailu johonkin luuviuluun kun asiasta puhuu arvostaen toista minä kuuntelen sitä mieluummin kun vihjailua syömisiäni kyllä jokainen lihava tietää et pitäs muuttaa elämän tapojaan mutta se vain ei ole niin yksinkertaista kun kuvittelee moni jolla ei ongelmaa.

Ei voi suoraan sanoa, ei vihjaillen, mitenkään päin ei saa sanoa kun on suuri vääryys. Jos kyse olisi syömishäiriön sijaan alkoholismista ei täällä kukaan puolustelisi aloittajan juoppoa naista, mutta kun kyse on tarpeesta mättää herkkuja naamaan niin että yli 30 kiloa kertyy painoa alle kahdessa vuodessa se pitäisi vain hiljaa hyväksyä.

Mikä ihmeen pyhä lehmä tämä painoasia on? Se on vielä ehkä helpoin asia muuttaa. Itse sain kiloja helposti pois kun jätin ruokavaliosta pois lihottaneet asiat ja aloitin kävelylenkit. Tein sen omasta aloitteestani kun maharöllykkä alkoi inhottaa. Mies taas ei edes pidä siitä jos olen liian laiha. Olen enemmän vanhanaikainen tässä asiassa, koska suosin ajatusta painonhallinnasta.

No se ihmeen pyhä lehmä se on, että alkoholin voi jättää kokonaan pois elämästään, mutta syömistä ei. Painonhallinta on vääristynyt suhde ruokaan sekin. Ajattele jos voisit elää ihan normaalisti ajattelematta painoasi lainkaan? Pysyä hyväkuntoisena ja terveenä ja onnellisena ihan ilman ajatustakaan painollesi. Eikö se olisi ihanaa?

Mulle ihanaa olisi syödä mitä tahansa ja pysyä ikuisesti 55-kiloisena, mutta se ei vain toimi niin. Jos haluan syödä vaikka munariisipasteijoita tai lihapiirakoita niin ne pitää mahduttaa päivän kilokalorisaantiin ja pitää ajatella myös ruoan terveellisyyttä. Siinäkin on koulukuntaa joka lähtöön. Moni ei niissä kiloissa joissa olen edes laihduttaisi, koska en ole ollut myöskään koskaan ylipainoinen.

Minulle painonhallinta on nimenomaan sitä, että teen elämäntapoihin hienosäätöä kun paino on nousemassa tai syön enemmän jos se on liikaa laskussa. Minulla sysäys painonnousuun tapahtui kun en enää voinut harrastaa juoksua joka oli ollut lempilajini jo 20 vuoden ajan. Se piti korvata sitten muulla harjoittelulla joka onkin tuonut jo tuloksia.

Oletko miettinyt että ehkä kroppasi mielestä ihannepainosi ei ole 55kg? Mikä olisi niin hirveää jos painaisit vaikka 62kg ja voisit elää sen painoisena ajattelematta yhden yhtä kaloria ja kiloa? Sinulla on selvästi vääristynyt suhde ruokaan, ei tässä ole mitään eri koulukuntia.

Painan nyt 55kg ja tiedän, että 62kg alkaa olemaan jo epämukava olo. Housut alkavat kiristämään, jenkkakahvat vähän tursuilevat, vatsa on turvonnut jne. Tiedän, koska olen painanut synnytysten jälkeen aina lähemmäs 70kg.

Vaikka täällä moititaan laihduttamista ja syömisen tarkkailemista, niin kyllä nuo itselle ovat melko arkipäiväisiä asioita. Mietin, mitä syön, katson ja lasken päässäni jonkin verran kaloreita. Joskus tietoisesti otan muutaman kuukauden kevyemmin. Näin pystyn pitämään painoni melko samana vuodesta toiseen, eikä koskaan yhtäkkiä ilmesty kovin montaa kiloa.

Tässä ajassa on melkeinpä pakko miettiä omaa ruokailua, koska ruokaa on ylenpalttisesti tarjolla.

Laihduttaminen on oikeastaan järkevää syömistä, ei sen kummempaa. Toki siihen voi liittyy monia ahdistavia ja negatiivisia emootioita, mutta laihduttaa voi myös hyvällä mielellä siinä arjen sivussa.

Ei, tässä ajassa ei ole pakko miettiä tietoisesti ruokailua vain koska sitä on ylenpalttisesti tarjolla. Se on vääristynyt suhde ruokaan. Tiedän että tämä on mullistava ja vaikea juttu, koska koin sen itsekin. Pidin aivan normaalina että aina vähän tarkkaillaan ja pidetään silmällä mitä syö ettei liho. Sitten jouduin käymään puolison ongelman vuoksi ravitsemusterapeuteilla ja kuuntelemaan aidosti mitä heillä on sanottavaa. Ostin sopivia vaatteita, ettei mikään purista ja annoin painoni mennä siihen mihin se luonnostaan menee kun antaa ruoalle vain sen osan elämässä mikä sille kuuluu. Suosittelen lämpimästi koittamaan.

Juu, minäkin yritin tätä. Lopetin painon miettimisen ja söin mitä kiinnosti ja mistä ”tuli hyvä olo”. Lopputulos = lihoin 6kk:ssa. 9kg 😬😬😬🤦‍♀️🤦‍♀️🤦‍♀️ Ne vaatteet jotka tuntuivat kivalta olivatkin yhtäkkiä tiukkoja.

Että ei. Ei toimi ainakaan minulla koska en koe että 168cm pituisena paino 76kg on minulle hyvä. Luoja tietää kuinka korkeaksi olisi noussut jos en olisi lopettanut tuota ”syöt aina vaan mikä tuntuu hyvältä/oikealta etkä mieti painoa” hömpötystä.

Sama mulla, "rentoilu" johti siihen että olin 162/72 ja olisi pitänyt uusia koko vaatekaappi. Ei kiitos. Olo oli tukala, energiat matalalla, sekä ihan suoraansanoen ulkonäkökin masensi. Joten miksi ihmeessä olisin jatkanut niin. Laihduin 10 kg keskittymällä hyvinvointiin ja oikeanlaiseen syömiseen ja sitä jatkan edelleen.

Esimerkiksi juuri nyt söin lounaaksi raviolia, mutta sen sijaan että olisin vetänyt koko paketin jossa on 750 kcal (tiedän siksi että se lukee isolla paketin päällä) + parmesaniraaste päälle, otin puolikkaan paketin, parmesania ja puoli lautasellista salaattia. Sain syödä juuri sitä mitä halusinkin - pastaa - mutten kuitenkaan vetänyt mielitekoni mukaisia övereitä. Nyt puoli tuntia ateriasta olo on kylläinen enkä olisi miettinyt ateriaa ellen olisi lukenut tätä ketjua. Syön seuraavan kerran sitten kun mahassa kurnii, eli varmaan 4 tunnin päästä.

Eli kyllä - tavallaan rajoitan kaloreita ja samalla en rajoita syömiäni ruokia yhtään. Syön mitä haluan enkä ota asiasta stressiä, ja kuitenkin pysyn hoikempana = itselleni parempi paino ja askel nousee kevyemmin, jaksan touhuta arjessa jne. En näe tässä mitään pahaa, en sitten yhtään mitään.

Olen eri kuin se joka on tässä ketjussa puhunut kalorien rajoittamista vastaan, mutta ei sallivan syömisen periaatteita kannattavat ravitsemusgurut aina tuomitse annoskoon rajoitusta. Sitä ennen pitää vaan olla muut palikat kunnossa. Eikä tiukempiakaan ruokavalioita moitita yksilötasolla jos ne kyseiselle ihmiselle toimii. Monille vaan ei toimi, ja silloin on etsittävä ratkaisua muualta.

Rehellisyyden nimissä ei tuo laihdutuksen lopettaminen itsellekään toimi. Mutta ei ole kyllä toiminut se laihdutuskaan. On-off dieeteillä ja jojoiluilla mennään kunnes terveys prakaa. Tarvitsisin varmaan terapiaa ahmimishäiriöön, mutta ei sitä tällä perusteella julkisella saa, eikä ole varaa maksaa liki 200 euroa kerta.

Itse kävin juuri yksityisellä syömishäiriöihin erikoistuneella ravitsemusterapeutilla ruotimassa miehen ongelmaa ja omaa entistä laihdutusta liki kymmenen kertaa ja voin kertoa että sieltä annettiin tasan yksi keino: laihdutuksen lopettaminen. Ruoka omaan lokeroonsa, vain ruoka-aikoina säännöllisesti 3-4h välein, kasviksia puolet lautasesta, yksi lautasellinen riittää minulle (normikokoinen nainen). Riittävästi lepoa, mielekästä tekemistä tarpeeksi elämään. Sopivasti kivaa liikuntaa. Mies ei siitä mitään apua saanut, ikävä kyllä. Edelleen laskee joka saamarin kalorin, ei voi syödä kakkua juhlissa, laskee proteiinitarpeensa niin että varmasti lihasmassa pysyy täydellisenä yms. Minä kuitenkin sain siitä sellaisen rentouden syömiseen ja tapoja jotka opetan lapsillenikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä mainitsin avopuolisolle asiasta kun bisseä alkoi kulumaan päivittäin sellaisia määriä että se alkoi näkymään jo reiluna ylipainona, pöhöttyneenä ulkomuotona ja jatkuvana väsymyksenä ja huonona kuntona.

Ei sillä ole mitään eroa onko kilot peräisin syömisistä tai juomisesta, ylipaino ei ole silti terveellistä ja ikävää se on katsoa vaan vierestä kun toinen tuhoaa terveytensä.

Annoitko aikaa, kyselitkö mikä hätänä? Kokkailitko hyviä, terveellisiä ruokia? Rohkasit, tsemppasit? Hieroit jalkoja? Ja varoit pahoittamasta mieltä milloin mistäkin asiasta, ettei toisen tasapaino vaan järky?

Tuskin. Eikä kukaan sellaista odota nyt kun oletusarvoisesti puhutaan miehestä. Toki kyseessä voi olla nainen, mutta se on epätodennäköisempää.

Kyllä nyt tulee yläpeukku toisensa perään.

Naista pitäis vastaavassa tilanteessa paapoa kuin pientä lasta.

Pehmeitä tapoja saa ja pitää suosia. Voihan toinen ostaa lahjaksi ryhmäliikuntatunteja tai uimahallivuoroja. Kumpikin kävisi yhdessätuumin hyödyntämässä tuota lahjaa.

Älä viitsi. Kukaan ei edellytä et miestä hoidetaan ku pikkusta lasta tässä asiassa. Miehiltä odotetaan vastuunkantoa ja paksumpaa nahkaa. Se on kaksinaismoralismia.

Jos parisuhteet vaikuttaa noin hankalalta ja vastenmieliseltä pystyt jäämään sinkuksi.

Mä en edes ymmärrä miksi pitää olla joku. Leffoissakin romantisoidaan parisuhteita sekä perhe-elämää siitäkin huolimatta et just niistä koituu kaikista eniten stressiä. Stressi lisää painoa.

Minä en viitsi hyvää pitkäaikaista parisuhdetta ja hyvää perhe-elämää heittää hukkaan nyt tuon sun kommentin takia. Ei meillä ole tuollaista ongelmaa suhteessa ollenkaan. Osoitin vaan vallitsevan epäkohdan näissä keskusteluissa. Ei me naiset olla mitään pikkulapsia! Kyllä jokaisella on nimenomaan oma vastuu tekemisistään ja laiminlyönneistään.

Hyvä kun jaksoit muistuttaa sinkkuuden hyvästä puolesta. En ole velvollinen miestä kohtaan. Ei mitään, päivänjatkoja!

Et ymmärrä vieläkään: olet velvollinen itseäsi kohtaan. Useimmat ylipainoiset ovat tyytymättömiä tilanteeseen, mutta apua ja syitä etsitään itsensä ulkopuolelta.

Kyllä sitä apua haetaan ulkopuolelta yleensä siinä vaiheessa, kun on vuosien taistelun päätteeksi todettu ettei omat rahkeet riitä. On jo sotkettu kropan aineenvaihdunta ja nälkäsignaalit ja ehkä saatu syömishäiriökin aikaiseksi. Muutos olisi monesti paljon helpompi, jos sitä apua olisi haettu aiemmin eikä vasta 10 v jojottelun jälkeen +35 kg ylipainossa. Sinänsä minusta naurettavaa väheksyä ulkopuolisen avun hakemista. Monesti se nimenomaan on se ratkaisu jolla saadaan nälkäkuuri-ahmimiskierre kuriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytin

vanhoja kuvia, ollaanpa _me_ nuoria ja nättejä.

Ehdotin yhteisesti elämän muutosta, tehdään terveellisestä ja ruokaa ja liikutaan yhdessä.

Pimahti, uhkaa itse murhalla ja erolla.

Ei ole tervettä, että 31v lihoo 68 kilosta 96 kiloon alle parissa vuodessa.

Ap

Mun mielestä kiloista voi parisuhteessa huomauttaa, mut sitten on syytä olla itse hyvä puoliso. Jos kunnioitus, kotitöiden jako, seksi jne. on retuperällä, ei ehkä ole fiksua huomautella kiloista. Lisäksi puoliso tarvitsee myös runsaasti positiivista palautetta ulkonäöstäänkin.

Anna positiivinen palaute vanhalle rinnattomalle 100 kiloiselle naiselle

Odotan innolla

En ole lukenut tätä vielä kovin pitkälle mutta aloituksen kysymykseen liittyen, olen huomannut täällä palstalla ”miksi en laihdu” keskusteluja lukiessa että monen mielenterveysongelmat, pahoinvointi ja kysyttömyys arvostaa itseä näyttävät kanavoituvan syömishäiriöksi. Tullaan kysymään miksi paino ei lähde mutta kun keskustelua syntyy enemmän alkaa näkyä ettei kyseessä ole muutenkaan välttämättä kovin onnellinen ihminen jolla on elämän palaset järjestyksessä.

Kiinnittäisinkin huomiota elämäntilanteeseen kokonaisuudessaan. Jossain alkupään viestissä oli että painoa on tullut hurjasti parissa vuodessa ja ap kuittasi asian sanomalla että ”ei voi olla tervettä”. Vähän ihmettelenkin että jos asutaan puolison kanssa samassa taloudessa niin eikö ole yhtään mitään käryä siitä miten toinen voi, miksi ei pidä itsestään huolta ja millaiset voimavarat on käytettävissä ja mikä ajaa liikaan syömiseen.

Ap:tä häiritsee ulkomuoto mutta tuskin paino lähtee ennen kuin elämässä muuttuu moni asia, oli ne tarvittavat muutokset sitten mitä vain.

Vierailija kirjoitti:

Näytin vanhoja kuvia, ollaanpa _me_ nuoria ja nättejä.

Ehdotin yhteisesti elämän muutosta, tehdään terveellisestä ja ruokaa ja liikutaan yhdessä.

Pimahti, uhkaa itse murhalla ja erolla.

Ei ole tervettä, että 31v lihoo 68 kilosta 96 kiloon alle parissa vuodessa.

Ap

Maalaisjärkeni sanoo, että itsemurhalla uhkailu ja noin nopea lihominen on merkki ehkäpä henkisistä ongelmista. 

Miksei sun lahkeen pullistuman pienuudesta tms saa mainita, vaikka se on ilmiselvää. Älä n leikistä suutu.

Mies, joka olet huomauttanut naistasi liiasta painosta. Se on sinun vikasi varsinkin jos kuuntelee tätä foorumia. Sinun kuuluu tehdä asioita. Naisessa ei ole mitään vikaa. /sarkasmi

Parisuhteessa on aina kaksi osapuolta, jos ette saa asioita siihen malliin, että molemmilla on hyvä olla niin kannattaa vaan yksinkertasesti erota ja etsiä sellainen ihminen kenen kanssa asiat on hyvin. Ei ollu vaikeeta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä mainitsin avopuolisolle asiasta kun bisseä alkoi kulumaan päivittäin sellaisia määriä että se alkoi näkymään jo reiluna ylipainona, pöhöttyneenä ulkomuotona ja jatkuvana väsymyksenä ja huonona kuntona.

Ei sillä ole mitään eroa onko kilot peräisin syömisistä tai juomisesta, ylipaino ei ole silti terveellistä ja ikävää se on katsoa vaan vierestä kun toinen tuhoaa terveytensä.

Annoitko aikaa, kyselitkö mikä hätänä? Kokkailitko hyviä, terveellisiä ruokia? Rohkasit, tsemppasit? Hieroit jalkoja? Ja varoit pahoittamasta mieltä milloin mistäkin asiasta, ettei toisen tasapaino vaan järky?

Tuskin. Eikä kukaan sellaista odota nyt kun oletusarvoisesti puhutaan miehestä. Toki kyseessä voi olla nainen, mutta se on epätodennäköisempää.

Kyllä nyt tulee yläpeukku toisensa perään.

Naista pitäis vastaavassa tilanteessa paapoa kuin pientä lasta.

Pehmeitä tapoja saa ja pitää suosia. Voihan toinen ostaa lahjaksi ryhmäliikuntatunteja tai uimahallivuoroja. Kumpikin kävisi yhdessätuumin hyödyntämässä tuota lahjaa.

Älä viitsi. Kukaan ei edellytä et miestä hoidetaan ku pikkusta lasta tässä asiassa. Miehiltä odotetaan vastuunkantoa ja paksumpaa nahkaa. Se on kaksinaismoralismia.

Jos parisuhteet vaikuttaa noin hankalalta ja vastenmieliseltä pystyt jäämään sinkuksi.

Mä en edes ymmärrä miksi pitää olla joku. Leffoissakin romantisoidaan parisuhteita sekä perhe-elämää siitäkin huolimatta et just niistä koituu kaikista eniten stressiä. Stressi lisää painoa.

Minä en viitsi hyvää pitkäaikaista parisuhdetta ja hyvää perhe-elämää heittää hukkaan nyt tuon sun kommentin takia. Ei meillä ole tuollaista ongelmaa suhteessa ollenkaan. Osoitin vaan vallitsevan epäkohdan näissä keskusteluissa. Ei me naiset olla mitään pikkulapsia! Kyllä jokaisella on nimenomaan oma vastuu tekemisistään ja laiminlyönneistään.

Hyvä kun jaksoit muistuttaa sinkkuuden hyvästä puolesta. En ole velvollinen miestä kohtaan. Ei mitään, päivänjatkoja!

Et ymmärrä vieläkään: olet velvollinen itseäsi kohtaan. Useimmat ylipainoiset ovat tyytymättömiä tilanteeseen, mutta apua ja syitä etsitään itsensä ulkopuolelta.

Kyllä sitä apua haetaan ulkopuolelta yleensä siinä vaiheessa, kun on vuosien taistelun päätteeksi todettu ettei omat rahkeet riitä. On jo sotkettu kropan aineenvaihdunta ja nälkäsignaalit ja ehkä saatu syömishäiriökin aikaiseksi. Muutos olisi monesti paljon helpompi, jos sitä apua olisi haettu aiemmin eikä vasta 10 v jojottelun jälkeen +35 kg ylipainossa. Sinänsä minusta naurettavaa väheksyä ulkopuolisen avun hakemista. Monesti se nimenomaan on se ratkaisu jolla saadaan nälkäkuuri-ahmimiskierre kuriin.

No ehkö ilmaisin vähän epäselvästi. En tietenkään tarkoittanut ettei ulkopuolista apua kannata hakea, vaan lähinnä se ajatus on ongelmallinen, ettei itse tarvitsisi tehdä mitään. Että joku tulee ikään kuin korjaamaan asian. Niin tuo homma ei toimi. Muutoksen pitää lähteä itsestä ja kyllä se vaatii tahdonvoimaa ja sisua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytin vanhoja kuvia, ollaanpa _me_ nuoria ja nättejä.

Ehdotin yhteisesti elämän muutosta, tehdään terveellisestä ja ruokaa ja liikutaan yhdessä.

Pimahti, uhkaa itse murhalla ja erolla.

Ei ole tervettä, että 31v lihoo 68 kilosta 96 kiloon alle parissa vuodessa.

Ap

Mutta kun se ei kuulu sinulle tippaakaan. Ei sitten tippaakaan. Se on hänen kehonsa, eikä se kuulu sinulle vaikka olette parisuhteessa. Ei edes terveydelliseltä kannalta. Jos hän ei sinulle kelpaa, lähde kävelemään.

Järkyttävää kuvitella että on oikeus edes vihjailla toisen painosta jos on parisuhteessa. Ei ole.

Saako sanoa jos toisella on kummaa ihottumaa eikä se ole sitä itse huomannut? 

Saako sanoa jos se alkaa kaljuuntumaan yhtäkkiä korvan takaa? 

Saako sanoa jos tuntuu että sen sanat alkaa yhtäkkiä tulemaan takellellen?

Saako sanoa jos sen paino on noussut nopealla aikavälillä?  

Käyttäjä16 kirjoitti:

Mua hämmästyttää tässäkin eniten se että lihavalle ei saa sanoa mitään (tupakoitsijalle voi kyllä nalkuttaa hajusta, laiskalle makaamisesta, pelaajalle ajan tappamisesta, epäsiistille kylvystä ja pihtarille puutteesta jne).

Jos oma paino v-tuttaa niin kai sille pitää tehdä jotain viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa että kumppanikin välttelee. Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa jos ei vaan pysty enää koskemaan toisen paisunutta vartaloa. Sen verran pitäisi voida tehdä oman parisuhteen eteen! Lihavuus vie niin paljon pois koko perheeltä.

Kaikki laihtuu kyllä tavalla tai toisella.

Saahan sitä sanoa, kunhan ymmärtää ettei toinen laihdu sanomisen takia.

Itseä oma paino ei välttämättä haittaa samoin kuin toista. Jos ei pysty koskettamaan, jättää koskettamatta.

Mulle just huomautettiin yksipuolisesta ja epäterveellisestä ruokavaliosta, johon pimeä aika on ajanut. En ollut itse ajatellut asiaa, kunhan mussutin menemään. En ollut ehtinyt lihomaankaan, mutta ihan kiva havahtua nyt, niin ei tarvitse laihduttaajosjus myöhemmin. Ensimmäinen reaktioni oli tietenkin sellainen, ”v****ako mun syömisiin puutut”, mutta seuraavana päivänä aloin syömään terveellisesti, jätin mössöt kauppaan ja kiitin palautteesta. Kritiikki ei tosin kohdistunut kehooni, vaan epäterveelliseen ruokaan ja puutostiloihin, joita yksipuolinen ruoka voi aiheuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytin vanhoja kuvia, ollaanpa _me_ nuoria ja nättejä.

Ehdotin yhteisesti elämän muutosta, tehdään terveellisestä ja ruokaa ja liikutaan yhdessä.

Pimahti, uhkaa itse murhalla ja erolla.

Ei ole tervettä, että 31v lihoo 68 kilosta 96 kiloon alle parissa vuodessa.

Ap

Mutta kun se ei kuulu sinulle tippaakaan. Ei sitten tippaakaan. Se on hänen kehonsa, eikä se kuulu sinulle vaikka olette parisuhteessa. Ei edes terveydelliseltä kannalta. Jos hän ei sinulle kelpaa, lähde kävelemään.

Järkyttävää kuvitella että on oikeus edes vihjailla toisen painosta jos on parisuhteessa. Ei ole.

Saako sanoa jos toisella on kummaa ihottumaa eikä se ole sitä itse huomannut? 

Saako sanoa jos se alkaa kaljuuntumaan yhtäkkiä korvan takaa? 

Saako sanoa jos tuntuu että sen sanat alkaa yhtäkkiä tulemaan takellellen?

Saako sanoa jos sen paino on noussut nopealla aikavälillä?  

Kaljuuntumisesta olisin varovainen sanomaat, mutta mikään noista muista ei ole verrainnollinen painoon. Se että sanoo ihottumasta, ei lisää ihottumaa, se että sanoo että hei sulla on aivoverenvuoto-oireita, ei niitä lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏

Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?

Niinpä. Kun olet niin viisas niin sanopa miten me lihavien miesten puolisot otamme miehen läskit puheeksi miestä loukkaamatta? Suomessa useammalla naisella kuin miehellä on se lihonut kumppani. Miehistä 66% ja naisista 46% on lihavia.

"Rakas, toivoisin, että pitäisit terveydestäsi hieman parempaa huolta. Musta tuntuu, että se on alkanut vaikuttaa jo sek*ielämäämme ja pelottaa, että sairastut."Kyllä mieheni tuon kestäisi ja fiksuna ihmisenä olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani.

Meinaatko että se vaikuttaa s*ksielämäänne sillä että hänellä on erektiovaikeuksia painonsa vuoksi vai siksi että sinä et enää kiihotu hänestä? Koska jos jälkimmäinen, fiksuna ihmisenä kumppanisi osaisi miettiä haluaako olla sellaisessa suhteessa. Jos haluaa, niin hei, mikäs siinä. Uskoisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä haluaa olla suhteessa jossa ulkonäkömme ei ole niin merkityksellinen seikka etteikö kumppania kohtaan voisi tuntea intohimoa vaikkei sixpäkkiä enää olisikaan. Että intohimoa on vielä siinäkin vaiheessa kun tissit roikkuvat navassa, käsissä on sellaiset nahka-allit että tuulettaa kylppärin hampaita pestessään ja ryppyjä on naamassa enemmän kuin vuosia. Että kumppani hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Sellaisessa suhteessa on turvallista, rakkaudentäyteistä ja ihanaa olla. Minun puolisoni halusi minua intohimoisesti myös vaikka lihoin raskauden aikana melkein 40kg ja niiden kilojen sulattelemiseen meni aikaa. Eikä tässä kohta 20v jälkeen ole enää niin iso merkitys sillä että puolisolla on kasipäkki ja hiton terhakka treenattu takapuoli. Kyllähän ne kivoja ovat, mutta kyllä se seksikkyys ihan muista asioista tulee.

Mä taas näen asian aivan toisin. Kun ihastumme, haluamme olla toisen silmissä mahdollisimman haluttavia. Minä haluan näyttää mm myös panostamalla ulkonäkööni, että toinen ei ole muuttunut itsestäänselvyydeksi, jolle saa luvan "kelvata" mitä tarjolla on. Toki toinenkin pitää itsestään huolta samalla tavalla. Ja toki siihen liittyy muu kuin ulkonäköasiat.

Ja mitä olen seurannut, niin kyllä minun silmään onnellisimmat pariskunnat ovat juuri näitä, jotka pitävät itsestään ja suhteestaan huolta monin tavoin. Eivätkä ajattele "saa kelvata ja jos ei kelpaa, etsiköön jonkun toisen!!!"

Saman havainnon olen tehnyt. Se on oikeasti hurja ero pariskuntien keskinäisessä kommunikoinnissa, elekielessä ja yleisessä toisen kunnioittamisessa. Hyvä olo näkyy ihan kaikessa kuten myös pahoinvointi joka myös kuuluu haistavittuna sun muuna jatkuvana äyskimisenä ja tiuskimisena.

kauppakeskuksessa työskentelevä

Niin, eli toisinsanoen ihmisillä joilla paha olo, näkyy se monesti heidän painossaankin? Jännä juttu. Ehkäpä he ovat toisilleen kumppaneita jotka huomauttelevat painosta?

Ihmiset, jotka eivät kanna omaa vastuutaan mistään ja syyttävät vaan toisiaan. Ja uhoavat "Mä oon tällanen! Ei mun tarviiiii!"

Ei tarvi muuttaa mitään. Mutta turha ihmetellä pahaa oloa.

Vastakohtana parit, jotka huomioivat toisen (myös pitämällä itsestään huolta) ja näkevät oman vastuunsa siinä millaiseksi parisuhde muodostuu.

Oletko miettinyt että ihmiset jotka ovat vaikkapa silpputöissä, rahat tiukilla ja lastenhoidon kanssa ongelmia, eivät yksinkertaisesti jaksa huolehtia itsestään vaikka kuinka haluaisivat? Ihminen joka syyttää toista, saattaa olla joko oikeassa tai sitten on jostain syystä puolustuskannalla.

Kenenkään ei tarvitse “uhota” että olen tällainen ota tai jätä, jos kumppani ei ole huomautellut painosta. Rakastavassa parisuhteessa jossa toinen hyväksytään sellaisena kuin on, on paremmat mahdollisuudet myös siihen itseensä panostamiseen. Eli olisivatko tällaiset niitä pariskuntia joissa huomioidaan toista ja nähdään se oma vastuu myös siinä ettei mene huomauttelemaan toisen painosta?

Tuollaisessa elämäntilanteessahan nimenomaan se jaksaminen korostuu entisestään! Silloinhan muutosta tarvitaan kipeästi. Mut joo, aina tulee olee näitä "ei voi ku työt/raha/lapset... ym ym." Selityksiä riittää. Toinen samassa tilanteessa päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja toimia vastuullisesti kaikkien kannalta. Selittelijät selittää. Tekijät tekee.

Ja sitten on niitä ihmisiä jotka ymmärtävät monimutkaisuuden päälle, eivätkä oleta että kaikki on aina mustavalkoista. Kutsuisin tätä ideologiaa itsekkäästi viisaudeksi.

Uskot varmaan siihenkin että masennus on voitettavissa vain sillä että ottaa itseään niskasta kiinni?

Masennusta ei välttämättä sillä voiteta, mutta itse ainakin yrittäisin ihan kaikkeni. Ja olen yrittänytkin ja onnistunut.

Kyllä se painonpudostuskin on monesti valintoja ja tahdon asia. Kellä enemmän, kellä vähemmän. Epäreiluahan se on, että osa joutuu kamppailemaan enemmän. Mutta ei minun korttejani muuta mitä naapuri on saanut. Pakko yrittää parhaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytin vanhoja kuvia, ollaanpa _me_ nuoria ja nättejä.

Ehdotin yhteisesti elämän muutosta, tehdään terveellisestä ja ruokaa ja liikutaan yhdessä.

Pimahti, uhkaa itse murhalla ja erolla.

Ei ole tervettä, että 31v lihoo 68 kilosta 96 kiloon alle parissa vuodessa.

Ap

Mutta kun se ei kuulu sinulle tippaakaan. Ei sitten tippaakaan. Se on hänen kehonsa, eikä se kuulu sinulle vaikka olette parisuhteessa. Ei edes terveydelliseltä kannalta. Jos hän ei sinulle kelpaa, lähde kävelemään.

Järkyttävää kuvitella että on oikeus edes vihjailla toisen painosta jos on parisuhteessa. Ei ole.

Saako sanoa jos toisella on kummaa ihottumaa eikä se ole sitä itse huomannut? 

Saako sanoa jos se alkaa kaljuuntumaan yhtäkkiä korvan takaa? 

Saako sanoa jos tuntuu että sen sanat alkaa yhtäkkiä tulemaan takellellen?

Saako sanoa jos sen paino on noussut nopealla aikavälillä?  

Kaljuuntumisesta olisin varovainen sanomaat, mutta mikään noista muista ei ole verrainnollinen painoon. Se että sanoo ihottumasta, ei lisää ihottumaa, se että sanoo että hei sulla on aivoverenvuoto-oireita, ei niitä lisää.

Eli ihminen vaan pitää jättää yksin ylipainonsa kanssa. Siitä ei saa sanoa jottei se lisäänny, toisaalta hän ei itsekään halua siitä puhua kun häpeää. 

Vois sanoa että pitäköön tunkkinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä pidä välttämättä minään automaattisena ihanteena, että voi vaan olla ja syödä mitä haluaa ja pysyy jossain tietyssä painossa, jos se paino ei ole sitä mitä oma mieli haluaa. Jos on 100% tyytyväinen ulkonäköönsä ja pysyy tuolla vapaalla rennolla syömisellä, niin hyvä! Tilanne on silloin täydellinen.

Mutta kyllä minä mielelläni katson mitä syön - en rajoita, mutta koitan syödä järkevästi ja terveellisesi suurimman osan ajasta - sekä harrastan tavoitteellista liikuntaa, koska haluan muokata kehoani. Hyvästä ruoasta ja liikunnasta tulee hyvä mieli, vaikka tietäisinkin montako grammaa proteiinia syön ja tekisin jotain liikettä koska haluan että joku tietty vartalon osa näyttää paremmalta. Inhoan mahaani joten mielelläni työstän sitä ja toivottavasti näen jotain tuloksiakin, joista tulee taas entistä parempi mieli.

Tiedän että bodypositivity on muotia, mutten tule koskaan rakastamaan kroppaani "rumempana" kuin sen minun mielestäni pitää olla. En siis hyväksy itselleni esim. BMI 28 (uuden laskurin mukaan), joka on korkein paino jossa olen ollut. Nyt se on 24.10 enkä enää laihduta, mutta treenaan ja olen ylpeä tuloksistani ja voin henkisesti huomattavasti paremmin kuin painavampana. En koe minkäänlaista stressiä painonhallintaprojektistani vaan olen energinen ja innostunut, jopa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Puolisoa ei ole joten kukaan ei ole huomautellut.

Sinulla on syömishäiriö. Ortorektikot juuri saavat siitä energiaa ja innostusta että onnistuvat hallitsemaan elämäänsä tuolla tavoin. Ei se silti tervettä ole.

Se että söisit hyvää terveellistä ruokaa ja nauttisit liikunnasta ilman kummempia tavoitteita, ja etenkin ihan ilman inhoamatta kroppaasi olisi se tavoite.

ARGH.... Kaikki ei ole syömishäiriötä!!!!!

On ihmisiä joita ravintoaineet kiinnostaa (kuten vaikka Salkkarit tai mansikat tai Bachata tanssi) tai jotka ovat niin älykkäitä että ymmärtävät mikä ero on margariinin tai oliiviöljyn välillä. Tai hampurilaisen ja grillatun vasikanlihan välillä. Tai majoneesisen makaronisalaatin (AVn lemppari) tai vihreän vehreän fetasalaatin välillä. Ja oikeasti pitävät noista terveellisemmistä vaihtoehdoista.

Murto-osa liian lihavista tai painoaan tarkkailevista on syömishäiriöisiä. Se ettei osaa pysäyttää kättä joka mättää sipsiä suuhun ei ole syömishäiriö! Tai se että valitsee pullan kermamunkin sijaan ei ole syömishäiriö. Tai se että ottaa omenan banaanin sijaan - sekään ei ole syömishäiriö! 

Koittakaa nyt tajuta! Lyön vaikka tonnin vetoa että jos otan 1000 lihavaa ihmistä vain alle 10 on oikeasti syömishäiriöisiä. Muut syövät koska ovat "masentuneita", "lohduttautuvat", "elämä veetuttaa", "mies ei rakasta enää", "lapset riehuvat liikaa", "olin kiusattu 40v sitten" jne jne Syitä kyllä löytyy.... 

Anorektikoita valitettavasti on erityisesti nuorissa liikaa, syynä joka puolelta asetetut vaatimukset ulkonäölle joita ei osata enää käsitellä (näitähän on ollut aina). Se että rakastaa hyvää ruokaa ja haluaa tietää mitä syö jotta jokainen suupala on nautinto ei ole ortoreksiaa:D

Kyllä jos ei osaa pysäytttää kättä joka mättää sipsiä suuhun, on syömishäiriö. Suurin osa syömishäiriöistä ei suinkaan ole ortorektikoita tai anoreksikoita vaan ahmimishäiriöitä. Ja kyllä jos haluaa tietää mitä jokainen suupala sisältää, ON ortoreksiaa. Se että tunnesyö, on vääristynyt suhde ruokaan, se ei ole tervettä. Minä taas löisin 1000 vetoa että jos otetaan 1000 ylipainoista (bmi yli 30), niin siellä on 990 vääristynyt suhde ruokaan.

Ei ole vääristynyt suhde ruokaan että vaihtaa vaikkapa normaalisti ostamansa rasvan terveellisempään rasvaan, mutta jos ei uskalla syödä ystävällä lounaaksi tarjottua leipää koska se ei ole täysjyvää ja vääränlaista rasvaakin on käytetty, on kyseessä vääristynyt suhde ruokaan.

Ok. Miksi tässä ketjussa sitten diagnosoidaan ortoreksiseksi minut, joka olen onnistunut pudottamaan painoa ja etenkin epäterveellistä vyötärörasvaa ja haluan nyt treenata tavoitteellisesti - mutten koskaan rajoita tai kieltäydy yhdestäkään ruokaryhmästä jonkin täysjyvä- tai rasva-tyyppisen yksityiskohdan vuoksi? Sanoin etten pidä vatsastani ja se on ihan totta. Sanoin että toivon sen muokkaantuvan liikunnalla, sekin on totta. En myöskään halua palata ylipainoiseksi. Kuitenkaan en treenaa joka päivä ja syön sen tarjoamasi leivän nautiskellen (rakastan leipää!). 

Voi olla että sekoitin sinut johonkin toiseen joka sanoi rajoittavansa kaloreitaan, sori.

Miksi te pelkäätte sanaa kaloria niin paljon? Kaloreiden rajoitus = ahmimisen välttäminen, ja/tai terveellisempi ruokavalio. Ei se sen kummempi juttu ole, eikä sitä tarvitse pelätä. 

Koska ei ole normaalia ajatella ravintoa kaloreina. Ahmimista vältetään sillä että syödään tarpeeksi usein ja tarpeeksi terveellisesti, ei rajoittamalla kaloreita. Kalorivaje tekee aivoille tuhoa ja aiheuttaa syömishäiriöitä.

Heh, eli mistään ei saisi tietää mitään yksityiskohtaista, se on kiellettyä tietoa.

Olen eri vastaaja, mutta mielestäni on aikalailla eroa siinä, tietääkö kaloreista paljon, kuin että miettiikö niitä joka suupalan kohdalla. Samalla tavalla olisi sairasta, jos joku miettisi piin arvoa joka kerran numeroita nähdessään.

"Söisinkö ananasta vai aprikoosia? Taidapa syödä aprikoosia, koska pidän tykkään niistä vähän enemmän."

vs.

"Söisinkö ananasta vai aprikoosia? Tietysti aprikoosia, koska siinä on vähemmän kaloreita."

Olisit nyt edes vähän rehellisempi.

Söisinkö Mars patukan vai omenan.

vs

Söisinkö Mars patukan vai 4,5 omenaa. 

Kyllä jokainen itse tietää lihoneensa, ilman että siitä pitää puolison tai jonkun muun kertoa ja huomauttaa. Kertomisen ainoa oikea motiivi on nöyryytys eli kertoo enemmän kertojan sosiaalisten taitojen puutteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytin vanhoja kuvia, ollaanpa _me_ nuoria ja nättejä.

Ehdotin yhteisesti elämän muutosta, tehdään terveellisestä ja ruokaa ja liikutaan yhdessä.

Pimahti, uhkaa itse murhalla ja erolla.

Ei ole tervettä, että 31v lihoo 68 kilosta 96 kiloon alle parissa vuodessa.

Ap

Mutta kun se ei kuulu sinulle tippaakaan. Ei sitten tippaakaan. Se on hänen kehonsa, eikä se kuulu sinulle vaikka olette parisuhteessa. Ei edes terveydelliseltä kannalta. Jos hän ei sinulle kelpaa, lähde kävelemään.

Järkyttävää kuvitella että on oikeus edes vihjailla toisen painosta jos on parisuhteessa. Ei ole.

Saako sanoa jos toisella on kummaa ihottumaa eikä se ole sitä itse huomannut? 

Saako sanoa jos se alkaa kaljuuntumaan yhtäkkiä korvan takaa? 

Saako sanoa jos tuntuu että sen sanat alkaa yhtäkkiä tulemaan takellellen?

Saako sanoa jos sen paino on noussut nopealla aikavälillä?  

Kaljuuntumisesta olisin varovainen sanomaat, mutta mikään noista muista ei ole verrainnollinen painoon. Se että sanoo ihottumasta, ei lisää ihottumaa, se että sanoo että hei sulla on aivoverenvuoto-oireita, ei niitä lisää.

Eli ihminen vaan pitää jättää yksin ylipainonsa kanssa. Siitä ei saa sanoa jottei se lisäänny, toisaalta hän ei itsekään halua siitä puhua kun häpeää. 

Vois sanoa että pitäköön tunkkinsa. 

Mitä se sanominen mielestäsi auttaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoidat omat asiasi ja yrität etsiä ”paremman” kumppanin. Karma sitten kertoo löytyykö sitä kaltaisellesi 😏

Kyllä lihomisesta pitäisi voida saada sanoa. Onko sulla jokin ongelma, jos läskiintymistäsi pitäisi vain katsella sivusta leikkien, että olet hoikka?

Niinpä. Kun olet niin viisas niin sanopa miten me lihavien miesten puolisot otamme miehen läskit puheeksi miestä loukkaamatta? Suomessa useammalla naisella kuin miehellä on se lihonut kumppani. Miehistä 66% ja naisista 46% on lihavia.

"Rakas, toivoisin, että pitäisit terveydestäsi hieman parempaa huolta. Musta tuntuu, että se on alkanut vaikuttaa jo sek*ielämäämme ja pelottaa, että sairastut."Kyllä mieheni tuon kestäisi ja fiksuna ihmisenä olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani.

Meinaatko että se vaikuttaa s*ksielämäänne sillä että hänellä on erektiovaikeuksia painonsa vuoksi vai siksi että sinä et enää kiihotu hänestä? Koska jos jälkimmäinen, fiksuna ihmisenä kumppanisi osaisi miettiä haluaako olla sellaisessa suhteessa. Jos haluaa, niin hei, mikäs siinä. Uskoisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä haluaa olla suhteessa jossa ulkonäkömme ei ole niin merkityksellinen seikka etteikö kumppania kohtaan voisi tuntea intohimoa vaikkei sixpäkkiä enää olisikaan. Että intohimoa on vielä siinäkin vaiheessa kun tissit roikkuvat navassa, käsissä on sellaiset nahka-allit että tuulettaa kylppärin hampaita pestessään ja ryppyjä on naamassa enemmän kuin vuosia. Että kumppani hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Sellaisessa suhteessa on turvallista, rakkaudentäyteistä ja ihanaa olla. Minun puolisoni halusi minua intohimoisesti myös vaikka lihoin raskauden aikana melkein 40kg ja niiden kilojen sulattelemiseen meni aikaa. Eikä tässä kohta 20v jälkeen ole enää niin iso merkitys sillä että puolisolla on kasipäkki ja hiton terhakka treenattu takapuoli. Kyllähän ne kivoja ovat, mutta kyllä se seksikkyys ihan muista asioista tulee.

Mä taas näen asian aivan toisin. Kun ihastumme, haluamme olla toisen silmissä mahdollisimman haluttavia. Minä haluan näyttää mm myös panostamalla ulkonäkööni, että toinen ei ole muuttunut itsestäänselvyydeksi, jolle saa luvan "kelvata" mitä tarjolla on. Toki toinenkin pitää itsestään huolta samalla tavalla. Ja toki siihen liittyy muu kuin ulkonäköasiat.

Ja mitä olen seurannut, niin kyllä minun silmään onnellisimmat pariskunnat ovat juuri näitä, jotka pitävät itsestään ja suhteestaan huolta monin tavoin. Eivätkä ajattele "saa kelvata ja jos ei kelpaa, etsiköön jonkun toisen!!!"

Saman havainnon olen tehnyt. Se on oikeasti hurja ero pariskuntien keskinäisessä kommunikoinnissa, elekielessä ja yleisessä toisen kunnioittamisessa. Hyvä olo näkyy ihan kaikessa kuten myös pahoinvointi joka myös kuuluu haistavittuna sun muuna jatkuvana äyskimisenä ja tiuskimisena.

kauppakeskuksessa työskentelevä

Niin, eli toisinsanoen ihmisillä joilla paha olo, näkyy se monesti heidän painossaankin? Jännä juttu. Ehkäpä he ovat toisilleen kumppaneita jotka huomauttelevat painosta?

Ihmiset, jotka eivät kanna omaa vastuutaan mistään ja syyttävät vaan toisiaan. Ja uhoavat "Mä oon tällanen! Ei mun tarviiiii!"

Ei tarvi muuttaa mitään. Mutta turha ihmetellä pahaa oloa.

Vastakohtana parit, jotka huomioivat toisen (myös pitämällä itsestään huolta) ja näkevät oman vastuunsa siinä millaiseksi parisuhde muodostuu.

Oletko miettinyt että ihmiset jotka ovat vaikkapa silpputöissä, rahat tiukilla ja lastenhoidon kanssa ongelmia, eivät yksinkertaisesti jaksa huolehtia itsestään vaikka kuinka haluaisivat? Ihminen joka syyttää toista, saattaa olla joko oikeassa tai sitten on jostain syystä puolustuskannalla.

Kenenkään ei tarvitse “uhota” että olen tällainen ota tai jätä, jos kumppani ei ole huomautellut painosta. Rakastavassa parisuhteessa jossa toinen hyväksytään sellaisena kuin on, on paremmat mahdollisuudet myös siihen itseensä panostamiseen. Eli olisivatko tällaiset niitä pariskuntia joissa huomioidaan toista ja nähdään se oma vastuu myös siinä ettei mene huomauttelemaan toisen painosta?

Tuollaisessa elämäntilanteessahan nimenomaan se jaksaminen korostuu entisestään! Silloinhan muutosta tarvitaan kipeästi. Mut joo, aina tulee olee näitä "ei voi ku työt/raha/lapset... ym ym." Selityksiä riittää. Toinen samassa tilanteessa päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja toimia vastuullisesti kaikkien kannalta. Selittelijät selittää. Tekijät tekee.

Ja sitten on niitä ihmisiä jotka ymmärtävät monimutkaisuuden päälle, eivätkä oleta että kaikki on aina mustavalkoista. Kutsuisin tätä ideologiaa itsekkäästi viisaudeksi.

Uskot varmaan siihenkin että masennus on voitettavissa vain sillä että ottaa itseään niskasta kiinni?

Masennusta ei välttämättä sillä voiteta, mutta itse ainakin yrittäisin ihan kaikkeni. Ja olen yrittänytkin ja onnistunut.

Kyllä se painonpudostuskin on monesti valintoja ja tahdon asia. Kellä enemmän, kellä vähemmän. Epäreiluahan se on, että osa joutuu kamppailemaan enemmän. Mutta ei minun korttejani muuta mitä naapuri on saanut. Pakko yrittää parhaansa.

Miksi sinä luulet että ne henkilöt eivät jo tee parastaan? Ja kun tiedetään hyvin, sinunkin pitäisi jo tässä vaiheessa keskustelua tietää että se laihduttaminen aiheuttaa lihomista, niin se ulkopuolelta tuleva paine vain pahentaa tilannetta. Mutta takaan sinulle että jos se ulkoinen paine loppuisi nyt kuin seinään, lakattaisi ihannoimasta laihuutta ja lakattaisi mainostamasta sitä laihdutusta niin seuraava syntyvä sukupolvi olisi jo paljon hoikempi.

Vierailija kirjoitti:

Kertomisen ainoa oikea motiivi on nöyryytys eli kertoo enemmän kertojan sosiaalisten taitojen puutteesta. 

Kerron salaisuuden. Jos olet sinut itsesi kanssa, ei tälläiset kommentit tunnu yhtään nöyryyttäviltä.

Aino oikea tapa on ottaa se rakas syliin, ja sanoa rakastavansa.  Sitten kertoa omista oloistasi, sanoen vaikka: että ehkä me voitais vaikka yhdessä tehdä tämmöistä ja tämmöistä, jos toinen itse sitten sanoo ettei jaksa, tai voi enää tms, silloin voisi kysyä kauniisti tehtäiskö asialle yhdessä jotain. Vaikka se olisi ensin hankalaa, oltais siinäkin yhdessä.  Se joka huomauttelee: vierestä nenävartta katsele,e päätään pudistellen, saa yleensä arvoisensa vastauksen.  Sekä sen toisen halveksimaan itseään.  Setaas heijastuu kaikkeen.  Ole vierellä ja rakasta paljon.

Ja jos esim on jo ikäänkuin hyljännyt toisen, (eli helliminen ja arvostus on jäänyt) silloin sanominen on kuin öljyä liekkeihin.  Hylkäyksen kipu on järkkyä jopa parisuhteissa, ja ehkäpä juurikin niissä.  Rakkaus rakentaa. Jos toinen ei vaan jaksa oikeesti, hakekaa apua vaikka pariterapiasta tms.  Jos taas elämän kuviot ovat vieneet itsarin rajalle vain toisen, silloinkin yhdessä apua hakemaan.  Pari tarkoittaa kaksi, ei yksin.