Sinä, joka olet kasvanut mielenterveysongelmaisen vanhemman läheisyydessä

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 16:15"]

Isälläni oli kaksisuuntainen mielialahäiriö, äidilläni oli erään hänet tavanneen ja minua hoitaneen psykiatrin arvion mukaan narsistinen persoonallisuushäiriö, muttei diagnoosia. Itse olen aikuisena miettinyt, että saattoi olla kuitenkin vain epävakaa persoonallisuus.

     Sekä minä, että sisarukseni olemme oirehtineet lapsuudesta asti. Masennusta, ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, konversiohäiriö. Pelkään itse sairastuvani kaksisuuntaiseen, vaikkei siitä ole ollut merkkejä. Elämanhallintani on aika hakoteillä. Pelkään ettei minusta ole ikinä äidiksi tai suhteeseen.

[/quote]

Aivan järkyttävää lukea tälläsestä minkälaisia jälkiä tällänen jättää ihmiseen...

Mun äiti vielä on semmonen omahyvänen lehmä. Että oma perse ja minä, minä, minä. Muista viis. Niin saatanan raivostuttavaa!!!! Että tekis mieli hakata hänen päätään monta kertaa pöytään, enkä välittäis kuoleeko vai kuinka paljon sattuu. En vaan yksinkertasesti pysty ja ei tee mieli, kaiken sen jälkeen mitä se ja ne on isän kanssa mulle ja mun elämälle tehny. Esim. kun sanoin että aion mennä terapiaan ja puhua siellä meidän perheen ongelmista MUTTA MYÖS koulukiusaamisesta. Niin meidän äidin ensimmäinen ajatus oli tällänen: mitä jos siitä tulee mulle ja isälle joku poliisijuttu!? että et saa mennä.

Niin emmä nyt tiedä, et tajuskohan se ihan täysin tuota tilannetta...

En niinku oikeen tiiä mitä mun pitäis tuosta ajatella. Kun en ois pelkästään sinne menny puhumaan meidän kotioloista, vaan myös siitä koulukiusaamisesta. Ja sitten yleensä kun sanon että meidän kotioloissa on ollu vikaa, niin tulee hirvee eipäs juupas tappelu ja sillon äiti inttää kaikin voimin vastaan että ei oo ollu kotona mitään vikaa, että minä vaan kuvittelen! ja että hällä ei oo mielenterveysongelmia! mut jos meidän kotona kaikki asiat on ollu ok, niin miks ne sit pelkää et niille tulee joku poliisijuttu jos kerron vaan siellä terapiassa miten mä oon tuntenu asiat olevan meidän kotona ja mun elämässä...? eikö mulla ole oikeutta mun omiin tunteisiinkaan?

Osaako joku selittää?

t. ap

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 16:21"]

Isäni oli lempeä ihminen mutta maanisdepressiivinen. Äitini oli diagnosoimaton, mutta hyvin tunteeton, sosiaalisesti kömpelö, asperger-piirteinen ja persoonallisuushäiriö-piirteinen. Käytti julmaa henkistä väkivaltaa koko perhettä kohtaan. Isäkin sairastui vasta oltuaan kauan äidin kanssa, niinkuin me kaikki lapsetkin olemme tavalla jos toiselle lapsuutemme vaurioittamia.

[/quote]

Eli susta tuo minun lapsuus ois voinu vaurioittaa minutkin?

Että ei oo ne mielenterveysongelmat periytyny esim. muuten vaan? jos suvussa on alttiutta niille.

Mut sit mä mietin et kun äiti kieltää kokonaan noiden mielenterveysongelmien olemassa olon, hänessä, välillä isässäkin, toisinaan taas syyttää isää mielenterveysongelmaiseksi, kieltää että isällä ja äidillään olisi ollut mitään mielenterveysongelmia, niin ajatteleeko hän sit et mulle ois voinu puhjeta ne mielenterveysongelmat muuten vaan vaikka ei ois suvullista alttiutta????

Eikö äiti tajua, että kaikki nämä sen kertomat asiat saa mut tuntemaan itteni hirmu huonoks ihmiseks ja tosi sekavaks. Et mulle puhkee muuten vaan mielenterveysongelmia ja oon muuten vaan sekoillu elämässäni ja kuvittelen vaan että perheessämme ja suvussamme on ollut jotain epänormaalia jne.

Vittu että pistää niin kovasti vihaksi, että mun viha on aivan sietämätön tuollaista kohtaan! se ei tunne enää rajoja, tai ymmärrystä!! saatana. Tuntuu et kun yrittäis ajaa mua jonkun "paskarätin" rooliin jos tajuatte. Että minä otan KAIKESTA kaiken paskan niskaan. Ja pitäis vielä kestää se ja niellä vaan alas. Ja välillä on niin mukavaa ja muka kivaa äitiä mulle kun huvittaa, toisinaan selkeästi näkee ja vaistoaa että haluaa kauas vaan minusta, ahdistuu minusta, äidilliset tunteet on täysin minua kohtaan kuollu jos niitä ikinä täysin aidosti on ollukkaan, ainakaan kunnollisia, vähän epäilen koska meidän perhe-elämä ei ollut ihan normaalia. Jos mun äidillä ois ollu aito ja normaali äidin rakkaus mua kohtaan tai isällä isän rakkaus, niiden ois minun mielestä pitäny aika monessakin asiassa toimia toisella tavalla !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

t. ap

Äidin masennus. Ja on hänellä kai jokin persoonallisuushäiriö, sillä itse masennuksen myös sairastaneena en silti ymmärrä hänen käytöstään. Jotain muutakin oltava taustalla. Jos joku osaa tälle käyttäytymiselle diagnoosia antaa niin olisin kiitollinen. Olen nyt nuori aikuinen ja käsitellyt lapsuuttani paljon viime kuukausien aikana.

Äidin masennus oli läsnä koko lapsuuteni. Muistan kylmyyden, etäisyyden, syyllisyyden omasta elämästäni. Äiti tuntui ärtyvän minuun jo pelkästä hengittämisestä, koskaan en saanut häntä häiritä jutuillani. Telkkarin katselukin oli tärkeämpää. Äiti oli työttömänä yli puolet elämästään, ei siis käynyt töissäkään, makasi vain kotona. Koskaan, ei siis koskaan tehnyt kanssani mitään. Pyysin uimaan, leikkimään lautapelejä tai tekemään palapeliä. Sain vaan ärtyneen mulkaisun osakseni.

Minua kiusattiin koulussa (ja ennen koulua niin kauan kuin muistan) joskus väkivaltaisestikin mutta ei se äitiä kiinnostanut. Lääke pahaan oloon oli herkut, jota kannettiin nokan eteen aina kun oli paha mieli. Sitten äiti kauhisteli kuinka lihava olin, koulussakin haukuttiin. Terveydenhoitajakin haukkui. Jos itse halusin terveellistä välipalaa, kuten hedelmää tai vihannesta ja ruokajuomaksi veden, äiti nauroi minulle. Ja sitten lautaselta löytyikin taas suklaavanukasta, voilla ja meetrvurstilla kyllästettyjä VOILEIPÄKEKSEJÄ! Siis mitä?

Mitään harrastuksiahan minulla ei saanut olla, koska niihin meni rahaa. Ruokana oli ravintoköyhä einespaska. Kun olin ihan pieni, vanhempani kuulemma söivät tavallista kotiruokaa ja minä sain jotain einestä. Siis pienelle lapselle ostettu kaupasta suolalla ja rasvalla kyllästettyä lisäainepaskaa! Kiva kuulla tällainenkin näin aikuisena. No, kun isä lähti, ruokavalioni pysyi samana. Äiti muuttui entistä hirveämmäksi minua kohtaan, kai purki vihaa isääni minuun. Uusia vaatteitakaan en koskaan saanut, vaan kuljin rikkinäisissä niin kauan kuin ne päällä pysyivät. Muistan ala-asteella hyvin elävästi kuinka yritin istua aina niin ettei housuissa olleet reiät näkyisi muille.

Itsemurhaa mietin ensimmäisen kerran 4. luokalla, itseäni satutin tahallisesti vuotta myöhemmin. Joskus fantasioitsin istuvani naapurikerrostalon katolla ja hyppääväni alas. Koko lapsuuttani varjosti syyllisyys, syyllisyys elämästäni. Pyysin äidiltä usein anteeksi ettei hän pidä minusta, että olen olemassa. Näihin äiti ei reagoinut mitenkään. Koskaan en missään ollut hyvä, mitään en osannut (kaikki yrityksetkin torpattiin). Minun annettiin ymmärtää että minussa oli pahasti vikaa, mitä tahansa tein. Olin tyhmä, huono, ahne. Tuntuu nykyään, ettei minulla ole persoonaa ollenkaan. Nuoruus meni paniikkihäiriön, masennuksen, sosiaalisten tilanteiden pelon sekä ajoittaisen pakko-oirehäiriön kanssa.

Joskus olen vihainen siitä etten koskaan ole tuntenut miltä tuntuu äidinrakkaus. Aikuisena olen ymmärtänyt kuinka helvetin väärin minua kohtaan on käyttäydytty. Asian käsittely on kuitenkin vielä kesken. Aiemmin ajattelin haluavani lapsia, mutta tämän prosessin aikana olen toistaiseksi muuttanut mieleni. Nyt opiskelen yliopistossa, sitäkin äiti on haukkunut (turha ala). Avopuolisoni on huono. En osaa pitää kämppää tarpeeksi siistinä. Mitään en osaa itse. Äitiä ei koskaan ole kiinnostanut minun kuulumiseni, ainoastaan jos oli rahaa vailla. En ole kuullut sanaakaan äidistä kun lopetin rahan lainaamisen. Nyt opettelen elämään itselleni, ja yritän hyväksyä etten koskaan tule saamaan äidinrakkautta osakseni.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 16:33"]

Äidin masennus. Ja on hänellä kai jokin persoonallisuushäiriö, sillä itse masennuksen myös sairastaneena en silti ymmärrä hänen käytöstään. Jotain muutakin oltava taustalla. Jos joku osaa tälle käyttäytymiselle diagnoosia antaa niin olisin kiitollinen. Olen nyt nuori aikuinen ja käsitellyt lapsuuttani paljon viime kuukausien aikana.

Äidin masennus oli läsnä koko lapsuuteni. Muistan kylmyyden, etäisyyden, syyllisyyden omasta elämästäni. Äiti tuntui ärtyvän minuun jo pelkästä hengittämisestä, koskaan en saanut häntä häiritä jutuillani. Telkkarin katselukin oli tärkeämpää. Äiti oli työttömänä yli puolet elämästään, ei siis käynyt töissäkään, makasi vain kotona. Koskaan, ei siis koskaan tehnyt kanssani mitään. Pyysin uimaan, leikkimään lautapelejä tai tekemään palapeliä. Sain vaan ärtyneen mulkaisun osakseni.

Minua kiusattiin koulussa (ja ennen koulua niin kauan kuin muistan) joskus väkivaltaisestikin mutta ei se äitiä kiinnostanut. Lääke pahaan oloon oli herkut, jota kannettiin nokan eteen aina kun oli paha mieli. Sitten äiti kauhisteli kuinka lihava olin, koulussakin haukuttiin. Terveydenhoitajakin haukkui. Jos itse halusin terveellistä välipalaa, kuten hedelmää tai vihannesta ja ruokajuomaksi veden, äiti nauroi minulle. Ja sitten lautaselta löytyikin taas suklaavanukasta, voilla ja meetrvurstilla kyllästettyjä VOILEIPÄKEKSEJÄ! Siis mitä?

Mitään harrastuksiahan minulla ei saanut olla, koska niihin meni rahaa. Ruokana oli ravintoköyhä einespaska. Kun olin ihan pieni, vanhempani kuulemma söivät tavallista kotiruokaa ja minä sain jotain einestä. Siis pienelle lapselle ostettu kaupasta suolalla ja rasvalla kyllästettyä lisäainepaskaa! Kiva kuulla tällainenkin näin aikuisena. No, kun isä lähti, ruokavalioni pysyi samana. Äiti muuttui entistä hirveämmäksi minua kohtaan, kai purki vihaa isääni minuun. Uusia vaatteitakaan en koskaan saanut, vaan kuljin rikkinäisissä niin kauan kuin ne päällä pysyivät. Muistan ala-asteella hyvin elävästi kuinka yritin istua aina niin ettei housuissa olleet reiät näkyisi muille.

Itsemurhaa mietin ensimmäisen kerran 4. luokalla, itseäni satutin tahallisesti vuotta myöhemmin. Joskus fantasioitsin istuvani naapurikerrostalon katolla ja hyppääväni alas. Koko lapsuuttani varjosti syyllisyys, syyllisyys elämästäni. Pyysin äidiltä usein anteeksi ettei hän pidä minusta, että olen olemassa. Näihin äiti ei reagoinut mitenkään. Koskaan en missään ollut hyvä, mitään en osannut (kaikki yrityksetkin torpattiin). Minun annettiin ymmärtää että minussa oli pahasti vikaa, mitä tahansa tein. Olin tyhmä, huono, ahne. Tuntuu nykyään, ettei minulla ole persoonaa ollenkaan. Nuoruus meni paniikkihäiriön, masennuksen, sosiaalisten tilanteiden pelon sekä ajoittaisen pakko-oirehäiriön kanssa.

Joskus olen vihainen siitä etten koskaan ole tuntenut miltä tuntuu äidinrakkaus. Aikuisena olen ymmärtänyt kuinka helvetin väärin minua kohtaan on käyttäydytty. Asian käsittely on kuitenkin vielä kesken. Aiemmin ajattelin haluavani lapsia, mutta tämän prosessin aikana olen toistaiseksi muuttanut mieleni. Nyt opiskelen yliopistossa, sitäkin äiti on haukkunut (turha ala). Avopuolisoni on huono. En osaa pitää kämppää tarpeeksi siistinä. Mitään en osaa itse. Äitiä ei koskaan ole kiinnostanut minun kuulumiseni, ainoastaan jos oli rahaa vailla. En ole kuullut sanaakaan äidistä kun lopetin rahan lainaamisen. Nyt opettelen elämään itselleni, ja yritän hyväksyä etten koskaan tule saamaan äidinrakkautta osakseni.

[/quote]

No huh, on sinullakin ollut elämäntarina. En osaa tuohon muuta vastata, mutta toivottavasti joku toinen osaa..

Sen verran sanon että munkaan äiti ei pahemmin ainakaan olemassa olon aikanani ole töissä käynyt. Aina vetoaa muihin sairauksiinsa: psoriasis, nivelreuma. Että ei kykene. Mutta ei silti lääkärin määräämiä lääkkeitä syö ja koittaa vaan nyhtää jo monettakohan vuotta mutta kauan aikaa on yrittänyt nyhtää itselleen eläkepapereita. Sitten isän kanssa yrittävät aina isälle töistä vapaata pummia, isä maksaa osan äidin elämisestäkin kun ei ne kelan tuet kovin suuria ole. Ja joskus varastelevat tavaraa tai suunittelevat miten onnistuisivat varastamaan sitä sun tätä että ei tarvitsisi maksaa siitä... joskus olen myös sortunut itse varastelemaan että siitä en kyllä oikeen varmaan voi vanhempiani syyttää. Mutta kuitenkin, että tälläistä esimerkkiä ovat näyttäneet minulle.

Onneksi yritän nyt itse lähteä lukemaan hyvän ammatin ja työllistyä hyvään ammattiin. Niin mullahan ei ole nyt mitään ammattia tai en ole koskaan ollu töissäkään, kun peruskoulun jälkeen keskeytin koulunkäynnin koska olin niin traumatisoitunut kiusaamisen takia ja psyyke paskana, että ei yhtään kiinostanut vähään aikaan keskittyä mihinkään opiskeluun. Nyt toivon että pääsisin opiskelemaan haluamaani alaa tavalla tai toisella ja muuttamaan kotoa pois omilleen hyvään asuntoon ja maksamaan omalla palkalla elämistä tai sossun avustuksella... mutta pelkään että jään pudonnaiseksi. Että en pääse haluamaani alaa koskaan opiskelemaan muualle ja elän ikuisuudet ja ajat vanhempieni keskuudessa, sidottuna tänne paskaan, vanhaan, home läävään ja tähän paskaan paikkakuntaan... kun ihmiset ovat tosi huonoja ottamaan vuokralle sossun avustuksella eläviä. Vaikka ei siinä mitään vikaa ole. Sosiaalitoimisto on varma vuokran maksaja ja antaa myös yleensä takuun, jos asunnossa jotain pilalle menee. :/ sosiaalitoimiston varaan kun voi joutua kuka tahansa ja monesta syystä... ei kaikki oo jotain narkkareita tai rikollisia, jotka pistää asunnon paskaksi. :/

Me asuttiin korvessa eikä naapureita ollut lähimaillakaan, jos oli niin vanhoja ihmisiä. Äiti oli kotiäiti ja luulosairas. Isä ei ollut koskaan kotona. Äidillä oli aina joku tauti johon oli kuolemassa, ja lapsuuteni sujuikin kivasti äitiä hoitaen. Muistan jo hyvin nuorena rasvanneeni, hieroneeni ja silittäneeni "kuolevaa" äitiäni jolla oli aina uusi sairaus. Aivosyöpä, MS-tauti yms. sairaudet. Kuvottaa, että äitini hoidatti itseään kuusivuotiaalla lapsella. :( Automatkat äiti hoki koko ajan että kohta kuollaan, nyt hän ajaa ojaan ai jai kun pelottaa.  Lapsuuttani varjosti ainainen huoli äidistä, ja ikävöin äitiä ekat 10v järjettömästi. Olin varma että hän kuolee poissa ollessani.

Kaksi vuotta terapiaa takana itsellä, ja vuosi edessä. Edelleenkään en ole sinut lapsuuteni kanssa, eivätkä välit äitiini ole kovinkaan hyvät. On yritetty hakea hälle apua, mutta ei suostu edes harkitsemaan. Kuolee hulluuteensa, ja toki kyläilen siellä mutta en ole koskaan tuntenut oloani turvalliseksi hänen kanssaan. Enkä tule tuntemaankaan. Terapian avulla selvisin normaaliin elämään itse, ennen sitä elämä oli jatkuvaa paniikkihäiriötä ja ahdistusta.

Olen vakuuttunut, että mt-ongelmaisten lapset eivät ole selvillä vesillä ilman ammattiapua, traumat ovat liian syvällä koska niihin on kasvettu ja esim. ahdistuskohtaukset ovat jo niin tuttuja ettei niitä osaa erotella epänormaaleiksi.

Mun äiti oli pakko-oireinen ja isä taas asperger pahimmasta päästä. Ehkä niillä sitten oli jotain yhteistä, kun molemmat olivat kaavoihin kangistuneita.

Lapsuudenkodissa oli perheväkivaltaa, helvetillä pelottelua (olivat "hartaita" uskovia molemmat) ja kaikenlaisia ihmeellisiä sääntöjä, kuten että kavereita ei saa tuoda kotiin, käsiä piti pestä joka välissä, kauheat määrät erilaisia vitamiinipillereita piti ottaa jne. Olihan se koti aika ahdistava ja synkkä paikka.

Siskostani tuli narkkari ja minä... Jotenkin kai olen pärjäillyt, vaikka helppoa ei ole ollut. Masennuskausia on ollut useita. Olen yhä 30+ melko sulkeutunut, en jaksa oikein ponnistella elämässä. Olen alisuorittaja pahimmasta päästä. Perheen kuitenkin olen onnistunut perustamaan, ja minulla kans samanlaisia pelkoja, että pilaan jotenkin lapseni kun ei ole sitä "normaalin" terveen kodin mallia.

Miten/miksi te olette halunneet tehdä itse lapsia? Mun vanhemmat on molemmat ilmeisesti narsisteja, ja lapset olivat vain pakollinen taakka. Olen kasvanut siihen että lapsista ei ole koskaan mitään iloa, ja he pilaavat vanhempien elämän. Olin lähes kokonaan laiminlyöty koko lapsuuteni, eivätkä ne nykyäänkään välitä minusta pätkän vertaa. Lisäksi, koska olen joutunut huolehtimaan itsestäni jo varhaisesta lapsuudesta saakka, tunnen etten missään nimessä halua ns. kokea samaa uudestaan eli joutua huolehtimaan kenestäkään muusta, etenkään lapsista. Lapsuuden liian suuren taakan jälkeen on ns. vastuunsietokykyni siis hyvin pieni, enkä voi sietääkään ajatusta että joutuisin olemaan vastuussa toisesta ihmisestä.

Eli siis aidosti ihmettelen miksi te olette lisääntyneet? Kun oman kokemuksen jälkeen en missään nimessä halua lapsia, niin on vaikea ymmärtää että joku vastaavan lapsuudenkokemuksen elänyt haluaisi. Oletteko siis ihan aidosti kuitenkin halunneet lapsia vai "ajautuneet" siihen kun se nyt vaan kuuluu asiaan?

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 16:58"]

Me asuttiin korvessa eikä naapureita ollut lähimaillakaan, jos oli niin vanhoja ihmisiä. Äiti oli kotiäiti ja luulosairas. Isä ei ollut koskaan kotona. Äidillä oli aina joku tauti johon oli kuolemassa, ja lapsuuteni sujuikin kivasti äitiä hoitaen. Muistan jo hyvin nuorena rasvanneeni, hieroneeni ja silittäneeni "kuolevaa" äitiäni jolla oli aina uusi sairaus. Aivosyöpä, MS-tauti yms. sairaudet. Kuvottaa, että äitini hoidatti itseään kuusivuotiaalla lapsella. :( Automatkat äiti hoki koko ajan että kohta kuollaan, nyt hän ajaa ojaan ai jai kun pelottaa.  Lapsuuttani varjosti ainainen huoli äidistä, ja ikävöin äitiä ekat 10v järjettömästi. Olin varma että hän kuolee poissa ollessani.

Kaksi vuotta terapiaa takana itsellä, ja vuosi edessä. Edelleenkään en ole sinut lapsuuteni kanssa, eivätkä välit äitiini ole kovinkaan hyvät. On yritetty hakea hälle apua, mutta ei suostu edes harkitsemaan. Kuolee hulluuteensa, ja toki kyläilen siellä mutta en ole koskaan tuntenut oloani turvalliseksi hänen kanssaan. Enkä tule tuntemaankaan. Terapian avulla selvisin normaaliin elämään itse, ennen sitä elämä oli jatkuvaa paniikkihäiriötä ja ahdistusta.

Olen vakuuttunut, että mt-ongelmaisten lapset eivät ole selvillä vesillä ilman ammattiapua, traumat ovat liian syvällä koska niihin on kasvettu ja esim. ahdistuskohtaukset ovat jo niin tuttuja ettei niitä osaa erotella epänormaaleiksi.

[/quote]

:(.

Mulla vasta nuo ahdistushäiriöt alko jo ehkä koulukiusatessa tai viimestään sen jälkeen. En oikeen osaa välttämättä eritellä tarkasti että millon tuo alko.

Mut kauhee stressaaja olin lapsuudessa ja aina koski mahaan kun stressasin jostain. Mietin että opinko sen äidiltäni? olisinko ilman äitiäni ollut niin hirveä stressaaja tai jännittäjä? taitaa ne stressaaminen ja jännittäminen olla samoja asioita. Nyt en enää aikuisena oikeen stressaa mistään, olen oppinut eroon siitä, onneksi!

Mutta lapsuudessa jouduin aina katsomaan sellasta kun meidän äiti stressasi jostain syystä isää. Isä kyllä kai käyttäyty ja käyttäytyy äitiä kohtaan välillä vähän huonosti ja en tiedä minkälaista niiden elämä on ollu ennen minua, mut tuota en tajua miksei äiti ottanut aika päiviä sitten jo eroa isästä, kerta on niin huono olla? monesti uhonnut, mutta toteutetuksi ei saa. Ja sitten kun minä sanon, että niiden parisuhde on ihan epänormaali paska. Tuleekin yllättäin kaikki taas minun syyks siitäkin asiasta! ja kihisen katkeruudesta ja vihasta jälleen! Tulee syytteet että aionko minä ajaa niitä jotenkin nyt erilleen jne. Mutta olen kyllä joskus suoraan sanonut, että olisin paljon onnellisempi jos vanhempani olisivat eronneet! ja isä esim. löytänyt toisen naisen, jonka kanssa ois myöhemmin myös tehny lapsen tai lapsia niin näin ollen minä olisin saanut sisaruksen tai sisaruksia ja oltaisiin eletty sellaista normaalia ja mukavaa perhe-arkea. En kyllä tiedä oisko mun isästäkään siihen ollu sen psyykkeellä. Jos se on vähän häiriintynyt ja narsismin piirteitä pukkaa yms. Mutta tosiaan, tuollasta sanoin ääneen ja toivoin jo pienenä lapsena... ala-aste ikäisenä. Niinku esim. jo ihan 7-9vuotiaana.

Miettikää! Onko normaalia että lapsi toivoo jotain tuollasta? tai onko ollut syytä toivoa?

t. ap

Ja kyllä meilläkin syödään muuten kaikkea eines paskaa... ikinä eivät kehtaa itse laittaa ruokaa ja jos jotain tekevät, niin harvoin tekevät mitään terveellistä.

t. ap

vaikuttaa paljon. Oma isoäitini kärsi ainakin paniikkihäiriöstä ja peloista, joisden pahenemisesta syytti lapsiaan. Oma äitini taas oli masentunut ja piti tarkasti kuulostella millä tuulella hän oli kun piti pyytää jotain. Hän ei kestänyt mitään vastaansanomista tai negatiivista. Hänelle ei sanottu ei.

  Muistan miten tunsin pienenä, että sydämeni pysähtyy, kun leikimme siskoni kanssa hiukan äänekäämminja äiti olikin ollut kotona ja herännyt leikkiääniin. Koskaan meitä ei lyöty, mutta otona oli aina painostavaa olla.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 17:41"]

vaikuttaa paljon. Oma isoäitini kärsi ainakin paniikkihäiriöstä ja peloista, joisden pahenemisesta syytti lapsiaan. Oma äitini taas oli masentunut ja piti tarkasti kuulostella millä tuulella hän oli kun piti pyytää jotain. Hän ei kestänyt mitään vastaansanomista tai negatiivista. Hänelle ei sanottu ei.

  Muistan miten tunsin pienenä, että sydämeni pysähtyy, kun leikimme siskoni kanssa hiukan äänekäämminja äiti olikin ollut kotona ja herännyt leikkiääniin. Koskaan meitä ei lyöty, mutta otona oli aina painostavaa olla.

[/quote]

Tämäkin kuulostaa mulle tutulta.

Aina saa pelätä millä tuulella äiti on ja riiteleekö ne isän kanssa nyt vai mitä.

Ei hitto miten paljon täällä on tullut tutulta kuulostavia vastauksia!!!!!

Mulla on tosiaankin tainnut olla mielenterveysongelmaiset ja epänormaalit vanhemmat. Niin surullista. Mutta miksi? Voiko siihen koskaan saada mitään vastausta?

Ja miten oppia sietämään niitä joilla elämä on luistanut kun oppikirjan mukaan ja heillä on hyvä olla? eivät ole mielenterveysongelmaisia tms.

Ja mä en tajua miten noi mielenterveysongelmat voi siirtyä henkilöltä toiselle... sukupolvelta toiselle... Aivan järkyttävää! eikö mikään riko sitä kierrettä jo aika nopeasti? luulisi..

t. ap

Mulla on ollut vanhemmilla ongelmia ja selvisin ilman mielenterveysongelmia. Itse asiassa olen varma, että koska selvisin lapsuudestani, niin selviän mistä vaan. Nuorena aikuisena olin ehkä "hankala" ja edelleenkin elän välillä turhan tunteella, suutun ja tosin myös innostun, mutta myös tylsistyn paikalleni suht helpolla. Ei se ole epänormaalia, mutta vaatii minulta terästäytymistä. Ihmissuhteiden avulla jaksan. Perheeni (siis mies ja omat lapseni) ja ystäväni ovat moottorini.

Isäni oli lähinnä alkoholisti, joka humalaspäissään rypi itsesäälissä, sekä oli ajoittain jonkun verran väkivaltainen. Ei ollut mitään sen kummempia diagnooseja. Muuten isäni oli tunteellinen ja välittävä, pidin hänestä. Tosin oli myös täysin epäluotettava ja jo pienenä muistan, että tajusin että hänelle se ykkönen elämässä on viina.

Äitini oli sitten se jolla kai on enemmän viirannut päässään. Hän on ollut riippuvainen miehistä, kaivannut aina jotakuta vierelleen huomioimaan hänet. Lisäksi riitaantuu helposti toisten kanssa, hänen mielestään he ovat ilkeitä ja kateellisia hänelle. Itsessään ei näe vikaa.

Lapsena en pitänyt äidistäni, enkä viettänyt hänen kanssaan pahemmin aikaakaan. Vanhempani erosivat kun olin lapsi, jonka jälkeen asuin siskoni kanssa äidin luona. Äiti romahti erossa, mutta aika pian löysi aina uuden miehen ja muutti käytännössä pois kotoa. Jätti meidät lapset selviämään, tosin jääkaappiin osti ruokaa ja maksoi laskut. Isälläni kävin, mutta hän alkoi olla humalassa melko aina ja silloin oli turvaton olo.

Onneksi aikanaan aikuistuin ja muutin pois kotoa. Sen jälkeen isäni teki itsemurhan ja äitini joutui senhetkisen miehensä kanssa ongelmiin ja romahti. Hän sai diagnoosin masennuksesta ja lääkityksen. Vaikka äitini pääsikin siitä yli, niin on sama oma itsensä, ei siis ihan normaali vieläkään. Siskoni on laittanut äitini kanssa välit poikki aikapäiviä sitten, äitini oli aikanaan välit poikki monta vuotta omaan äitiinsä. Itse asiassa puoli sukua on ongelmissa keskenään. Äitini on "diagnosoinut" siskoni narsistiksi ja muutaman muun oman sukulaisensa asperger-syndroomaa sairastavaksi. Ainakin voi sanoa että siinä suvussa toisten hyväksymisessä on ongelmia.

Kuitenkin kaikki se mistä olen lähtöisin on muovannut minua. Sillä ei minusta ole väliä mikä on syy, vaan se miten tunnistan ominaisuuteni ja miten pystyn kasvamaan ihmisenä. Vain minä olen vastuussa itsestäni, en voi syyttää siitä muita. Vaihtoehtoja en näe, tästä elämästä on selvittävä.

Äidilläni on harhaluuloisuushäiriö. Aiemmin ajattelin, että hän on vain hankala, epäluuloinen persoonallisuus, mutta asian oikea laita valkeni mulle, kun muutama vuosi sitten hänen harhaluulonsa lähtivät täysin käpälästä ja hän vietti kolme päivää suljetulla osastolla tarkkailussa.

Hän siis kehittää mielessään ihmisten ja asioiden välille täysin tuulesta temmattuja yhteyksiä, näkee joka puolella vehkeilyä ja esim. saamissaan joulu- tms. korteissa ivallisia piiloviestejä ja -merkityksiä, tulkitsee ihmisten eleet ja sanat usein niin, että muut vähättelevät häntä tai katsovat kuin halpaa makkaraa. Hänen puhelintaan kuunnellaan, häntä seurataan kaupungilla, telkkariinkin hänelle lähetetään pelottelu/häirintäkuvia, lääkäri joka passitti hänet sinne suljetulle oli maksettu toimimaan niin... jne jne. Hän ei edes ymmärrä, mitä ovat facebook ja youtube, mutta koska hän tietää sellaisten kuitenkin olevan olemassa, hänelle on selvää että ilkeämieliset ihmiset ovat ladanneet sinne jotakin häntä mustamaalaavaa. Hänen pitikin pari vuotta sitten saada tietokone ja netti, jotta hän pystyisi väijymään rienaajiaan - no, tietokone on nyt lähes käyttämättömänä lukkojen takana kaapissa, koska totta kai netti oli hänelle aivan liian epäilyttävä paikka. Joku sieltä kuitenkin tarkkailisi häntä, jos hän uskaltaisi avata koneen.

Tällaista menoa se on aina ollut. Ekan kerran tajusin 8-vuotiaana, että jokin on hänellä vinossa, kun hän oli sitä mieltä, että meille ei kukaan voi vahingossa soittaa väärään numeroon, vaan se on aina jotain urkkimista tms. Sanomattakin on selvää, että hän uskoo vain omiin luuloihinsa, mikään järkipuhe edes konkreettisten todisteiden kera ei mene perille. Hän on mielestään terve ja muut saavat mennä tutkituttamaan nuppinsa. Minuun asia on vaikuttanut niin, että sietokykyni noiden luulojen suhteen on pyöreä nolla. Jos ne jutut alkavat, katkaisen kylmästi puhelun tai IRL muutan puheenaihetta tai tarvittaessa poistun paikalta. Voisin olla ymmärtäväisempi, jos hän pystyisi ottamaan apua vastaan tai edes yhden kerran miettimään sitä vaihtoehtoa, että hänessä ehkä olisikin jotain vikaa, mutta niin ei koskaan tule tapahtumaan. Olen myös hakeutunut sellaiselle alalle, jossa ei mutu-tuntumalla pelata vaan faktoilla. En ole koskaan pelännyt samaa häiriötä omalle kohdalleni, koska olen nähnyt, miten erilaisia olemme äitini kanssa.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:26"]Yh-äitini kanssa muutimme jatkuvasti ilman mitään järkevää syytä. Hän riitantui (ja riitantuu edelleenkin) jatkuvasti eri ihmisten kanssa, ja lapsena uskoin että äitini osoittamat ihmiset todella ovat pahoja. Kasvatukseni oli välillä hieman outoa, esimerkiksi ollessani vielä 9-vuotias äitini pesi minut suihkussa. Äitini ei ole koskaan kertonut mitään isästäni. Skitsofrenia

[/quote]

vähän samanlaista minulla. Äitini alinomaa riidoissa ihmisten kanssa ja näkee muut syyllisenä pahaan oloonsa. Epävakaa tunne-elämä hänellä ja on vaikuttanut minuunkin.

Ihan ystävällisesti sanoisin, että tuo raivoaminen ja vanhempien syyttely on turhaa. Sairauksistaan huolimatta vanhemmat yleensä aina pyrkivät lasten parhaaseen vaikka eivät välttämättä osaa sitä tehdä. Helpottaa kummasti sitä omaa oloa kun ymmärtää, että eivät vanhemmat ilkeyttään ostaneet eineksiä tai syöttäneet huonoa ruokaa tms. Siinäkin varmaan ajattelivat, että se on parempi lapselle.

Minun vanhempani olivat alkoholisti-skitsofreenikko ja alkoholisti. Toki siitä on jälkensä jäänyt, mutta ei mitään sellaista käsitystä, että he eivät olisi halunneet minulle hyvää. Minulla on itselläni perhe, minkä myötä olen huomannut, että vaikka vanhempana pyrkii parhaaseen, on silti vähintään keskinkertainen. Kaikkeen ei pysty eikä ole voimia tai osaamista. Joitain vaurioita voi tehdä ihan vahingossakin.

Se lapsuuteni takia eniten huolettaa, että mitä siirrän omille lapsilleni. En tiedä mikä on normaalia perhe-elämää ja toivon, että pystyn tarjoamaan heille mahdollisimman normaalin lapsuuden, mutta mihinkä sitä vertaisi? Tarkkana pitää olla siinäkin, että ei syyllisty turhasta tai vedä ihan yli sitä "normaaliutta".

Huonoistakin lähtökohdista huolimatta voi menestyä elämässä.

Ei saa luovuttaa.

Se on pahinta mitä voi sanoa lapselle, että susta ei tule normaalia kun vanhempasi olivat mielisairaita. Väärin, mielenterveysongelmat eivät periydy automaattisesti. Toki lapsi joutuu aikuistuessaan kamppailemaan enemmän, mutta se tekee myös vahvemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi.

Voimia ja kannustusta kaikille mielenterveys potilaiden läheisille. 

Lapsuus ei määritä koko elämää.

toivon että olen itse saanut katkaistua sukupolvien kierrettä ainakin siinä, että meillä vaikeuksista on puhuttu, hain omaan masennukseeni ja ahdistukseeni apua ja kävin vuosia terapiassa. Myös äitini on saanut itsensä hoidettua parempaan kuntoon, koska huomasi esimeristäni, että se on mahdollista.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, kyllä on vaikeampi kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi sairaassa perheessä kuin ns normaalissa. Kaikki me kannamme lapsuutta mukanamme, jos se on ollut epävakaa, eletty sairaiden persoonien kanssa ei voi olla vaikuttamatta. Pahinta on että lapset maksavat siitä kovimman hinnan.

Mielenterveysongelmainen mummo jolla oli ollut ikävä isäpuoli suosi vain yhtä tyttären tytärtä ja pilasi myös koko suvun välit toisiinsa, ei tässä muuta.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 19:41"]

Sairauksistaan huolimatta vanhemmat yleensä aina pyrkivät lasten parhaaseen vaikka eivät välttämättä osaa sitä tehdä. Helpottaa kummasti sitä omaa oloa kun ymmärtää, että eivät vanhemmat ilkeyttään ostaneet eineksiä tai syöttäneet huonoa ruokaa tms. Siinäkin varmaan ajattelivat, että se on parempi lapselle.

[/quote]

Ilmeisesti oikeasti persoonallisuushäiriöiset vanhemmat jotka eivät rakasta lapsiaan, ovat vieläkin tabu. Ei se ole mitenkään käsittämätöntä, että vanhempi ei rakasta lastaan. Ihmiset murhaavat ja kiduttavat lapsiaan joka päivä, onko se henkinen kaltoinkohtelu sitten pienempi paha? Minusta tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja suruni mitätöitäisiin tuollaisella lauseella "kyllä se oikeasti rakasti". Vaan kun ei rakastanut! Jos minä hyväksyn sen, niin on aika muidenkin hyväksyä. On olemassa vanhempia, jotka eivät halua parasta lapsilleen, jotka eivät rakasta lapsiaan.

Minä kirjoitin viestin 20, ja sattumoisin aikuisena olen saanut tietää että minä sain alkuni vain, jotta äiti saisi pidettyä isän itsellään. En ollut oikeasti haluttu lapsi (ja tämänhän sain tuntea koko lapsuuteni ajan). Hedelmällisen iän viime vuosilla hankittu riippakivi, sitä minä olin. Vai voitko sanoa äidin rakastaneen minua kun sanoi etten ulkonäköni takia tulisi koskaan saamaan kumppania, ellei kumppani osaisi katsoa ruman ulkonäön ohi? Tai kun minun fyysisen läheisyyden tarpeeni suorastaan ällötti häntä? Tai kun hän teki minulle selväksi että minun on tunnettava syyllisyyttä siitä, että hän minut tänne synnytti? Kun en saanut poistua huoneesta jos äidillä oli vieras kylässä, edes vessaan, "etten häiritse"? Lue aiempi viestini uudestaan ja mieti, onko elämässäni ollut rakkautta äitini taholta.

Mielestäni vihan ja raivon tunteet ovat ihan normaaleja kun asian käsittely on vielä kesken. Se on kuin suruprosessi. Minä tiedän ja hyväksyn, ettei äitini rakastanut minua. En kuitenkaan ole vielä valmis antamaan anteeksi, että minut on synnytetty vastoin tahtoani tänne maanpäälle toisen sylkykupiksi, kasvamaan ilman tukea ja rakkautta. Anna minun ja muiden saman kokeneiden elää asian kanssa, käsitellä se ja hyväksyä se. Olen 23-vuotias, joten koen minulla olevan vielä aikaa käsitellä tätä. Kyseessä ei siis ole keski-ikäinen ihminen joka koko ikänsä on kohtaloaan surkutellut, vaan nuori joka vasta on aloittanut asian käsittelyn.