Miten lapset vielä vuosienkin jälkeen katkeria ja kantavat kaunaa omille vanhemmilleen?

Eiköhän AP ole joku noista vänkääjistä. Mutta joka tapauksessa on ollut antoisaa vertaistukea tämä ketju. Ei tätä voi tajuta kuin saman kokeneet. Ja jotkut pitemmän aikaa alalla olleet ammatti-auttajat. Oma psykologinikin oli alkuvuosina suorastaan hellyttävän ellei raivostuttavankin naivi tällaisten asioiden suhteen. Mutta hänenkin silmät siinä sitten vähitellen aukenivat.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän AP ole joku noista vänkääjistä. Mutta joka tapauksessa on ollut antoisaa vertaistukea tämä ketju. Ei tätä voi tajuta kuin saman kokeneet. Ja jotkut pitemmän aikaa alalla olleet ammatti-auttajat. Oma psykologinikin oli alkuvuosina suorastaan hellyttävän ellei raivostuttavankin naivi tällaisten asioiden suhteen. Mutta hänenkin silmät siinä sitten vähitellen aukenivat.

Samaa mieltä, hyvä ketju. Meitä on myös monta kaltoinkohdeltua jota emme ole saaneet terapia tai muutakaan apua kun olemme liian ”reippaita” eikä ole diagnoosia. Siksi tällainen vertaistuki on oikeasti arvokasta ja esim minulle liki ainoa kanava puhua asiasta. Muille ei voi asiasta sanoa mitään koska moni ajattelee kuin ap tai muut ketjun jankuttajat eli ”mitä se nyt kitisee ja uhriutuu yhdestä tukkapöllystä”.

Hyvä että asiasta puhutaan ja sitä kautta tabuja murretaan!

Minäkin aloin saamaan hoitoa, diagnooseja ja apua vasta sitten, kun todella aloin kimpoilemaan vasten päivystysten ja psyk. polin ovia. Vaikka joka ilta sinne uudestaan tarvittaessa. Toki sain osakseni sielläkin sitä tuttua torjuntaa ja väheksyntää, välillä pilkkaakin, mutta toisaalta se huononsi vointiani entuudestaan eli kimpoilin takaisin, välillä toisten kuskaamana kun olin taas yritellyt itsemurhaa. Ja olin siis lapsena ja nuorena aina niin huomaamaton ja harmiton, en vaatinut yhtään mitään mistään. Sen verran hyvin vanhemmat oli ns. kouluttaneet. Mutta vuosien myötä olo alkoi käymään liian sietämättömäksi.

Tuli vastaan tällainen mielenkiintoinen video, jossa itselleni oli ainakin hyödyllistä tietoa siitä mitä syitä voi olla taustalla, kun uusien ystävyyksien löytyminen on vaikeaa. Tuntuu, että usein ystäväkandidaateiksi on valikoitunut muitakin haavoittuneita aikuisia lapsia. Sitten homma on ennemmin tai myöhemmin loppunut siihen, kun jonkun defenssit ovat tulleet päälle liiaksi.

Olen yrittänyt olla tarkkana etten avaisi liikaa kokemuksiani varsinkaan uusille ihmisille. Sitten viimeisellä kerralla uusi kaveriehdokas sanoi etten anna itsestäni paljoakaan (hän puhui paljon enemmän). Kun aloin vähän kertomaan asioista, aiheutti se suurta ihmetystä ja lisäkysymyksiä ja sitten lopulta muutaman pitkän tapaamisen tämä henkilö sanoi, että tapaamisemme ovat raskaita ja hän haluaa jotain kevyempää. Tosiasiassa puhuimme molemmat yhtä paljon ja kaikenlaisista aiheista, kyselin ja kuuntelin ja tuin häntä paljon. Luulin, että hän nautti paikoin syvällisistä keskusteluistamme, koska itsekin viihtyi niissä tuntikausia eikä tehnyt lähtöä aiemmin.

Miten ihmeessä tässä ystävien löytämisessä voi onnistua? Kun olen itse käynyt omaa prosessiani pitkään läpi, niin syvälliset aiheet luonnollisesti kiinnostavat, mutta toki kevyemmät myös. Jos ihminen on täysin tiedostamaton omista kipupisteistään, tuntuu, että puhumme niin eri kieltä ja en usko tällaisen kaverin viihtyvän kanssani ja toisinpäin (tätäkin kokeilin ja tyyppi lopetti homman).

Millaisia kokemuksia teillä muilla on? Olisi kiva löytää oma yhteisö, koska varmaan arvaatte, että sitä ei hyvin pienestä narsistisesta lapsuuden perheestä ja suvusta löydy. Ystäviäkin on ollut aina vähän ja enimmäkseen ovat olleet aina vähän epävakaalla pohjalla, lisäksi kiusatuksi tulemista ja muuttojakin paljon takana yms.

Halaus teille, hyvät kohtalotoverit!

Vierailija kirjoitti:

Minäkin aloin saamaan hoitoa, diagnooseja ja apua vasta sitten, kun todella aloin kimpoilemaan vasten päivystysten ja psyk. polin ovia. Vaikka joka ilta sinne uudestaan tarvittaessa. Toki sain osakseni sielläkin sitä tuttua torjuntaa ja väheksyntää, välillä pilkkaakin, mutta toisaalta se huononsi vointiani entuudestaan eli kimpoilin takaisin, välillä toisten kuskaamana kun olin taas yritellyt itsemurhaa. Ja olin siis lapsena ja nuorena aina niin huomaamaton ja harmiton, en vaatinut yhtään mitään mistään. Sen verran hyvin vanhemmat oli ns. kouluttaneet. Mutta vuosien myötä olo alkoi käymään liian sietämättömäksi.

Olen pahoillani :( Minä pääsin Kelan kuntoutuspsyk.terapiaan työterv.huollon kautta toistuvien masennusten ja uupumusten ja sairauslomien jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Mua jäi ketjussa ihmetyttämään ja mietityttämään se että monet todella phasti kaltoinkohdellut yhä on tekemisissä vanhempien kanssa ja yhä saavat kaltoinkohtelua osakseen. Ymmärrän sen että tekemisissä ja väleissä voi olla jos vanhemmat muuttui, mutta harvoin näin taitaa käydä. Sitä en ymmärrä miksi edelleen ollaan tekemisissä jos yhä saa huuto/haukkumista/nyrkkiä/tukkapöllyä. Eikö voi vaan jättää ne vanhemmat omiin oloihinsa...

No ensinnäkin, siinä menee yleensä hetki jos toinenkin tajuta, että tällaista ei tarvitsisi/kuuluisi olla. Sinutkun on kasvatettu siihen. Ihan pienestä pitäen on sanottu, että näin se on, ansaitset kaiken, eikä tätä ole mitään mahdollisuutta kyseenalaistaa, koska olet pahantekijöistä (mitä et tajua heidän olevan) riippuvainen. Se on oikeastaan jo ihme, että missään vaiheessa löytää omanarvontunnon, koska kukaan ei sinulle sitä opeta, päin vastoin uskotellaan päinvastaista, jopa painostetaan.

Sitten kun pikkuhiljaa alkaa huomata kuvion sairauden, pitää surra se. Sitten täytyy olla vielä lisää voimavaroja kohdata se, että välien katkettua olet täysin yksin. Senhän voisi tajuta että olet tavallaan aina ollut, mutta toivohan elää hämmästyttävän pitkään. Juuri se, että ehkä asiat muuttuu, ehkä sillä oli vaikeata silloin, ehkä minä voin itse muuttua niin että ongelma poistuu. Väkivallassahan on se ongelma, että annetaan ymmärtää, jos toimit näin ja näin, jos olisit erilainen, ei olisi syytä väkivaltaan. Valitettavasti ei auliisti kerrota, että niin se ei ole.

TÄMÄN kaiken aikaa elämä jatkuu, ilman mitään tukikeppejä, ja muutakin tekemistä on, kuin miettiä suhteita ja syntyjä syviä. Siksi voi kestää.

Itse olen antanut isälleni anteeksi jo aikaa sitten, mutta mieheni ei jo kohta kolmen vuoden suhteenkaan jälkeen suostu tapaamaan häntä. Mieheni ei usko, että voisi käyttäytyä asiallisesti sellaista henkilöä kohtaan joka on pahoinpidellyt hänelle jotakuta niin rakasta.

Kunnioitan mieheni tunteitaan tässä asiassa enkä painosta häntä tapaamaan isääni, vaikka itse muutaman kerran vuodessa häntä tapaankin.

Joskus mietin, kuinkakohan yleistä tällainen tilanne on ja ajattelevatko lapsiaan/teinejään pahoinpitelevät koskaan sitä, että lastensa tulevat kumppanit eivät ehkä suhtaudu kovin lämpimästi anoppi/appi kokelaisiinsa jos he ovat kohdelleet lapsiaan huonosti.

Jos vanhemmat ovat pahoja ja kaltoinkodelleet lapsiaan. Ei lapsilla ole mitään syytä antaa anteeksi!

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut isälleni anteeksi jo aikaa sitten, mutta mieheni ei jo kohta kolmen vuoden suhteenkaan jälkeen suostu tapaamaan häntä. Mieheni ei usko, että voisi käyttäytyä asiallisesti sellaista henkilöä kohtaan joka on pahoinpidellyt hänelle jotakuta niin rakasta.

Kunnioitan mieheni tunteitaan tässä asiassa enkä painosta häntä tapaamaan isääni, vaikka itse muutaman kerran vuodessa häntä tapaankin.

Joskus mietin, kuinkakohan yleistä tällainen tilanne on ja ajattelevatko lapsiaan/teinejään pahoinpitelevät koskaan sitä, että lastensa tulevat kumppanit eivät ehkä suhtaudu kovin lämpimästi anoppi/appi kokelaisiinsa jos he ovat kohdelleet lapsiaan huonosti.

Eivät varmasti ajattele yhtään mitään muuta kuin itseään väkivallan teon hetkellä.

Suuret ikäluokat hakkasi lapsiaan, söi meidän eläkkeet ja inflaatiolla makdoi tslot.

Nyt hummaavat harrastuksissaan, eivätkä hoida lapsenlapsia. Onneksi niistä kohta päästään eroon

Minä olen ollut liian väsynyt ja henkisesti kipeä pystyäkseni pitämään ystäviä, tai päästääkseni muutenkaan ihmisiä niin lähelle. Mutta onhan minullakin rakkauden nälkä, tarve antaa ja saada rakkautta, joten seurustelusuhteita on ollut. Onko teille muillekin käynyt niin, että jostain kumman syystä olette päätyneet aina valitsemaan itsellenne sellaisen kumppanin, joka edes pikkaisen kaltoinkohtelee teitä samaan tapaan mitä vanhempanne tekivät? Vaikka jotain ihan muuta olitte etsivinänne ja löytävinänne? Ja tämähän haavoittaa vain lisää, tuo traumaa trauman päälle. Kun osaisikin olla ihan vaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat hakkasi lapsiaan, söi meidän eläkkeet ja inflaatiolla makdoi tslot.

Nyt hummaavat harrastuksissaan, eivätkä hoida lapsenlapsia. Onneksi niistä kohta päästään eroon

Noh noh, on suurissa ikäluokassa hienojakin ihmisiä, tai vähintään harmittomia. Kyseessä on nyt nämä tietynlaiset yksilöt siitä joukosta.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut isälleni anteeksi jo aikaa sitten, mutta mieheni ei jo kohta kolmen vuoden suhteenkaan jälkeen suostu tapaamaan häntä. Mieheni ei usko, että voisi käyttäytyä asiallisesti sellaista henkilöä kohtaan joka on pahoinpidellyt hänelle jotakuta niin rakasta.

Kunnioitan mieheni tunteitaan tässä asiassa enkä painosta häntä tapaamaan isääni, vaikka itse muutaman kerran vuodessa häntä tapaankin.

Joskus mietin, kuinkakohan yleistä tällainen tilanne on ja ajattelevatko lapsiaan/teinejään pahoinpitelevät koskaan sitä, että lastensa tulevat kumppanit eivät ehkä suhtaudu kovin lämpimästi anoppi/appi kokelaisiinsa jos he ovat kohdelleet lapsiaan huonosti.

Eivät varmaan ajattele, etenkin jos persoonallisuushäiriöstä kyse. Sehän tarkoittaisi, että pitäisi pystyä näkemään se lapsi itsestä ja omasta vallasta erillisenä. Koska olet vain hänen huonojen ominaisuuksien projektiokohde, ei kukaan voi sinua rakastaa. Eihän hänkään rakasta, ja siihen on hänen mielestään syy sinussa. Toki voit saada kumppanin joka haluaa hyötyä sinusta, mutta tuskin tulee edes mielen perukoille, että joku välittäisi sinusta aidosti ja pyyteettömästi, tukisi ja kannustaisi. En usko, että ymmärtävät tällaisten asioiden olemassaoloa muutenkaan kovin hyvin, koska eivät niihin itse pysty. Siksihän eristämistä ja uhkakuvien maalailua käytetään, eristääkseen sinut kaikesta hyvästä jota joku muu, muttei hän itse, pystyisi tarjoamaan. Yleensä kuvioon liittyy sitten myös kateus, jos uhri onnistuu saamaan jotain hyvää mitä heillä itsellään ei ole ja mitä melkein salaa itseltäänkin ehkä kaipaisivat. Sitä huomio- ja arvostusosuutta ainakin, jos eivät välittämisestä ymmärrä.

Siinä on muuten yksi lisäriski pitää tällaisia läheisiä elämässään. Saattavat yrittää jatkuvasti lyödä kiilaa vielä lapsensa muihin suhteisiin. Auta armias jos kumppani on liian vietävissä, mikään ei olisi heille makeampaa.

Onneksi näin vakavaan patologiaan harva yltää, mutta monilla näinkin.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut liian väsynyt ja henkisesti kipeä pystyäkseni pitämään ystäviä, tai päästääkseni muutenkaan ihmisiä niin lähelle. Mutta onhan minullakin rakkauden nälkä, tarve antaa ja saada rakkautta, joten seurustelusuhteita on ollut. Onko teille muillekin käynyt niin, että jostain kumman syystä olette päätyneet aina valitsemaan itsellenne sellaisen kumppanin, joka edes pikkaisen kaltoinkohtelee teitä samaan tapaan mitä vanhempanne tekivät? Vaikka jotain ihan muuta olitte etsivinänne ja löytävinänne? Ja tämähän haavoittaa vain lisää, tuo traumaa trauman päälle. Kun osaisikin olla ihan vaan yksin.

Minä en valinnut isäni kaltaista alfau rosta. Osasin varoa heitä. Sen sijaan valitsin kiltti miehen ja elämä on ollut hyvää hänen kanssaan. En kaivannut elämääni enää yhtään enempää jännitystä

Varmaan olen saanut kotoa sen mallin, että asioista ei puhuta. En rupea vanhempiani syyttelemään siitä, että he ovat toimineet sen mukaan, mihin ovat itse aikoinaan kasvaneet. Ainakaan isäni ei olisi ymmärtänytkään, nyt hän on kuollut. En vain halua olla läheisissä tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät ole olleet oman lapsensa puolella, kun sitä olisi tarvittu, eivätkä hyväksyneet minua sellaisena kuin olin. Voin olla yhteyksissä ja kohtelias, mutta mieluummin pidän etäisyyttä. Äitini tuntuu haluavan lähentyä nyt vanhana, mutta en vain halua, sillä epäilen, ettei hänkään edelleenkään ymmärtäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut liian väsynyt ja henkisesti kipeä pystyäkseni pitämään ystäviä, tai päästääkseni muutenkaan ihmisiä niin lähelle. Mutta onhan minullakin rakkauden nälkä, tarve antaa ja saada rakkautta, joten seurustelusuhteita on ollut. Onko teille muillekin käynyt niin, että jostain kumman syystä olette päätyneet aina valitsemaan itsellenne sellaisen kumppanin, joka edes pikkaisen kaltoinkohtelee teitä samaan tapaan mitä vanhempanne tekivät? Vaikka jotain ihan muuta olitte etsivinänne ja löytävinänne? Ja tämähän haavoittaa vain lisää, tuo traumaa trauman päälle. Kun osaisikin olla ihan vaan yksin.

Minä en valinnut isäni kaltaista alfau rosta. Osasin varoa heitä. Sen sijaan valitsin kiltti miehen ja elämä on ollut hyvää hänen kanssaan. En kaivannut elämääni enää yhtään enempää jännitystä

Kivaa kuulla ex-incelistä joka tajusi viimeinkin tulla onnellisena homona kaapista ulos!

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut isälleni anteeksi jo aikaa sitten, mutta mieheni ei jo kohta kolmen vuoden suhteenkaan jälkeen suostu tapaamaan häntä. Mieheni ei usko, että voisi käyttäytyä asiallisesti sellaista henkilöä kohtaan joka on pahoinpidellyt hänelle jotakuta niin rakasta.

Kunnioitan mieheni tunteitaan tässä asiassa enkä painosta häntä tapaamaan isääni, vaikka itse muutaman kerran vuodessa häntä tapaankin.

Joskus mietin, kuinkakohan yleistä tällainen tilanne on ja ajattelevatko lapsiaan/teinejään pahoinpitelevät koskaan sitä, että lastensa tulevat kumppanit eivät ehkä suhtaudu kovin lämpimästi anoppi/appi kokelaisiinsa jos he ovat kohdelleet lapsiaan huonosti.

Ei ne ajattele tuollaista. Meillä vähän sama kuvio ja mun lapsenhakkaaja-boomeri-vanhemmat ovat itselleen selittäneet asian että on ilkeä ja kiittämätön lapsi, JA MYÖS ilkeä ja kiittämätön vävy.

Lapsenlapsiaan eivät saa tavata, en päästä noita hirviöitä lähellekään lapsiani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahaa... ap taitaa olla suurten ikäluokkien lapsenkaltoinkohtelija ja ajattelee että asia hootuu kun vaan vaikenee ja lakaisee maton alle! Newsflash: ei se niin mene. Kaltoinkohtelijan pitää PYYTÄÄ ANTEEKSI aikuiselta lapseltaan.

Omat vanhempani kiistävät myös kaiken väkivallan, laiminlyönnit jne ja väittävät että olen keksinyt itse kaiken kiusatakseni heitä. He ovat kääntäneet asian niin että MUN pitäisi pyytää heiltä anteeksi aiheettomia muistoja. Jännää vaan kun tapahtumilla on todistajia, esim sisarukseni, naapurit eli en tasan ole itse keksinyt. Mutta suuret ikäluokat hoitaa homman kotiin valehtelulla!

miksi muuten tuolle ikäluokalle kaikki on aina kiusaamista tai kiusantekoa?

No siis homma menee niin että suuret ikäluokat saa surutta kiusata, haukkua, sättiä ja arvostella lapsiaan aikuisina, samoin vielä aikuiselle lapsella antaa luunappia ja tukkapöllyä, se ei ole kiusaamista vaan kasvatusta.

Mutta jos se aikuinen lapsi suuttuu tai loukkaantui, tai jopa näyttää tunteensa ellei peräti tee välirikkoa, niin SE on sitten vanhenevien vanhempien kiusaamista oikein pahimman kautta.

En kiellä tai vähättele lapsuuden vaikutusta koko loppu elämään, mutta se on myös hyvä keppihevonen. Ei minusta mihinkään ole, koska äitini teki tai jätti tekemättä sitä tai tätä. Miten se monta kertaa keskustelussa esiin tuotu anteeksipyyntö tai tunnustus muuttaisi mitään 30v myöhemmin ?

Mitä tulee yo.lainaukseen niin mun erittäin vaikea edes kuvitella tilanne missä yli 70 v tukistaa 45 v lastaan, eiköhän se mene päinvastoin. Aikuinen lapsi antaa mummolle pataan.

Mua oksettaa tää ylimielinen vastaus ja ajatustapa. Kuule, musta tuli suvun eka akateeminen ja johtaja, vaikka olen kaltoinkohdeltu lapsi. Mä en käytä paskaa lapsuutta tekosyynä yhtään mihinkään. Mutta silti kärsin siitä. Sinä naurat jollekin tukkapöllylle. Ei paljon suakaan naurattaisi jos tietäisit miten julmasti mua on paitsi hakattu, niin kiusattu, pidetty nälässä, lukittu kellariin, kiellettyä wc-käyntejä, ja kaikki tämä koko lapsuus ja nuoruus. Ja kehtaat sitten nauraa tämän kokeneille että ”mitä nillität yhdestä tukkpöllystä”.

Saakeli että ottaa hermoon kermaperseet joita ei maailman pahuus kosketa ja sitten ylenkatsotaan muita.

Missä kohtaa nauran ? Tai rehellisesti kyllä mun eka kuva oli se yli 70v ukko pöllyttämässä sitä 45 vuotiasta poikaansa. Mahdollista jos ukko täyshullu ja lapsi ei edes ääritilanteessa kohota kättään. En viitannut lapseen kohdistuvasn väkivaltaan.

Olet esimerkki juuri päinvastaisesta kuin mistä kirjoitin,sinä _et _käyttänyt kokemaasi syynä kaikkeen vaan nousit sen yläpuolelle ja pärjäsit. Kaikki eivät siihen pysty tai eivät edes halua yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen antanut isälleni anteeksi jo aikaa sitten, mutta mieheni ei jo kohta kolmen vuoden suhteenkaan jälkeen suostu tapaamaan häntä. Mieheni ei usko, että voisi käyttäytyä asiallisesti sellaista henkilöä kohtaan joka on pahoinpidellyt hänelle jotakuta niin rakasta.

Kunnioitan mieheni tunteitaan tässä asiassa enkä painosta häntä tapaamaan isääni, vaikka itse muutaman kerran vuodessa häntä tapaankin.

Joskus mietin, kuinkakohan yleistä tällainen tilanne on ja ajattelevatko lapsiaan/teinejään pahoinpitelevät koskaan sitä, että lastensa tulevat kumppanit eivät ehkä suhtaudu kovin lämpimästi anoppi/appi kokelaisiinsa jos he ovat kohdelleet lapsiaan huonosti.

Mieheni ei ole sanonut vanhemmastani mitään sen jälkeen kun kerroin hänelle koko historian. Sanoi silloin että vanhempani on huono ihminen ja sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu. Meillä on myös lapsia mutta he eivät ole vielä esittäneet kysymyksiä siitä miksi heillä on vain yksi isovanhempi koska vertailukohtaa ei ole. Jos kysyvät kerrotaan ikätason mukaisesti miten asiat ovat ja aikuisina saavat lukea sitä tarkoitusta varten säästetyt asiakirjat. Joskus tapaamme ihmisiä jotka tietävät molemmat vanhempani ja kysyvät osittain tietämättömyyttäänkin tyylillä mitä sille toiselle vanhemmalle kuuluu ja silloin mieheni ilme on mielenkiintoinen mutta pysyy silloinkin hiljaa vaikka olisi varmasti sanottavaa.

Ainakin oma vanhempani on nykyään katkeroitunut koska hän saa tietää esimerkiksi lastensa seurusteluista, häistä ja lapsista aina jälkikäteen muiden kyselyiden kautta mutta silti hänelle ei ole oikein auennut

miksi tämä asia menee näin. Minkäänlaista ajatusta että lapset katkaisisivat välit eivätkä enää puhuisi hänelle omista asioistaan tai mistään muustakaan ei ikinä mahtunut hänen ajatteluunsa.

Tosiaan osa näistä lehdissäkin surkutelluista yksinäisistä vanhuksista on tällaisia hirviö-vanhempia, siis osa. Itse olin kateellinen lapsuuden kaverieni vanhemmista. Samalla ajattelin, etten sitten varmaan ole ansainnut niin ihania vanhempia. Sitähän äitikin mulle usein toitotti, miten hirveä olin. Muistan kun jouduin onnettomuuteen, ja sen takia pariksi viikoksi sairaalaan. Miten ihmeelliseltä se tuntui, kun moni hoitsuista ja lääkäreistä olikin helliä ja välittäviä aikuisia. Mun oli hyvä olla siellä sairaalassa, enimmäkseen, vaikka jotkut toimenpiteet olivatkin pelottavia ja kivuliaita. Koin olevani turvassa. Vanhempani eivät aina edes huomanneet saati välittäneet, jos mulla oli joku sairaus tai vamma. Enkä todellakaan uskaltanut liikaa vaivata, koska ärsyyntyivät herkästi.