Sinä, joka olet kasvanut mielenterveysongelmaisen vanhemman läheisyydessä

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 18:56"]

Mulla on ollut vanhemmilla ongelmia ja selvisin ilman mielenterveysongelmia. Itse asiassa olen varma, että koska selvisin lapsuudestani, niin selviän mistä vaan. Nuorena aikuisena olin ehkä "hankala" ja edelleenkin elän välillä turhan tunteella, suutun ja tosin myös innostun, mutta myös tylsistyn paikalleni suht helpolla. Ei se ole epänormaalia, mutta vaatii minulta terästäytymistä. Ihmissuhteiden avulla jaksan. Perheeni (siis mies ja omat lapseni) ja ystäväni ovat moottorini.

Isäni oli lähinnä alkoholisti, joka humalaspäissään rypi itsesäälissä, sekä oli ajoittain jonkun verran väkivaltainen. Ei ollut mitään sen kummempia diagnooseja. Muuten isäni oli tunteellinen ja välittävä, pidin hänestä. Tosin oli myös täysin epäluotettava ja jo pienenä muistan, että tajusin että hänelle se ykkönen elämässä on viina.

Äitini oli sitten se jolla kai on enemmän viirannut päässään. Hän on ollut riippuvainen miehistä, kaivannut aina jotakuta vierelleen huomioimaan hänet. Lisäksi riitaantuu helposti toisten kanssa, hänen mielestään he ovat ilkeitä ja kateellisia hänelle. Itsessään ei näe vikaa.

Lapsena en pitänyt äidistäni, enkä viettänyt hänen kanssaan pahemmin aikaakaan. Vanhempani erosivat kun olin lapsi, jonka jälkeen asuin siskoni kanssa äidin luona. Äiti romahti erossa, mutta aika pian löysi aina uuden miehen ja muutti käytännössä pois kotoa. Jätti meidät lapset selviämään, tosin jääkaappiin osti ruokaa ja maksoi laskut. Isälläni kävin, mutta hän alkoi olla humalassa melko aina ja silloin oli turvaton olo.

Onneksi aikanaan aikuistuin ja muutin pois kotoa. Sen jälkeen isäni teki itsemurhan ja äitini joutui senhetkisen miehensä kanssa ongelmiin ja romahti. Hän sai diagnoosin masennuksesta ja lääkityksen. Vaikka äitini pääsikin siitä yli, niin on sama oma itsensä, ei siis ihan normaali vieläkään. Siskoni on laittanut äitini kanssa välit poikki aikapäiviä sitten, äitini oli aikanaan välit poikki monta vuotta omaan äitiinsä. Itse asiassa puoli sukua on ongelmissa keskenään. Äitini on "diagnosoinut" siskoni narsistiksi ja muutaman muun oman sukulaisensa asperger-syndroomaa sairastavaksi. Ainakin voi sanoa että siinä suvussa toisten hyväksymisessä on ongelmia.

Kuitenkin kaikki se mistä olen lähtöisin on muovannut minua. Sillä ei minusta ole väliä mikä on syy, vaan se miten tunnistan ominaisuuteni ja miten pystyn kasvamaan ihmisenä. Vain minä olen vastuussa itsestäni, en voi syyttää siitä muita. Vaihtoehtoja en näe, tästä elämästä on selvittävä.

[/quote]

No huh huh, on sullakin ollu elämä. Ja oo onnellinen että oot ilman mielenterveysongelmia selvinny.

Minä vihaan välillä elämää ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tuntuu se tunne aina kasvavan eri asioiden yhteyksissä vaikka asenteen koitan pitää kohdillaan ja suhtautua suht positiivisesti aina asioihin. Niin paskaa on tullut niskaan useasti, enemmän kuin liikaa.

t. ap

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 19:30"]

Äidilläni on harhaluuloisuushäiriö. Aiemmin ajattelin, että hän on vain hankala, epäluuloinen persoonallisuus, mutta asian oikea laita valkeni mulle, kun muutama vuosi sitten hänen harhaluulonsa lähtivät täysin käpälästä ja hän vietti kolme päivää suljetulla osastolla tarkkailussa.

Hän siis kehittää mielessään ihmisten ja asioiden välille täysin tuulesta temmattuja yhteyksiä, näkee joka puolella vehkeilyä ja esim. saamissaan joulu- tms. korteissa ivallisia piiloviestejä ja -merkityksiä, tulkitsee ihmisten eleet ja sanat usein niin, että muut vähättelevät häntä tai katsovat kuin halpaa makkaraa. Hänen puhelintaan kuunnellaan, häntä seurataan kaupungilla, telkkariinkin hänelle lähetetään pelottelu/häirintäkuvia, lääkäri joka passitti hänet sinne suljetulle oli maksettu toimimaan niin... jne jne. Hän ei edes ymmärrä, mitä ovat facebook ja youtube, mutta koska hän tietää sellaisten kuitenkin olevan olemassa, hänelle on selvää että ilkeämieliset ihmiset ovat ladanneet sinne jotakin häntä mustamaalaavaa. Hänen pitikin pari vuotta sitten saada tietokone ja netti, jotta hän pystyisi väijymään rienaajiaan - no, tietokone on nyt lähes käyttämättömänä lukkojen takana kaapissa, koska totta kai netti oli hänelle aivan liian epäilyttävä paikka. Joku sieltä kuitenkin tarkkailisi häntä, jos hän uskaltaisi avata koneen.

Tällaista menoa se on aina ollut. Ekan kerran tajusin 8-vuotiaana, että jokin on hänellä vinossa, kun hän oli sitä mieltä, että meille ei kukaan voi vahingossa soittaa väärään numeroon, vaan se on aina jotain urkkimista tms. Sanomattakin on selvää, että hän uskoo vain omiin luuloihinsa, mikään järkipuhe edes konkreettisten todisteiden kera ei mene perille. Hän on mielestään terve ja muut saavat mennä tutkituttamaan nuppinsa. Minuun asia on vaikuttanut niin, että sietokykyni noiden luulojen suhteen on pyöreä nolla. Jos ne jutut alkavat, katkaisen kylmästi puhelun tai IRL muutan puheenaihetta tai tarvittaessa poistun paikalta. Voisin olla ymmärtäväisempi, jos hän pystyisi ottamaan apua vastaan tai edes yhden kerran miettimään sitä vaihtoehtoa, että hänessä ehkä olisikin jotain vikaa, mutta niin ei koskaan tule tapahtumaan. Olen myös hakeutunut sellaiselle alalle, jossa ei mutu-tuntumalla pelata vaan faktoilla. En ole koskaan pelännyt samaa häiriötä omalle kohdalleni, koska olen nähnyt, miten erilaisia olemme äitini kanssa.

[/quote]

Kuulostaa ihan skitsofrenialta... saiko sen diagnoosin suljetulla?

t. ap

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 19:40"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:26"]Yh-äitini kanssa muutimme jatkuvasti ilman mitään järkevää syytä. Hän riitantui (ja riitantuu edelleenkin) jatkuvasti eri ihmisten kanssa, ja lapsena uskoin että äitini osoittamat ihmiset todella ovat pahoja. Kasvatukseni oli välillä hieman outoa, esimerkiksi ollessani vielä 9-vuotias äitini pesi minut suihkussa. Äitini ei ole koskaan kertonut mitään isästäni. Skitsofrenia

[/quote]

vähän samanlaista minulla. Äitini alinomaa riidoissa ihmisten kanssa ja näkee muut syyllisenä pahaan oloonsa. Epävakaa tunne-elämä hänellä ja on vaikuttanut minuunkin.

[/quote]

Tästä taas tunnistan vähän itseni ja menneen elämän. Nyt tajuan tilanteeni ja olen tehnyt muutoksia.. mutta paljon on vielä jäljellä että saisi itsensä kokoon ja ehjäksi... jos mä olen koskaan edes sitä aidosti ollut? pelottaa...

t. ap

Kyllä se on omaa syytä, jos masentuu, oli lapsuus mitä vaan. Esim. Kokoomusnuorten pj. Wille Rydmanin äiti oli skitso. Siitä huolimatta Wille opiskeli parissa vuodessa kandin ja maisterin paperit. Sittemmin työelämä vei ja vie pitkälle. Laiskuus on totuus, kaikki muu on tekosyitä.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:26"]

Ja sitten toisaalta, vähemmistössä taitaa olla semmoiset perheet, joiden vanhemmilla ei kummallakaan mitään häikkää olisi. Miettikää nyt niitä suurkuluttajien tai masennuslääkkeiden käyttäjien lukumääriäkin. Lisätkää joukon jatkoksi ahdassieluiset tiptoptyypit, joiden maailma pysyy kasassa hampaat irvessä väkisin pitämällä ja suhteeton kovuus suuntautuu milloin keneenkin. Tai ne krooniset miellyttäjät, jotka eivät millään saa missään ääntään kuuluviin, ja elämä menee orjuudessa.

Esitänpä kaappaustyyliin jatkokysymyksen: käsi ylös ne, joiden vanhemmilla ei ole viirannut mitenkään.

[/quote]

Eipä mennä nyt näin moderneiksi. On siinä kuitenkin aika suuri ja järjellä ymmärrettävissä oleva ero kahden ihmisen välillä, joista toinen näkee harhoja ja lyö, kun taas toinen ei aina uskaltaisi sanoa ei.

Jokainen, jonka vanhempi tai läheinen on ollut oikeasti mielenterveyshäiriöinen, osaa kyllä sanoa sairaan terveestä ja mikä sen eron tekee.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 19:41"]

Ihan ystävällisesti sanoisin, että tuo raivoaminen ja vanhempien syyttely on turhaa. Sairauksistaan huolimatta vanhemmat yleensä aina pyrkivät lasten parhaaseen vaikka eivät välttämättä osaa sitä tehdä. Helpottaa kummasti sitä omaa oloa kun ymmärtää, että eivät vanhemmat ilkeyttään ostaneet eineksiä tai syöttäneet huonoa ruokaa tms. Siinäkin varmaan ajattelivat, että se on parempi lapselle.

Minun vanhempani olivat alkoholisti-skitsofreenikko ja alkoholisti. Toki siitä on jälkensä jäänyt, mutta ei mitään sellaista käsitystä, että he eivät olisi halunneet minulle hyvää. Minulla on itselläni perhe, minkä myötä olen huomannut, että vaikka vanhempana pyrkii parhaaseen, on silti vähintään keskinkertainen. Kaikkeen ei pysty eikä ole voimia tai osaamista. Joitain vaurioita voi tehdä ihan vahingossakin.

Se lapsuuteni takia eniten huolettaa, että mitä siirrän omille lapsilleni. En tiedä mikä on normaalia perhe-elämää ja toivon, että pystyn tarjoamaan heille mahdollisimman normaalin lapsuuden, mutta mihinkä sitä vertaisi? Tarkkana pitää olla siinäkin, että ei syyllisty turhasta tai vedä ihan yli sitä "normaaliutta".

[/quote]

No ihan ensinnäkin sanon sulle, että hoida itsesi ensimmäiseksi kuntoon ennen kun rupeat perheestä edes haaveilemaan. Käy juttelemassa lääkärille, sano että haluat päästä terapiaan ja tarvittaessa miettikää yhdessä lääkitystä. Sitten kun tunnet olevasi oikeasti ok, niin rupea vasta harkitsemaan sitä lasten tekoa. Näin omallakin kohdalla aion toimia ja toivon että musta on joskus hyväksi äidiksi jollekin lapselle tai lapsille ja hyväksi naiseksi tai vaimoksi jollekin miehelle.

Mä olen luonteeltani sellanen äiti persoona, joten mulla saattaa osittain tulla ehkä luonnostaankin se että mitenkä pitäisi olla hyvä vanhempi ja millaista sen perhe-elämän oikea oppisesti pitäisi olla. En tiedä onko se mahdollista, mut näin mä oon ainakin ajatellu. Sit oon tietysti oppinu normaalia perhe-elämää salatuista elämistä, sieltä poimin sopivalla suodattimella että noin olisi hyvä ehkä lasten kanssa toimia ja tollasta sen perhe-elämän pitäisi olla... tai sitten muista tv-ohjelmista, esim. supernanny? ja tietysti olen nähnyt mitä se elämä on kavereiden perheissä ja niistä perheistä joita olen ihaillut ja toivonut että kumpa mulla itsellänikin olisi ollut tuollainen perhe, niin olen ottanut sitä mallia että tuollaista se normaali perhe-elämä pitäisi olla.

Ja jos ihmisellä on yhtään terve pääkoppa niin mä veikkaan että se saattaa myös osittain tulla itsestään että tietää miten pitäis toimia.

Ja tuotahan ne minun vanhemmat on aina sönkänny, että yrittäny mun parasta. En vitussa rupea kuuntelemaan. Siitä syystä että niin moni asia menny pieleen ja nekin asiat missä ois pitäny onnistua, ois ollu minun silmissä niin yksinkertasia esim. rajojen asettaminen. Että en rupea edes sellaista paskaa enää kuuntelemaan... ja se niiden oma käytös, pitäisi tajuta että ei ole lähellekään normaalia! jos ei tajua ja TEE tosissaan niitä muutoksia, MITÄ se ikinä vaatiikaan, niin mie sanon suoraan...  hyvin _yksinkertainen_ ihminen pitää olla! Vähän semmosina vanhempiani valitettavasti pidän..

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 19:51"]

Huonoistakin lähtökohdista huolimatta voi menestyä elämässä.

Ei saa luovuttaa.

Se on pahinta mitä voi sanoa lapselle, että susta ei tule normaalia kun vanhempasi olivat mielisairaita. Väärin, mielenterveysongelmat eivät periydy automaattisesti. Toki lapsi joutuu aikuistuessaan kamppailemaan enemmän, mutta se tekee myös vahvemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi.

Voimia ja kannustusta kaikille mielenterveys potilaiden läheisille. 

Lapsuus ei määritä koko elämää.

[/quote]

No vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi, joo, mutta myös erittäin särkyneeksi. En tiedä onko loppujen lopuksi sitten niin hyvä juttu kuitenkaan? eikö tuota vanhemmuutta ja ymmärtäväisyyttä voi oppia jotain positiivisempaa kautta?

Ja se vanhemmuus ja ymmärtäväisyys on pieni hinta siitä rikkinäisyydestä, et sä saatat olla niin traumatisoitunu ettet pysty tekemään välttämättä yksinkertasiakaan asioita esim. värjäämään hiuksia. Kun epänormaalisti alkaa ahdistamaan sellaset asiat ja se asia ei häivy vasta kun luovut koko asiasta, jos sillonkaan, välillä se jää silti leijumaan päälle ja se on aivan järkyttävää. :s

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 20:36"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 19:41"]

Sairauksistaan huolimatta vanhemmat yleensä aina pyrkivät lasten parhaaseen vaikka eivät välttämättä osaa sitä tehdä. Helpottaa kummasti sitä omaa oloa kun ymmärtää, että eivät vanhemmat ilkeyttään ostaneet eineksiä tai syöttäneet huonoa ruokaa tms. Siinäkin varmaan ajattelivat, että se on parempi lapselle.

[/quote]

Ilmeisesti oikeasti persoonallisuushäiriöiset vanhemmat jotka eivät rakasta lapsiaan, ovat vieläkin tabu. Ei se ole mitenkään käsittämätöntä, että vanhempi ei rakasta lastaan. Ihmiset murhaavat ja kiduttavat lapsiaan joka päivä, onko se henkinen kaltoinkohtelu sitten pienempi paha? Minusta tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja suruni mitätöitäisiin tuollaisella lauseella "kyllä se oikeasti rakasti". Vaan kun ei rakastanut! Jos minä hyväksyn sen, niin on aika muidenkin hyväksyä. On olemassa vanhempia, jotka eivät halua parasta lapsilleen, jotka eivät rakasta lapsiaan.

Minä kirjoitin viestin 20, ja sattumoisin aikuisena olen saanut tietää että minä sain alkuni vain, jotta äiti saisi pidettyä isän itsellään. En ollut oikeasti haluttu lapsi (ja tämänhän sain tuntea koko lapsuuteni ajan). Hedelmällisen iän viime vuosilla hankittu riippakivi, sitä minä olin. Vai voitko sanoa äidin rakastaneen minua kun sanoi etten ulkonäköni takia tulisi koskaan saamaan kumppania, ellei kumppani osaisi katsoa ruman ulkonäön ohi? Tai kun minun fyysisen läheisyyden tarpeeni suorastaan ällötti häntä? Tai kun hän teki minulle selväksi että minun on tunnettava syyllisyyttä siitä, että hän minut tänne synnytti? Kun en saanut poistua huoneesta jos äidillä oli vieras kylässä, edes vessaan, "etten häiritse"? Lue aiempi viestini uudestaan ja mieti, onko elämässäni ollut rakkautta äitini taholta.

Mielestäni vihan ja raivon tunteet ovat ihan normaaleja kun asian käsittely on vielä kesken. Se on kuin suruprosessi. Minä tiedän ja hyväksyn, ettei äitini rakastanut minua. En kuitenkaan ole vielä valmis antamaan anteeksi, että minut on synnytetty vastoin tahtoani tänne maanpäälle toisen sylkykupiksi, kasvamaan ilman tukea ja rakkautta. Anna minun ja muiden saman kokeneiden elää asian kanssa, käsitellä se ja hyväksyä se. Olen 23-vuotias, joten koen minulla olevan vielä aikaa käsitellä tätä. Kyseessä ei siis ole keski-ikäinen ihminen joka koko ikänsä on kohtaloaan surkutellut, vaan nuori joka vasta on aloittanut asian käsittelyn.

[/quote]

Sinä et vielä tajua mitä tämä yksi tarkoitti. Olen vaiekasta perheestä jossa äitini on kykenemätön vanhemmuuteen. Viha on minullakin ollut apuna selviytymisessä. Kun sain lapsen ja jouduin olosuhteiden takia koville tajusin mekanismin mikä oli tehnyt äidistäni pahan. En ollut koskaan tajunnut miksi ja sain siihen vihdoin vastauksen.

Olen pystynyt vain osittain olemaan parmepi vanhempi lapselleni. Jos olisin saanut kaiken tuen olisin onnistunut paremmin.

Äitini ei koskan ole kyennyt myöntämään vikojaan itse siihen kykenen.

Aika näyttää miten lapseni selviää.

Sukupolvien ketjussa kulkee tuo ja välillä tuntuu, että kyseessä olisi kirous sillä niin vaikea on tyhjästä nyhjäistä.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 20:05"]

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, kyllä on vaikeampi kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi sairaassa perheessä kuin ns normaalissa. Kaikki me kannamme lapsuutta mukanamme, jos se on ollut epävakaa, eletty sairaiden persoonien kanssa ei voi olla vaikuttamatta. Pahinta on että lapset maksavat siitä kovimman hinnan.

[/quote]

No ite teen kaikkeni että ei maksa. Mun lapset ei saa maksaa tollasesta! sitä ennen pyrin hoitamaan itseni kuntoon ja jos en tule, jätän mielummin vaikka ne lapset tekemättä vaikka kirpasee...

Ei lapsia tehdä vaan siks koska on kiiiiiiiiva.

Äitini on ollut masentunut koko elämäni ajan (olen nyt 22-vuotias). Hänellä tuo sairaus menee kausittaisesti: suurimman osan ajasta hän on normaali, mutta sitten n. 3-5 viikon välein tulee masennusjaksoja, joihin liittyy hirveitä raivokohtauksia ja sellaisia ihan tyypillisiä masentuneisuuden oireita (esim nukkuu koko päivän). Äiti on aina ollut todella herkkä suuttumaan ja nimenomaan nämä raivokohtaukset koin raskaimpana lapsena. Äiti siis huusi ihan suoraa huutoa, haukkui minua ja isää todella törkeästi, saattoi hajottaa tavaroita jne. Muutaman tosi pahan kerran muistan kun äidin lääkitystä vaihdettiin, silloin hän hajotti käytännössä koko kämpän. Kerran teininä löysin hänet myös sängystä maalattuna ristinmerkkejä täyteen, oli vetänyt unilääkkeiden yliannostuksen. Mutta nää pahimmat jutut sattuivat vain kerran, muuten ollut lievempää.

Koen selvinneeni äidin masennuksesta hyvin. Niin kuin jo kerroin, äiti oli tosiaan aina näiden masennuskausien välissä ihan normaali ja silloin aina pahoitteli hirveästi käytöstään, kertoi minulle mistä se johtuu jne. Isäni oli myös huolehti minusta tosi hyvin ja äidin sairaudesta huolimatta tunsin olevani hyvin rakastettu. Noita raivokohtauksia kyllä opin pelkäämään ja varsinkin siinä yläasteaikoina olin tosi sulkeutunut - tosin tähän vaikutti varmasti myös todella ahdistava ilmapiiri silloisella koululuokallani, jolla oli muutama paha kiusaaja. Mua ei kyllä kiusattu, mutta sillä luokalla jokainen pelkäsi joutuvansa seuraavaksi hampaisiin ja ilmapiiri oli todella kireä. Siinä teini-ikäisenä en oikein uskaltanut jutella ihmisille tai tuoda esille omaa mielipidettäni. Jouduin aika paljon tekemään töitä että sain itsestäni ulospäinsuuntautuvamman ja tietoisesti pakotin itseni juttelemaan muiden kanssa. Sitten tapasin 18-vuotiaana poikaystäväni, ja myös hänen ansiostaan rohkaistuin tosi paljon. Nykyisin mulla ei ole ongelmia sosiaalisissa tilanteissa.

Eniten äidin masentuneisuus on ehkä muokannut arvomaailmaani. Olen kotoisin alueelta, missä kovia arvoja arvostetaan aika korkealle ja lähes kaikki kouluaikaiset kaverini ovat hakeutuneet opiskelemaan esim. kauppatiedettä, mutta itse olen ihan päinvastainen - mulla on ehkä vähän ylenkatseellinen suhtautuminen nykyiseen suorituskeskeisyyteen ja kaikkeen uran luomiseen ja verkostoitumiseen sun muuhun. Minua ei kiinnosta, mitä mieltä muut ovat, vaan olen oppinut että oma hyvinvointi ja onnellisuus on tärkeintä. Haluan auttaa ihmisiä ja sen vuoksi olen hakeutunut opiskelemaan lääketiedettä. En tiedä onko kiinnostus lääketiedettä kohtaan peräisin äidin mt-ongelmasta, ehkä osittain onkin - teininä minusta oli lohduttavaa ajatella, että äidin käytös johtuu sairaudesta eikä hän voi sille mitään.

Tavallaan koen, että olen nyt ehkä vahvempi ja viisaampi ihminen kuin olisin ilman äidin sairautta. Toisaalta voisin olla ehkä tietyllä tavalla vähän iloisempi ja huolettomampi persoona jos lapsuuteni olisi ollut täysin auvoinen, mutta mistäs sitä tietää, ehkä mun temperamentti vaan synnynnäisesti on tällainen rauhallinen ja harkitsevainen :) Varsinkin noi teinivuodet olivat kyllä mulle rankkoja, mutta toisaalta niistä selviytyminen on kyllä kasvattanut mulle hyvän itsetunnon. On sitä kuitenkin ihmisillä ollut pahempaakin, mulla oli kuitenkin suurimman osan ajasta maailman ihanimmat ja rakastavaisimmat vanhemmat.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 20:36"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 19:41"]

Sairauksistaan huolimatta vanhemmat yleensä aina pyrkivät lasten parhaaseen vaikka eivät välttämättä osaa sitä tehdä. Helpottaa kummasti sitä omaa oloa kun ymmärtää, että eivät vanhemmat ilkeyttään ostaneet eineksiä tai syöttäneet huonoa ruokaa tms. Siinäkin varmaan ajattelivat, että se on parempi lapselle.

[/quote]

Ilmeisesti oikeasti persoonallisuushäiriöiset vanhemmat jotka eivät rakasta lapsiaan, ovat vieläkin tabu. Ei se ole mitenkään käsittämätöntä, että vanhempi ei rakasta lastaan. Ihmiset murhaavat ja kiduttavat lapsiaan joka päivä, onko se henkinen kaltoinkohtelu sitten pienempi paha? Minusta tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja suruni mitätöitäisiin tuollaisella lauseella "kyllä se oikeasti rakasti". Vaan kun ei rakastanut! Jos minä hyväksyn sen, niin on aika muidenkin hyväksyä. On olemassa vanhempia, jotka eivät halua parasta lapsilleen, jotka eivät rakasta lapsiaan.

Minä kirjoitin viestin 20, ja sattumoisin aikuisena olen saanut tietää että minä sain alkuni vain, jotta äiti saisi pidettyä isän itsellään. En ollut oikeasti haluttu lapsi (ja tämänhän sain tuntea koko lapsuuteni ajan). Hedelmällisen iän viime vuosilla hankittu riippakivi, sitä minä olin. Vai voitko sanoa äidin rakastaneen minua kun sanoi etten ulkonäköni takia tulisi koskaan saamaan kumppania, ellei kumppani osaisi katsoa ruman ulkonäön ohi? Tai kun minun fyysisen läheisyyden tarpeeni suorastaan ällötti häntä? Tai kun hän teki minulle selväksi että minun on tunnettava syyllisyyttä siitä, että hän minut tänne synnytti? Kun en saanut poistua huoneesta jos äidillä oli vieras kylässä, edes vessaan, "etten häiritse"? Lue aiempi viestini uudestaan ja mieti, onko elämässäni ollut rakkautta äitini taholta.

Mielestäni vihan ja raivon tunteet ovat ihan normaaleja kun asian käsittely on vielä kesken. Se on kuin suruprosessi. Minä tiedän ja hyväksyn, ettei äitini rakastanut minua. En kuitenkaan ole vielä valmis antamaan anteeksi, että minut on synnytetty vastoin tahtoani tänne maanpäälle toisen sylkykupiksi, kasvamaan ilman tukea ja rakkautta. Anna minun ja muiden saman kokeneiden elää asian kanssa, käsitellä se ja hyväksyä se. Olen 23-vuotias, joten koen minulla olevan vielä aikaa käsitellä tätä. Kyseessä ei siis ole keski-ikäinen ihminen joka koko ikänsä on kohtaloaan surkutellut, vaan nuori joka vasta on aloittanut asian käsittelyn.

[/quote]

Minunkin äiti on haukkunut mua rumaksi.

Mutta tosin olen haukkunut äitiäni ensin. En osaa olla enää hänelle tai isällekään kovin mukava.

Silti kummasti sattui tuo kun oma äiti haukkui rumaksi. Rupesin olemaan kriittisempi ulkonäköni suhteen.. siihen asti olin pitänyt itseäni ihan kauniina.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 20:59"]

Kyllä se on omaa syytä, jos masentuu, oli lapsuus mitä vaan. Esim. Kokoomusnuorten pj. Wille Rydmanin äiti oli skitso. Siitä huolimatta Wille opiskeli parissa vuodessa kandin ja maisterin paperit. Sittemmin työelämä vei ja vie pitkälle. Laiskuus on totuus, kaikki muu on tekosyitä.

[/quote]

Haista sinäkin paska kun mitään oikeasti tälläsestä kovuudesta tiedä. Kuule masennus on ihan oikea sairaus, ei sitä muuten hoidettaisi. Vertaappa siihen kun joku sanoo sulle jotain ilkeää tai tekee, kai sullekin on ainakin joskus tullut siitä paha mieli? vai oletko aina ollut iloinen? joten ihmisten huonot teot toiselle ihmiselle voi kyllä sairastuttaa sen ihmisen masennukseen yms. Ei mikään ihme!

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:12"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 20:36"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 19:41"]

Sairauksistaan huolimatta vanhemmat yleensä aina pyrkivät lasten parhaaseen vaikka eivät välttämättä osaa sitä tehdä. Helpottaa kummasti sitä omaa oloa kun ymmärtää, että eivät vanhemmat ilkeyttään ostaneet eineksiä tai syöttäneet huonoa ruokaa tms. Siinäkin varmaan ajattelivat, että se on parempi lapselle.

[/quote]

Ilmeisesti oikeasti persoonallisuushäiriöiset vanhemmat jotka eivät rakasta lapsiaan, ovat vieläkin tabu. Ei se ole mitenkään käsittämätöntä, että vanhempi ei rakasta lastaan. Ihmiset murhaavat ja kiduttavat lapsiaan joka päivä, onko se henkinen kaltoinkohtelu sitten pienempi paha? Minusta tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja suruni mitätöitäisiin tuollaisella lauseella "kyllä se oikeasti rakasti". Vaan kun ei rakastanut! Jos minä hyväksyn sen, niin on aika muidenkin hyväksyä. On olemassa vanhempia, jotka eivät halua parasta lapsilleen, jotka eivät rakasta lapsiaan.

Minä kirjoitin viestin 20, ja sattumoisin aikuisena olen saanut tietää että minä sain alkuni vain, jotta äiti saisi pidettyä isän itsellään. En ollut oikeasti haluttu lapsi (ja tämänhän sain tuntea koko lapsuuteni ajan). Hedelmällisen iän viime vuosilla hankittu riippakivi, sitä minä olin. Vai voitko sanoa äidin rakastaneen minua kun sanoi etten ulkonäköni takia tulisi koskaan saamaan kumppania, ellei kumppani osaisi katsoa ruman ulkonäön ohi? Tai kun minun fyysisen läheisyyden tarpeeni suorastaan ällötti häntä? Tai kun hän teki minulle selväksi että minun on tunnettava syyllisyyttä siitä, että hän minut tänne synnytti? Kun en saanut poistua huoneesta jos äidillä oli vieras kylässä, edes vessaan, "etten häiritse"? Lue aiempi viestini uudestaan ja mieti, onko elämässäni ollut rakkautta äitini taholta.

Mielestäni vihan ja raivon tunteet ovat ihan normaaleja kun asian käsittely on vielä kesken. Se on kuin suruprosessi. Minä tiedän ja hyväksyn, ettei äitini rakastanut minua. En kuitenkaan ole vielä valmis antamaan anteeksi, että minut on synnytetty vastoin tahtoani tänne maanpäälle toisen sylkykupiksi, kasvamaan ilman tukea ja rakkautta. Anna minun ja muiden saman kokeneiden elää asian kanssa, käsitellä se ja hyväksyä se. Olen 23-vuotias, joten koen minulla olevan vielä aikaa käsitellä tätä. Kyseessä ei siis ole keski-ikäinen ihminen joka koko ikänsä on kohtaloaan surkutellut, vaan nuori joka vasta on aloittanut asian käsittelyn.

[/quote]

Sinä et vielä tajua mitä tämä yksi tarkoitti. Olen vaiekasta perheestä jossa äitini on kykenemätön vanhemmuuteen. Viha on minullakin ollut apuna selviytymisessä. Kun sain lapsen ja jouduin olosuhteiden takia koville tajusin mekanismin mikä oli tehnyt äidistäni pahan. En ollut koskaan tajunnut miksi ja sain siihen vihdoin vastauksen.

Olen pystynyt vain osittain olemaan parmepi vanhempi lapselleni. Jos olisin saanut kaiken tuen olisin onnistunut paremmin.

Äitini ei koskan ole kyennyt myöntämään vikojaan itse siihen kykenen.

Aika näyttää miten lapseni selviää.

Sukupolvien ketjussa kulkee tuo ja välillä tuntuu, että kyseessä olisi kirous sillä niin vaikea on tyhjästä nyhjäistä.

[/quote]

No tuohon kiroukseen voisin minäkin yhtyä.

Mutta muuhun tekstiisi en. Voin sanoa että olet kyllä aika haista paska ihminen. Ihan kun olisit lyönyt hanskat tiskiin ja sanot että katotaan miten lapseni selviää... entäpä jos vajoo kun keppi suohon? sitpähä vajjoo................................ nii ........................... voi jumalauta mikä ihminen! HYI HEL-VET-TI.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:17"]

Äitini on ollut masentunut koko elämäni ajan (olen nyt 22-vuotias). Hänellä tuo sairaus menee kausittaisesti: suurimman osan ajasta hän on normaali, mutta sitten n. 3-5 viikon välein tulee masennusjaksoja, joihin liittyy hirveitä raivokohtauksia ja sellaisia ihan tyypillisiä masentuneisuuden oireita (esim nukkuu koko päivän). Äiti on aina ollut todella herkkä suuttumaan ja nimenomaan nämä raivokohtaukset koin raskaimpana lapsena. Äiti siis huusi ihan suoraa huutoa, haukkui minua ja isää todella törkeästi, saattoi hajottaa tavaroita jne. Muutaman tosi pahan kerran muistan kun äidin lääkitystä vaihdettiin, silloin hän hajotti käytännössä koko kämpän. Kerran teininä löysin hänet myös sängystä maalattuna ristinmerkkejä täyteen, oli vetänyt unilääkkeiden yliannostuksen. Mutta nää pahimmat jutut sattuivat vain kerran, muuten ollut lievempää.

Koen selvinneeni äidin masennuksesta hyvin. Niin kuin jo kerroin, äiti oli tosiaan aina näiden masennuskausien välissä ihan normaali ja silloin aina pahoitteli hirveästi käytöstään, kertoi minulle mistä se johtuu jne. Isäni oli myös huolehti minusta tosi hyvin ja äidin sairaudesta huolimatta tunsin olevani hyvin rakastettu. Noita raivokohtauksia kyllä opin pelkäämään ja varsinkin siinä yläasteaikoina olin tosi sulkeutunut - tosin tähän vaikutti varmasti myös todella ahdistava ilmapiiri silloisella koululuokallani, jolla oli muutama paha kiusaaja. Mua ei kyllä kiusattu, mutta sillä luokalla jokainen pelkäsi joutuvansa seuraavaksi hampaisiin ja ilmapiiri oli todella kireä. Siinä teini-ikäisenä en oikein uskaltanut jutella ihmisille tai tuoda esille omaa mielipidettäni. Jouduin aika paljon tekemään töitä että sain itsestäni ulospäinsuuntautuvamman ja tietoisesti pakotin itseni juttelemaan muiden kanssa. Sitten tapasin 18-vuotiaana poikaystäväni, ja myös hänen ansiostaan rohkaistuin tosi paljon. Nykyisin mulla ei ole ongelmia sosiaalisissa tilanteissa.

Eniten äidin masentuneisuus on ehkä muokannut arvomaailmaani. Olen kotoisin alueelta, missä kovia arvoja arvostetaan aika korkealle ja lähes kaikki kouluaikaiset kaverini ovat hakeutuneet opiskelemaan esim. kauppatiedettä, mutta itse olen ihan päinvastainen - mulla on ehkä vähän ylenkatseellinen suhtautuminen nykyiseen suorituskeskeisyyteen ja kaikkeen uran luomiseen ja verkostoitumiseen sun muuhun. Minua ei kiinnosta, mitä mieltä muut ovat, vaan olen oppinut että oma hyvinvointi ja onnellisuus on tärkeintä. Haluan auttaa ihmisiä ja sen vuoksi olen hakeutunut opiskelemaan lääketiedettä. En tiedä onko kiinnostus lääketiedettä kohtaan peräisin äidin mt-ongelmasta, ehkä osittain onkin - teininä minusta oli lohduttavaa ajatella, että äidin käytös johtuu sairaudesta eikä hän voi sille mitään.

Tavallaan koen, että olen nyt ehkä vahvempi ja viisaampi ihminen kuin olisin ilman äidin sairautta. Toisaalta voisin olla ehkä tietyllä tavalla vähän iloisempi ja huolettomampi persoona jos lapsuuteni olisi ollut täysin auvoinen, mutta mistäs sitä tietää, ehkä mun temperamentti vaan synnynnäisesti on tällainen rauhallinen ja harkitsevainen :) Varsinkin noi teinivuodet olivat kyllä mulle rankkoja, mutta toisaalta niistä selviytyminen on kyllä kasvattanut mulle hyvän itsetunnon. On sitä kuitenkin ihmisillä ollut pahempaakin, mulla oli kuitenkin suurimman osan ajasta maailman ihanimmat ja rakastavaisimmat vanhemmat.

[/quote]

Paljon jaksamisia sinulle! <3 jotenkin viestisi kosketti.

Hyvä että äitisi kuitenkin tiedosti tilanteen ja kertoi mistä käytöksensä johtui ja osasi aina pahoitella tarvittaessa.

Kuulosti ihan kuin jostain manaaja kauhuelokuvasta tuo kohta että äitisi makasi sängyssä ristejä maalattuna ja ottanut lääkkeiden yliannostuksen... hui :(( voin vaan kuvitella mitä olet tuossa tilanteessa ajatellut. Huh.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:21"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 20:59"]

Kyllä se on omaa syytä, jos masentuu, oli lapsuus mitä vaan. Esim. Kokoomusnuorten pj. Wille Rydmanin äiti oli skitso. Siitä huolimatta Wille opiskeli parissa vuodessa kandin ja maisterin paperit. Sittemmin työelämä vei ja vie pitkälle. Laiskuus on totuus, kaikki muu on tekosyitä.

[/quote]

Haista sinäkin paska kun mitään oikeasti tälläsestä kovuudesta tiedä. Kuule masennus on ihan oikea sairaus, ei sitä muuten hoidettaisi. Vertaappa siihen kun joku sanoo sulle jotain ilkeää tai tekee, kai sullekin on ainakin joskus tullut siitä paha mieli? vai oletko aina ollut iloinen? joten ihmisten huonot teot toiselle ihmiselle voi kyllä sairastuttaa sen ihmisen masennukseen yms. Ei mikään ihme!

[/quote]

Lopeta tuo luuseriasenne ja ryhdistäydy. Life is what you make of it! Masennus on mielenvelttoutta, ei todellinen sairaus. Antaisin masentuneille neuvon: ryhdistäydy, lopeta se saatanan loisiminen, ota vastuu elämästäsi ja ajattele positiivisesti.

[/quote]

No vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi, joo, mutta myös erittäin särkyneeksi. En tiedä onko loppujen lopuksi sitten niin hyvä juttu kuitenkaan? eikö tuota vanhemmuutta ja ymmärtäväisyyttä voi oppia jotain positiivisempaa kautta?

Ja se vanhemmuus ja ymmärtäväisyys on pieni hinta siitä rikkinäisyydestä, et sä saatat olla niin traumatisoitunu ettet pysty tekemään välttämättä yksinkertasiakaan asioita esim. värjäämään hiuksia. Kun epänormaalisti alkaa ahdistamaan sellaset asiat ja se asia ei häivy vasta kun luovut koko asiasta, jos sillonkaan, välillä se jää silti leijumaan päälle ja se on aivan järkyttävää. :s

[/quote]

No ei huono lapsuus ole koskaan niin hyvä juttu, mutta lapsi itse ei voi lapsuudelleen mitään. Jos olet saanut huonon lapsuuden, niin siitä on vaan noustava. Vaikka se särkisikin, niin hyvä jos siitä löytää edes jotain voimaannuttavaa. Kaikki pienetkin rippeet mistä rakentaa omaa elämäänsä on tarpeen. Sieltä traumatisoitumisesta on päästävä ylös, jos aikoo elää.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:33"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:21"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 20:59"]

Kyllä se on omaa syytä, jos masentuu, oli lapsuus mitä vaan. Esim. Kokoomusnuorten pj. Wille Rydmanin äiti oli skitso. Siitä huolimatta Wille opiskeli parissa vuodessa kandin ja maisterin paperit. Sittemmin työelämä vei ja vie pitkälle. Laiskuus on totuus, kaikki muu on tekosyitä.

[/quote]

Haista sinäkin paska kun mitään oikeasti tälläsestä kovuudesta tiedä. Kuule masennus on ihan oikea sairaus, ei sitä muuten hoidettaisi. Vertaappa siihen kun joku sanoo sulle jotain ilkeää tai tekee, kai sullekin on ainakin joskus tullut siitä paha mieli? vai oletko aina ollut iloinen? joten ihmisten huonot teot toiselle ihmiselle voi kyllä sairastuttaa sen ihmisen masennukseen yms. Ei mikään ihme!

[/quote]

Lopeta tuo luuseriasenne ja ryhdistäydy. Life is what you make of it! Masennus on mielenvelttoutta, ei todellinen sairaus. Antaisin masentuneille neuvon: ryhdistäydy, lopeta se saatanan loisiminen, ota vastuu elämästäsi ja ajattele positiivisesti.

[/quote]

Älä tuu kuule mulle vittuilemaan. Tai saattaa käydä huonosti, näillä ryvettyneillä psyykkeillä kun on kato tapana seota.

Sulla ei oo näköjään tietoo ja taitoo asioista.

Aina välillä törmää näihin ymmärtämättömiin pelleihin.

Haha, lolz.

Olen jo 40, pitkän tien vaikeasta lapsuudesta kulkenut.(äiti skitsofreenikko, isä alkoholisti) vasta yli 20 vuotiaana aloin oireilemaan pahemmin, mutta ehdin silti lähes 30 vuotiaaksi ennenkuin myönsin, että on mentävä terapiaan, jos haluan normaalin elämän. Ainoa, mitä olen katunut, etten tajunnut mennä aiemmin. Niin monta hukkaan heitettyä ahdistuksen vuotta..

itsekään en voinut kuvitella edes hankkivani lasta, koska en MILLOINKAAN halunnut kenenkään lapsen kokevan samaa mitä itse olen kokenut.

mutta: terapia auttoi, purin sen kaiken moskan siellä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei enää ollut. Muistan edelleen 2 v terapian jälkeen kun kerran aamulla bussissa hetken verran sisälläni läikähti pitkästä aikaa ilo. Mikä outo tunne se olikaan! Pitkä tie on ollut, 6 v terapiaa, osin omalla kustannuksella, mutta kaikki on kannattanut. Sain elämäni takaisin.

se neuvo vielä teille nuorille: älkää haaskatko energiaanne siihen, että yritätte saada vanhempanne ymmärtämään tilanteenne. Harvemmin vanhemmat myöntävät virheensä tai sairautensa, muutenhan he olisivat jo hakeneet itselleen apua ja muuttaneet käytöstään. Lapsuuden kokemuksista voi selvitä, mutta harvemmin ilman ulkopuolista apua, etsikää siis sitä periksi antamatta! Lämmin halaus teille vaikeassa tilanteessa kamppaileville. Muistan hyvin tuon vihan ja tuskan, mutta älkää luovuttako, älkääkä odottako, että vanhempanne siihen kannustaisivat. Kulkekaa oma polkunne!

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:43"]

[/quote]

No vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi, joo, mutta myös erittäin särkyneeksi. En tiedä onko loppujen lopuksi sitten niin hyvä juttu kuitenkaan? eikö tuota vanhemmuutta ja ymmärtäväisyyttä voi oppia jotain positiivisempaa kautta?

Ja se vanhemmuus ja ymmärtäväisyys on pieni hinta siitä rikkinäisyydestä, et sä saatat olla niin traumatisoitunu ettet pysty tekemään välttämättä yksinkertasiakaan asioita esim. värjäämään hiuksia. Kun epänormaalisti alkaa ahdistamaan sellaset asiat ja se asia ei häivy vasta kun luovut koko asiasta, jos sillonkaan, välillä se jää silti leijumaan päälle ja se on aivan järkyttävää. :s

[/quote]

No ei huono lapsuus ole koskaan niin hyvä juttu, mutta lapsi itse ei voi lapsuudelleen mitään. Jos olet saanut huonon lapsuuden, niin siitä on vaan noustava. Vaikka se särkisikin, niin hyvä jos siitä löytää edes jotain voimaannuttavaa. Kaikki pienetkin rippeet mistä rakentaa omaa elämäänsä on tarpeen. Sieltä traumatisoitumisesta on päästävä ylös, jos aikoo elää.

[/quote]

Niin ja toiset ei pääse koskaan.

Itse yritän kyllä. Mutta paljon on vielä matkaa jäljellä.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:49"]

Olen jo 40, pitkän tien vaikeasta lapsuudesta kulkenut.(äiti skitsofreenikko, isä alkoholisti) vasta yli 20 vuotiaana aloin oireilemaan pahemmin, mutta ehdin silti lähes 30 vuotiaaksi ennenkuin myönsin, että on mentävä terapiaan, jos haluan normaalin elämän. Ainoa, mitä olen katunut, etten tajunnut mennä aiemmin. Niin monta hukkaan heitettyä ahdistuksen vuotta..

itsekään en voinut kuvitella edes hankkivani lasta, koska en MILLOINKAAN halunnut kenenkään lapsen kokevan samaa mitä itse olen kokenut.

mutta: terapia auttoi, purin sen kaiken moskan siellä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei enää ollut. Muistan edelleen 2 v terapian jälkeen kun kerran aamulla bussissa hetken verran sisälläni läikähti pitkästä aikaa ilo. Mikä outo tunne se olikaan! Pitkä tie on ollut, 6 v terapiaa, osin omalla kustannuksella, mutta kaikki on kannattanut. Sain elämäni takaisin.

se neuvo vielä teille nuorille: älkää haaskatko energiaanne siihen, että yritätte saada vanhempanne ymmärtämään tilanteenne. Harvemmin vanhemmat myöntävät virheensä tai sairautensa, muutenhan he olisivat jo hakeneet itselleen apua ja muuttaneet käytöstään. Lapsuuden kokemuksista voi selvitä, mutta harvemmin ilman ulkopuolista apua, etsikää siis sitä periksi antamatta! Lämmin halaus teille vaikeassa tilanteessa kamppaileville. Muistan hyvin tuon vihan ja tuskan, mutta älkää luovuttako, älkääkä odottako, että vanhempanne siihen kannustaisivat. Kulkekaa oma polkunne!

[/quote]

Miksi vanhempien on vaikea myöntää virheensä?

Itse odotan just terapiaan pääsyä, mutta ihmettelen kun kutsua ei näy missään...

Ja tuntuu että mun vanhemmat koittaisivat koko ajan tehdä mun elämän vaan vaikeammaksi ja pitää väkisin täällä kotona ja kiinni niiden kanssa tässä elämässä. En tajua miksi. Tuo tunne vaan tulee..

Aivan järkyttävää taistella sitä vastaan!

Tänään vaan lenkillä itkin ja mietin mitenkä jonkun ihmisen elämä voi olla näin helvetti. Tämä on ihan kamalaa... Tuntuu jo epätodelliselta ja on tuntunut kauan aikaa sitten..

Huh.

Se viha ja paska ja kaikki suru on mun sisällä niin kova! että ei sitä pysty enää sanoin selittämään! se vastaisi tunne tilaa kun ihmiselle ei enää tappaminenkaan riittäisi. Osaatteko kuvitella sellaisen tunteen?