Sinä, joka olet kasvanut mielenterveysongelmaisen vanhemman läheisyydessä

Äitini dg on nimenomaan se harhaluuloisuushäiriö. Hän ei kuule ääniä tms. Harhaluuloisuushäiriössä on juuri se ikävyys, että ne luullut asiat voisivat periaatteessa olla totta, vaikkakin äärimmäisen epätodennäköisesti. Äitini ei siis esim. väitä, että olisi juuri nähnyt viisi kelta-vaaleanpunaista norsua leikkimässä puuhippaa pihapuissa laulaen Lambadaa...

Moni on miettinyt miten pystyy itse olemaan vanhempi oman lapsuutensa jäljiltä. Kirjoitin tuon 27 tekstin (isä oli alkoholisti, joka tappoi itsensä ja äiti oli miesten perään, joka jätti meidät lapset henkisesti yksin ja syyttää kaikesta aina muita, eikä näe itsessään vikaa).

Ennen lapsia mietin paljon onko minusta ikinä äidiksi. Mietin olenko tarpeeksi tasapainoinen ja pystynkö tarjoamaan lapsille kaiken sen minkä haluan. Erityisesti esikoista odottaessa kävin lapsuuttani läpi ja mietin minkälainen äiti olisin. Ja esikoisen vauva-aikana tajusin, etten ikinä voisi ymmärtää äitiäni.

Olen tehnyt joitakin asioita äitinä tinkimättömästi omalla laillani juuri lapsuudestani johtuen. Lapset nukkuivat ensimmäiset vuodet vieressäni, eikä heitä viety hoitoon kenellekään ensimmäisinä vuosina. En kokenut että minun tarpeeni olisi saada kuuluisaa omaa aikaa, vaan todellakin olin lapsia varten. Joskus jopa mietin olenko liian kiinni lapsissani, mutta kun lapset kasvoivat, niin huomasin etten onneksi ollut.

Edelleen, vaikka lapset ovat isompia, niin priorisoin lapset elämässäni tärkeimmäksi. Joustan, jotta lasten tarpeet tulevat tyydytetyksi. Toisaalta pyrin muistamaan myös, että annan ja vaadin heiltäkin tiettyä vastuuta säännönmukaisesti (tämä ei ole vahvin osa-alueeni).

Vaikka olen keskittynyt äitiyteen, niin silti minulla on siinä parannettavaa. Suurin haasteeni on ollut oma toimimiseni esimerkkinä. Vaikka rakastan ja kuuntelen lapsiani, sekä olen heidän kanssaan, niin hankalinta on olla itse rauhallinen ja toimia oikein. Oma suuttumus tai ärtymys toisissa tilanteissa näkyy, aika usein se ärtymys voi kyllä kohdistua ihan muihin ihmisiin kuin lapsiini- mutta se ei ole se mitä haluan heille opettaa.

Aika paljon pyrin toimimaan lasteni kanssa juuri erilailla kuin äitini toimi omien lastensa kanssa. Kerran muistan kuulleeni suustani äitini viljelemän lauseen ja oikein pelästyin. Olen pyrkinyt kaikin keinoin olemaan jotain muuta kuin äitini oli. Muistan myös todella monta asiaa miltä minusta tuntui lapsena ja mitä olen päättänyt etten halua omien lapsieni kokevan. Nämä ovat äitiyteni tärkeimpiä asioita, joten voi todellakin sanoa että oma lapsuuteni ja oma äitini on määritellyt todella paljon äitiyttäni.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:55"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:49"]

Olen jo 40, pitkän tien vaikeasta lapsuudesta kulkenut.(äiti skitsofreenikko, isä alkoholisti) vasta yli 20 vuotiaana aloin oireilemaan pahemmin, mutta ehdin silti lähes 30 vuotiaaksi ennenkuin myönsin, että on mentävä terapiaan, jos haluan normaalin elämän. Ainoa, mitä olen katunut, etten tajunnut mennä aiemmin. Niin monta hukkaan heitettyä ahdistuksen vuotta..

itsekään en voinut kuvitella edes hankkivani lasta, koska en MILLOINKAAN halunnut kenenkään lapsen kokevan samaa mitä itse olen kokenut.

mutta: terapia auttoi, purin sen kaiken moskan siellä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei enää ollut. Muistan edelleen 2 v terapian jälkeen kun kerran aamulla bussissa hetken verran sisälläni läikähti pitkästä aikaa ilo. Mikä outo tunne se olikaan! Pitkä tie on ollut, 6 v terapiaa, osin omalla kustannuksella, mutta kaikki on kannattanut. Sain elämäni takaisin.

se neuvo vielä teille nuorille: älkää haaskatko energiaanne siihen, että yritätte saada vanhempanne ymmärtämään tilanteenne. Harvemmin vanhemmat myöntävät virheensä tai sairautensa, muutenhan he olisivat jo hakeneet itselleen apua ja muuttaneet käytöstään. Lapsuuden kokemuksista voi selvitä, mutta harvemmin ilman ulkopuolista apua, etsikää siis sitä periksi antamatta! Lämmin halaus teille vaikeassa tilanteessa kamppaileville. Muistan hyvin tuon vihan ja tuskan, mutta älkää luovuttako, älkääkä odottako, että vanhempanne siihen kannustaisivat. Kulkekaa oma polkunne!

[/quote]

Miksi vanhempien on vaikea myöntää virheensä?

Itse odotan just terapiaan pääsyä, mutta ihmettelen kun kutsua ei näy missään...

Ja tuntuu että mun vanhemmat koittaisivat koko ajan tehdä mun elämän vaan vaikeammaksi ja pitää väkisin täällä kotona ja kiinni niiden kanssa tässä elämässä. En tajua miksi. Tuo tunne vaan tulee..

Aivan järkyttävää taistella sitä vastaan!

Tänään vaan lenkillä itkin ja mietin mitenkä jonkun ihmisen elämä voi olla näin helvetti. Tämä on ihan kamalaa... Tuntuu jo epätodelliselta ja on tuntunut kauan aikaa sitten..

Huh.

Se viha ja paska ja kaikki suru on mun sisällä niin kova! että ei sitä pysty enää sanoin selittämään! se vastaisi tunne tilaa kun ihmiselle ei enää tappaminenkaan riittäisi. Osaatteko kuvitella sellaisen tunteen?

[/quote]

Tuo neuvo oli niin totta. Turha miettiä miksi vanhemmat eivät voi myöntää virheitään, vaan keskittyä siihen että hakee itse apua. Todellakin jokaisen on kuljettava oma polkunsa ja mielenterveysongelmaisten vanhempien lasten on tehtävä se yksin, vanhemmista ei ole siihen auttamaan. Tuo kasvaminen on monin kerroin rankempi lapsuuden ongelmien vuoksi, mutta on ainut tie. Se vie vuosia, mutta kannattaa. Lapsuus ei unohdu, eikä siitä muuksi muutu, mutta se tuleva elämä voi muuttua.

En pysty tekstiä lainaamaan, mutta vanhempienvoi olla vaikeaa myöntää virheitään monista eri syistä. Jollekin voi tuottaa liian suurta tuskaa antaa edes ajatuksiin päästää se että on ollut lapselleen suuri pettymys. Toinen on itseriittoinen, kolmas ei ole lainkaan kykenevä tunteiden käsittelyyn. Neljäs on vain liian sairas, viides on kasvanut, jos mahdollista, vielä vaikeammissa oloissa, eikä siksi pysty ymmärtämään.. Näitä syitä olen itse pohtinut..

Miksi et voi muuten soittaa ja kysyä, miksi kutsua ei tule? On "vähän" paradoksaalista, että apua saadakseen pitää nykymaailmassa heikonkin olla vahva ja jaksaa vääntää, että sitä apua saa. Ainoastaan siihen kannattaa nyt voimat kohdistaa. Voitko ottaa vanhempiin vähän etäisyyttä hetkeksi, jotta näkisit voitko yhtään paremmin kun et ole heidän välittömässä vaikutus piirissä.

terv. 53

oma äitini ei pysty näkemään että missään hänen tekemässään olisi ollut mitää pahaa tai väärin, koska hän yritti parhaansa ja meillä lapsilla oli sata kertaa paremmat olot kuin hänellä lapsena. No, sillä mentiin se lapsuus ja nyt ihmetellään kun ei soitella.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 20:59"]

Kyllä se on omaa syytä, jos masentuu, oli lapsuus mitä vaan. Esim. Kokoomusnuorten pj. Wille Rydmanin äiti oli skitso. Siitä huolimatta Wille opiskeli parissa vuodessa kandin ja maisterin paperit. Sittemmin työelämä vei ja vie pitkälle. Laiskuus on totuus, kaikki muu on tekosyitä.

[/quote]

Pitkälle viedyt opinnotko ovat ainoa mittari onnellisesta elämästä? Nyt olen ymmärtänyt jotain väärin...

Onks ap taas tää 18-vee kämppänsä jo kerran sotkenu ihmisen alku joka ei vieläkään tee muuta ku hakee sääliä näiltä palstoilta?

Monessa ketjussa jo hyviä neuvoja, ohjeita ja opastusta saannut mut edelleen ei halua muutaku syyttää omia vanhempiaan kaikesta.. -.-

Isäni on täysverinen narsisti ja äitini joko narsisti tai as-piirteinen narsistinen. Veljeni sairastui skitsofreniaan jo nuorena, itse olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta, alkoholismista, pakko-oireista ja erilaisista fyysisistä sairauksista, joita stressi pahentaa. Tajusin äitini osuuden vasta viitisen vuotta sitten, sitä ennen uskoin hänen omat kertomuksensa uhrautumisestaan, enkä kyseenalaistanut saamaani kohtelua. Vasta oman lapsen saaminen muutti tilanteen. Aivan hiljattain, harrastaessani sukututkimusta, olen onnistunut jäljittämään äidin narsistisen "perimän" ainakin 5 sukupolven taakse päätellen keräämistäni tiedoista. Olen nyt jo nelikymppinen, ja kieltämättä olen vähän katkera, kun ihmissuhteisiini kotoa saamani malli on aiheuttanut minulle ongelmia kaikissa omissa suhteissani. Välillä miehelleni tai lapsilleni puhuessani "kuulen äitini/isäni äänen", ja se inhottaa ja masentaa minua. En pääse kauheaa perintöäni pakoon, sillä se elää minussa.

Hei,

olen kirjoittanut blogiini oman kokemukseni siitä, kun olen elänyt mielenterveysongelmaisen äidin kanssa ja kukaan ei ole koskaan käsitellyt asiaa kanssani. Jos kiinnostaa, niin tässä linkki:  

Vanhemman mielenterveysongelma vaikuttaa koko perheeseen

Molemmat vanhempani olivat todella masentuneita koko lapsuuteni ajan, tilanne kyllä parani joskus teininä. Muistan pitkiä omituisia jaksoja jolloin äiti ja isä vain nukkuivat päivät pitkät ja me 4 lasta saimme hengailla alasti sisällä ja ulkona leikkimässä miten tahdoimme. Perheellämme oli 3 koiraa ja ne kulkivat myös tiluksilla kanssamme, maalla keskellä metsää kun asuttiin. Koti oli kaaoksessa, jääkaapissa aina pikaruokaa lapsille ja välillä vanhempia ei näkynyt missään vaan heidän tilallaan oli joku sukulainen tai lastenhoitaja. Vanhemmat varoivat tiukasti puhumasta mistään negatiivisesta tai ikävästä ja kasvoin jotenkin siihen ettei omia negatiivisia tunteita koskaan näytetä kellekään. En esimerkiksi muista kummankaan koskaan korottaneen minulle ääntään. Kun äiti joutui pitkäksi ajaksi sairaalaan, isä paikkaili tilannetta ostelemalla meille isoja määriä sipsejä ja karkkia, pehmoleluja ja lehtiä. Kotiin päästyä äiti istui välillä öisin sänkyni ääressä, silitti poskeani ja kertoili kuinka pahat ajatukset eivät koskaan katoa vaikka mitä tekisi. Välillä äiti oli etäinen ja omituinen, eikä tunnistanut meitä ollenkaan. Lapsien kasvettua tilanne parani huomattavasti ja elimme melkein normaalia elämää kuin mitään vikaa ei olisi koskaan ollutkaan. Kaikki sisaruksistani sairastuivat aikanaan masennukseen ja veljeni ajautui psykoosiin. Itkeminen muiden nähden, vastaan sanominen muille ja ylipäätään vastoinkäymisistä selviäminen ovat minulle hirveän vaikeita asioita edelleenkin. Minusta kuitenkin kasvoi kiltti ja myötätuntoinen ihminen, jolla on pakottava tarve pitää koti aina siistinä. Kärsin nuorena aikuisena erilaisista syömishäiriöistä ja pakko-oireista, lapsuus jätti jälkeensä kummallisen tarpeen pysyä kontrollissa omasta kodista ja kehosta. En tahdo lapsia, kamppailen itsekin masennuksen kanssa ja tiedän että minusta tulisi vanhempieni kaltainen.