Sinä, joka olet kasvanut mielenterveysongelmaisen vanhemman läheisyydessä

Kierteen katkaisu onnistuu kun omalla kohdallaan tunnistaa asiat ja päättää aktiivisesti tehdä toisin kuin omat vanhemmat. 

Mielestäni tähän tarvitaan ammattitaitoista terapeuttia. Toimintamallit ovat ohjautuneet niin syvälle selkäytimeen, että niitä on vaikea itse tunnistaa.

Yritin itsekin vuosikausia saada vanhempani ymmärtämään jotain, selvittää asioita, keskustella heidän kanssaan, tajuta jotain. Vyyhti lähti selviämään vasta kun totesi että heitä en voi parantaa, menneisyyttä en voi muuttaa, mutta itseäni voin auttaa ja tulevaisuuteeni voin vaikuttaa. Voin itse toimia toisin. Mielessäni on kirkas kuva millaista perhe-elämää haluan lapsilleni tarjota ja sen mukaan toimin. Vanhempani luultavasti tekivät parhaansa niillä voimavaroilla ja sillä tietämyksellä jota heillä silloin oli. Itse haluan pystyä vielä paljon parempaan ja siihen voin itse vaikuttaa, joka päivä. 

Koko ketjua en vielä ehtinyt lukea, mutta lukemani oli suurelta osin tuttua omasta elämästäni, olen pahoillani siitä, että olette joutuneet kokemaan mielenterveysongelmaisten vanhempien parissa elämisen, se on rankkaa ja traumaattista.

Itse olen jo 47 vuotias mies ja olen mielenterveysvanhempien lapsi, erityisesti isäni. Diaknosoitua sairautta ei tietääkseni ole, mutta jo vuosikymmeniä sitten edesmenneen isoisäni oli mielenterveysongelmista hoidossa.

Lapsuuteni vietin köyhissä oloissa, lapsia oli kaikkiaan viisi joista yksi joi itsensä hengiltä, hän oli hyvin rakas veljeni.

Meillä ei koskaan osoitettu mitään läheisyyttä tai rakkautta, sen sijaan tunteettomuus, inho ja viha olivat aina läsnä.

Lapsuuteeni kuului jokaikinen päivä pienen maatalon työt, toisinaan pituudeltaan aivan käsittämättömän pitkiä päiviä ja mitä siitä sai palkaksi, huutoa ja väheksyntää. Koskaan en muista kuulleeni kiitoksen sanaa kummankaan vanhempani suusta ketään meitä lapsia kohtaan.

Koskaan minua eikä sisaruksia viety autolla minnekään harrastuksiin, itse pelasin jalkapalloa ja kävin harjoituksissa (5 km.) kelillä kuin kelillä polkupyörällä. Kateellisena katselin kun lähes -30 asteen pakkasessa kaverit tuotiin autolla ja minä umpi jäässä sotken fillarilla.

Vain yhden kerran muistan kun isäni ja hänen työkaverinsa kanssa olimme ongella, olin tuolloin niin nuori, että muuta en siitä muista kuin sen, että ongella olimme. Pyöräilemässä kävimme pari kertaa olessani jotain kymmenen ikävuoden paikkeilla ja ne reissut olivat sellaisia, että isä polki edellä omia menojaan ja minä veljeni kanssa yritimme roikkua perässä.

Selkäsaunat olivat ylenen kasvatusmenetelmä vielä tuohon aikaan, vaikka tuskin monessa talossa niin usein kuin meillä.

Aina oli pelko siitä millaisessa mielialassa isä tulee kotiin, onko odotettavissa selkäsaunaa vai muuta huutoa ja väheksyntää? Koulusta kotiin tultua oli lista pöydällä mitä pitää tehdä, erilaisia töitä ja paljon.

Joskus teimme jopa jotain ylimääräistä ihan siinä toivossa, että se ilahduttaisi, mutta näin jälkeen päin ajatellen sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Minuun ainakin on vaikuttanut saamani kohtelu ja vaikuttaa yhä edelleen, varmasti kuolemaani asti. Tästä esimerkkinä viime yö, näin unta jossa kinastelin isäni kanssa ja olin valmis vetämään häntä turpaan. Silloin tällöin uniini tulee näitä lapsuuden traumoja, unissani olen kuitenkin jo aikuinen ja en enää pelokas, kaiken vastaanottava lapsi.

Molemmat vanhempani ovat vielä elossa ja olen jonkin verran lähentynyt heidän kanssaan, mutta koskaan meistä ei tule mitään läheisiä, minä en pysty, en pysty antamaan anteeksi ja unohtamaan. Paskat kokemukset ovat niin syvällä ettei niitä enää vaan työnnetä syrjään ja anneta olla.

Olen monta kertaa miettinyt asiaa ja aina sama johtopäätös, lapsuuteni meni mielenterveysongelmaisten vanhempien kanssa ja kyllä, olen sitä mieltä, että äitinikin on ongelmainen, joskaan ei siinä määrin kuin isäni.

Itselläni ei ole lapsia, paskat geenini eivät välity eteenpäin vaan pysähtyvät ainakin minun kohdallani. Kahdella veljelläni ja siskollani on lapsia ja siitä koen sekä iloa että surua. Iloa siksi, että heidän lapsensa ovat kivoja, nuoria, terveitä aikuisia oman elämänsä alussa olevia ihmisiä. Surua siksi, että siellä geneettisessä muistissa on se hulluus, odottaen puhkeamista ja silloin se vaikuttaa jälleen niin monen muun elämään.

Jaksamista ja iloa kuitenkin kaikille jotka olette ja kärsitte vanhemmistanne, vika ei ole teissä, vaikka monesti varsinkin lapsena sen niin mieltää.

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 17:41"]

No en nyt tiedä oliko mielenterveysongelmaa, ei ainakaan diagnosoitua, mutta yksinhuoltaja äitini ei oikein pystynyt pitämään kotiamme kasassa. 

Meillä oli kauheasti eri lemmikkejä, joista ei sitte pidetty huolta ja jotkut annettiin pois tai lopetettiin ja heitettiin pois. Tietyn ajan jälkeen kotona ei ikinä ollut mitään ruokaa tai perustarvikkeita. Meiltä lapsilta ei kai käytännössä keilletty mitään ja sain tuntea olevani rakastettu, mutta myös hieman liikaa, niin ettei ikinä oltu muualla kuin kotona, enkä uskaltanutkaan olla. Äiti jossain vaiheessa sai raivareita kun en uskaltanut nukkua yksin kun oltiin koko elämä nukuttu kaikki yhdessä jne.. 

[/quote]

No huh huh. :( varmaan on ollu kamalan surullista luopua noista eläimistä... oma koira on niin rakas että tuntuu kamalalta ajatellakin tuollasta...

Itse näen välillä aina painajaisia oman koiran kuolemasta. Miksiköhän? ne on niin kamalia että pitää herätä ja laittaa valot päälle ja huokasta jonkun aikaa kun uskaltaa uudestaan ruveta nukkumaan.

Enkä ole ennen nukkumaan menoa tai päivälläkään ajatellut mitään koiran kuolemaa. En tajua mistä alitajunnasta se tuolta sitten tulee..

t. ap

Meillä äitillä on myös sellanen sairas tapa et kun se menee kauppaan niin HIRVEÄN määrän ostaa aina ruokaa. Ihan kun jollekin suurperheelle, vaikka meillä on pieni perhe ja vähempikin riittäis ja sitten jos tarvii lisää, niin käy joka päivä esim. kaupalla. Mutta toi haalii älyttömän kasan aina sitä ruokaa... monen sadan euron edestä.

Sitten se kaikki ruoka ei mene ees jääkaappiin kun ei mahu. Ja pilaantuu!

Sitten kärsitään kaikki mahataudista.

Ja isä ja minä ollaan koitettu sille sanoo et älä osta sitä ruokaa niin paljon, mut kun ei mee perille...

Ja meillä on kaapit aina täynnä jotain makeaa sitten, mitä napostellaan... ja muutenkin syödään paskaa ruokaa... Onneks nyt isältä tulee hyvät itsevalmistetut lounaat arkisin sentään töistä.

Hyi helkkari.

T. ap

Pelkään sairastuvani itse, vaikka riski on häviävän pieni.

Yh-äitini kanssa muutimme jatkuvasti ilman mitään järkevää syytä. Hän riitantui (ja riitantuu edelleenkin) jatkuvasti eri ihmisten kanssa, ja lapsena uskoin että äitini osoittamat ihmiset todella ovat pahoja. Kasvatukseni oli välillä hieman outoa, esimerkiksi ollessani vielä 9-vuotias äitini pesi minut suihkussa. Äitini ei ole koskaan kertonut mitään isästäni. Skitsofrenia

Nollatutkimustako aiot tehdä? Totta kai se vaikuttaa, pirusti. Joka muuta väittää, kieltää tunteensa.

Se on sitten eri asia, että kaikki niistä vaikutuksista eivät ole yksinomaan kielteisiä. Älykkäimmät ja pärjäävimmät tutuista ovat kasvaneet mt-ongelmaisen lapsina, mutta selviytymiskoulu on senverran kova, että iso osa ei saa päättötodistusta.

Ja sitten toisaalta, vähemmistössä taitaa olla semmoiset perheet, joiden vanhemmilla ei kummallakaan mitään häikkää olisi. Miettikää nyt niitä suurkuluttajien tai masennuslääkkeiden käyttäjien lukumääriäkin. Lisätkää joukon jatkoksi ahdassieluiset tiptoptyypit, joiden maailma pysyy kasassa hampaat irvessä väkisin pitämällä ja suhteeton kovuus suuntautuu milloin keneenkin. Tai ne krooniset miellyttäjät, jotka eivät millään saa missään ääntään kuuluviin, ja elämä menee orjuudessa.

Esitänpä kaappaustyyliin jatkokysymyksen: käsi ylös ne, joiden vanhemmilla ei ole viirannut mitenkään.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:21"]

Pelkään sairastuvani itse, vaikka riski on häviävän pieni.

[/quote]

Miksi pelkäät? oliko tarkkaa diagnoosia mielenterveysongelmasta?

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:26"]

Yh-äitini kanssa muutimme jatkuvasti ilman mitään järkevää syytä. Hän riitantui (ja riitantuu edelleenkin) jatkuvasti eri ihmisten kanssa, ja lapsena uskoin että äitini osoittamat ihmiset todella ovat pahoja. Kasvatukseni oli välillä hieman outoa, esimerkiksi ollessani vielä 9-vuotias äitini pesi minut suihkussa. Äitini ei ole koskaan kertonut mitään isästäni. Skitsofrenia

[/quote]

Samanlaisia kokemuksia minullakin. Siis tuosta suihkussa pesusta. Paitsi sen teki mummoni.. vasta 10 ikävuoden paikkeilla en tainnut siihen enää suostua?

t. ap

Isälläni ei ole diagnoosia, mutta selkeästi vaikea persoonallisuushäiriö.

On vaikuttanut niin että sisarukseni ovat kaikki narkkareita, itse sairastan vakavaa masennusta enkä pidä isääni yhteyttä. Lapsuus oli hyvin epävakaa, niissä oloissa ei kovin helposti kasva tasapainoiseksi ihmiseksi.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:26"]Yh-äitini kanssa muutimme jatkuvasti ilman mitään järkevää syytä. Hän riitantui (ja riitantuu edelleenkin) jatkuvasti eri ihmisten kanssa, ja lapsena uskoin että äitini osoittamat ihmiset todella ovat pahoja. Kasvatukseni oli välillä hieman outoa, esimerkiksi ollessani vielä 9-vuotias äitini pesi minut suihkussa. Äitini ei ole koskaan kertonut mitään isästäni. Skitsofrenia

[/quote]

3 jatkaa vielä:

Lapsuuteni oli onnellinen. Tajusin vasta noin 12- tai 13-vuotiaana ettei äitini ole normaali.

Nykyään vaikuttaa siten että suhteet sukuun ovat jääneet etäisiksi koska äitini eristäytyi aina muista ihmisistä.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:26"]

Nollatutkimustako aiot tehdä? Totta kai se vaikuttaa, pirusti. Joka muuta väittää, kieltää tunteensa.

Se on sitten eri asia, että kaikki niistä vaikutuksista eivät ole yksinomaan kielteisiä. Älykkäimmät ja pärjäävimmät tutuista ovat kasvaneet mt-ongelmaisen lapsina, mutta selviytymiskoulu on senverran kova, että iso osa ei saa päättötodistusta.

Ja sitten toisaalta, vähemmistössä taitaa olla semmoiset perheet, joiden vanhemmilla ei kummallakaan mitään häikkää olisi. Miettikää nyt niitä suurkuluttajien tai masennuslääkkeiden käyttäjien lukumääriäkin. Lisätkää joukon jatkoksi ahdassieluiset tiptoptyypit, joiden maailma pysyy kasassa hampaat irvessä väkisin pitämällä ja suhteeton kovuus suuntautuu milloin keneenkin. Tai ne krooniset miellyttäjät, jotka eivät millään saa missään ääntään kuuluviin, ja elämä menee orjuudessa.

Esitänpä kaappaustyyliin jatkokysymyksen: käsi ylös ne, joiden vanhemmilla ei ole viirannut mitenkään.

[/quote]

Eikun haluan kuulla kokemuksia. Koska itsekin olen mielestäni kasvanut mielenterveysongelmaisten vanhempien läheisyydessä ja ukissa ja mummossakin äidin puolelta oli jotain häikkää. Isän puolelta isovanhempia en kerennyt tuntea.

Sitten mietin kun murrosikään tullessa ala-asteen viimeisillä luokilla, aloin holtittomasti sähläilemään poikien kanssa. Sain huoran maineen. Minua alettiin kiusaamaan koulussa, jota kesti peruskoulun loppumiseen saakka. Niin tuo vaikutti etenkin erittäin kielteisesti mielenterveyteeni, mutta mä mietin et oisko mielenterveyteeni voinut vaikuttaa jo aiemmin tuo epätasapainoinen perhe-elämä kotona ja mielenterveysongelmaisten alaisena kasvaminen? puhkesiko minulle mielenterveysongelmia siis sen takia, että mulla on perinnöllinen alttius sairastua niihin? vai puhkaisiko elämässä tapahtuneet asiat mulle mielenterveysongelmat?

Nyt yritän itse näistä ongelmistani selvitä. Ja pelottaa, että miten käy, miten selviän. Onko minusta esim. koskaan äidiksi kellekkään. Vaimoksi. Miten pärjään ihmissuhteissa ja elämässä ylipäätään. Vai olenko aina usein aika sekaisin... :(

Tuntuu että kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei välitä. Ei ole oikeen ketään läheistä kehen turvautua jne. Ainoan läheisen suhteen varmaan pystyisi muodostamaan tässä tapauksessa terapeuttiin. Ihmettelen vaan että mitenkä terapiaan pääsy kestää niin kauan, vieläkään ei ole tullut kutsua kotiin. Ja lääkitys ei tunnu toimivan enää täysin. Silti välillä ahdistaa, masentaa, eikä nukutuksikaan aina välttämättä kovin hyvin saa vaikka on lääkitys. Ahdistuneisuudesta ja masentuneisuudesta kai ne uniongelmanikin johtuvat.

Todella kivaa kun mulla ei tule tässä elämässä jäämään vanhempia, ei sisaruksia, ei ketään sukulaisia aikuisiällä omaan elämään... eikä ystäviäkään ole tällä hetkellä ja uusien ystävien hankinta pelottaa tuon huonon maineen takia, mitä jos maineeni kävelee vielä jonain päivänä vastaan vaikka asusin muualla!? Olenko siis todella harvinainen tapaus jos mulla ei tule aikuisiällä olemaan välejä omiin vanhempiin, ei siskoja tai veljiä, ei isovanhempiin välejä, ei ketään sukulaisia... vai kuinka paljon meitä tälläisiä on?

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:29"]

Isälläni ei ole diagnoosia, mutta selkeästi vaikea persoonallisuushäiriö.

On vaikuttanut niin että sisarukseni ovat kaikki narkkareita, itse sairastan vakavaa masennusta enkä pidä isääni yhteyttä. Lapsuus oli hyvin epävakaa, niissä oloissa ei kovin helposti kasva tasapainoiseksi ihmiseksi.

[/quote]

Vittu että vituttaa edes tämmöistä kuunnella. :/

Miksi joillekin lapsille suodaan tälläistä paskaa elämässä? miksi kaikki lapset ei saa hyviä vanhempia, nättiä uutta omakotitalo kotia, uutta farmari volvoa pihaan, edes yhden sisaruksen ja koiraksi labbiksen tai kultaisennoutajan.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:32"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:26"]Yh-äitini kanssa muutimme jatkuvasti ilman mitään järkevää syytä. Hän riitantui (ja riitantuu edelleenkin) jatkuvasti eri ihmisten kanssa, ja lapsena uskoin että äitini osoittamat ihmiset todella ovat pahoja. Kasvatukseni oli välillä hieman outoa, esimerkiksi ollessani vielä 9-vuotias äitini pesi minut suihkussa. Äitini ei ole koskaan kertonut mitään isästäni. Skitsofrenia

[/quote]

3 jatkaa vielä:

Lapsuuteni oli onnellinen. Tajusin vasta noin 12- tai 13-vuotiaana ettei äitini ole normaali.

Nykyään vaikuttaa siten että suhteet sukuun ovat jääneet etäisiksi koska äitini eristäytyi aina muista ihmisistä.

[/quote]

Miten sun äiti on eristäytyny?

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:52"][quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:32"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:26"]Yh-äitini kanssa muutimme jatkuvasti ilman mitään järkevää syytä. Hän riitantui (ja riitantuu edelleenkin) jatkuvasti eri ihmisten kanssa, ja lapsena uskoin että äitini osoittamat ihmiset todella ovat pahoja. Kasvatukseni oli välillä hieman outoa, esimerkiksi ollessani vielä 9-vuotias äitini pesi minut suihkussa. Äitini ei ole koskaan kertonut mitään isästäni. Skitsofrenia

[/quote]

3 jatkaa vielä:

Lapsuuteni oli onnellinen. Tajusin vasta noin 12- tai 13-vuotiaana ettei äitini ole normaali.

Nykyään vaikuttaa siten että suhteet sukuun ovat jääneet etäisiksi koska äitini eristäytyi aina muista ihmisistä.

[/quote]

Miten sun äiti on eristäytyny?

[/quote]

Hän ei käy muualla kuin ruokakaupassa. Tapaa vain harvoin muita ihmisiä, eikä edes ulkoile tms.

Sukulaiset ovat enimmäkseen sellaisia etten ole koskaan nähnyt heitä, usein siksi että äitini laittoi välit poikki milloin kehenkin.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:58"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:52"][quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:32"]

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 15:26"]Yh-äitini kanssa muutimme jatkuvasti ilman mitään järkevää syytä. Hän riitantui (ja riitantuu edelleenkin) jatkuvasti eri ihmisten kanssa, ja lapsena uskoin että äitini osoittamat ihmiset todella ovat pahoja. Kasvatukseni oli välillä hieman outoa, esimerkiksi ollessani vielä 9-vuotias äitini pesi minut suihkussa. Äitini ei ole koskaan kertonut mitään isästäni. Skitsofrenia

[/quote]

3 jatkaa vielä:

Lapsuuteni oli onnellinen. Tajusin vasta noin 12- tai 13-vuotiaana ettei äitini ole normaali.

Nykyään vaikuttaa siten että suhteet sukuun ovat jääneet etäisiksi koska äitini eristäytyi aina muista ihmisistä.

[/quote]

Miten sun äiti on eristäytyny?

[/quote]

Hän ei käy muualla kuin ruokakaupassa. Tapaa vain harvoin muita ihmisiä, eikä edes ulkoile tms.

Sukulaiset ovat enimmäkseen sellaisia etten ole koskaan nähnyt heitä, usein siksi että äitini laittoi välit poikki milloin kehenkin.

[/quote]

No huh huh, voikun kuulostaa tutulta.

t. ap

Äidilläni oli fyysisestä sairaudesta johtuva masennus, myöhemmin alkoholismi. On tietenkin vaikuttanut minuun ja varsinkin minun ja äitini väleihin. Sitä en ole miettinyt, että mikä mitenkin on vaikuttanut, äidin vamma, masennus, isän kuolema, äidin juoppous... Nykyään äitini on mieleltään terve ja suhteellisen raitis ja välimme ovat asiallisen läheiset.

Isälläni oli kaksisuuntainen mielialahäiriö, äidilläni oli erään hänet tavanneen ja minua hoitaneen psykiatrin arvion mukaan narsistinen persoonallisuushäiriö, muttei diagnoosia. Itse olen aikuisena miettinyt, että saattoi olla kuitenkin vain epävakaa persoonallisuus.

     Sekä minä, että sisarukseni olemme oirehtineet lapsuudesta asti. Masennusta, ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, konversiohäiriö. Pelkään itse sairastuvani kaksisuuntaiseen, vaikkei siitä ole ollut merkkejä. Elämanhallintani on aika hakoteillä. Pelkään ettei minusta ole ikinä äidiksi tai suhteeseen.

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 16:11"]

Äidilläni oli fyysisestä sairaudesta johtuva masennus, myöhemmin alkoholismi. On tietenkin vaikuttanut minuun ja varsinkin minun ja äitini väleihin. Sitä en ole miettinyt, että mikä mitenkin on vaikuttanut, äidin vamma, masennus, isän kuolema, äidin juoppous... Nykyään äitini on mieleltään terve ja suhteellisen raitis ja välimme ovat asiallisen läheiset.

[/quote]

Hyvä kuulla. :)

Meillä vanhempien välit tuskin koskaan muuttuvat. Joten minä tuskin enää tulen olemaan yhteydessä tänne päin kun lyön välit poikki... ihan ihteni takia ja jos tulevaisuudessa on lapsia niin niidenkin takia ja kyllä myös miehen takia. Ei tarvii senkään edessä sitten häpeillä ja selitellä et kun mun perhe on tällänen ja tällänen. Jos ne jotenkin oudosti käyttäytyy. Toivottavasti lapset sais sit miehen puolelta hyvän ukin ja mummon ja serkkuja ja sukulaisia. :)

t. ap

Isäni oli lempeä ihminen mutta maanisdepressiivinen. Äitini oli diagnosoimaton, mutta hyvin tunteeton, sosiaalisesti kömpelö, asperger-piirteinen ja persoonallisuushäiriö-piirteinen. Käytti julmaa henkistä väkivaltaa koko perhettä kohtaan. Isäkin sairastui vasta oltuaan kauan äidin kanssa, niinkuin me kaikki lapsetkin olemme tavalla jos toiselle lapsuutemme vaurioittamia.