Teini erosi eilen. On valvonut ja itkenyt varmaan koko yön. Olenko huono äiti kun pakotin kouluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Sinulla ei ole mitään oikeutta sanella minulle minun puolesta sitä, mikä minulla toimii ja mikä ei. Kyllä minä tunteita osaan käsitellä, vaikka pyrin pitämään arjen kasassa, ei nämä ole mitenkään poissulkevia asioita. Anteeksi mutta tuollainen toisen ihmisen kokemuksen ja itsetuntemuksen mitätöinti ja minun puolestani päättäminen, mitä minä tunnen ja tunnenko ollenkaan on törkeää ja epäempaattista :(. Sinä päätät minun puolestani, että olen tunteeton robotti, kun toimin sillä tyylillä minkä olen kokenut parhaimmaksi minun kohdalla. Sinäkö olet oikea ihminen määräämään minun puolestani, kuinka minun tulee toimia?

Ihan turhaan siinä närkästyt. Itsehän sinä kerrot että tekeminen auttaa siihen ettet jumahda, eli että et tunne niitä tunteita. Hyvä tietenkin jos sitten jossain vaiheessa annat tunteiden tulla.

Tottakai minä närkästyn, jos sinä väität minua tunteettomaksi ja määräilet minun puolestani minua kuulematta, mitä minä tarkoitan ja mikä on minulle hyväksi! Kuka tahansa närkästyisi tuollaisesta määräilemisestä ja toisen itsetuntemuksen yli kävelemisestä, tuollainen on todella ylimielistä ja alentavaa. Eikä kyllä anna sinusta kovin tuntevaa kuvaa, ylimielisyys on yleensä suoja. Minä teen ja tunnen samanaikaisesti, olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että voin ihan huoletta vaikka itkeä kesken työpäivän vaikka tunninkin putkeen ja jatkaa sitten. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Mitä sinä suojelet itsessäsi ylimielisyydellä ja alentavalla käytöksellä? Miksi teet niin?

Kiva jos sinulla on tuollainen työ. Omat työni ei koskaan ole olleet tuollaisia. En pidä myöskään yläkoulua sellaisena ympäristönä, jonne kannattaa mennä itkeskelemään.

Edelleenkään minä en puhunut ap:n pojan tapauksesta. Sanon tämän jo toistamiseen.

Jos on ollut väärässä jossain, niin siitä on ihan kohteliasta pyytää anteeksi tai pahoitella. Ihan vinkkinä vain...on yhtä hyödyllinen taito opetella, kuin tunteiden kohtaaminenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Sinulla ei ole mitään oikeutta sanella minulle minun puolesta sitä, mikä minulla toimii ja mikä ei. Kyllä minä tunteita osaan käsitellä, vaikka pyrin pitämään arjen kasassa, ei nämä ole mitenkään poissulkevia asioita. Anteeksi mutta tuollainen toisen ihmisen kokemuksen ja itsetuntemuksen mitätöinti ja minun puolestani päättäminen, mitä minä tunnen ja tunnenko ollenkaan on törkeää ja epäempaattista :(. Sinä päätät minun puolestani, että olen tunteeton robotti, kun toimin sillä tyylillä minkä olen kokenut parhaimmaksi minun kohdalla. Sinäkö olet oikea ihminen määräämään minun puolestani, kuinka minun tulee toimia?

Ihan turhaan siinä närkästyt. Itsehän sinä kerrot että tekeminen auttaa siihen ettet jumahda, eli että et tunne niitä tunteita. Hyvä tietenkin jos sitten jossain vaiheessa annat tunteiden tulla.

Tottakai minä närkästyn, jos sinä väität minua tunteettomaksi ja määräilet minun puolestani minua kuulematta, mitä minä tarkoitan ja mikä on minulle hyväksi! Kuka tahansa närkästyisi tuollaisesta määräilemisestä ja toisen itsetuntemuksen yli kävelemisestä, tuollainen on todella ylimielistä ja alentavaa. Eikä kyllä anna sinusta kovin tuntevaa kuvaa, ylimielisyys on yleensä suoja. Minä teen ja tunnen samanaikaisesti, olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että voin ihan huoletta vaikka itkeä kesken työpäivän vaikka tunninkin putkeen ja jatkaa sitten. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Mitä sinä suojelet itsessäsi ylimielisyydellä ja alentavalla käytöksellä? Miksi teet niin?

Kiva jos sinulla on tuollainen työ. Omat työni ei koskaan ole olleet tuollaisia. En pidä myöskään yläkoulua sellaisena ympäristönä, jonne kannattaa mennä itkeskelemään.

Eikai 16v voi olla yläkoulussa? Kai kyse on lukiolaisesta tai amiksesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Puurtajatyyppiä pidetään huonona, koska kaikki meistä tietää jonkun puurtajan joka on sitten jossain kohtaa romahtanut täysin, kun on tunteiden käsittelyn sijaan peittänyt ne puurtamisella. Tai jos ei ole isompaa kriisiä tullut aiemmassa elämässä, viimeistään eläkkeelle jäädessä tai terveyden heiketessä alkaa mielenterveys rakoilla, kun onkin aikaa ajatella kaiken puurtamisen sijaan. Moni tuntee myös niitä puurtajia, jotka eivät koskaan näytä tunteitaan ja näyttäytyvät siis muille hyvin kylminä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulusta/töistä ollaan pois vasta silloin, jos ollaan oikeasti sairaita. Yhden yön valvominen ei ole sairaus, joten kouluun ja heti. Aivan liian helposti nykyään jäädään kotiin makaamaan. Erilaisia on sitten se, että aiheuttaako tuo ero masentuneisuutta, johon on syytä hakea apua ennenkuin tilanne pahenee.

Hmmm. jokainen tuntemani eronnut aikuinen on ottanut käytännössä viikon saikkua. 

Silloin on kyllä ongelma jokin muu kuin se ero. Kuka aikuinen ihminen oikeasti sekoaa erosta?  Itselle tulee mieleen vain kaksi tuntemaani tällaista tapausta, kummatkin nelikymppisiä naisia jotka erosivat ensimmäistä kertaa elämässään. Onhan se surullista, jos ei ihmisellä ole mitään käsitystä kuka on ihan omana itsenään kun on koko aikuisikänsä määrittänyt itsenstä vain parisuhteen kautta, eikä mitään kokemusta itsellisestä elämästä ja pärjäämisestä, mutta säälittävää. Ap, tämä on teinillesi arvokasta oppia! Pääsee helpommalla sitten aikuisena kun on ns. tosi kyseessä.

Ja kyllä, olen eronnut itsekin 10 vuoden avioliitosta. Itkut itkettiin illalla kotona, muttei olisi tullut mieleenkään olla hoitamatta töitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Puurtajatyyppiä pidetään huonona, koska kaikki meistä tietää jonkun puurtajan joka on sitten jossain kohtaa romahtanut täysin, kun on tunteiden käsittelyn sijaan peittänyt ne puurtamisella. Tai jos ei ole isompaa kriisiä tullut aiemmassa elämässä, viimeistään eläkkeelle jäädessä tai terveyden heiketessä alkaa mielenterveys rakoilla, kun onkin aikaa ajatella kaiken puurtamisen sijaan. Moni tuntee myös niitä puurtajia, jotka eivät koskaan näytä tunteitaan ja näyttäytyvät siis muille hyvin kylminä.

Empä itse tunne yhtään puurtajatyyppiä, joka olisi romahtanut jossain vaiheessa. Sitä vastoin tunnen useamman kissanristiäisten vuoksi saikuttelijan, joka jää jossain vaiheessa loppuelämän saikulle...

Eli summasummarum, on erilaisia ihmisiä ja erilaisia tapoja, ei ole yhtä ainoaa väärää tai oikeaa tapaa, jonka kaikki tietää ja tuntee. On ilmeisesti liian vaikea uskoa tätä, vaikkei se mikään Grimmin satu ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Puurtajatyyppiä pidetään huonona, koska kaikki meistä tietää jonkun puurtajan joka on sitten jossain kohtaa romahtanut täysin, kun on tunteiden käsittelyn sijaan peittänyt ne puurtamisella. Tai jos ei ole isompaa kriisiä tullut aiemmassa elämässä, viimeistään eläkkeelle jäädessä tai terveyden heiketessä alkaa mielenterveys rakoilla, kun onkin aikaa ajatella kaiken puurtamisen sijaan. Moni tuntee myös niitä puurtajia, jotka eivät koskaan näytä tunteitaan ja näyttäytyvät siis muille hyvin kylminä.

Eli ihan hyvä oppi yleisestikin, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia ja kaikki puurtajat eivät ole samanlaisia. Aina ei kyse ole siitä, että pakenee tunteitaan. Joskus työpaikalla voi jopa jakaa huoliaan, saada vertaistukea ja sitä kautta apua (kuten joku täällä kertoi). Kaikkien olisi tärkeintä ennen kaikkea oppia tuntemaan itsensä. Ja vähintään yhtä tärkeää on oppia ymmärtämään ja kuuntelemaan muita. On tärkeää ymmärtää se, että tuo toinen ei ole samanlainen mitä minä eikä ole oikein tehdä oletuksia itseni perusteella.

Joko on heränny pelaa pleikkaa tai hakkaa tattia?

Nythän on etäkoulu menossa..

Vierailija kirjoitti:

Ihan tällainen pieni mutu-tuntuma; olisikohan _mitenkään_ mahdollista, että tästäkin ketjusta paistava mentaliteetti olisi osasyy siihen, miksi masennus, alkoholismi ja muut mt-ongelmat ovat suorastaan suomalaisten kansantauti?

Suorastaan kilpaillaan kuka on marttyyreista marttyyrein kirkkaimmalla kruunulla ja oikein kehuskellaan sillä, että syöpäsairaanakin ensimmäisenä prioriteettina on ollut pitää kapitalismin rattaat pyörimässä. Ei ymmärretä, että sairaus ei ulotu pelkästään fyysisiin oireisiin saati sitä, että ihmiset on erilaisia. Ei se, että sinulle itsellesi surun keskellä auttaa ihmisten ilmoille meneminen, tarkoita että esimerkiksi introvertille toimisi samainen toimintamalli. 

Ei voi muuta sanoa, kuin että on kyllä aivopesu hyvin toiminut. 

Totta, puhut oikeasti asiaa.

Mutta en ymmärrä miksi on vaikea ymmärtää sitä, että myös se ihmisten ilmoille meneminen on yhtälailla hyväksyttävä toimintamalli, kuin kotiin jääminenkin, olematta robotti. Tässäkin ketjussa annetaan vaihtoehdoksi vain sairasloman ottaminen ja tyrmätään täysin se, että joku voi oikeasti hyötyä enemmän töihin menemisestä, kuin sairasloman ottamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Sinulla ei ole mitään oikeutta sanella minulle minun puolesta sitä, mikä minulla toimii ja mikä ei. Kyllä minä tunteita osaan käsitellä, vaikka pyrin pitämään arjen kasassa, ei nämä ole mitenkään poissulkevia asioita. Anteeksi mutta tuollainen toisen ihmisen kokemuksen ja itsetuntemuksen mitätöinti ja minun puolestani päättäminen, mitä minä tunnen ja tunnenko ollenkaan on törkeää ja epäempaattista :(. Sinä päätät minun puolestani, että olen tunteeton robotti, kun toimin sillä tyylillä minkä olen kokenut parhaimmaksi minun kohdalla. Sinäkö olet oikea ihminen määräämään minun puolestani, kuinka minun tulee toimia?

Ihan turhaan siinä närkästyt. Itsehän sinä kerrot että tekeminen auttaa siihen ettet jumahda, eli että et tunne niitä tunteita. Hyvä tietenkin jos sitten jossain vaiheessa annat tunteiden tulla.

Tottakai minä närkästyn, jos sinä väität minua tunteettomaksi ja määräilet minun puolestani minua kuulematta, mitä minä tarkoitan ja mikä on minulle hyväksi! Kuka tahansa närkästyisi tuollaisesta määräilemisestä ja toisen itsetuntemuksen yli kävelemisestä, tuollainen on todella ylimielistä ja alentavaa. Eikä kyllä anna sinusta kovin tuntevaa kuvaa, ylimielisyys on yleensä suoja. Minä teen ja tunnen samanaikaisesti, olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että voin ihan huoletta vaikka itkeä kesken työpäivän vaikka tunninkin putkeen ja jatkaa sitten. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Mitä sinä suojelet itsessäsi ylimielisyydellä ja alentavalla käytöksellä? Miksi teet niin?

Kiva jos sinulla on tuollainen työ. Omat työni ei koskaan ole olleet tuollaisia. En pidä myöskään yläkoulua sellaisena ympäristönä, jonne kannattaa mennä itkeskelemään.

Edelleenkään minä en puhunut ap:n pojan tapauksesta. Sanon tämän jo toistamiseen.

Jos on ollut väärässä jossain, niin siitä on ihan kohteliasta pyytää anteeksi tai pahoitella. Ihan vinkkinä vain...on yhtä hyödyllinen taito opetella, kuin tunteiden kohtaaminenkin.

Uskon edelleen että menet töihin työntelemään tunteita tuonnemmaksi. Siksihän se tuntuu siltä että auttaa. Ja siksi ärsyynnyt.

Vierailija kirjoitti:

Nythän on etäkoulu menossa..

Ei jyväskylässä ainakaan, eikä taida olla muuallakaan tällä alueella. Ens viikolla vasta -eri

Teinin tunne-elämä on vasta kehittymässä ja ero voi olla paljon isompi käsiteltävä kuin aikuisella. Ei ole samalla tavalla työkalujakaan varastossa, nyt hän voi harjoitella. Lisäksi on siksi hienoa että aloittaja päätyi siihen että saa toipua kotona, että näin teini oppii että sureminen on ok ja sitten elämä jatkuu. Varsinkin miehillä on sitä ongelmaa, että tunteita ei käsitellä, kunnes sitten pahimmassa tapauksessa lopulta itsemurhalla.

Yön itkeminen on ihan aito syy olla työkyvytön ja hän sitten selvittää, mitä koulussa oli ja tekee työt jälkikäteen. Sillä tavalla voi harjoitella myös vastuunkantoa. Niin itsekin tekisin tietotyöläisenä, että jos suinkin mahdollista, niin itkisin ensin ja tekisin hommat viikonloppuna kun olen nukkunut, koska ei kukaan muukaan minun töitäni tee, kuten ei kukaan muu lapsenkaan puolesta voi opiskella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulusta/töistä ollaan pois vasta silloin, jos ollaan oikeasti sairaita. Yhden yön valvominen ei ole sairaus, joten kouluun ja heti. Aivan liian helposti nykyään jäädään kotiin makaamaan. Erilaisia on sitten se, että aiheuttaako tuo ero masentuneisuutta, johon on syytä hakea apua ennenkuin tilanne pahenee.

Hmmm. jokainen tuntemani eronnut aikuinen on ottanut käytännössä viikon saikkua. 

Mä olin 3 päivää poissa, mutta ihan koska piti hoitaa juridisia juttuja toimistoaikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulusta/töistä ollaan pois vasta silloin, jos ollaan oikeasti sairaita. Yhden yön valvominen ei ole sairaus, joten kouluun ja heti. Aivan liian helposti nykyään jäädään kotiin makaamaan. Erilaisia on sitten se, että aiheuttaako tuo ero masentuneisuutta, johon on syytä hakea apua ennenkuin tilanne pahenee.

Hmmm. jokainen tuntemani eronnut aikuinen on ottanut käytännössä viikon saikkua. 

Silloin on kyllä ongelma jokin muu kuin se ero. Kuka aikuinen ihminen oikeasti sekoaa erosta?  Itselle tulee mieleen vain kaksi tuntemaani tällaista tapausta, kummatkin nelikymppisiä naisia jotka erosivat ensimmäistä kertaa elämässään. Onhan se surullista, jos ei ihmisellä ole mitään käsitystä kuka on ihan omana itsenään kun on koko aikuisikänsä määrittänyt itsenstä vain parisuhteen kautta, eikä mitään kokemusta itsellisestä elämästä ja pärjäämisestä, mutta säälittävää. Ap, tämä on teinillesi arvokasta oppia! Pääsee helpommalla sitten aikuisena kun on ns. tosi kyseessä.

Ja kyllä, olen eronnut itsekin 10 vuoden avioliitosta. Itkut itkettiin illalla kotona, muttei olisi tullut mieleenkään olla hoitamatta töitä.

En kyllä pidä surullisena sitä että ei ole joutunut kokemaan monia eroja. Olen itse ollut kauemmin yhdessä mieheni kanssa mitä esimerkiksi asuin lapsuudenperheessäni. Eiköhän se ole aika luonnollista että jos nyt tulisi ero, sitä hakisi vähän itseään, että mitä tässä on ilman toista. Aivan samoin kuin jos se oma lapsuudenperhe yhtäkkiä ilmoittaisi että et muuten enää kuulu sukuun ja ei haluta olla tekemisissä sun kanssa. Olisihan se identiteettikriisi.

Hauska miten täällä puhutaan siitä, että velvollisuudet nyt vaan pitää hoitaa ja kavereille puhumimen auttaa. Kun olette itse eronneet, oletteko OIKEASTI menneet heti töihin ja halunneet puhua siitä? Sitäpaitsi mistä tiedätte että 16v pojalla olisi niin hyviä ystäviä?

Ja itse kyllä hakisin saikkua kun kissani kuolee. Se on osa perhettäni, todella tärkeä minulle ja miehelleni. Ei ole niin vaikeaa ymmärtää, että toiset kokee eri asiat eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Mä taidan olla se paljon parjattu puurtajatyyppi. Mulla ihan oikeasti tekeminen auttaa kriisin keskellä. Muuten jumahdan ja jumiudun tosi pahasti, jään vain kotiin ahdistumaan ja se kotona jumiutuminen lisää ahdistusta ja laukaisee lopulta masennuksen. Toki tekemistä pitää keventää ja vaatimustasoja laskea, mutta monilla se sänkyyn jääminen todella vain pahentaa asioita.

Ehkä on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa. Ja se mikä auttaa ja mikä ei. Ei se sekään ole reilua ja oikein, että ”puurtajat” automaattisesti teilataan roboteiksi ja terapian tarpeessa oleviksi. Kun monilla taustalla on se, että tekeminen auttaa siihen omaan vointiin ja lisää toimintakykyä. Joillakin auttaa totaalilepo. Ihan turha haukkua kumpaakaan tapaa/ihmistyyppiä.

Mutta tuo ”tekeminen auttaa” on oikeasti vain sitä, että työnnät tunteet syrjään etkä tunne niitä, et käsittele niitä. Tuollaisella toimintatavalla oppii lähinnä tunteettomaksi zombiksi. Voi toki työelämässä olla hyvä piirre, mutta yksityiselämässä sillä saa hankaluuksia.

Sinulla ei ole mitään oikeutta sanella minulle minun puolesta sitä, mikä minulla toimii ja mikä ei. Kyllä minä tunteita osaan käsitellä, vaikka pyrin pitämään arjen kasassa, ei nämä ole mitenkään poissulkevia asioita. Anteeksi mutta tuollainen toisen ihmisen kokemuksen ja itsetuntemuksen mitätöinti ja minun puolestani päättäminen, mitä minä tunnen ja tunnenko ollenkaan on törkeää ja epäempaattista :(. Sinä päätät minun puolestani, että olen tunteeton robotti, kun toimin sillä tyylillä minkä olen kokenut parhaimmaksi minun kohdalla. Sinäkö olet oikea ihminen määräämään minun puolestani, kuinka minun tulee toimia?

Ihan turhaan siinä närkästyt. Itsehän sinä kerrot että tekeminen auttaa siihen ettet jumahda, eli että et tunne niitä tunteita. Hyvä tietenkin jos sitten jossain vaiheessa annat tunteiden tulla.

Tottakai minä närkästyn, jos sinä väität minua tunteettomaksi ja määräilet minun puolestani minua kuulematta, mitä minä tarkoitan ja mikä on minulle hyväksi! Kuka tahansa närkästyisi tuollaisesta määräilemisestä ja toisen itsetuntemuksen yli kävelemisestä, tuollainen on todella ylimielistä ja alentavaa. Eikä kyllä anna sinusta kovin tuntevaa kuvaa, ylimielisyys on yleensä suoja. Minä teen ja tunnen samanaikaisesti, olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että voin ihan huoletta vaikka itkeä kesken työpäivän vaikka tunninkin putkeen ja jatkaa sitten. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Mitä sinä suojelet itsessäsi ylimielisyydellä ja alentavalla käytöksellä? Miksi teet niin?

Kiva jos sinulla on tuollainen työ. Omat työni ei koskaan ole olleet tuollaisia. En pidä myöskään yläkoulua sellaisena ympäristönä, jonne kannattaa mennä itkeskelemään.

Eikai 16v voi olla yläkoulussa? Kai kyse on lukiolaisesta tai amiksesta

Voi olla jos on jäänyt luokalle tai aloittanut koulun myöhemmin. Itsellä poika 15v nyt kasilla

Minusta on älytöntä verrata tässä yhteydessä työtä ja koulua. Palkkatyössä ollaan vastuussa työnantajalle, opiskelu on viime kädessä itseä varten. Harva se kerta joku nuori skippaa yksittäisen aamutunnin vaikkapa krapulan takia, töissä siitä tulisi potkut. Ei ole sama asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

Kyllä aikuiset menee töihin vaikka olisi eilen erottu tai vaikka 5min sitten. On hyvä oppia elämässään ylittämään itsensä. Jos ei ole spykoosiin joutunut ja sairaalahoitoon niin vastuunsa on hoidettava. Ei kai nyt kukaan oikeasti ota vapaata töistä jonkun eron takia! 

Varmaan kannattaisi jos työ vaatii tiukkaa keskittymistä. Jo pelkkä autolla tehtävä työmatka vaatii. Autokoulussakin sanotaan, että rattiin ei olisi hyvä lähteä mieli poissa tolalta. Tietysti jos on lähempänä robottia kuin ihmistä psyykeltään niin tottakai voi tanssia vaikka lambadaa töissä ja etsiä Tinderistä illalle hoidon.

Vierailija kirjoitti:

Joko on heränny pelaa pleikkaa tai hakkaa tattia?

Mitä sitten vaikka olisikin jos se saa nuoren olon paremmaksi?

Vierailija kirjoitti:

Hauska miten täällä puhutaan siitä, että velvollisuudet nyt vaan pitää hoitaa ja kavereille puhumimen auttaa. Kun olette itse eronneet, oletteko OIKEASTI menneet heti töihin ja halunneet puhua siitä? Sitäpaitsi mistä tiedätte että 16v pojalla olisi niin hyviä ystäviä?

Ja itse kyllä hakisin saikkua kun kissani kuolee. Se on osa perhettäni, todella tärkeä minulle ja miehelleni. Ei ole niin vaikeaa ymmärtää, että toiset kokee eri asiat eri tavalla.

Ei kai kukaan anna tuollaisesta syystä saikkua. Sovi työnantajan kanssa palkattomasta, lääkäriä on turha tuohon sotkea. Kissan kuolema ei ole mikään sairaus.