Sinä, joka olet kasvanut mielenterveysongelmaisen vanhemman läheisyydessä

Kun lukee näitä viestejä, tulee yleensä ottaen sellanen olo et miten monelle ihmiselle ja lapselle tälläistä kurjuutta ja paskaa voidaankaan suoda... aivan kamalaa luettavaa. Niinku oikeasti.

T. ap

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:27"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:21"]

Pelkään sairastuvani itse, vaikka riski on häviävän pieni.

[/quote]

Miksi pelkäät? oliko tarkkaa diagnoosia mielenterveysongelmasta?

[/quote]

Ei täysin tarkaa diagnoosia, mutta ilmeisesti hänen vaikea elämänsä altisti eräänlaiselle persoonallisuushäiriölle. En osaa sanoa, miksi pelkään. Pelko ei kuitenkaan haittaa elämääni, se on samanlainen kuin ajatus, etten halua syöpää. Huomaan myös tarkkailevani mielenterveyttä j pitämällä sitä yllä esim. käymällä joka päivä ulkona vaikka mikä vaivaisi.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 22:16"]

Moni on miettinyt miten pystyy itse olemaan vanhempi oman lapsuutensa jäljiltä. Kirjoitin tuon 27 tekstin (isä oli alkoholisti, joka tappoi itsensä ja äiti oli miesten perään, joka jätti meidät lapset henkisesti yksin ja syyttää kaikesta aina muita, eikä näe itsessään vikaa).

Ennen lapsia mietin paljon onko minusta ikinä äidiksi. Mietin olenko tarpeeksi tasapainoinen ja pystynkö tarjoamaan lapsille kaiken sen minkä haluan. Erityisesti esikoista odottaessa kävin lapsuuttani läpi ja mietin minkälainen äiti olisin. Ja esikoisen vauva-aikana tajusin, etten ikinä voisi ymmärtää äitiäni.

Olen tehnyt joitakin asioita äitinä tinkimättömästi omalla laillani juuri lapsuudestani johtuen. Lapset nukkuivat ensimmäiset vuodet vieressäni, eikä heitä viety hoitoon kenellekään ensimmäisinä vuosina. En kokenut että minun tarpeeni olisi saada kuuluisaa omaa aikaa, vaan todellakin olin lapsia varten. Joskus jopa mietin olenko liian kiinni lapsissani, mutta kun lapset kasvoivat, niin huomasin etten onneksi ollut.

Edelleen, vaikka lapset ovat isompia, niin priorisoin lapset elämässäni tärkeimmäksi. Joustan, jotta lasten tarpeet tulevat tyydytetyksi. Toisaalta pyrin muistamaan myös, että annan ja vaadin heiltäkin tiettyä vastuuta säännönmukaisesti (tämä ei ole vahvin osa-alueeni).

Vaikka olen keskittynyt äitiyteen, niin silti minulla on siinä parannettavaa. Suurin haasteeni on ollut oma toimimiseni esimerkkinä. Vaikka rakastan ja kuuntelen lapsiani, sekä olen heidän kanssaan, niin hankalinta on olla itse rauhallinen ja toimia oikein. Oma suuttumus tai ärtymys toisissa tilanteissa näkyy, aika usein se ärtymys voi kyllä kohdistua ihan muihin ihmisiin kuin lapsiini- mutta se ei ole se mitä haluan heille opettaa.

Aika paljon pyrin toimimaan lasteni kanssa juuri erilailla kuin äitini toimi omien lastensa kanssa. Kerran muistan kuulleeni suustani äitini viljelemän lauseen ja oikein pelästyin. Olen pyrkinyt kaikin keinoin olemaan jotain muuta kuin äitini oli. Muistan myös todella monta asiaa miltä minusta tuntui lapsena ja mitä olen päättänyt etten halua omien lapsieni kokevan. Nämä ovat äitiyteni tärkeimpiä asioita, joten voi todellakin sanoa että oma lapsuuteni ja oma äitini on määritellyt todella paljon äitiyttäni.

[/quote]

Paljon jaksamista kanssa sinulle! <3

Meillä on ollu just toisin päin. Vaikka vanhempani olivat "jo" 30v minut saadessaan, niin silti mua kuskattiin joka päivä hoitoon mummolaan kun tuntui että ei kehdata mua itse hoitaa kotona, ei osata kunnolla tehdä hyvää ruokaa ja oli vaan kiirre edelleen päästä omille menoille... 11-vuotiaaksi asti kestin sitä että oli joka päivä pakko mennä mummolaan, oli arki tai viikonloppu, sitten löin pelin poikki.

Ja joskus mun äiti on väittäny et sen takia mut vietiin mummolaan koska en kuulemma syöny kunnolla kotona? niin varmaan.. ei mulla kyllä koskaan ole mitään syömishäiriötä ollut, nytkin hyvin ruoka alas menee, vaikka olen nuori ja mun pitäis just tässä iässä olla tosi kriittinen omaa kroppaani kohtaan tai ainakin monet nuoret ovat. Mut varmaan tota syömisongelmaa on ollu muissakin perheissä ja ovat silti saanu sen asian hoidettua perheen kesken niinku kuuluu ja tarvittaessa ottaa lääkäri siihen hoitoon mukaan jos se ruoka ei tunnu millään alas menevän. Kiva kun mun oli ala-asteellakin pakko mennä mummolaan joka päivä ja pääsin sieltä vasta illalla pois (mummola oli kauempana kuin oma asuinalue.) niin ei oikeen jääny aikaa kavereidenkaan kanssa olla ja sitten mua pidettiin aina ihan outona kun jouduin joka päivä sinne menee ja pääsin vasta aika myöhään siihen aikaan kotiin... klo 18-19 maissa. Eikä kukaan enää oikeen voinu olla tai olivat sit sopineet jo jonkun toisen kaverin kanssa menoja, kun eivät viittineet mua koko päivää odottaa. :/

Usein asenne oli ukin ja mummonkin puolelta sellanen pakottava, et nyt sä kyllä laputat mummolaan!

Vittu mitä täyttä ja normaalista perhe-elämästä poikkeavaa paskaa.

Mummolassa käydään sillon tällöin, ei sinne viedä koko päivä hoitoon lapsia arjesta viikonloppuun ja koulun ja ruokailun ja läksyjen teon jälkeen, annetaan olla kavereiden kanssa tai välillä mennä koulusta suoraan myös kavereille jos läksyjen teko ja syöminen hoituu kans siellä... mut jos siitä on selkeesti haittaa koulunkäynnille, niin muutetaan tapoja.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 22:31"]

En pysty tekstiä lainaamaan, mutta vanhempienvoi olla vaikeaa myöntää virheitään monista eri syistä. Jollekin voi tuottaa liian suurta tuskaa antaa edes ajatuksiin päästää se että on ollut lapselleen suuri pettymys. Toinen on itseriittoinen, kolmas ei ole lainkaan kykenevä tunteiden käsittelyyn. Neljäs on vain liian sairas, viides on kasvanut, jos mahdollista, vielä vaikeammissa oloissa, eikä siksi pysty ymmärtämään.. Näitä syitä olen itse pohtinut..

Miksi et voi muuten soittaa ja kysyä, miksi kutsua ei tule? On "vähän" paradoksaalista, että apua saadakseen pitää nykymaailmassa heikonkin olla vahva ja jaksaa vääntää, että sitä apua saa. Ainoastaan siihen kannattaa nyt voimat kohdistaa. Voitko ottaa vanhempiin vähän etäisyyttä hetkeksi, jotta näkisit voitko yhtään paremmin kun et ole heidän välittömässä vaikutus piirissä.

terv. 53

[/quote]

No sen tiedän että voin todellakin paremmin kun he eivät ole lähettyvillä. Ja joskus olen kokeillut tuota että vähän etäisyyttä, mutta se ei enää toimi, parempi nyt vaan lyödä tässä vaiheessa jo ne välit kokonaan poikki...

Vaikka sekään ei tule helppoa olemaan. Mut ei tätä enää muuten jaksa, pakko pystyä vaan jättämään se elämä jo taakse jos meinaa edetä elämässään... se on vain PAKKO.

Ja siitä ei oo vielä kauheen pitkä aika kun lääkärissä kävin, niin koitan kärsivällisesti nyt tässä sitten sitä kutsua vielä odotella.

Ja multa ei heru ymmärrystä noille vanhemmille. Niin paljon he ovat elämääni paskaksi pistäneet suorasti tai epäsuorannaisesti ja epäonnistuneet mun mielestä niin yksinkertaisissa perheeseen ja normaaliin perhe-elämään liittyvissä asioissa, että ei enää kiinosta olla paskarättinä joka siivoo kaikki jäljet henkisesti näissä olosuhteissa.

Kun miks vitussa olisin? jos mulle ei siitä palkkaakaan makseta...

Miks mun pitäis pilata mun elämää yhtään tämän enempää, kun se tuntuu jo nyt olevan tarpeeks pilalla...

Esim. jos on huono parisuhde, niin siitä erotaan. Lapsen ja itsensäkin kannalta. Eikä vuosikausia roikuta siitä, välillä avauduta niistä omista ongelmistaan sille lapselle ja anneta sen kahtoo vuosi tolkulla viikottaisia jatkuvia riitoja ja nalkutuksia ja jopa syytetä sitten sitä lasta et se yrittää ajaa meidät erilleen, et sen vika! kun se sano et ois parempi jos me erottais.

Tai käyttäydytä kuin hullu. Huudeta, raivota, riehuta, hajoteta paikkoja, paskat housussa tai ei paskat housussa.

Taiiii... olla asettamatta lapselle sopivia rajoja.

Tässä on esim. niin yksinkertasia asioita mitkä ei oo meillä toteutunu ! ETTÄ EN PYSTY YMMÄRTÄMÄÄN. MIKSI.

Enkä rupeakkaan ymmärtämään. Minua ei saatana enää kiinnosta. Eikä minulta voi enää semmosta ymmärrystä myöskään vaatia kaiken näiden vuosien jälkeen mitä oon tätä epätasapainoista elämää kestäny. Piste.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 22:51"]

oma äitini ei pysty näkemään että missään hänen tekemässään olisi ollut mitää pahaa tai väärin, koska hän yritti parhaansa ja meillä lapsilla oli sata kertaa paremmat olot kuin hänellä lapsena. No, sillä mentiin se lapsuus ja nyt ihmetellään kun ei soitella.

[/quote]

Tätähän se on just meilläkin!

Paitsi meidän äiti väittää omia kotiolojaan erittäin hyviksi. Jossain on silti mennyt pahasti pieleen kun katsoo sen käytöstä ja esim. sitä että asu mm. 28-vuotiaaks asti kotona ja oli neitsyt, vaikka töissä kävi... tuo neitsyys ois nyt sellanen henkilökohtanen asia minkä tästä ois voinu jättää pois, mut harvapa 28vee neitsyt on... ja ihan normaalia että ei ole, luulis et aikuisella ihmisellä on aikuisen ihmisen halut normaalisti, parisuhde elämä jne.

En minä ikinä vois kuvitella deittailevani 28v neitsyt miestä joka asuu vanhempien kanssa himassaan! hyi hemmetti.

Meidän äidin naamasta kun paistaakin vielä oikeen sellanen ylimielinen vittumaisuus. Ja aina huutamassa jotain herranjumala tai huokailemassa hirmu äänekkäästi. Aivan vitun ärsyttävää ja häiritsevää !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

EN VOI SIETÄÄ SITÄ PASKAA SILMISSÄNI ENÄÄ. Anteeksi, mutta tämä on vain totta.

Ja isä ehkä saisi kantaa esim. oman panoksensa kodin siivouksen suhteen ja minäkin, mutta jos äitillä on noin paha olla ja tajuu ettei tilanteisiin tuu muutosta, niin miten ois ajat sitten ollu isästä se ERO! ettei polta itteänsä loppuun. Mutta ei taida siinä olla kovin itsestään välittävä ja oman arvon tunteva nainen tai sitten todella pahasti sekasin nupistaan kun jää tollaseen paskaan parisuhteeseen.

Sen vanhemmillakin rahaa riittäis, varmasti, jos ois isästä tahtonu erota. Nyt tuo isän kanssa eläminen on särkeny sen terveyden ja kaiken.

Mut en sääli, koska aikuisella ihmisellä ois ollu vaihtoehtonsa toimia toisin jos suhde ei mielytä ja tuota enää hyvää oloa ja on sen verran rumasti käyttäytyny aina täällä kotona että huh huh.

t. ap

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 23:19"]

Isäni on täysverinen narsisti ja äitini joko narsisti tai as-piirteinen narsistinen. Veljeni sairastui skitsofreniaan jo nuorena, itse olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta, alkoholismista, pakko-oireista ja erilaisista fyysisistä sairauksista, joita stressi pahentaa. Tajusin äitini osuuden vasta viitisen vuotta sitten, sitä ennen uskoin hänen omat kertomuksensa uhrautumisestaan, enkä kyseenalaistanut saamaani kohtelua. Vasta oman lapsen saaminen muutti tilanteen. Aivan hiljattain, harrastaessani sukututkimusta, olen onnistunut jäljittämään äidin narsistisen "perimän" ainakin 5 sukupolven taakse päätellen keräämistäni tiedoista. Olen nyt jo nelikymppinen, ja kieltämättä olen vähän katkera, kun ihmissuhteisiini kotoa saamani malli on aiheuttanut minulle ongelmia kaikissa omissa suhteissani. Välillä miehelleni tai lapsilleni puhuessani "kuulen äitini/isäni äänen", ja se inhottaa ja masentaa minua. En pääse kauheaa perintöäni pakoon, sillä se elää minussa.

[/quote]

:((.

Paljon voimia ja jaksamisia sinullekin!

t. ap

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 06:23"]

Mun äiti oli pakko-oireinen ja isä taas asperger pahimmasta päästä. Ehkä niillä sitten oli jotain yhteistä, kun molemmat olivat kaavoihin kangistuneita.

Lapsuudenkodissa oli perheväkivaltaa, helvetillä pelottelua (olivat "hartaita" uskovia molemmat) ja kaikenlaisia ihmeellisiä sääntöjä, kuten että kavereita ei saa tuoda kotiin, käsiä piti pestä joka välissä, kauheat määrät erilaisia vitamiinipillereita piti ottaa jne. Olihan se koti aika ahdistava ja synkkä paikka.

Siskostani tuli narkkari ja minä... Jotenkin kai olen pärjäillyt, vaikka helppoa ei ole ollut. Masennuskausia on ollut useita. Olen yhä 30+ melko sulkeutunut, en jaksa oikein ponnistella elämässä. Olen alisuorittaja pahimmasta päästä. Perheen kuitenkin olen onnistunut perustamaan, ja minulla kans samanlaisia pelkoja, että pilaan jotenkin lapseni kun ei ole sitä "normaalin" terveen kodin mallia.

[/quote]

Jaksamisia myös sinulle! oletko hakenut apua?

t. ap

Vuosikausia kestänyt vakava masennus, pakko-oirehäiriö, vainoharhaisuutta, helvetinmoista ahdistusta ja mielialan vaihtelua. Ala-asteikäisenä luulin, että äitini on vaihdettu toiseen ihmiseen. En enää tunnistanut häntä. En osannut rakastaa. Nykyään, aikuisena olen pikkuhiljaa oppinut rakastamaan häntä. Minulla ei ole muistikuvaa, millainen hän oli, kun oli taapero. Olen oppinut hyväksymään tämän uuden ihmisen. Onneksi hän ei enää huuda joka päivä. Hänestä on tullut "kiltimpi", mutta koko ajan ärsyttävämpi. Pakko-oireet pahenevat koko ajan. Hän voi koskea jotakin esinettä kaksikymmentä kertaa toistaen samaa liikettä tai sytyttää ja sammuttaa valot yhtä monta kertaa. Kaikki esineet pitää olla millilleen omalla paikallaan ym ym.

Miten tämä on vaikuttanut minuun? Lapsena pelkäsin äitiäni. Nykyään en voi sietää elämistä hänen kanssaan. Mutta minkäs teet, kun Pääkaupunkiseudulla ei saa vuokrayksiötä. Pelkään aina, että minäkin saan mielenterveyshäiriöitä. No, olen jo sairastanut masennusta vuosia. En luota ihmisiin, en tahdo läheisyyttä. Ystävystyminen on vaikeaa, puhumattakaan seurustelusta. Koko ajan ahdistaa ja itkettää ja tekee mieli kaivautua yksin johonkin koloon. Pahinta on, etten osaa puhua tästä äitini kanssa. Kun äidillä on niin paljon omia murheita, ei ole aikaa huomata muiden ahdinkoa. Yritän olla ymmärtäväinen ja auttaa, mutta rajansa kaikella.

Tietenkin se vaikuttaa.

Jatkoa vielä edelliseen: Tulee huono omatunto, kun ei osaa auttaa. On vaikea ymmärtää, mutta yritän. Tuntuu, että ihmiset eivät tajua myös mielenterveysongelmaisten läheisillä olevan vaikeaa. Jäämme varjoon.

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 08:24"]

Miten/miksi te olette halunneet tehdä itse lapsia? Mun vanhemmat on molemmat ilmeisesti narsisteja, ja lapset olivat vain pakollinen taakka. Olen kasvanut siihen että lapsista ei ole koskaan mitään iloa, ja he pilaavat vanhempien elämän. Olin lähes kokonaan laiminlyöty koko lapsuuteni, eivätkä ne nykyäänkään välitä minusta pätkän vertaa. Lisäksi, koska olen joutunut huolehtimaan itsestäni jo varhaisesta lapsuudesta saakka, tunnen etten missään nimessä halua ns. kokea samaa uudestaan eli joutua huolehtimaan kenestäkään muusta, etenkään lapsista. Lapsuuden liian suuren taakan jälkeen on ns. vastuunsietokykyni siis hyvin pieni, enkä voi sietääkään ajatusta että joutuisin olemaan vastuussa toisesta ihmisestä.

Eli siis aidosti ihmettelen miksi te olette lisääntyneet? Kun oman kokemuksen jälkeen en missään nimessä halua lapsia, niin on vaikea ymmärtää että joku vastaavan lapsuudenkokemuksen elänyt haluaisi. Oletteko siis ihan aidosti kuitenkin halunneet lapsia vai "ajautuneet" siihen kun se nyt vaan kuuluu asiaan?

[/quote]

Mulla taas omat kokemukset tästä asiasta on myöskin vähän samanlaiset... aivan älytöntä et näin paljon löytyy yhtäläisyyksiä! mutta se on siis todella hyvä, se vaan vahvistaa sitä että omat vanhempani ovat oikeesti olleet mielenterveysongelmaisia, enkä minä ole vaan hullu joka kuvittelee kaiken tai liian hemmoteltu kakara, itsekäs... tälläiseenkin ajatteluun olen joutunut törmäämään kun olen kertonut tilanteestani.

Mut musta tuntu et mun vanhemmat teki mut siinä 30v koska se kuului kliseisesti asiaan. Äidillä ei ole sisaruksia ja isällä oli 3kpl mutta ne kaikki ovat kuolleet lapsettomina, niin kai ne ajatteli että isän äitiä piristäisi se että olisi esim. lapsenlapsi siis minä.. ja äidin puoleltakin ukkia ja mummoa piristäisi myös se.

Mut mun vanhemmat on sit mua kohtaan olleet sellasia aika välinpitämättömiä. Eivät esim. välittäneet ryyppäilenkö mä tuolla 13-vuotiaana vai en. Ihan normaalia? ei siis paljon ollu rajoja lapsuudessa ja sain aina melkein kaiken minkä halusin.. et rahaa kyllä tuputettiin sitten senkin puolesta.. se kai on se niiden näkemys hyvästä vanhemmuudesta että annetaan sen lapsen tehdä lähes mitä haluaa ja annetaan sille lähes kaikki mitä se aina haluaa. Mut ite en yhdy siihen, mä haluan vähän toisenlaista lapsuutta mun lapsille ja olla toisenlainen vanhempi. En tarkoita tällä sitä että haluaisin olla himo tiukka vanhempi, koska ukki ja mummo äitin puolelta taas olivat sellaisia ja saivat raivokohtauksia millon mistäkin asiasta jos tein vähän jotain mikä ei ollu niiden mieleen ja joskus rangaistiin fyysisellä kurituksella, vaikka olin siis jo syntynyt -90 luvulla ja fyysinen kuritus kiellettiin vissiin paljon aiemmin? et en koe et olisin ollu nii paha lapsi et mua ois pitäny rangaista lyömällä, oli mulla kyllä välillä ja on edelleenkin asioissa aika kova pää, mutta olisi kyllä pitänyt jotain muita keinoja löytää? pärjäähän nuo muutkin lapsi perheet ilman väkivaltaa ja perheisiin sisältyy varmasti eri luonteisia lapsia? ja silti niistä monista kasvaa hyviä ihmisiä ja menestyvät paremmin elämässä, mitä minä en ole menestynyt... Mä haluan vanhempana olla se sellanen vanhempi joka osaa sopivasti asettaa rajoja aina lapsen ikää katsoen ja kasvattaa hyvin lapsen. Eli olla tarvittaessa jämäkkä mutta pääasiassa hellä ja ymmärtäväinen ja huolehtivainen vanhempi... luoda hyvän suhteen niihin lapsiin ja et ne voi ihailla vanhempiaan ja toivoo aikuisena saavansa samanlaisen parisuhteen mitä omilla vanhemmilla oli.

Ja se miks mä tahtosin lapsia, niin siksi koska kuitenkin tykkään lapsista ja ois sisäinen halu olla vanhempi ja luoda ja perustaa hyvä perhe. Ois sit ainaki joku perhe, vaikka ei oo omia vanhempia olemassa...

Ei kai siihen muuta vaadita miksi haluaa lapsia.

Emmä tee niitä vaan sen takia kun se ois joku "yleinen pakko". Kun ei todellakaan oo, nykypäivänä on ihan ok elää myös lapsettomana jos haluaa.

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 08:59"]

Onko normaaleja ihmisiä olemassakaan? On ehkä vain sairaita ja vielä sairaampia. Mun isäni taitaa olla yksi harvoista ns. normaaleista, jotka tunnen mutta oli hänelläkin puutteensa. Äitini on narsistinen. Myös mieheni suvussa on näitä omituisia ihmisiä.

Itse olen yrittänyt olla niin hyvä äiti kuin ikinä pystyn ja se on vaatinut paljon uhrauksia minulta mutta siltikin tunnen suurta syyllisyyttä asioista, joissa olen selkeästi ollut huono. Tiedän mokanneeni ja lapsenikin tietävät sen. Toivottavasti pystyvät antamaan silti anteeksi ja elämään suht täyspainoisesti.

[/quote]

Älä lässytä paskaa.

Ei se elämä näin mene. On pakosti olla olemassakin terveitä ihmisiä ja hyviä vanhempia, jos ei olisi, olisi tilanteet aika huonosti.

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 09:10"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 16:18"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 16:11"]

Äidilläni oli fyysisestä sairaudesta johtuva masennus, myöhemmin alkoholismi. On tietenkin vaikuttanut minuun ja varsinkin minun ja äitini väleihin. Sitä en ole miettinyt, että mikä mitenkin on vaikuttanut, äidin vamma, masennus, isän kuolema, äidin juoppous... Nykyään äitini on mieleltään terve ja suhteellisen raitis ja välimme ovat asiallisen läheiset.

[/quote]

Hyvä kuulla. :)

Meillä vanhempien välit tuskin koskaan muuttuvat. Joten minä tuskin enää tulen olemaan yhteydessä tänne päin kun lyön välit poikki... ihan ihteni takia ja jos tulevaisuudessa on lapsia niin niidenkin takia ja kyllä myös miehen takia. Ei tarvii senkään edessä sitten häpeillä ja selitellä et kun mun perhe on tällänen ja tällänen. Jos ne jotenkin oudosti käyttäytyy. Toivottavasti lapset sais sit miehen puolelta hyvän ukin ja mummon ja serkkuja ja sukulaisia. :)

t. ap

[/quote]

Hei ap!

Haluaisin sanoa sinulle, että sinulla on kaikki mahdollisuudet hyvään ja tasapainoiseen perhe-elämään. Itse olen kokenut aika rankkoja asioita lapsuudenperheeni kautta. Diagnoosia ei ole, mutta vaikutukset ovat jatkuneet pitkälle aikuiselämään. Olen ollut siitä onnellisessa asemassa kuitenkin, että sain ihanat appivanhemmat. Heidän kauttaan olen oppinut millainen on terve suhde vanhempien ja aikuisten lähellä. Lisäksi heillä on ihana suhde lapsiimme.  Olen aina kokenut olevani rakastettu perheenjäsen heidän parissaan vaikka olen tullut ns ulkopuolelta. 

Et ole vastuussa vanhempiesi teoista. Mieheni tietää mitä olen lapsuudenperheessä käynyt läpi, mutta ei se muuta hänen käsitystään minusta.  Minun tehtävänäni ei ole selitellä vanhempieni tekoja. 

Ammattitaitoinen terapeutti pystyy auttamaan näissäkin asioissa. Hyvää kevättä sinulle!

[/quote]

Kiitos!

t. ap

Toivon että löydän joskus yhtä hyvän miehen joka hyväksyy tälläisen "huoran" ja ihanat appivanhemmat, eikä tarvii pelätä hylkäämistä. Vaikka tietäisi kuinka huora olisin ollut lapsena...

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 10:23"]

Koko ketjua en vielä ehtinyt lukea, mutta lukemani oli suurelta osin tuttua omasta elämästäni, olen pahoillani siitä, että olette joutuneet kokemaan mielenterveysongelmaisten vanhempien parissa elämisen, se on rankkaa ja traumaattista.

Itse olen jo 47 vuotias mies ja olen mielenterveysvanhempien lapsi, erityisesti isäni. Diaknosoitua sairautta ei tietääkseni ole, mutta jo vuosikymmeniä sitten edesmenneen isoisäni oli mielenterveysongelmista hoidossa.

Lapsuuteni vietin köyhissä oloissa, lapsia oli kaikkiaan viisi joista yksi joi itsensä hengiltä, hän oli hyvin rakas veljeni.

Meillä ei koskaan osoitettu mitään läheisyyttä tai rakkautta, sen sijaan tunteettomuus, inho ja viha olivat aina läsnä.

Lapsuuteeni kuului jokaikinen päivä pienen maatalon työt, toisinaan pituudeltaan aivan käsittämättömän pitkiä päiviä ja mitä siitä sai palkaksi, huutoa ja väheksyntää. Koskaan en muista kuulleeni kiitoksen sanaa kummankaan vanhempani suusta ketään meitä lapsia kohtaan.

Koskaan minua eikä sisaruksia viety autolla minnekään harrastuksiin, itse pelasin jalkapalloa ja kävin harjoituksissa (5 km.) kelillä kuin kelillä polkupyörällä. Kateellisena katselin kun lähes -30 asteen pakkasessa kaverit tuotiin autolla ja minä umpi jäässä sotken fillarilla.

Vain yhden kerran muistan kun isäni ja hänen työkaverinsa kanssa olimme ongella, olin tuolloin niin nuori, että muuta en siitä muista kuin sen, että ongella olimme. Pyöräilemässä kävimme pari kertaa olessani jotain kymmenen ikävuoden paikkeilla ja ne reissut olivat sellaisia, että isä polki edellä omia menojaan ja minä veljeni kanssa yritimme roikkua perässä.

Selkäsaunat olivat ylenen kasvatusmenetelmä vielä tuohon aikaan, vaikka tuskin monessa talossa niin usein kuin meillä.

Aina oli pelko siitä millaisessa mielialassa isä tulee kotiin, onko odotettavissa selkäsaunaa vai muuta huutoa ja väheksyntää? Koulusta kotiin tultua oli lista pöydällä mitä pitää tehdä, erilaisia töitä ja paljon.

Joskus teimme jopa jotain ylimääräistä ihan siinä toivossa, että se ilahduttaisi, mutta näin jälkeen päin ajatellen sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Minuun ainakin on vaikuttanut saamani kohtelu ja vaikuttaa yhä edelleen, varmasti kuolemaani asti. Tästä esimerkkinä viime yö, näin unta jossa kinastelin isäni kanssa ja olin valmis vetämään häntä turpaan. Silloin tällöin uniini tulee näitä lapsuuden traumoja, unissani olen kuitenkin jo aikuinen ja en enää pelokas, kaiken vastaanottava lapsi.

Molemmat vanhempani ovat vielä elossa ja olen jonkin verran lähentynyt heidän kanssaan, mutta koskaan meistä ei tule mitään läheisiä, minä en pysty, en pysty antamaan anteeksi ja unohtamaan. Paskat kokemukset ovat niin syvällä ettei niitä enää vaan työnnetä syrjään ja anneta olla.

Olen monta kertaa miettinyt asiaa ja aina sama johtopäätös, lapsuuteni meni mielenterveysongelmaisten vanhempien kanssa ja kyllä, olen sitä mieltä, että äitinikin on ongelmainen, joskaan ei siinä määrin kuin isäni.

Itselläni ei ole lapsia, paskat geenini eivät välity eteenpäin vaan pysähtyvät ainakin minun kohdallani. Kahdella veljelläni ja siskollani on lapsia ja siitä koen sekä iloa että surua. Iloa siksi, että heidän lapsensa ovat kivoja, nuoria, terveitä aikuisia oman elämänsä alussa olevia ihmisiä. Surua siksi, että siellä geneettisessä muistissa on se hulluus, odottaen puhkeamista ja silloin se vaikuttaa jälleen niin monen muun elämään.

Jaksamista ja iloa kuitenkin kaikille jotka olette ja kärsitte vanhemmistanne, vika ei ole teissä, vaikka monesti varsinkin lapsena sen niin mieltää.

[/quote]

Voimia myös sinulle! t. ap

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 16:20"]

Vuosikausia kestänyt vakava masennus, pakko-oirehäiriö, vainoharhaisuutta, helvetinmoista ahdistusta ja mielialan vaihtelua. Ala-asteikäisenä luulin, että äitini on vaihdettu toiseen ihmiseen. En enää tunnistanut häntä. En osannut rakastaa. Nykyään, aikuisena olen pikkuhiljaa oppinut rakastamaan häntä. Minulla ei ole muistikuvaa, millainen hän oli, kun oli taapero. Olen oppinut hyväksymään tämän uuden ihmisen. Onneksi hän ei enää huuda joka päivä. Hänestä on tullut "kiltimpi", mutta koko ajan ärsyttävämpi. Pakko-oireet pahenevat koko ajan. Hän voi koskea jotakin esinettä kaksikymmentä kertaa toistaen samaa liikettä tai sytyttää ja sammuttaa valot yhtä monta kertaa. Kaikki esineet pitää olla millilleen omalla paikallaan ym ym.

Miten tämä on vaikuttanut minuun? Lapsena pelkäsin äitiäni. Nykyään en voi sietää elämistä hänen kanssaan. Mutta minkäs teet, kun Pääkaupunkiseudulla ei saa vuokrayksiötä. Pelkään aina, että minäkin saan mielenterveyshäiriöitä. No, olen jo sairastanut masennusta vuosia. En luota ihmisiin, en tahdo läheisyyttä. Ystävystyminen on vaikeaa, puhumattakaan seurustelusta. Koko ajan ahdistaa ja itkettää ja tekee mieli kaivautua yksin johonkin koloon. Pahinta on, etten osaa puhua tästä äitini kanssa. Kun äidillä on niin paljon omia murheita, ei ole aikaa huomata muiden ahdinkoa. Yritän olla ymmärtäväinen ja auttaa, mutta rajansa kaikella.

Tietenkin se vaikuttaa.

[/quote]

Miksi on muka vaikea saada pääkaupunkiseudulta vuokrayksiötä? oletko yrittänyt niin, että olet kertonut tilanteestasi hienovaraisesti?

T. ap

No en nyt tiedä oliko mielenterveysongelmaa, ei ainakaan diagnosoitua, mutta yksinhuoltaja äitini ei oikein pystynyt pitämään kotiamme kasassa. 

Meillä oli kauheasti eri lemmikkejä, joista ei sitte pidetty huolta ja jotkut annettiin pois tai lopetettiin ja heitettiin pois. Tietyn ajan jälkeen kotona ei ikinä ollut mitään ruokaa tai perustarvikkeita. Meiltä lapsilta ei kai käytännössä keilletty mitään ja sain tuntea olevani rakastettu, mutta myös hieman liikaa, niin ettei ikinä oltu muualla kuin kotona, enkä uskaltanutkaan olla. Äiti jossain vaiheessa sai raivareita kun en uskaltanut nukkua yksin kun oltiin koko elämä nukuttu kaikki yhdessä jne.. 

Tajusin viimeistään muistaakseni noin alle parikymppisenä, ettei äiti ole ihan normaali. Hänellä oli vainoharhaisuutta, sukulaisiin oli meilläkin pistetty välit poikki (kaikissa ihmisissä oli aina jotain vikaa), mieliala vaihteli. Ikinä ei tiennyt millä tuulella äiti oli. Muistan yhdenkin joulun, äiti makasi sängyssä eikä jouluruuista ollut tietoakaan. Taisin lämmittää itselleni jotain syötävää. Kerran hän putsasi hieman kaappeja ja oli laittanut lähes kaikki mun vaatteet kirpparille. Ensimmäisen kerran joutui suljetulle osastolle kun olin 20v, siitä alkoi jatkuva osastokierre. Diagnoosi oli skitsofrenia.

Jännä miten kaikkeen tottuu, nyt jälkikäteen ajateltuna minä olin ollut se vanhempi. Eikä kukaan koskaan kysynyt miten minä jaksan? Äitini oli yh, eikä minulla ole sisaruksia. Olin ihan yksin. Jossain vaiheessa mulla meni aika lujaa, join paljon ja viis veisasin mistään. Onneksi tapasin mieheni. Kaipasin turvaa jota en ollut saanut ja syliä johon painautua.

Halusin ehdottomasti perheen, normaalin perheen jota minulla ei koskaan ollut.

Nyt mulla on 3 ihanaa lasta ja oma perhe, olen erilainen äiti kuin omani oli. Välilä katkeruus iskee, etenkin kun kaverit tekee äitiensä kanssa jotain kivaa. Mulla ei normaalia äitisuhdetta ole koskaan ollut, joten haluan olla läheinen omien lasten kanssa.

Onko normaaleja ihmisiä olemassakaan? On ehkä vain sairaita ja vielä sairaampia. Mun isäni taitaa olla yksi harvoista ns. normaaleista, jotka tunnen mutta oli hänelläkin puutteensa. Äitini on narsistinen. Myös mieheni suvussa on näitä omituisia ihmisiä.

Itse olen yrittänyt olla niin hyvä äiti kuin ikinä pystyn ja se on vaatinut paljon uhrauksia minulta mutta siltikin tunnen suurta syyllisyyttä asioista, joissa olen selkeästi ollut huono. Tiedän mokanneeni ja lapsenikin tietävät sen. Toivottavasti pystyvät antamaan silti anteeksi ja elämään suht täyspainoisesti.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 16:18"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 16:11"]

Äidilläni oli fyysisestä sairaudesta johtuva masennus, myöhemmin alkoholismi. On tietenkin vaikuttanut minuun ja varsinkin minun ja äitini väleihin. Sitä en ole miettinyt, että mikä mitenkin on vaikuttanut, äidin vamma, masennus, isän kuolema, äidin juoppous... Nykyään äitini on mieleltään terve ja suhteellisen raitis ja välimme ovat asiallisen läheiset.

[/quote]

Hyvä kuulla. :)

Meillä vanhempien välit tuskin koskaan muuttuvat. Joten minä tuskin enää tulen olemaan yhteydessä tänne päin kun lyön välit poikki... ihan ihteni takia ja jos tulevaisuudessa on lapsia niin niidenkin takia ja kyllä myös miehen takia. Ei tarvii senkään edessä sitten häpeillä ja selitellä et kun mun perhe on tällänen ja tällänen. Jos ne jotenkin oudosti käyttäytyy. Toivottavasti lapset sais sit miehen puolelta hyvän ukin ja mummon ja serkkuja ja sukulaisia. :)

t. ap

[/quote]

Hei ap!

Haluaisin sanoa sinulle, että sinulla on kaikki mahdollisuudet hyvään ja tasapainoiseen perhe-elämään. Itse olen kokenut aika rankkoja asioita lapsuudenperheeni kautta. Diagnoosia ei ole, mutta vaikutukset ovat jatkuneet pitkälle aikuiselämään. Olen ollut siitä onnellisessa asemassa kuitenkin, että sain ihanat appivanhemmat. Heidän kauttaan olen oppinut millainen on terve suhde vanhempien ja aikuisten lähellä. Lisäksi heillä on ihana suhde lapsiimme.  Olen aina kokenut olevani rakastettu perheenjäsen heidän parissaan vaikka olen tullut ns ulkopuolelta. 

Et ole vastuussa vanhempiesi teoista. Mieheni tietää mitä olen lapsuudenperheessä käynyt läpi, mutta ei se muuta hänen käsitystään minusta.  Minun tehtävänäni ei ole selitellä vanhempieni tekoja. 

Ammattitaitoinen terapeutti pystyy auttamaan näissäkin asioissa. Hyvää kevättä sinulle!

Miten katkaista sukupolvasta toiseen jatkuva kierre? joka päivä lupaan että tänään en ole äitini. Tänään olen hyvä äiti lapselleni. Lapsi 6 v ja viimeiset hetket käsillä tai ehkä on jo myöhäistä. hänet on tuhoon tuomittu. Olen ollut terapiassa olen ollut lääkityksellä. Ei apua. Ei sukulaisia. Ei ystäviä. Enkä ihmettele.

66 jatkaa..

Itse yritän ajatella niin, että vaikka mulla on ollut vaikea lapsuus niin ei se tavallaan ole äidin syytä. Hän on sairas, eikä sairas ihminen näe omaa käytöstään. Ja jokainen voi silti vaikuttaa omaan elämään. Olen iloinen niistä asioista mitä minulla on nyt. :)